"Tuossa on totisesti kalossit!" virkkoi yövartia. "Varmaan ne ovat
luutnantin, joka asuu tuolla yläkerrassa. Ne ovat ihan hänen ovensa
edessä!"
Rehellisenä miehenä olisi vartia mielellään soittanut kelloa ja
paikalla toimittanut kalossit luutnantille, sillä hänen huoneessaan
oli vielä tulta, mutta hän ei tahtonut herättää talon muita asukkaita
ja jätti sentähden aikomuksensa täyttämättä.
"Mahtaa tuntua lämpöiseltä, kun on tuollaiset kapineet jalassa!"
puheli hän itsekseen. "Nahka on kovin pehmeää!" Ne sopivat hänen
jalkaansa erinomaisesti. "Kuinka lystikästä se elämä sentään on! Mies
saattaisi panna nukkumaan hyvään sänkyynsä, mutta hänpäs ei vain tee
sitä! Hyppää edestakaisin pitkin lattiaa. Onnellinen ihminen! Ei
hänellä ole muijaa eikä kakaroita. Joka ilta hän saa olla toverien
seurassa. Olisinpa minä hänen sijassaan, niin olisin onnen poika!"
Samassa hetkessä, jolloin hän toivomuksensa lausui, vaikuttivat
kalossit hänen jalassaan. Luutnantin koko olento ja ajatusjuoksu
siirtyi vartialle. Hän seisoi huoneessaan, kädessä ruusunpunainen
paperiliuska, johon oli kirjoitettu runo. Herra luutnantti itse
oli sen kirjoittanut, sillä kenpä ei kerran eläessään olisi ollut
runotuulella, ja jos silloin on sattunut panemaan ajatuksensa
paperille, on runo ollut valmis. Tämä runo kuului:
"Ken rikas ois!"
"Ken rikas ois!" noin usein unelmoin,
kun polven korkulainen olla voin.
Ken rikas ois! niin pääsis upseeriks,
sapelivyöksi, töyhtökypäriks.
Ja aika riensi, pääsin upseeriks,
mut rikkaaks en -- ah, jospa pääsis kerran!
Mua auttoi apu Herran!
Ma istuin illan nuorna, iloiten,
soi suukon neito seitsenvuotinen,
sill' aartehena sadut, tarinat,
mull' oli, vaikk'ei kullat, tavarat,
mut lapselle vain kelpas tarinat,
niit' oli, vaan ei kullan kynnen verran,
se tiedossa on Herran!
"Ken rikas ois!" viel' yhä haaveilen,
nyt seitsentoistias on neitonen,
niin hellä, lempeä, kuin enkel' ois.
Jos sydämeni tarun nähdä vois,
jos hän kuin muinoin mulle hellä ois!
Mut vaiti jään, kun olen köyhä kerran.
Se sallimus on Herran!
Jos lohdun, rauhan rikkaus mull' ois,
näin sanoiks sydänsuruni ei ois!
Sa kallis, jos mua voinet ymmärtää,
kevääni haaveet kertoo runo tää!
Mut paras, ellet voine ymmärtää,
on pysty köyhän tie, saa verta verran,
sull' olkoon siunaus Herran!
Niin, sellaisia runoja kirjoittaa ihminen, kun hän on rakastunut,
mutta järkevä mies ei niitä painata. Luutnantti, rakkaus ja köyhyys,
ne kolme kuuluvat yhteen, ne muodostavat kolmion eli oikeammin sanoen
ne ovat puolikas onnen särkynyttä noppaa. Tämän tunsi luutnantti
selvästi, sentähden päästi hän päänsä ikkunanpieleen ja huokasi
syvään:
"Köyhä yövartia tuolla kadulla on paljoa onnellisempi kuin minä.
Hänellä on koti, vaimo ja lapset, jotka itkevät, kun hän suree, ja
iloitsevat, kun hän iloitsee. Oi, minä olisin onnellisempi kuin nyt
olen, jos voisin muuttua häneksi, sillä hän on onnellisempi kuin
minä!"
Samassa silmänräpäyksessä muuttui yövartia taas yövartiaksi, sillä
olihan hän Onnettaren kalossien vaikutuksesta muuttunut luutnantiksi,
mutta kuten näimme, siinä asemassa viihtynyt paljoa huonommin ja
halusi nyt päästä omaksi itsekseen. Yövartia oli siis taasen yövartia.
"Pahaa unta!" virkkoi hän, "mutta hullunkurista se sentään oli! Minä
olin olevinani luutnantti, eikä se ollut ensinkään hauskaa. Minun
oli ikävä muijaa ja kakaroita, vaikka ne suutelevat niin että ovat
viemäisillään silmät päästä".
Yövartia nukkui nukkumistaan, uni ei vielä ottanut lähteäkseen hänen
mielestään, kalossit olivat yhä hänen jalassaan. Samassa lensi
taivaalta tähti.
"Siinä se meni!" virkkoi hän. "No, kyllä niitä sinne vielä jäi! Mutta
olisi noita hauska nähdä likempää, varsinkin kuuta, sillä eihän se
toki varise sormien välitse. Ylioppilas, jolle meidän muija pesee
pyykkiä, sanoi, että ihminen kuoltuaan lentää tähdestä tähteen.
Valhetta se tietysti on, mutta aika hauskalta se voisi tuntua.
Saisinpa minä tästä pistäytyä kuussa! Ruumis saisi kernaasti jäädä
tänne portaille kököttämään!"
Tässä maailmassa on olemassa asioita, joista ihmisen pitäisi puhua
suurella varovaisuudella, ja erittäin suurta varovaisuutta vaaditaan
siltä, jonka jalassa on Onnettaren kalossit. Kuulkaapas nyt kuinka
yövartian kävi!
Tunnemmehan miltei kaikki höyryvoiman nopeuden. Matkustaessamme
rautatiellä tai laivalla meren poikki olemme sitä koettaneet. Ja tämä
kulku on kuitenkin kuin laiskiaisen vaellusta tai etanan ryömintää
valon lennon rinnalla. Valo kulkee yhdeksäntoista miljoonaa kertaa
nopeammin kuin paras kilpajuoksija, ja sähkö voittaa nopeudessa
vielä senkin. Kuolema on sähköisku, joka sattuu ihmisen sydämeen.
Sähkön siivillä lähtee vapautunut sielu lentoon. Kahdessa minuutissa
ja muutamassa sekunnissa tekee auringonvalo yli kahdenkymmenen
miljoonan penikulman matkan. Sähkön pikapostilla tekee sielu saman
matkan vieläkin lyhyemmässä ajassa. Etäisyys taivaankappalten välillä
ei sille merkitse enempää kuin meille etäisyys ystävän asunnolta
toisen ystävän asunnolle, vaikka he asuisivat samassa kylässä ja
varsin liketysten. Tämä sydämeemme sattuva sähköisku riistää meiltä
kuitenkin ruumiimme, niin ettemme voi käyttää sitä maan päällä,
jollei jalassamme satu olemaan Onnettaren kalosseja kuten yövartialla
oli.
Muutamassa sekunnissa oli yövartia kulkenut viisikymmentäkaksituhatta
penikulmaa ja saapunut kuuhun, joka kuten tiedämme on muodostettu
paljoa köykäisemmästä aineesta kuin meidän maamme. Meidän kielellämme
sanottaisiin, että se on pehmeää kuin vastalangennut lumi. Yövartia
joutui vuorenpyörylälle, jommoisia kuussa on lukemattomia, kuten
tohtori Mädlerin suuri kuukarttakin osoittaa -- totta kai sinä sen
tunnet? Sisäpuolelta muodostavat vuorenpyörylät kokonaisen penikulman
korkuisia, äkkijyrkkiä seinämiä ja päättyvät ikäänkuin kattilaan.
Tämän pohjalla oli kaupunki -- jos kaadat munanvalkuaista vesilasiin,
niin tiedät, miltä se kaupunki näytti: tornit ja kupukatot olivat
pehmeän pyöreät, parvekkeet purjeen muotoiset ja läpikuultavat ja
koko kylä vaappui ohuessa ilmassa. Meidän maamme liiteli suurena,
tulipunaisena pallona yövartian pään päällä.
Siellä oli monenmoisia luontokappaleita, ja varmaan ne kaikki olivat
niitä, joita me sanomme ihmisiksi, mutta he olivat aivan toisen
näköisiä kuin me; tietysti heillä myöskin oli oma kielensä, mutta
eihän kukaan voi vaatia, että yövartian sielu sitä ymmärtäisi. Se
ymmärsi sitä kuitenkin.
Yövartian sielu käsitti erinomaisesti kuun asukkaiden kieltä. He
keskustelivat meidän maastamme ja epäilivät, että se oli asuttu.
Ilma oli varmaan liian paksua järjellisten kuuasukkaiden hengittää.
He olivat sitä mieltä, etteivät elävät olennot voi tulla toimeen
muualla kuin kuussa, kuu on vanhojen alkuasukkaiden varsinainen
taivaankappale.
Mutta palatkaamme Östergadelle katsomaan kuinka yövartian ruumiin
laita on.
Elottomana istui se portailla, lyhty oli pudonnut käsistä, ja silmät
tuijottivat kuuhun, etsien rehellistä sielua, joka retkeili siellä.
"Mitä kello on? Vartia hoi!" virkkoi ohikulkija. Mutta vartiapa
ei vastannut sanaakaan. Silloin näpäytti kulkija häntä nenälle,
ja samassa hetkessä kadotti ruumis tasapainonsa. Se suistui
pitkäkseen maahan, sillä olihan ihminen kuollut. Mutta mies,
joka oli näpäyttänyt sitä nenälle, pelästyi suuresti. Vartia oli
kuollut ja pysyi kuolleena. Asia ilmoitettiin viranomaisille, siitä
puhuttiin poikki ja pitkin, ja aamun koittaessa kuljetettiin ruumis
sairashuoneelle.
Sielulle olisi voinut tulla aika ikävä kepponen, jos se olisi
sattunut palaamaan ja luonnollisesti ruvennut etsimään ruumista
Östergadelta. Sitä tietysti ei olisi löytynyt, sielu olisi ehkä
ensiksi kavunnut poliisikamariin ja sitten osotekonttoriin
ilmoittamaan, että ruumista on etsittävä kuten muutakin kadonnutta
tavaraa. Vihdoin viimein olisi sielu ehkä joutunut sairashuoneelle.
Mutta rauhoittukaamme! Sielu on sukkelimmillaan, kun se pääsee
liikkumaan omin päin, ruumis sen tekee typeräksi.
Kuten sanottu joutui vartian ruumis sairaalaan ja vietiin
puhdistushuoneeseen. Siellä riisuttiin tietysti paikalla kalossit,
ja silloin täytyi sielun palata. Se osasi suoraa päätä ruumiiseen,
ja samassa rupesi mies elämään. Hän vakuutti että viime yö oli ollut
kamalin koko hänen elämässään. Ei hän enää hinnalla millään huolisi
niitä tunteita takaisin, mutta johan ne olivat olleet ja menneet.
Samana päivänä pyyhittiin hänen nimensä sairaalan kirjoista, mutta
kalossit jäivät sairaalaan.