Köpenhaminassa, Östergaden varrella, talossa likellä Kongens
Nytorvia oli koolla suuri seura. Täytyyhän kutsuja silloin tällöin
pitää, sittenpähän ihmiset taas puolestaan kutsuvat luokseen.
Toiset vieraista istuivat jo pelipöytien ääressä, toiset odottivat
mitä emäntä keksisi heidän huvikseen. Niin pitkälle oli päästy,
ja johan se keskustelukin alkoi luistaa. Vihdoin jouduttiin
puhumaan keskiajasta, ja muutamat pitivät sitä paljoa parempana
kuin nykyaikaa. Oikeusneuvos Knap puolusti tätä mielipidettä niin
kiihkeästi, että talon emäntä paikalla asettui hänen puolelleen, ja
molemmat vastustivat kiivaasti Orstediä, joka almanakassa puhuessaan
vanhoista ja uusista ajoista pääasiassa antaa nykyajalle etusijan.
Oikeusneuvos piti kuningas Hannun aikaa parhaimpana ja onnellisimpana.
Puhuttiin sekä myötä että vastaan. Keskustelu taukosi vain
hetkiseksi, kun sanomalehti tuli, mutta eihän siinä ollut
mitään, jota olisi kannattanut lukea. Mutta jättäkäämmepä seura
juttelemaan ja lähtekäämmepä etehiseen, minne päällysvaatteet,
kepit, sateenvarjot ja kalossit ovat sijoitetut. Siellä istui kaksi
naista, toinen nuori, toinen vanha. Ensi hetkessä luuli, että he
olivat tulleet saattamaan herrasväkeään, jotakin vanhaa neitiä tai
leskirouvaa, mutta likemmin tarkastaessa huomasi paikalla, etteivät
he olleet tavallisia palvelustyttöjä. Heidän kätensä olivat hienot,
heidän ryhtinsä todella kuninkaallinen, ja vaatteet olivat nekin omaa
rohkeaa tyyliään. He olivat haltiattaria. Nuorempi tosin ei ollut
itse Onnetar, vaan erään Onnettaren kamarineitsyen palvelustyttö,
jonka tehtävä on jaella maailmalle onnen pieniä antimia. Vanhempi
näytti niin tavattoman vakavalta, se oli Surutar. Hän toimittaa aina
itse omassa korkeassa persoonassaan kaikki asiansa, sittenpähän
tietää, että ne tulevat täsmällisesti toimitetuiksi.
He kertoivat toisilleen, miten olivat päivänsä viettäneet. Onnettaren
kamarineitsyen palvelustyttö oli käynyt vain pienillä asioilla. Hän
kertoi pelastaneensa uuden hatun sateesta ja hankkineensa eräälle
rehelliselle miehelle terveisiä ylhäiseltä nollalta. Merkillisempi
asia oli vielä toimittamatta.
"Niin", virkkoi hän, "voinhan minä kertoa, että tänään on
syntymäpäiväni ja että minulle päivän kunniaksi on uskottu kalossit,
jotka minun pitää antaa ihmiskunnalle. Näillä kalosseilla on se
ominaisuus, että jokainen, joka saa ne jalkaansa, oitis siirtyy
siihen paikkaan ja aikaan, jossa hän mieluinten tahtoo olla. Joka
toivomus sekä aikaan että paikkaan nähden täyttyy silmänräpäyksessä,
ja ihminen tulee siis kerrankin onnelliseksi tässä maailmassa!"
"Kyllä kai!" sanoi Surutar. "Ihminen tulee kovin onnettomaksi ja
siunaa sitä hetkeä, jolloin hän pääsee irti koko kalosseista!"
"Mitä sinä puhutkaan!" sanoi toinen naisista. "Nyt minä jätän ne tähän
ovelle, joku ottaa ne vahingossa ja tulee onnelliseksi!"
Siihen se keskustelu päättyi.