On kuulu viisaus tätimuorin harmaan.
Hän "vanhaan aikaan" poltettu ois varmaan.
Hän tietää mitä tapahtuu, mi käkee,
jo ennalta hän ensi vuoden näkee
ja vuodet kymmenet, -- se konsti on,
mut haastamaan hän niist' on haluton.
Mitähän ensi vuosi myötään tuo?
Mit' erikoista mulle, muille suo?
Maan, kansan, tieteen, taiteen kuink' on laita?
Mut sanoilleen on muori sangen saita.
Ma kärtin vain, siit' apu viimein iti.
Ei sanaa ensin, sitten saarnan piti.
Hän suotta siinä kovistella koki,
olenhan mummon kultapoju toki.
"No tällä kertaa tahdon halus täyttää,
sa saat mun silmälasejani käyttää",
hän alkoi, "mene, minne mieles vie,
enimmän missä kansaa koolla lie;
siell' ota paikka, mistä hyvin näkee,
ja laseillani näillä katso väkeen,
niin kaikk' on eessäs, katso vaikka ketä,
kuin kortit pöydällä, -- mä en sua petä, --
ne näyttää, mit' on suotu millekin!"
Ma kiitin, katsomahan kiiruhdin;
vaan, mietin, mik' ois paikka parahin?
Pääesplanaadi? Siellä vilustuisi!
Vai Itälinja? Uh, siell' loass' uisi!
Mut teatteri? Sepä maksaa vaivan!
Tään illan näytös sattuu parhaiks aivan.
-- Siis olen tässä -- esittäytä saanko,
laseja tädin käyttää sallitaanko
vain nähdäkseni -- älkää menkö pois! --
povata tokko niillä teistä vois
kuin korteist' ainakin, mit' aika suo?
-- Kai myöntymyst' on mykkyytenne tuo;
ma kiitokseksi kerron, mitä näen.
Nyt otan peliin koko herrasväen.
Te, minä, kansa, maa, nyt kaikki saamme
elomme korteist' ilmi, katsokaamme.
(Ja sitten hän asetti silmälasit nenälleen.)
Niin, toden totta! ei! jo nauraa saan!
Oh, voisittepa tulla katsomaan!
Kuin herttalehtiä on julma liuta,
ja herttarouvaa ties kuin monta tiuta.
Nuo mustat tuoll' on ristiä ja pataa,
-- käy povaus koht' oikeata rataa! -- --
Kas tuota patarouvaa arvokasta,
hän kovin suosii ruutusotilasta.
Oh, tämä katselu jo pyörtää pään!
Talossa tuossa paljon rahaa nään
ja vierait' aina valtameren takaa.
Mut rahoja niit' emme saa me jakaa.
Vaan entäs säädyt? Niin, niin, jahka ehtii!
Kaikk' aikanansa kyllä tulee lehtiin;
ois haitaks ennen aikaa haastaa niistä,
parasta luut' en vadista ma riistä.
Tai teatteri? -- Kuink' on suunta, maku?
-- Pois johtokunnan kanssa riidan haku!
Mut oma vastaisuuteni? Niin, kellä
omansa ei ois kovin sydämellä!
Mä nään, mä nään... ei, siitä tuppeen suu.
mut saatte kuulla, kunhan tapahtuu.
Ken onnellisin täällä-olevista?
Se osottaa on helpoin ongelmista!
Sehän on -- ei, se ehkä kainostuttais,
ja muita päällisiksi murehuttais!
Ken elää kauimmin? -- tuo herra, tuoko nainen?
Ei, sep' ois virkkaa paha pahimmainen!
Povaanko lainkaan? Enkö? -- En? -- Jos? -- En?
Jos --? Vieköön se, jos itse tiedän sen!
Niin pianhan voin mielipahaa tuottaa!
Nyt katson siis, min verran mikin luottaa
mun ennusvoimaani. -- Kas sitä, vuottaa
ma tiesinkin! Vai luottaa? Kautta salin
kaikk' uskoo, mun ett' tyhjää täynn' on valin,
ett' olen kaupalla vain kilin-kalin.
Siis, seura arvoisa, en vaivaa teitä.
Saa pitää oman pään, ken sit' ei heitä.
Runo esitettiin erinomaisesti, ja lausuja sai osakseen suurta
suosiota. Yleisön joukossa oli nuori lääkäri sairaalasta. Nähtävästi
hän jo oli unohtanut yöllisen seikkailunsa, kalossit olivat hänen
jalassaan, kukaan ei ollut käynyt niitä noutamassa, kadut olivat
likaiset, kalossit tulivat siis hyvään tarpeeseen.
Runo miellytti häntä.
Sisällys antoi paljon ajattelemisen aihetta. Hän olisi aika
mielellään tahtonut sellaiset silmälasit. Niiden avulla olisi ehkä
voinut katsoa suoraan ihmisten sydämiin; se olisi ollut paljoa
huvittavampaa kuin katsoa tulevan vuoden tapahtumia, sillä nehän
kyllä aikoinaan saa tietää, kun sen sijaan ihmissydämen sisintä
ei koskaan. "Minä ajattelen herroja ja naisia tuolla eturivissä
-- jos voisi kurkistaa suoraan heidän sydämiinsä. Varmaan tapaisi
jonkinlaisen oviaukon ja puodin. Hei vain kuinka minun silmäni
lentäisivät puodista toiseen! Tuon naisen sydämestä varmaan tapaisin
muotikaupan! Tuon puoti on tyhjä, mutta siivoamisen tarpeessa.
Epäilemättä löytyisi kunnollisiakin puoteja! Niin, niin, tiedän
yhden puodin, jossa kaikki on kunnollista, mutta siellä on jo
kauppapalvelua, se onkin sen puodin ainoa varjopuoli! Muutamista
puodeista varmaan huudettaisiin: 'tehkää hyvin ja käykää sisään!'
Niin, kun minä voisinkin astua sisään ja herttaisena pienenä
ajatuksena lentää sydänten läpi!"
Enempää eivät kalossit tarvinneet. Koko lääkärikokelas hupeni
pienen pieneksi ajatukseksi ja lähti sangen omituiselle retkelle,
eturivin katselijoiden sydämiin. Ensinnä sattui hän saapumaan
naisen sydämeen, mutta hän luuli paikalla tulleensa ortopediseen
laitokseen. Ortopediseksi laitokseksihan sanotaan paikkaa, missä
tohtori ottaa pois liikoja rustoja ihmisten jäsenistä ja tekee heitä
terveiksi. Lääkärikokelas tuli siihen huoneeseen, missä luonnottomat
jäsenmuodostumat kipsijäljennöksinä riippuvat seinällä. Oli kuitenkin
eroa: kun potilas tulee ortopediseen laitokseen, poistetaan hänestä
luonnottomat muodostukset, mutta tähän sydämeen niitä oli kerätty ja
täällä niitä säilytettiin, kun sen sijaan ihmisen hyvät ominaisuudet
olivat poistetut. Täällä säilytettiin ystävättärien jäljennöksiä,
heidän henkisiä ja ruumiillisia puutteitaan.
Pian joutui hän toisen naisen sydämeen, mutta se oli kuin suuri,
pyhä kirkko. Viattomuuden valkoinen kyyhky leijaili pääalttarin
yllä. Hänet valtasi halu langeta polvilleen, mutta hänen täytyi
rientää eteenpäin, seuraavaan sydämeen. Urkujen sävelet soivat yhä
vielä hänen korvissaan ja hän tunsi tulleensa uudeksi, paremmaksi
ihmiseksi. Hän epäili astuisiko seuraavaan pyhäkköön, hän tunsi,
ettei hän ollut siihen kelvollinen. Hän tuli köyhään ullakkokamariin,
jossa oli sairas äiti; avoimesta ikkunasta paistoi Jumalan lämmin
aurinko, ihanat ruusut heloittivat puulaatikossa katolla, kaksi
taivaansinistä lintua ylisti lapsellista iloa ja sairas äiti rukoili
siunausta tyttärelleen.
Nelin ryömin kahlasi nuori mies nyt teurastajan puodissa. Se oli
täpö täynnä tavaraa, lihaa; lihaa tuli vastaan, minne vain kääntyi.
Se sydän kuului rikkaalle, kunnianarvoiselle miehelle, jonka nimi
varmaan tavataan osotekalenterista.
Sitten joutui nuori lääkäri hänen puolisonsa sydämeen -- se oli
vanha, rappeutunut kyyhkyslakka. Aviomiehen kuvaa käytettiin
tuuliviirinä, viiri oli yhteydessä ovien kanssa, ja nämä avautuivat
ja sulkeutuivat sen mukaan kuin mies liikkui.
Nyt joutui kulkijasielu peilikabinettiin, sellaiseen, jommoisia on
Rosenborgin linnassa, mutta nämä peilit suurensivat tavattomasti.
Keskellä lattiaa istui, kuten mikäkin Dalai-Lama, asianomaisen
henkilön vähäpätöinen Minä, ihmeissään katsellen omaa suuruuttaan.
Nyt tuli kulkijasielu ahtaaseen neularasiaan, joka oli ahdettu
täyteen teräviä neuloja. "Se on varmaan vanhan, naimattoman neidon
sydän!" ajatteli hän, mutta hän arvasi väärin, sillä asianomainen oli
nuori upseeri, mies, joka oli saanut monta kunniamerkkiä ja jolla oli
sekä sydäntä että sielua, kuten sanotaan.
Aivan pyörryksissä pääsi vaivainen lääkärinkokelas ulos eturivin
viimeisestä sydämestä. Hänen ajatuksiansa oli mahdoton selvittää;
hän arveli, että hänen raju mielikuvituksensa oli mahtanut lennättää
häntä näin hurjasti.
"Herranen aika sentään", huokasi hän, "minulla on varmaankin
taipumusta hulluuteen! Mutta täällä onkin niin mahdottoman
kuuma! Veri nousee päähäni!" Hänen mieleensä muistui edellisen
illan tapahtumat ja kuinka hänen päänsä oli tarttunut sairaalan
rautatankojen väliin. "Sieltä tämä tauti on kotoisin!" päätteli hän.
"Sitä pitää ajoissa ruveta parantamaan. Sauna tekisi varmaankin
hyvää. Kunpa jo olisinkin pitkänäni lavolla!"
Samassa hän makasi lavolla, mutta täysissä vaatteissaan, saappaat ja
kalossit jalassa. Kuumia vesipisaroita tippui katosta suoraan hänen
kasvoihinsa.
"Huijui!" huusi hän ja karkasi suinpäin alas, päästäkseen
suihkukylpyyn. Saunapalvelijalta pääsi paha parahdus, kun hän näki
miehen täysissä tamineissaan siellä.
Lääkärinkokelaalla oli vielä niin paljon mielenmalttia, että
hän huomasi kuiskata: "olen lyönyt vetoa!" mutta kun hän pääsi
omaan huoneeseensa, toimitti hän ensi työkseen niskaansa suuren
espanjalaisen kärpäslaastarin ja selkäänsä toisen samallaisen, jotta
hulluus häviäisi.
Seuraavana aamuna oli hänen selkänsä verissä. Sen verran oli hän
hyötynyt Onnettaren kalosseista.