Oli jo myöhäistä. Oikeusneuvos Knap, joka hengissä vielä eli Hannu
kuninkaan ajassa, teki lähtöä kotiin, sattui omien kalossiensa
asemasta ottamaan jalkaansa Onnettaren kalossit ja astui
Östergadelle. Kalossien taikavoima oli kuitenkin loihtinut hänet
kauas Hannu kuninkaan aikaan, ja sentähden vaipuivat hänen jalkansa
lokaan ja likaan, sillä eiväthän kadut siihen aikaan olleet lasketut.
"Täällähän on kauhean likaista!" sanoi oikeusneuvos. "Katukäytäviä ei
kuulu eikä näy, ja lyhdyt ovat sammuksissa!"
Kuu oli vasta alhaalla, ilma sakeaa, ja pimeys peitti paikat.
Likimmässä kulmassa riippui kyllä lyhty neitsyt Maarian kuvan edessä,
mutta sen valosta ei ollut paljoakaan apua, oikeusneuvos ei huomannut
koko lyhtyä ennenkuin hän oli aivan sen alla ja hänen silmänsä
sattuivat kuvaan, jossa äiti seisoi lapsi sylissä.
"Varmaan joku merkillisyysnäyttely", arveli hän. "Ovat unohtaneet
kilven yöksi kadulle!"
Pari ihmistä sen ajan puvuissa astui ohitse.
"Olivatpa ne hullunkurisen näköisiä! Tulivat varmaan naamiohuveista!"
Äkkiä alkoivat rummut päristä, pillit soida ja tulisoihdut loistaa.
Oikeusneuvos seisahtui ja näki oudon kulkueen. Edellä kävi joukko
rumpaleja, jotka aika taitavasti pärryttivät soittimiaan, sitten tuli
henkivartioita, kaaripyssyt olalla. Kunniasija kulkueessa oli hengen
miehellä. Kummissaan kysyi oikeusneuvos mitä tämä merkitsee ja kuka
tämä mies on.
"Se on Själlandin piispa!" vastattiin.
"Voi mun päiviäni, mikä piispalle on tullut?" huokasi oikeusneuvos
ja pudisti päätään. Ei se toki voinut olla piispa! Näitä asioita
miettien ja katsomatta oikealle tai vasemmalle riensi oikeusneuvos
Östergaden kautta Höjbropladsille. Linnan torille vievää siltaa ei
löytynyt mistään, häntä vastaan häämötti vain kapean joen ranta, ja
vihdoin viimein hän tapasi kaksi miestä, joilla oli vene.
"Tahtooko herra saareen?" kysyivät he.
"Saareenko?" virkkoi oikeusneuvos, joka ei tietänyt missä
aikakaudessa eli, "minä olen menossa pienelle Torvegadelle
Christianshavniin".
Miehet katsoivat häneen pitkään.
"Sanokaa minulle vain missä silta on!" pyysi hän. "Hävytöntä, ettei
lyhtyjä ole sytytetty, ja sittenhän täällä on niin likaista, että
luulisi suossa kävelevänsä!"
Jota pitemmältä hän puhui miesten kanssa, sitä vähemmin hän heitä
käsitti.
"En minä ymmärrä teidän bornholmilaista murrettanne!" sanoi hän
vihdoin viimein ja käänsi heille selkänsä. Siltaa ei hän löytänyt,
kaidepuita ei myöskään ollut. "Mutta onhan häpeä minkä näköistä
täällä on!" sanoi hän. Hänen aikakautensa ei vielä milloinkaan ollut
tehnyt niin kurjaa vaikutusta kuin sinä iltana. "Parasta, että
otan ajurin!" ajatteli hän, mutta missä ajurit olivat? Ei näkynyt
ainoaakaan. "Minun täytyy lähteä takaisin Kongens Nytorville, siellä
toki seisoo ajureja; muuten en ikinä pääse tästä Christianshavniin!"
Hän palasi Östergadelle ja oli jo melkein perillä, kun kuu tuli
näkyviin.
"Herranen aika sentään, mitä telineitä tänne on laitettu!" huudahti
hän nähdessään portin, joka siihen aikaan oli Östergaden päässä.
Vihdoin viimein löysi hän aukon, josta pääsi meidän päiviemme
Nytorville, mutta se oli suurena soisena niittynä; siellä täällä
kasvoi pensastynkää, ja niityn poikki kulki leveä kanava eli virta.
Vastaiselle rannalle oli rakennettu muutamia kurjia puuhökkelejä
hallantilaisia laivureita varten, joista paikka oli saanut nimen
Hallanninharju.
"Joko tämä nyt on niinsanottua _Fata Morganaa_, taikka minä olen
päissäni!" vaikeroi oikeusneuvos. "Mitä kummaa tämä on! mitä kummaa
tämä on!"
Hän kääntyi takaisin, varmaan hän oli sairas. Kun hän taas tuli
kadulle, rupesi hän tarkemmin katselemaan rakennuksia. Useimmat
olivat ristikkotekoa ja olkikattoisia.
"Ei, minä en voi ensinkään hyvin!" huokasi hän, "enkä minä
kuitenkaan ole juonut kuin yhden ainoan lasin punssia; mutta minä
en näy kärsivän sitäkään. Hullua muuten oli tarjota meille punssia
ja lämmintä lohta. Sen minä vielä sanon kun sanonkin tirehtöörin
rouvalle. Menisinkö paikalla takaisin kertomaan kuinka huonosti
jaksan? Mutta se on niin naurettavaa, ja tuskinpa he enää ovat
ylhäälläkään!"
Hän rupesi etsimään taloa, mutta sitä ei löytynyt.
"Tämä on sentään kamalaa! Minähän en tunne Östergadea! Eihän täällä
ole ainoaa kauppapuotia, vanhoja kurjia hökkelejä vain, kuten
Roskildessä tai Ringstedissä! Voi, voi, minä olen kipeä! Siitä ei
pääse mihinkään. Missä ihmeessä tirehtöörin talo on? Sitä on mahdoton
tuntea! Mutta tuolla on toki väkeä valveella. Voi, minä olen varmaan
sairas!"
Hän tuli ovelle, joka oli raollaan ja josta pilkoitti tulta. Se
oli senaikuinen majatalo, jonkinlainen oluttupa. Huone muistutti
holsteinilaista pirttiä, ja koolla oli kaikenlaista kansaa,
laivureita, köpenhaminalaisia porvareja sekä pari oppinutta.
Miehet istuivat kannujensa ääressä kiivaassa keskustelussa eivätkä
laisinkaan huomanneet tulijaa.
"Anteeksi!" virkkoi oikeusneuvos emännälle, joka tuli häntä vastaan.
"Rupesin voimaan pahoin! Ettekö toimittaisi minulle? ajuria, minun
pitäisi päästä Christianshavniin!"
Nainen katsoi häneen pitkään ja ravisti päätään; sitten puhutteli hän
vierasta saksaksi. Oikeusneuvos arveli, ettei emäntä osaa tanskaa ja
käänsi hänkin puheensa saksaksi. Emäntä päätteli sekä puheesta että
puvusta, että tulija on ulkomaalainen. Pian hänelle kuitenkin selveni
että vieras voi pahoin ja hän riensi ojentamaan hänelle vettä. Se
tuli vähän suolalta, vaikka juuri oli kaivosta tuotua.
Oikeusneuvos laski päänsä kätensä varaan, veti syvältä henkeään ja
mietti miettimistään, mitä tämä merkillinen ympäristö mahtanee tietää.
"Onko se tämän päivän iltalehti?" kysyi hän sanoakseen jotakin, kun
näki emännän liikuttelevan suurta paperia.
Emäntä ei ymmärtänyt mitä vieras tarkoitti, mutta ojensi hänelle
kuitenkin paperin. Se oli puupiirros, joka esitti ihmeellistä
näköalaa Kölnin kaupungista.
"Se on hyvin vanha!" huomautti oikeusneuvos ja ihastui nähdessään
näin vanhan kapineen. "Mutta mistä olettekaan saaneet tuon
harvinaisen lehden? Se on hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka koko
juttu tietysti on pelkkää lorua. Tuollaiset kangastukset johtuvat
revontulista, ei mistään muusta. Sähköstä niitä mahdollisesti myöskin
syntyy!"
Ne, jotka istuivat likinnä ja kuulivat hänen puheensa, katsoivat
häneen ihmeissään. Yksi miehistä nousi, paljasti kunnioittavasti
päänsä ja virkkoi vakavana: "te olette varmaan ratki oppinut mies,
monsieur!"
"Enpä laisinkaan!" vastasi oikeusneuvos. "Tiedänhän minä tietysti
yhtä ja toista kuten sivistyneen tulee!"
"_Modestia_ ['Vaatimattomuus'] on kaunis avu!" virkkoi mies,
"tahtoisin vain puheeseenne lisätä _mihi secus videtur_
[latinaa, merkitsee: 'minusta se on toisin'], mutta luovun kyllä
_judiciumistani_ [mielipiteestäni]!"
"Rohkenenko kysyä kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi
oikeusneuvos.
"Minä olen pyhän raamatun bachalaureus [kandidaatti]!" vastasi mies.
Enempää ei oikeusneuvos kysellyt, miehen arvonimi ja puku olivat
täydellisesti sopusoinnussa. Varmaan, päätteli oikeusneuvos, tämä
on vanha koulumestari, kummallinen otus, jommoisia vielä voi tavata
siellä täällä Jyllandissa.
"Tämä ei ole _locus docendi_ eli opettamisen paikka", alkoi mies,
"mutta minä pyytäisin, että te kuitenkin vaivautuisitte puhumaan!
Varmaan te olette paljon lukenut klassillisia auktoreja!"
"No niin, olenhan minä jossakin määrin!" vastasi oikeusneuvos. "Luen
mielelläni vanhoja hyödyllisiä kirjoituksia, mutta pidän paljon
uudemmistakin. Ainoastaan arkipäiväjuttuja minä en kärsi. Niitä
tarjoaa todellisuus meille liiankin paljon!"
"Arkipäiväjuttujako?" kysyi bachalaureus.
"Niin, minä tarkoitan näitä uudenaikaisia romaanejamme."
"Oi", hymyili mies, "niissä piilee sentään paljon neroa ja niitä
luetaan hovissa; kuningas suosii erittäin romaania herra Iffventistä
ja herra Gaudianista, jossa puhutaan kuningas Arturista ja hänen
pyöreän pöydän ritareistaan. Tästä romaanista on kuningas suvainnut
laskea leikkiä korkeain herrainsa kanssa."
[Holberg kertoo Tanskan valtakunnan historiassaan, että Hannu
kuningas, luettuaan romaanin kuningas Arturista, eräänä päivänä
leikillä virkkoi tunnetulle Otto Rudille, josta hän paljon piti:
"herra Iffvent ja herra Gaudian, joista tässä kirjassa puhutaan, ovat
olleet merkillisiä ritareja. Sellaisia ritareja ei meidän aikanamme
tavatakaan!" Siihen vastasi Otto Rud: "Jos vain olisi useampia
sellaisia kuninkaita kuin kuningas Artur, niin varmaan löytyisi
sellaisia ritarejakin kuin herra Iffvent ja herra Gaudian!"]
"En vielä ole lukenut sitä!" sanoi oikeusneuvos, "varmaan Heiberg
aivan hiljan on julaissut sen!"
"Ei", vastasi mies, "ei se ole Heibergin, vaan Godfred von Ghemenin
julkaisema!"
"Vai niin!" sanoi oikeusneuvos. "Se on hyvin vanha nimi; sehän on
ensimäinen kirjanpainaja, joka Tanskassa on elänyt!"
"Niin, se on ensimäinen kirjanpainajamme!" sanoi mies. Keskustelu
luisti nyt aika hyvin, kelpo porvarit puhuivat suuresta rutosta,
joka oli raivonnut pari vuotta sitten ja tarkoittivat ruttoa v.
1484. Oikeusneuvos luuli heidän tarkoittavan koleraa, ja keskustelu
luisti, kuten sanottu, aika hyvin. Vuoden 1490 merisota oli siksi
likellä, ettei sitä voitu sivuuttaa, miehet kertoivat englantilaisten
merirosvojen kaapanneen laivoja ulkosatamasta, ja oikeusneuvos, joka
oli eläytynyt vuoden 1801 tapahtumiin, sadatteli englantilaisia
kilpaa heidän kanssaan. Muilla aloilla ei keskustelu menestynyt
niin hyvin, yhtä mittaa täytyi kysellä ja selitellä, oivalla
bachalaureuksellamme oli kovin vähän tietoja, ja oikeusneuvoksen
yksinkertaisimmatkin lausunnot kaikuivat hänen korvissaan kovin
rohkeilta ja mahdottomilta. He katselivat toisiinsa, ja kun
keskustelu kävi kovin hullunkuriseksi, turvautui bachalaureus
latinaan, toivoen, että vieras siten häntä paremmin ymmärtäisi, mutta
ei se auttanut vähääkään.
"Kuinka te nyt jaksatte?" kysyi emäntä ja tuuppasi oikeusneuvosta
käsivarteen. Silloin hänen tajuntansa palasi, sillä puhuessaan oli
hän ehtinyt unohtaa mitä vasta oli tapahtunut.
"Kamala kauhistus, missä minä olen!" huudahti hän, ja hänen päätään
huimasi, kun hän sitä ajatteli.
"Klarettia pikariin! Simaa ja Bremenin olutta!" huusi muuan miehistä.
"Ja teidän pitää juoda kanssa!"
Kaksi tyttöä tuli huoneeseen. Toisen myssy oli kaksivärinen. He
täyttivät tuopit ja niiasivat. Kylmä karmi oikeusneuvoksen selkäpiitä.
"Mitä tämä merkitsee? mitä tämä merkitsee!" huokasi hän, mutta hänen
täytyi vain juoda, miehet anastivat hänet kokonaan haltuunsa. Hän
oli aivan epätoivoissaan, ja kun yksi miehistä väitti hänen olevan
humalassa, ei hän laisinkaan epäillyt hänen sanojaan, vaan ainoastaan
rukoili, että he hankkisivat hänelle ajurin. Silloin luulivat miehet
hänen haastavan Moskovan kieltä.
Ei hän ikinä ollut ollut näin raa'assa, epähienossa seurassa. Olisi
luullut elävänsä pakana-aikana. "Tämä on totisesti elämäni kamalin
hetki!" ajatteli hän, mutta samassa pälkähti hänen päähänsä, että nyt
on paras kumartua pöydän alle, ryömiä ovelle ja paeta, mutta juuri
kun hän oli päässyt ovelle, huomasivat miehet hänen aikeensa, kävivät
kiinni hänen jalkoihinsa, ja silloin onneksi -- putosivat kalossit
hänen jalastaan ja taika lakkasi vaikuttamasta.
Oikeusneuvos näki selvästi edessään kirkkaan katulyhdyn ja sen takana
suuren talon. Hän tunsi sekä tämän talon että naapuritalot; Ostergade
oli entisessä kunnossaan, hän makasi kadulla jalat porttia vastaan,
ja toisella puolella katua torkkui yövartia.
"Taivaan luoja, olenko minä maannut täällä kadulla ja nähnyt
unta?" sanoi hän. "Niin, tämä on totisesti Ostergade! Sitä hauskaa
kirjavuutta ja valoa! Se punssilasi vasta on osannut vaikuttaa!"
Parin minuutin päästä istui hän jo ajurin rattailla matkalla
Christianshavniin. Hän ajatteli kauhistuen äskeistä tuskaansa ja
hätäänsä ja ylisti sydämensä pohjasta onnellista todellisuutta,
nykyaikaa, joka kaikista puutteistaan huolimatta kuitenkin on paljoa
parempi kuin se aika, jossa hän hiljan oli ollut. Oikeusneuvos ylisti
nykyaikaa, ja se oli varsin viisaasti tehty.