Jokainen köpenhaminalainen tietää miltä sisäänkäytävä
Fredrikin sairaalaan näyttää, mutta siltä varalta, että joku
ei-köpenhaminalainen lukisi tämän kertomuksen, teemme siitä lyhyesti
selkoa.
Sairaalan ja kadun välillä on jokseenkin korkea aita, ja paksut
rautapuikot ovat niin kaukana toisistaan, että kerrotaan hyvin
laihojen kandidaattien tuppautuneen raoista kadulle ja tehneen pieniä
retkiä kaupungille. Pahinta haittaa tuotti pää. Tässä tapauksessa,
kuten usein muutenkin maailmassa, olivat pienet päät parhaimmat.
Mutta tämä johdanto alkaakin jo riittää.
Nuorella lääkärinkokelaalla, jota ainoastaan ruumiillisessa
merkityksessä saattoi sanoa paksupäiseksi, oli sinä iltana
valvontavuoro. Oli rankkasade. Näistä vastuksista huolimatta täytyi
hänen päästä ulos, vain neljännestunniksi; siitä sellaisesta
asiasta ei kannattanut puhua portinvartialle, kun saattoi pyörähtää
rautapuikkojen lomitse. Hänen silmänsä sattuivat kalosseihin, jotka
yövartia oli unohtanut; ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään, että ne
saattaisivat olla Onnettaren, ne olivat hyvät tässä ilmassa, hän
pisti ne jalkaansa. Nyt piti vain tuppautua aidanraosta, hän ei vielä
koskaan sitä ollut koettanut. Siinä sitä nyt oltiin.
"Jumala suokoon, että minä ensin saisin pääni mahtumaan!" virkkoi
hän, ja paikalla luisti hänen päänsä, vaikka se oli sekä hyvin suuri
että hyvin paksu, onnellisesti sisään raosta. Totta kai kalossit
siitä pitivät huolta! Mutta ruumiin piti päästä perässä, ja siinä
nousi tie pystyyn.
"Voi sentään, minä olen liian paksu!" virkkoi hän. "Luulin päätä
pahimmaksi, mutta enhän minä pääse mihinkään!"
Nyt piti hänen reippaasti vetää päänsä takaisin, mutta sepä ei
käynytkään. Kaulaa saattoi mukavasti liikuttaa, mutta siihen se
loppui. Ensi hetkessä mies raivostui, seuraavassa laskeutui hänen
hyvä tuulensa nollan alapuolelle. Onnettaren kalossit olivat
saattaneet hänet mitä kamalimpaan asemaan. Olisipa hän ymmärtänyt
toivoa pääsevänsä vapaaksi, mutta se ei pälkähtänyt hänen
päähänsäkään, hän vain koetti toimia eikä päässyt paikalta. Satoi
kaatamalla, kadulla ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, porttikelloon ei
hänen kätensä ylettynyt, millä kummalla hän pääsee irti? Hän saa
ehkä seisoa täällä aamuun asti. Silloin haetaan seppä viilaamaan
poikki rautatankoja. Mutta se ei tapahdu silmänräpäyksessä, ennen
sitä ehtii koko sinitakkinen poikakoulu kadun toisella puolella
päästä liikkeelle, kaikki Nybodin matruusit ehtivät saapua katsomaan
miestä kaakinpuussa. Ihmisiä tulee kokoontumaan hurjemmin kuin viime
vuonna, kun he juoksivat katsomaan jättiläisagavea. "Ohhoh! Veri
nousee päähäni niin että minä tulen ihan hulluksi! niin, minä tulen
hulluksi! Voi voi, kun pääsisinkin irti, niin ehkä se menisi ohitse!"
Olisipa hän sanonut sen hiukan aikaisemmin! Samassa
silmänräpäyksessä, jolloin hän ajatuksensa lausui, oli hänen
päänsä vapaana, ja hän hyökkäsi sisään. Onnettaren kalossit olivat
saattaneet hänet sellaiseen hätään, että hän vieläkin oli aivan kuin
pyörryksissä.
Mutta älkäämme luulkokaan, että seikkailut päättyvät tähän. Ei, ne
tulevat vielä paljoa hullummiksi!
Yö kului, kului seuraava päivä, mutta ei ketään kuulunut kalosseja
noutamaan.
Illalla piti eräässä pienessä teatterissa Kannikekadulla olla
näytäntö. Sali oli täpösen täynnä. Lausuntonumerojen joukossa oli
uusi runo. Kuulkaamme sitä! Sen nimi oli: