Kaukana merellä on vesi sinistä kuin kauneimman ruiskukan lehdet
ja läpikuultavaa kuin kirkkain lasi, mutta hyvin, hyvin syvää. Ei
tapaisi pohjaa mikään ankkurinköysi, ja monta kirkontornia saisi
latoa päälletysten ennenkuin ne ulottuisivat vedenpinnan yläpuolelle.
Siellä syvällä asuu veden väki.
Ei pidä luullakaan, että siellä olisi pelkkiä valkeita, alastomia
hiekkakenttiä. Ei, siellä kasvaa mitä kummallisimpia puita ja
ruohoja, ja niiden varret ja lehdet ovat niin notkeat, että veden
herkinkin liikunta panee ne väreilemään ikäänkuin ne eläisivät.
Kalat, sekä pienet että suuret, viilettävät oksien lomitse
niinkuin täällä ylhäällä linnut ilmassa. Syvimmässä syvänteessä on
merenkuninkaan linna, muurit korallia, korkeat, suippeat ikkunat
kirkkainta merikultaa ja katto näkinkengänkuoria, jotka tuulen mukaan
avautuvat ja sulkeutuvat. Kaunista se on katsella, sillä jokaisessa
näkinkengänkuoressa on hohtava helmi. Saisipa vain joku kuningatar
yhdenkään sellaisen omakseen, niin kauneimmaksi koristukseksi
kruunuunsa kiinnittäisi.
Meren kuningas oli monta vuotta elänyt leskenä, ja hänen vanha
äitinsä hoiti hänen talouttaan. Se oli älykäs nainen, mutta ylpeä
suuresta syntyperästään ja koristi pyrstöään kahdellatoista
osterilla, kun muut ylhäiset naiset saivat käyttää vain kuutta
osteria. Muuten ansaitsi hän kaikin puolin kiitosta, sillä hän hoiti
hellästi lapsenlapsiaan, meren pieniä prinsessoja.
Heitä oli kuusi, kauniita lapsia kaikki. Kaunein oli kuitenkin
nuorin, hänen hipiänsä oli puhdas ja herkkä kuin ruusunlehti,
silmät siniset kuin syvin metsäjärvi, mutta ei hänellä enempää kuin
muillakaan ollut jalkoja: ruumis päättyi kalan pyrstöön.
Kaiken päivää leikkivät prinsessat linnan suurissa saleissa, joitten
seinät kasvoivat eläviä kukkasia. Suuret merikultaiset akkunat
avattiin, ja kalat uida viilättivät sisään, aivan niinkuin meillä
pääskyset voivat lentää huoneisiin, kun avaamme akkunan. Samalla
tavalla uivat kalat pienten prinsessojen luo, söivät heidän käsistään
ja antoivat heidän silittää selkäänsä.
Linnan edustalla oli suuri puutarha, jossa kasvoi tulipunaisia
ja tumman sinisiä puita; hedelmät hehkuivat kullankarvaisina ja
kukkaset kuumottivat kuin polttava tuli, lehdet ja varret aaltoilivat
alituisesti. Maanpinta oli hienoisen hiekan peitossa ja paistoi
sinertävänä kuin tulikiven liekki.
Kaikki siellä alhaalla väreili kummallisessa sinertävässä hohteessa.
Olisi luullut seisovansa korkealla ilmassa ja näkevänsä taivaan
päänsä päällä. Ei ensinkään olisi uskonut olevansa meren pohjalla.
Rasvatyvenellä saattoi nähdä auringon, se oli kuin purppurainen
kukka, jonka kuvusta tulvimalla tulvii valoa.
Jokaisella prinsessalla oli puutarhassa erityinen tilkkusensa, jota
hän mielensä mukaan sai penkoa, kuokkia ja kaivaa. Yksi järjesti
kukkalavansa valaskalan muotoiseksi, toinen tahtoi lavansa pienen
vedenneidon kaltaiseksi, mutta nuorin sisarista muokkasi lavansa
pyöreäksi kuin aurinko ja istutti siihen kukkasia, jotka paistoivat
punaisina kuin aurinko. Se oli omituinen lapsi, hiljainen ja
miettiväinen. Kun sisaret koristelivat lavojaan kaikellaisilla
kummallisilla kapineilla, joita haaksirikkoisista laivoista oli
painunut meren pohjalle, niin ei nuorin tahtonut maatilkkuselleen
muuta kuin ruusunpunaisia kukkasia, jotka muistuttivat ylhäällä
loistavaa aurinkoa, sekä erään marmorikuvan, joka haaksirikossa oli
joutunut meren pohjalle. Se oli kaunis, kirkkaasta, valkoisesta
kivestä hakattu poika, ja sen juurelle istutti hän ruusunpunaisen
itkuraidan, joka kasvoi niin rehevästi, että tuoreet oksat
varjostivat koko kuvan. Ne ulottuivat miltei siniseen hiekkapohjaan
asti, missä varjot kävivät sinipunertaviksi, ja vaippuivat oksien
liikkeiden mukaan. Näytti siltä kuin latva ja juuret olisivat
leikkineet jonkinlaista suudelmaleikkiä.
Hänen suurin ilonsa oli kuulla kerrottavan maan päällä asuvista
ihmisistä. Vanhan isoäidin piti kertoa mitä ikinä tiesi laivoista
ja kylistä, ihmisistä ja eläimistä. Se neitoa erityisesti viehätti,
että kukkaset maan päällä lemusivat -- eivät lemunneet täällä
meren pohjalla ja että metsät olivat vihreät ja että kalat, jotka
liikkuivat oksien välissä, osasivat laulaa niin ääneen ja niin
kauniisti, että oikein sydän riemusta sykki. Isoäiti nimitti pieniä
lintuja kaloiksi, sillä eivät tytöt muutoin olisi häntä ymmärtäneet,
eiväthän he ikinä olleet lintua nähneet.
"Kun te tulette viidentoista vuoden vanhoiksi", sanoi isoäiti,
"saatte sukeltaa meren pinnalle, istua kuutamossa kalliolla ja
katsella suuria laivoja, jotka purjehtivat ohi, metsiä ja kyliä!"
Sinä vuonna täytti vanhin sisarista viisitoista vuotta, mutta toiset
-- niin, heidän välillään oli aina vuosi, nuorimman piti siis odottaa
kokonaista viisi vuotta ennenkuin hänen oli lupa nousta merenpohjalta
katsomaan miltä maan päällä näyttää. Mutta jokainen lupasi kertoa
toisille mitä hän ensimäisenä päivänä oli nähnyt ja mikä hänestä
oli ollut kauneinta. Sillä isoäiti ei kertonut heille laisinkaan
tarpeeksi, oli niin paljon asioita, joita heidän teki mieli tietää.
Kukaan ei niin kiihkeästi ikävöinyt viidettätoista syntymäpäiväänsä
kuin se, jonka täytyi odottaa kauimmin ja joka oli niin hiljainen ja
miettiväinen.
Monena monituisena yönä seisoi hän avoimen ikkunan ääressä
tähystelemässä ylöspäin tummansiniseen veteen, jossa kalat
räpyttelivät eviään ja pyrstöjään. Hän saattoi nähdä sekä kuun
että tähdet, tosin ne valaisivat hyvin kalpeasti, mutta veden
läpi näyttivät ne paljoa suuremmilta kuin meidän silmiimme. Jos
sitten äkkiä musta varjo liiti niiden päällitse, ymmärsi vedenneito
valaskalan olevan liikkeellä tai laivan purjehtivan siitä paikasta.
Laivassa oli tietysti paljon ihmisiä, mutta varmaan ei kukaan heistä
tullut ajatelleeksi, että kaunis, pieni vedenneito seisoi syvällä
meren pohjalla ojennellen valkeita käsivarsiaan keulaa kohti.
Nyt oli vanhin prinsessa viidentoista vuoden vanha ja sai nousta
veden pinnalle.
Palatessaan tiesi hän kertoa tuhansia asioita, ja kaikista ihaninta
oli hänen mielestään ollut levätä kuutamossa hiekkasärkällä ja
katsella rannalla lepäävää suurta kaupunkia. Tulet tuikkivat siellä
tuhansina tähtinä, soitto helisi, ihmisäänet ja rattaiden räminä suli
ainoaksi pauhaavaksi meluksi, tornit ja huiput kohoilivat taivasta
kohti, kirkonkellot soivat. Hän ikävöi sanomattomasti kaikkea tätä
juuri siitä syystä, ettei hän voinut sinne päästä.
Oi kuinka hartaasti nuorin sisko kuunteli! Ja kun hän illalla seisoi
avoimen ikkunan ääressä tähystelemässä tummansiniseen veteen, oli
suuri kaupunki ja sen hälinä kaiken aikaa hänen mielessään, ja hän
oli kuulevinaan kirkonkellojen soiton kajahtelevan meren pohjalle
asti.
Seuraavana vuonna sai toinen siskoista nousta veden pinnalle ja uida
minne halutti. Hän sattui joutumaan juuri auringonlaskuun, ja sitä
kuvaa piti hän kauneimpana. Koko taivas oli rusottanut kullassa,
ja entä pilvet! niiden kauneutta ei hän saattanut kielin kuvata.
Ruusunkarvaisina ja sinipunertavina olivat ne vaeltaneet hänen päänsä
päällitse, mutta vielä nopeammin oli kiitänyt villien joutsenten
parvi. Pitkänä, valkoisena harsona olivat ne lentäneet veden poikki,
johon aurinko kuvastui. Impi läksi uimaan sitä vastaan, mutta se
upposi, ja iltarusko sammui sekä meren pinnalta että pilvistä.
Seuraavana vuonna oli kolmannen siskon vuoro. Hän oli kaikista
rohkein ja ui leveään virtaan, joka juoksi mereen. Hän näki vihreitä
ylänköjä, joilla kasvoi viinirypäleitä. Linnat ja puutarhat
pilkistivät esiin upeista metsistä. Hän kuuli lintujen laulavan, ja
päivä paistoi niin kuumasti, että hänen ihan täytyi sulkeltaa syvälle
jäähdyttämään polttavia kasvojaan. Lahdenpoukamassa hän tapasi joukon
pieniä ihmislapsia; ne juoksentelivat ilkoisen alasti ja pulikoivat
vedessä. Hänen teki mieli leikkiä niiden kanssa, mutta ne läksivät
peloissaan pakoon, ja sitten siihen tuli pieni, musta elävä. Se oli
koira, mutta eihän hän koskaan ollut koiraa nähnyt, ja se rupesi
haukkumaan häntä niin hirveästi, että hän peloissaan etsi turvaa
aavalta mereltä, mutta ei hän milloinkaan voinut unohtaa upeita
metsiä, vihantoja ylänköjä ja kauniita lapsia, jotka osasivat uida
vedessä, vaikkei niillä kalanpurstoa ollutkaan.
Neljäs sisar ei ollut niin rohkea. Hän pysähtyi keskelle aavaa
merta, ja hänen mielestään oli juuri siellä kaikkein kauneinta;
saattoi nähdä penikulmien päähän joka suunnalle, ja taivas kaartelihe
suurena lasikupuna pään päällä. Hän oli nähnyt laivojakin, mutta
hyvin kaukaa, ja ne olivat olleet aivan kuin kalalokit. Delfinit
olivat niin hauskasti heitelleet kuperkeikkaa ja suuret valaskalat
puhaltaneet vettä sieramistaan; olisi luullut satojen suihkulähteiden
ruiskuttavan niiden ympärillä.
Tuli viidennen sisaren vuoro. Hänen syntymäpäivänsä oli talvella,
ja sentähden sattui hän näkemään kaikellaista, jota eivät toiset
sisarukset olleet nähneet ensimäisellä retkellään. Meri näytti
aivan vihreältä, ja siellä täällä uiskenteli suuria jäävuoria;
jokainen niistä oli kuin helmi, kertoi tyttö, ja samalla paljoa
suurempi kuin ihmisten rakentamat kirkontornit. Jäävuoret olivat
eriskummallisen muotoisia ja hohtivat kuin timantit. Se, jonka impi
valitsi istumasijakseen, oli suurimpia, ja merenkulkijat pelästyivät
ja tekivät pitkän kierroksen, kun näkivät jäävuorella olennon, joka
liehutteli pitkiä hapsiaan tuulessa. Mutta illemmällä peittyi taivas
raskaaseen pilveen, ukkonen jyrisi, salamat välkkyivät ja mustat
aallot nostelivat suuria jäävuoria korkealle ilmaan. Salamoiden
väkevässä valossa ne hohtivat ja paistoivat. Kaikilla laivoilla
reivattiin purjeita, ihmiset olivat pelossa ja vavistuksessa, mutta
impi istui tyynenä kiikkuvalla jäävuorellaan katsellen salamoja,
jotka risteillen iskivät välkkyvään veteen.
Jokainen sisaruksista oli ensimäisellä retkellään haltioissaan,
kaikki oli niin uutta ja niin kaunista. Mutta sitten, kun heidän
täysikasvaneina neitoina oli lupa nousta veden pinnalle milloin
halutti, kävi se huvi heille ihan yhdentekeväksi. Heidän oli ikävä
kotiin ja muutaman kuukauden perästä selittivät he, että alhaalla
meren pohjalla kuitenkin oli kaikista kauneinta ja kotoisinta.
Usein iltaisin nousivat sisarukset käsi kädessä pitkässä jonossa
veden pinnalle. Heillä oli kaunis lauluääni, kauniimpi kuin
yhdelläkään ihmisellä, ja kun myrsky alkoi käydä ja he arvelivat
haaksirikkoja olevan tulossa, läksivät he laulaen uimaan laivojen
edellä. Laulaen he kertoivat kuinka kaunista meren pohjalla on,
merimiesten ei ensinkään pidä peljätä, hyvä siellä on olla. Mutta
merimiehet eivät ymmärtäneet sanoja, vaan luulivat myrskyn ulvovan,
eivätkä he myöskään saanet nähdä merenpohjan ihanuutta, sillä kun
laiva upposi, hukkuivat ihmiset ja saapuivat ruumiina merenkuninkaan
linnaan.
Eräänäkin iltana, kun sisaret käsi kädessä läksivät meren pohjalta
ja pikku sisko jäi seuraamaan heitä katseillaan, näytti siltä kuin
hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mutta vedenneito ei taida
vuodattaa kyyneliä ja sentähden kärsii hän paljoa enemmän.
"Oi, jospa minä olisin viidentoista vuoden vanha!" huudahti hän.
"Minä tiedän, että tulen rakastamaan ihmisiä, jotka hyörivät ja
pyörivät tuolla ylhäällä, ja koko heidän maailmaansa!"
Vihdoin viimein hänkin oli viidentoista vanha.
"Kas nyt olet sinä täysi ihminen", virkkoi hänen mummonsa,
leskikuningatar. "Tuleppa tänne, niin koristan sinut kuten
sisaresikin!" ja mummo laski hänen hiuksilleen seppeleen valkeita
liljoja, mutta jokaisena liljanlehtenä oli päärlynpuolikas; ja
vanhuksen käskystä imeytyi kahdeksan suurta osteria prinsessan
pyrstöön, hänen ylhäisen sukuperänsä merkiksi.
"Se tekee niin kipeää!" valitti pieni merenneito.
"Täytyy sitä arvonsa tähden vähän kärsiäkin!" vastasi vanhus.
Voi kuinka mielellään hän olisi varistanut yltään koko komeuden,
raskaat seppeleet ja kaikki muut! Punaiset kukkaset hänen omasta
puutarhastaan olisivat sopineet hänelle paljoa paremmin, mutta ei hän
uskaltanut mennä vaihtamaan. "Hyvästi!" lausui hän ja nousi kevyenä
ja kirkkaana kuin kupla veden pinnalle.
Aurinko oli juuri mennyt mailleen, kun hän nosti päätään merestä,
mutta pilvet hehkuivat vielä kultaisina ja ruusunkarvaisina, ja
punertavasta ilmasta loisti kirkas iltatähti. Ilma oli raikas ja
lauha ja meri rasvatyven. Vedessä lepäsi suuri, kolmimastoinen
laiva. Yksi ainoa purje oli nostettuna, sillä ei tuntunut
tuulenhengähdystäkään, ja touveilla ja raakapuilla istuskeli
merimiehiä. Soitto helisi ja laulu soi ja illan hämärtyessä
sytytettiin satoja lyhtyjä. Olisi luullut kaikkien kansallisuuksien
nostaneen lippunsa liehumaan, sellainen värien vilinä oli ilmassa.
Pieni merenneito ui kajutan ikkunalle, ja aina kun vesi nosti häntä
ilmaan, saattoi hän nähdä sisään kirkkaista ikkunoista. Siellä oli
paljon ihmisiä kauneissa vaatteissa, mutta kaikista kaunein oli
kuitenkin nuori prinssi suurine, mustine silmineen. Ei hän saattanut
olla paljoa vanhempi kuin kuusitoista vuotta; tänään oli hänen
syntymäpäivänsä, ja juuri sen kunniaksi juhlittiin. Merimiehet
tanssivat kannella, ja kun nuori prinssi astui esiin, nousi satoja
raketteja ilmaan. Ne loistivat kuin kirkas päivä, ja pieni merenneito
pelästyi niin, että oikein piti sukeltaa syvälle; pian nosti hän
kuitenkin taasen päätään, ja silloin tuntui siltä kuin kaikki taivaan
tähdet olisivat sadelleet hänen luokseen. Ei hän koskaan ollut nähnyt
sellaista ilotulitusta. Suuret auringot pyörivät avaruudessa, komeita
tulikaloja liiteli sinisessä ilmassa ja koko tämä loisto kertautui
tyynessä, kirkkaassa vedessä. Itse laivalla oli niin valoisaa, että
saattoi erottaa pienimmänkin touvin, saatikka sitten ihmiset. Oi
kuinka se nuori prinssi oli kaunis! Hän kävi painamassa kaikkien
käsiä, hymyili ja nauroi, ja soitto helisi ihanassa yössä.
Oli jo myöhäistä, mutta pieni vedenneito vain ei voinut kääntää
silmiään laivasta ja kauniista prinssistä. Kirjavat lyhdyt
sammutettiin, rakettien rätinä ja tykkien pauke taukosi, mutta meren
syvyydestä alkoi kuulua kohinaa ja tohinaa. Impi yhä vain viipyi
aalloilla, kiikkui ylös, alas ja katseli sisään kajutan ikkunasta.
Mutta laivan vauhti yltyi yltymistään, purje toisensa perästä
hulmahti levälleen, aaltojen voima yhä kasvoi, suuria pilviä nousi
taivaalle, tuolla kaukana välähteli jo salamoja. Kova rajuilma oli
tulossa, sentähden menivät merimiehet ottamaan alas purjeita. Suuri
laiva kiikkui ja lensi myrskyisellä merellä, aallot kohoilivat
suurina, mustina vuorina, jotka joka hetki yrittivät vyöryä mastojen
päällitse, mutta joutsenena sukelsi laiva korkeitten aaltojen halki
ja nousi pian taas veden pinnalle, joka kohosi kuin valliksi.
Hauskaa leikkiä tämä pienen vedenneidon mielestä oli, mutta toisin
ajattelivat merimiehet. Laiva rytisi ja ratisi, paksut lautaukset
taipuivat, kun meri väkevänä hyökkäsi alusta vastaan, masto taittui
kuin ruoko, koko haaksi keikahti kallelleen ja vettä tunki ruumaan.
Nyt huomasi pieni vedenneito, että vaara oli tarjolla, sillä hänenkin
täytyi ruveta pitämään varaansa, kun laivasta oli lähtenyt hirsiä
ja laudanpätkiä, jotka ajelehtivat vedessä. Hetkiseksi tuli niin
pimeä, ettei hän saattanut nähdä mitään, mutta salaman välähdellessä
oli niin valoisaa, että hän erotti kaikki laivalla. Ihmiset siellä
tepastelivat mullin mallin. Nuorta prinssiä hän etsimistään etsi
ja löysikin hänet: kun laiva meni kappaleiksi, näki hän hänen
vaipuvan meren syvyyteen. Ensi hetkessä hän suuresti ilostui, sillä
nythän poika oli tulossa hänen kotiseudulleen, mutta samassa hän
muisti, etteivät ihmiset elä vedessä ja että prinssi ainoastaan
kuolleena saattaa tulla hänen isänsä linnaan. Ei, hän ei saa kuolla!
Laudanpätkien ja hirsien lomitse, joita uiskenteli aalloilla, läksi
neito uimaan. Hän kokonaan unohti, että ne olisivat voineet hänet
murskata, sukelsi syvälle veteen, nousi taas aaltojen harjoille ja
pääsi vihdoin nuoren prinssin luo, joka oli uinut ihan väsyksiin
myrskyssä. Hänen käsivartensa ja jalkansa olivat jo jäykistyneet,
kauniit silmät raukesivat, hänen olisi täytynyt kuolla, jollei
pieni vedenneito olisi ennättänyt avuksi. Hän piteli hänen päätään
vedenpinnan yläpuolella ja jättäytyi sitten aaltojen ajeltavaksi.
Aamusella oli rajuilma asettunut. Laivasta ei näkynyt jälkeäkään,
aurinko nousi hehkuvana, punaisena pallona ylös vedestä. Prinssin
poskille valui silloin ikäänkuin eloa, mutta hänen silmänsä pysyivät
ummessa. Merenneito suuteli hänen korkeaa, kaunista otsaansa ja
sitaisi märkiä hiuksia hänen kasvoiltaan. Hän muistutti marmorikuvaa
hänen pienessä puutarhassaan, ja hän suuteli häntä suutelemistaan ja
toivoi niin hartaasti, että hän jäisi eloon.
Vihdoin rupesi näkymään mannermaata, korkeita, sinisiä vuoria,
joitten huipuilla loisti valkeita lumitäpliä, ikäänkuin joutsenparvi
olisi laskeutunut sinne lepäämään. Alhaalla rannalla oli kauniita,
vihreitä metsiä, ja aivan veden partaalla oli kirkko tai luostari,
ei hän tietänyt kumpiko, mutta rakennus se joka tapauksessa oli.
Sitruuna- ja appelsiinipuita kasvoi puutarhassa, ja portin edessä
seisoi korkeita palmuja. Meri muodosti sillä kohdalla pienen
poukaman, joka lepäsi rasvatyvenenä, mutta aina luodolle asti, johon
meri oli ajanut hienoa, valkoista hiekkaa, oli hyvin syvää. Luodolle
kuljetti nyt impi kauniin prinssin. Hän laski hänet hiekalle ja
katsoi, että pää tuli korkealle lämpöiseen päiväpaisteeseen.
Samassa ruvettiin suuressa, valkeassa rakennuksessa soittamaan
kelloja, ja joukko nuoria tyttöjä astui puutarhan poikki.
Pieni vedenneito poistui silloin etemmä, ui korkean kiven taakse,
joka äkkijyrkkänä kohosi vedestä, pani vaahtoa hiuksiinsa ja
rinnalleen, jott'ei kukaan erottaisi häntä, ja jäi katsomaan kuka
tulisi prinssin luo.
Ei aikaakaan, kun paikalle asteli nuori tyttö. Hän näytti ensi
hetkessä suuresti pelästyvän, mutta nouti sitten ihmisiä, ja
vedenneito näki, että prinssi virkosi eloon. Hän hymyili kaikille,
jotka seisoivat ympärillä, mutta immelle, joka liikkui lahdella,
ei hän hymyillyt, mutta eihän hän tietänytkään, että hän oli hänen
henkensä pelastanut. Impi tuli hyvin surulliseksi, ja kun prinssi
vietiin suureen rakennukseen, sukelsi hän murheissaan mereen ja
riensi isänsä linnaan.
Hän oli aina ollut hiljainen ja miettinyt omia asioitaan, mutta nyt
hän kävi entistä umpimielisemmäksi. Sisaret kyselivät mitä hän oli
nähnyt ensi retkellään maailmassa, mutta ei hän kertonut mitään.
Monena monituisena iltana ja aamuna nousi hän sille paikalle, minne
hän oli jättänyt prinssin. Hän näki hedelmien kypsyvän puutarhassa,
näki kuinka ne korjattiin. Hän näki lumen sulavan korkeilta vuorilta,
mutta prinssiä ei hän nähnyt ja sentähden hän päivä päivältä
murheellisempana palasi kotiin. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli
kaunis marmorikuva pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla hän istui,
käsivarret kietoutuneina kuvan ympäri, joka oli prinssin näköinen.
Mutta kukkiaan ei hän enää hoitanut, ne rehottivat ainoana rytönä
pitkin lavoja ja käytäviä ja punoivat pitkiä varsiaan ja lehviään
puiden oksiin, jotta puutarhassa oli miltei pimeä.
Vihdoin ei impi enää saattanut kestää yksinäistä tuskaansa, vaan
kertoi surunsa yhdelle sisaristaan, ja samalla saivat kaikki sisaret
sen tietää. Muille ei sitä sitten uskottukaan paitsi parille toiselle
merenneidolle, jotka eivät kertoneet sitä kuin likeisimmille
ystävättärilleen. Yksi näistä tiesi kuka prinssi oli, hänkin oli
nähnyt laivan ja kaiken sen komeuden; hän tiesi missä prinssin
kuningaskunta oli.
"Tule, pikku sisko!" sanoivat prinsessat, laskivat käsivarret
toistensa olkapäille, nousivat pitkänä jonona ylös merestä ja
pysähtyivät sinne, missä tiesivät prinssin linnan olevan.
Se oli kiiltävän kellertävästä kivestä, portaat olivat marmorista,
ja yhdet portaat johtivat suoraan mereen. Katosta kohoili komeita,
kullattuja kupuja, pylväikkö kiersi ympäri rakennuksen, ja pylväitten
välillä seisoi marmorikuvia, jotka näyttivät aivan eläviltä.
Korkeitten, kirkkaiden ikkunaruutujen läpi saattoi nähdä upeita
saleja, kallisarvoisia silkkiverhoja, mattoja ja maalauksia. Oikein
silmiä hiveli, kun niitä katseli. Keskellä avarinta salia loiski
suuri suihkulähde. Vesisäde kohosi korkealle laessa olevaa lasikupua
kohti, ja sen läpi paistoi aurinko veteen ja ihanille kasveille,
jotka rehottivat suuressa säiliössä.
Nyt tiesi impi missä prinssi asui ja monena iltana ja yönä nousi
hän veden pinnalle. Hän ui paljoa likemmä kuin muut sisaret olivat
uskaltaneet uida, jopa kulki kapeaa kanavaa pitkin aina muhkean
marmoriparvekkeen alle asti. Siitä lankesi pitkä varjo veteen, ja sen
suojaan hän asettui katselemaan nuorta prinssiä, joka luuli olevansa
ypö yksin kirkkaassa kuutamossa.
Monena iltana näki impi hänen lähtevän purjehtimaan. Vene oli
muhkea, soitto helisi ja liput liehuivat. Impi tähysteli vihreästä
kaislikosta, ja tuuli tarttui hänen pitkään, hopeankarvaiseen
huntuunsa. Jos joku sattui sen näkemään, luuli hän joutsenen
levittävän siipiään.
Monena monituisena yönä, kun kalastajat olivat tuulastamassa merellä,
kuuli hän heidän puhelevan nuoresta prinssistä. Hyvää he hänestä
puhuivat, ja impi iloitsi että oli pelastanut hänen henkensä, kun hän
puolikuolleena ajelehti aalloilla. Hän muisteli kuinka turvallisesti
hänen päänsä oli levännyt hänen rinnallaan ja kuinka hellästi hän oli
häntä suudellut. Prinssi ei sitä aavistanut, hän ei saattanut edes
uneksiakaan veden immestä.
Ihmiset kävivät hänelle yhä rakkaammiksi, ja yhä hartaammin hän
halusi saada astua heidän joukkoonsa. Heidän maailmansa tuntui
hänestä paljoa suuremmalta kuin hänen maailmansa. Hehän saattoivat
laivoilla kiitää meren poikki, hehän saattoivat nousta korkeille
vuorille, aina pilvien yläpuolelle asti, ja heidän maansa metsineen
ja viljelyksineen ulottuivat etemmä kuin hänen silmänsä kantoi. Oli
niin paljon asioita, joita hän ei ymmärtänyt ja joista hän olisi
tahtonut saada selvää, mutta sisaret eivät osanneet vastata kaikkiin
kysymyksiin, sentähden kysyi hän vanhalta mummolta, ja mummo tunsi
hyvästi korkeamman maailman eli kuten hän sanoi, vedenpäällisen
maailman asiat.
"Jolleivät ihmiset huku", kysyi pieni vedenneito, "niin elävätkö he
aina? Eivätkö he kuole kuten me, jotka asumme meren pohjalla?"
"Kyllä", selitti vanhus, "he kuolevat ja heidän elinaikansa on
vielä lyhyempi kuin meidän. Me saatamme elää kolmensadan vuoden
vanhoiksi, mutta kun tämä elämämme lakkaa, ei meistä jää jälelle
muuta kuin vaahtoa veden pinnalle. Me emme saa levätä edes haudassa,
rakkaittemme joukossa. Meillä ei ole kuolematonta sielua, me emme
koskaan herää uuteen elämään, me olemme kuin vihreä ruoko: kun se
on taitettu, ei se enää koskaan saata vihannoida. Mutta ihmisillä
on sielu, joka elää iankaikkisesti, elää sittenkin, kun ruumis on
haudattu maahan. Läpi kirkkaan ilman kohoaa sielu ylös loistavien
tähtien luo! Kuten me sukellamme ylös merestä näkemään ihmisten
maita, niin hekin sukeltavat ihaniin tuntemattomiin seutuihin, joita
emme me koskaan saa nähdä."
"Miksemme me ole saaneet kuolematonta sielua?" sanoi pieni merenneito
suruissaan. "Minä antaisin mielelläni pois kaikki vuosisatani, kunhan
vain päivänkin saisin olla ihmisenä ja sitten tulla osalliseksi
taivaallisesta maailmasta!"
"Älä nyt sellaisia ajattele!" sanoi vanhus. "Meidän elämämme on kun
onkin paljoa onnellisempaa ja huolettomampaa kuin ihmisten elämä!"
"Vai pitää minun siis kuolla ja ajelehtia vaahtona veden päällä! En
siis enää saa kuulla aaltojen laulua, en nähdä kauniita kukkasia enkä
punaista aurinkoa! Enkö minä sitten millään lailla voi saada omakseni
kuolematonta sielua?"
"Et!" vastasi vanhus. "Yhden ainoan neuvon tiedän: jos joku ihminen
rakastuisi sinuun niin, että olisit hänelle kalliimpi isää ja äitiä,
jos hän koko sielullaan ja mielellään kiintyisi sinuun ja antaisi
papin liittää oikean kätensä sinun käteesi ja lupaisi olla sinulle
uskollinen ajassa ja iankaikkisuudessa, silloin valuisi hänen
sielunsa sinun ruumiiseesi ja silloin sinäkin tulisit osalliseksi
ihmisten onnesta. Hän antaisi sinulle sielun eikä kuitenkaan
kadottaisi omaa sieluansa. Mutta ei siitä voi tulla mitään. Sillä
sitä, mitä me täällä meressä pidämme kauniina, sitä pidetään maan
päällä rumana: ne eivät kärsisi kalanpyrstöäsi, ne ovat sellaisia
tyhmyrejä. Vasta se olento on kaunis, jolla on kävelyneuvoina kaksi
tyngäntölppöä, sellaista, jommoisia ne sanovat jaloiksi!"
Pieni vedenneito huokasi ja loi surullisen katseen kalanpyrstöönsä.
"Ollaan me vain iloisia!" virkkoi vanhus. "Tanssitaan ja temmelletään
elinaikamme umpeen, onhan sitä kolmessasadassakin vuodessa aikaa.
Sitten laskeudutaan tyytyväisinä nauttimaan pitkää lepoa. Tänä iltana
on hovissa tanssiaiset!"
Kas niissä hovitansseissa oli komeutta ja loistoa! Ei maan
päällä ikinä sellaista nähdä. Suuren tanssisalin seinät ja katto
olivat paksusta, kirkkaasta lasista. Satoja jättiläiskokoisia,
ruusunkarvaisia ja ruohonpäisiä simpukankuoria oli asetettu riveihin
molemmin puolin, ja niissä paloi sinertävä liekki, joka valaisi
koko salin ja paistoi seinien läpi ulos asti, jotta merikin oli
häikäisevän valoisana. Kaloja, sekä suuria että pieniä, vilisi
vedessä. Saattoi nähdä kuinka ne uiskentelivat lasimuuria vastaan.
Toisten evät paistoivat purppurankarvaisina, toisten kuin kulta
ja hopea. -- Keskellä salia vilisi leveä virta, ja siinä tanssi
veden väki, sekä miehet että neidot oman ihanan laulunsa tahdissa.
Sellaisia ääniä ei olekaan ihmisten lapsilla maan päällä. Pieni
merenneito lauloi kauniimmin kuin kaikki muut, ja hän sai osakseen
paljon suosiota. Hetkisen hän tunsikin ilon täyttävän sydämensä,
sillä hän tiesi, että hänen äänensä oli kauniimpi kuin kenenkään
meressä ja maan päällä. Mutta samassa muistui vedenpäällinen maailma
taas hänen mieleensä. Hän ei saattanut unohtaa sitä kaunista
prinssiä, ja hänet valtasi suuri suru, kun hän muisti, ettei hänellä
ollutkaan kuolematonta sielua kuten prinssillä. Hiljaa hiipi hän
ulos isänsä linnasta ja laulun helistessä ja ilon soidessa istui hän
murhemieliä pienessä puutarhassaan. Äkkiä kuuli hän metsästystorven
toitotuksen vetten läpi. "Siellä hän nyt purjehtii, hän, jota
minä rakastan enemmän kuin isää ja äitiä, jossa minun aatokseni
alituisesti asuu ja jonka käsiin tahtoisin elämäni onnen uskoa",
mietti impi. "Kaikki tahdon panna alttiiksi voittaakseni hänet ja
kuolemattoman sielun! Sisareni tanssivat paraikaa isäni linnassa --
minä, minä lähden meren vanhan noita-akan luo. Olen aina pelännyt
häntä, mutta ehkäpä hän tietää neuvoa!"
Ja pieni merenneito astui ulos puutarhastaan ja suuntasi kulkunsa
kohisevia pyörteitä kohti, joitten takana noita asui. Sitä tietä
ei hän ikinä ollut kulkenut, ei siellä näkynyt ainoatakaan
kukkaa, ei merkkiäkään meriruohosta; vain alaston, harmaa hiekka
siellä huuhtoutui pyörteitä kohti. Vesi pärskyi ja kohisi kuin
myllynrattaissa ja tempasi mukaansa syvyyteen kaikki mitä eteen
sattui. Kammottavien kuilujen keskitse piti immen kulkea päästäkseen
noidan alueelle, pitkän matkaa täytyi hänen kahlata kulisevassa,
kuumassa liejussa, jota noita piti turvesuonaan. Sen takana oli hänen
talonsa kummallisessa metsässä. Kaikki puut siellä olivat polyyppeja,
puoleksi eläimiä, puoleksi kasveja. Näytti siltä kuin maassa
olisi kasvanut satapäisiä käärmeitä. Puiden oksat vongertelivat
pitkinä, niljaisina käsivarsina, joitten sormina oli kiemurtelevia
käärmeitä. Niiden joka nivel, juuresta äärimäiseen latvaan asti,
liikkui ja luikerteli, ja kaikkeen, mitä meressä vastaan sattui, ne
imeytyivät kiinni eivätkä ikinä päästäneet saalistaan. Kauhuissaan
jäi pieni merenneito katsomaan, hänen sydämensä takoi, hän oli niin
peloissaan että oli kääntymäisillään takaisin, mutta samassa muisti
hän prinssin ja ihmissielun, ja hänen mielenmalttinsa palasi. Hän
kiersi pitkät, liehuvat hiuksensa lujasti pään ympäri, jotteivät
polyypit ulottuisi tarttumaan niihin, pani kätensä ristiin rinnalle
ja karkasi, kuten kala kiitää veden halki, hirveitten polyyppien
ohitse, satojen kiemurtelevien käsivarsien ja sormien kurottautuessa
häntä tavoittelemaan. Hän ehti huomata, että jokainen peto oli
saanut jonkun saaliin ja että sadat pienet käsivarret pitelivät
sitä kuin pihdeissä. Ihmiset, jotka olivat hukkuneet mereen ja
vajonneet syvälle pohjaan, irvistelivät valkeina luurankoina
polyyppien sylistä. Niissä oli laivojen peräsimiä, matka-arkkuja
ja kaikellaisten vedenpäällisten eläinten luurankoja. Erään pienen
merenneidonkin ne olivat ottaneet kiinni ja kiduttaneet kuoliaaksi,
ja sitä oli nuoren meriprinsessan mielestä miltei kamalinta katsella.
Hän tuli nyt metsään liejuiselle aukealle, jossa suuret, lihavat
vesikäärmeet vongertelivat, jotta ilkeä, kellertävä vatsanahka
paistoi. Keskelle aukeaa oli tehty rakennus hukkuneitten ihmisten
valjenneista luista. Siellä istui merinoita syöttämässä sammakkoa.
Se popsi hänen suustansa niinkuin ihmiset syöttävät pienelle
kanarialinnulle sokeria. Noita-akka nimitteli ilkeitä, lihavia
vesikäärmeitä pieniksi puluikseen, ja ne kellivät hänen pullean,
rahkaisen povensa päällä.
"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot!" virkkoi merinoita. "Sinä olet
tyhmä! Mutta käyköön vain niinkuin tahdot, tule vain onnettomaksi,
kaunis prinsessa! Sinä tahdot vaihtaa kalanpyrstösi ihmisten
jalkatynkiin, jotta nuori prinssi rakastuisi sinuun ja antaisi
sinulle kuolemattoman sielun!" Ja samassa noita-akka päästi sellaisen
naurun rymäkän, että sammakko ja käärmeet putosivat ja jäivät maahan
kierittelemään. "Sinä osut tänne viime tingassa", jatkoi noita.
"Huomenna, auringon noustua olisi ollut myöhäistä. En olisi voinut
auttaa sinua ennenkuin vuoden perästä. Minä valmistan sinulle juoman.
Sinun pitää ennen auringon nousua uida maihin, istuutua rannalle
ja juoda juomani. Silloin jakautuu pyrstösi kahtia ja kutistuu
jaloiksi, jommoisia ihmiset pitävät niin kauniina. Mutta se koskee,
tekee kipeää, ikäänkuin terävää miekkaa pistettäisiin sydämeesi.
Mutta kaikki, jotka sinut näkevät, vakuuttavat että olet kaunein
ihmislapsi. Kevyt, keinuva käyntisi pysyy entisellään, ei yksikään
tanssijatar pysty kilpailemaan sinun kanssasi. Mutta joka kerta
kun maahan astut, koskee jalkoihisi ikäänkuin olisit veitsenterään
astunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin. Oletko sinä valmis
kärsimään nämä kaikki, niin minä autan sinua?"
"Olen!" vastasi pieni merenneito vapisevin huulin ja ajatteli
prinssiä ja kuolematonta sielua.
"Mutta huomaa", sanoi noita-akka, "ettet enää koskaan voi muuttua
merenneidoksi, jos nyt rupeat ihmiseksi! Et enää koskaan voi veden
halki vaeltaa siskojesi luo ja isäsi linnalle, ja jollet voita
prinssin koko rakkautta niin, että hän sinun tähtesi unohtaa isän
ja äidin, koko mielellään kiintyy sinuun ja antaa papin liittää
teidän kätenne yhteen, niin että teistä tulee mies ja vaimo, niin et
ikinä saa kuolematonta sielua! Jos hän toisen nai, tapahtuu hänen
hääpäivänsä jälkeisenä aamuna, että sinun sydämesi särkyy ja sinä
haihdut vaahdoksi veteen."
"Minä olen valmis!" sanoi pieni merenneito kalman kalpeana.
"Mutta minä vaadin maksoa!" virkkoi noita-akka, "enkä tyydykään
vähään. Kenelläkään veden väestä ei ole niin kaunista ääntä kuin
sinulla. Sillä äänellä sinä luulet prinssin lumoavasi, mutta se ääni
sinun pitää antaa minulle. Se on sinun paras omaisuutesi, ja sen minä
vaadin kalliista juomastasi! Sillä minun täytyy sekoittaa siihen omaa
vertani, muutoin ei juoma tule väkeväksi kuin kaksiteräinen miekka!"
"Mutta jos sinä viet ääneni", lausui pieni merenneito, "niin mitä
minulle sitten jää?"
"Kauneutesi", vastasi noita, "keinuva käyntisi ja ilmehikkäät
silmäsi. Jo sinä niilläkin ihmissydämen lumoat. No, joko pelästyit?
Ojenna pois tänne pieni kielesi, niin minä leikkaan sen itselleni, ja
sinä saat tehoisan juomani!"
"Olkoon niin!" vastasi pieni merenneito, ja noita pani kattilan
tulelle ja rupesi valmistamaan taikajuomaa. "Siisteys on hyvä asia!"
huomautti hän, köytti käärmeitä kimpuiksi ja hankasi niillä kattilaa.
Sitten raapasi hän rintaansa ja päästi mustaa vertansa tippuman
kattilaan. Höyry kohoili kummallisissa kiehkuroissa, ihan sitä täytyi
pelätä ja vavista. Noita mätti yhtä mittaa uusia aineita kattilaan,
ja kun keitos vihdoin kiehui, pihahteli se niin oudosti, että olisi
luullut krokotiilin itkevän. Vihdoin juoma valmistui ja oli kaunista
kuin kirkkain vesi.
"Tuoss' on nyt!" virkkoi noita ja leikkasi poikki pienen merenneidon
kielen. Hän oli siis nyt mykkä, ei osannut laulaa eikä puhua.
"Jos polyypit yrittäisivät ruveta sinua tavoittelemaan, kun menet
metsäni halki", neuvoi noita-akka, "niin viskaa niiden päälle pieni
pisara tätä juomaa, silloin niiden käsivarret ja sormet särkyvät
sadoiksi sirpaleiksi!" Mutta ei pienen vedenneidon tarvinnut hänen
neuvoaan seurata, sillä polyypit vetäytyivät peloissaan pakoon, kun
näkivät välkkyvän juoman, joka loisti hänen käsissään kuin hohtava
tähti. Pian pääsi hän metsän halki, suon poikki ja ohi kohisevien
pyörteiden.
Hän näki jo isänsä linnan. Soihdut olivat sammutetut suuresta
tanssisalista. Varmaan kaikki nukkuivat. Hän ei uskaltanut mennä
heitä katsomaan, olihan hän nyt mykkä ja aikeissa jättää heidät
ainiaaksi. Hänen sydämensä oli särkymäisillään surusta. Hän hiipi
puutarhaan, taittoi kaikkien sisartensa taimilavasta kukkasen, heitti
tuhansia lentosuudelmia linnaan päin ja riensi nousemaan maan päälle,
halki tummansinisen veden.
Aurinko ei vielä ollut noussut, kun hän näki prinssin linnan ja
asettui leveille marmoriportaille. Kuu paistoi heleästi. Pieni
merenneito joi polttavan katkeran juoman ja tunsi ikäänkuin
kaksiteräisen miekan lävistävän hennon ruumiinsa. Samassa hän pyörtyi
ja makasi pitkän aikaa kuin kuolleena. Kun aurinko alkoi valaa
säteitään mereen, heräsi hän ja tunsi ruumiissaan polttavaa tuskaa,
mutta samassa hän huomasi, että kaunis, nuori prinssi seisoi ihan
hänen vieressään. Hän katseli häntä sysimustilla silmillään, ja kun
neito loi katseensa maahan, huomasi hän, että hänen kalanpyrstönsä
oli poissa ja sijaan oli tullut kaksi kaunista, valkoista jalkaa.
Somempia jalkoja totisesti ei kenelläkään tytöllä saattanut olla!
Mutta hän oli aivan alasti ja levitti sentähden pitkät hiuksensa
ympärilleen. Prinssi kysyi kuka hän oli ja mistä hän oli tullut, ja
neito loi häneen lempeät, tummansiniset silmänsä -- eihän hän osannut
puhua.
Silloin tarttui prinssi hänen käteensä ja johdatti hänet linnaan.
Noita oli ennustanut oikein: kun hän jalkansa maahan laski, oli
kuin hän olisi astunut terävien naskalien nenille tai veitsen
terään, mutta hän kärsi sen kaiken mielellään. Prinssin taluttamana
liikkui hän keveästi kuin kupla, ja sekä prinssi että kaikki muut
ihmettelivät hänen kevyttä, keinuvaa käyntiään.
Hänet puettiin kalleisiin silkkikankaisiin ja harsokudoksiin, hän
oli kauniimpi kuin kaikki muut linnassa, mutta hän pysyi mykkänä,
ei osannut puhua eikä laulaa. Kauniita orjattaria, yllään silkki- ja
kultahelyjä, tuli laulamaan ja karkeloimaan prinssille ja hänen
kuninkaallisille vanhemmilleen. Yksi heistä lauloi kauniimmin kuin
kaikki muut, ja prinssi taputti käsiään ja hymyili hänelle. Silloin
tuli pieni merenneito surulliseksi, sillä hän tiesi, että hän olisi
osannut laulaa paljoa kauniimmin. Hän ajatteli: "oi, jospa hän
tietäisi, että minä saadakseni olla hänen luonaan olen ikipäiviksi
luopunut äänestäni!"
Orjattaret liitelivät kauniissa karkelossa ja ihana soitto säesti
heidän askeleitaan. Äkkiä kohotti pieni merenneito hienoja valkeita
käsivarsiaan, nousi varpailleen ja alkoi liidellä lattian poikki.
Sillä lailla ei kukaan vielä ollut tanssinut, joka liike korotti
hänen kauneuttaan ja hänen silmäinsä kieli koski sydämeen enemmän
kuin orjattarien laulu.
Kaikki olivat ihastuksissaan, varsinkin prinssi, joka nimitti häntä
pieneksi löytölapsekseen. Ja neito tanssi tanssimistaan, vaikka hänen
jalkansa sattui ikään kuin terävän veitsen kärkeen, joka kerta kun
hän sen maahan laski.
Prinssi sanoi, että hän aina tahtoo pitää hänet luonaan, ja hän sai
nukkua samettipatjalla hänen ovensa edessä.
Hän neulotti neidolle miehen vaatteet, jotta hän voisi istua
satulassa ja olla hänen toverinaan ratsastusretkillä. He kulkivat
halki leimuavien metsien, joissa vihreät oksat lehahtivat vasten
kasvoja ja pikkulinnut visersivät tuoreitten lehväin takana. Neito
kiipeili prinssin kanssa korkeille vuorille, ja vaikka hänen
hennoista jaloistaan tihkui verta, niin että muutkin sen huomasivat,
hymyili hän vain ja seurasi prinssiä, kunnes he näkivät pilvien
uiskentelevan jalkainsa juuressa kuni lintuparvien, jotka muuttavat
vieraille maille.
Kotona prinssin linnassa, kun joutui yö ja kaikki nukkuivat, läksi
hän leveille marmoriportaille. Tuntui suloiselta, kun viileä merivesi
huuhteli polttavia jalkoja. Silloin ajatteli hän omaisiaan meren
syvyydessä.
Eräänä yönä nousivat hänen sisarensa käsi kädessä veden pinnalle.
Uidessaan lauloivat he niin surullista laulua, ja impi viittasi
heille, ja he tunsivat hänet ja kertoivat kuinka paljon surua hän
oli tuottanut heille kaikille. Sittemmin tulivat he joka yö häntä
tervehtimään, ja yhtenä yönä näki hän kaukaa vanhan isoäidin,
joka ei moneen monituiseen vuoteen ollut käynyt veden pinnalla,
ja merenkuninkaan kruunu päässä. He ojensivat käsivartensa hänen
puoleensa, mutta eivät uskaltaneet uida niin likelle maata kuin
sisaret.
Päivä päivältä kävi impi prinssille rakkaammaksi. Hän rakasti häntä
hyvänä, herttaisena lapsena, mutta ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään,
että hän sopisi hänen kuningattarekseen. Ja hänen täytyi päästä hänen
vaimokseen, muuten ei hän saattanut saada kuolematonta sielua, vaan
hänen täytyi hänen hääaamunaan muuttua vaahdoksi veteen.
"Enkö ole sinulle kaikista rakkain?" näyttivät pienen merenneidon
silmät kysyvän, kun prinssi sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen
kaunista otsaansa.
"Olet, rakkain olet", sanoi prinssi, "sillä sinulla on puhtain
sydän, sinä olet minulle uskollisempi kuin kukaan muu ja sitten sinä
muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran näin ja jota varmaan en koskaan
tapaa.
"Olin ollut laivalla, joka meni haaksirikkoon, aallot kuljettivat
minut rantaan pyhän temppelin juurelle, jonka palveluksessa oli
paljon nuoria tyttöjä. Nuorin heistä löysi minut rannasta ja pelasti
henkeni. Näin hänet vain kaksi kertaa, mutta hän on ainoa tässä
maailmassa, jota voisin rakastaa, ja sinä olet niin hänen näköisensä,
että miltei karkoitat hänen kuvansa sielustani. Hän on pyhän
temppelin oma, ja sentähden on lempeä kohtaloni varmaan lähettänyt
sinut luokseni. Emme koskaan eroa!"
"Oi, hän ei tiedä, että minä olen pelastanut hänen henkensä!"
ajatteli pieni merenneito. "Minähän hänet kannoin meren poikki
metsään ja temppelin juurelle, minä istuin hyrskyjen takana
tähystelemässä eikö ihmisiä tulisi. Minä näin sen kauniin tytön, jota
hän rakastaa enemmän kuin minua!" Ja merenneito huokasi syvästi,
sillä itkeä ei hän saattanut. "Tyttö on pyhän temppelin oma, sanoi
prinssi, hän ei koskaan lähde maailmalle, he eivät koskaan kohtaa
toisiaan, minä olen hänen luonaan, näen hänet joka päivä, hoidan
häntä, rakastan häntä, uhraan hänelle elämäni!"
Mutta nyt ruvettiin kertomaan, että prinssi aikoo viettää häitä
naapurikuninkaan kauniin tyttären kanssa. Sentähden varustaa hän
matkalle niin komeaa laivaa. Tosin hän on matkustavinaan katsomaan
naapurikuninkaan maita, mutta oikeastaan hän tietysti tahtoo nähdä
naapurikuninkaan tyttären, ja suuri seurue tulee lähtemään hänen
mukaansa. Pieni merenneito ravisti päätään näille puheille; hän tunsi
prinssin ajatukset paremmin kuin kukaan muu. "Minun täytyy lähteä",
oli prinssi sanonut, "minun täytyy nähdä tuo kaunis prinsessa,
vanhempani vaativat sitä, mutta eivät he pakota minua kihlaamaan
häntä ja ottamaan häntä vaimokseni. En saata rakastaa häntä! Hän ei
ole sen kauniin tytön näköinen, jonka näin temppelissä ja jota sinä
muistutat. Jos minä jonkun valitsisin morsiamekseni, niin valitsisin
sitten sinut, sinä mykkä löytölapseni, jonka silmät puhuvat niin
kaunista kieltä!" ja prinssi suuteli hänen punaisia huuliaan,
leikitteli hänen pitkillä hiussuortuvillaan ja laski päänsä hänen
rinnalleen. Silloin haaveili neidon sydän ihmisonnea ja kuolematonta
sielua.
"Kuuleppas, mykkä lapseni, ethän pelkää merta!" puheli prinssi heidän
seisoessaan komealla laivalla, joka vei heitä naapurikuninkaan
maille. Sitten hän rupesi kertomaan myrskyistä ja tyynistä säistä,
oudoista kaloista, jotka elävät syvyydessä, ja kaikellaisista
kummista mitä sukeltajat ovat nähneet meren pohjalla. Neito hymyili
hänen kertomuksilleen, tunsihan hän meren pohjan paremmin kuin kukaan
muu.
Kuutamoyönä, kun kaikki nukkuivat ja perämies yksin valvoi ruorin
ääressä, istui impi kannella, tuijotti kirkkaaseen veteen ja luuli
näkevänsä isänsä linnan. Ylinnä seisoi vanha isoäiti hopeinen
kruunu päässä ja tuijotti läpi vuolaitten vesien laivan keulaan.
Siskot tulla liihottelivat veden pinnalle, katselivat surullisesti
nuorimpaan sisareensa ja vääntelivät valkeita käsiään. Impi viittoi
heille ja hymyili. Hän olisi niin mielellään kertonut, että hän eli
onnellisena ja että hänen kävi hyvin, mutta samassa tuli laivapoika,
sisaret sukelsivat syvälle, ja poika jäi siihen luuloon, että oli
nähnyt aalloilla vain valkoista vaahtoa.
Seuraavana aamuna purjehti laiva naapurikuninkaan komean pääkaupungin
satamaan. Kirkonkellot soivat ja korkeissa torneissa puhallettiin
pasunoihin. Sotamiehet liehuttivat lippuja ja heidän painettinsa
välkkyivät. Päivät kuluivat juhlahumussa. Tanssiaisia ja kutsuja
oli yhtä mittaa, mutta prinsessa ei vielä ollut saapuvilla. Hän
oli kasvatettu pyhässä temppelissä, kerrottiin, ja että hän siellä
oli oppimassa kaikkea mikä kuuluu kuninkaallisiin hyviin tapoihin.
Vihdoin viimein hän tuli kotiin.
Pieni merenneito oli kovin uteliaana odottanut häntä. Mitenkähän
kaunis hän olikaan? Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut
nähnyt kauniimpaa olentoa. Hipiä oli hieno ja herkkä, ja pitkien,
mustien silmäripsien takaa hymyili tummansininen, uskollinen
silmäpari.
"Sinä", huudahti prinssi, "sinä minut pelastit, kun minä ruumiina
makasin rannalla!" ja hän sulki syliinsä kainon morsiamensa. "Oi,
minä olen niin ylen onnellinen!" sanoi hän pienelle merenneidolle.
"Olen saanut enemmän kuin olen osannut toivoakaan, elämäni onnen olen
saavuttanut. Iloitse onnestani, sillä sinä pidät minusta enemmän kuin
kaikki muut!"
Ja pieni merenneito suuteli hänen kättänsä, ja hänen sydämensä oli
särkymäisillään. Olihan prinssin hääaamu tuottava hänelle kuoleman.
Vaahdoksi oli hän vaihtuva veden pinnalle.
Kaikki kirkonkellot soivat, ja airueet ratsastivat pitkin katuja
julistamassa kansalle, että kihlaus oli tapahtunut. Alttarilla paloi
lemuavaa öljyä kallisarvoisissa hopealampuissa. Papit heiluttivat
suitsutusastioita, ja sulhanen ja morsian liittivät yhteen kätensä ja
vastaanottivat piispan siunauksen.
Pieni merenneito oli silkkivaatteissa ja kultaisissa helyissä. Hän
piteli morsiamen laahustinta, mutta eivät hänen korvansa kuulleet
juhlallista soittoa eivätkä hänen silmänsä nähneet pyhää toimitusta,
hän ajatteli kuolinyötään ja kaikkea mitä hän oli kadottanut maan
päällä.
Vielä samana iltana astui morsiuspari laivaan, tykit paukkuivat ja
liput liehuivat. Keskelle laivaa oli pystytetty kuninkaallinen teltta
kullasta ja purppurasta. Siellä, pehmeillä, suloisilla patjoilla oli
morsiuspari viettävä tyynen, vilpoisen yön.
Purjeet pullistuivat tuulessa, ja köykäisesti, kiikkumatta ja
keinumatta viilsi laiva kirkkaan meren pintaa.
Pimeän tullessa sytytettiin kirjavia lyhtyjä, ja merimiehet tanssivat
hauskoja tansseja kannella. Pieni merenneito muisteli sitä iltaa,
jolloin hän ensi kerran oli noussut merestä ja sattunut näkemään
samaa iloa ja riemua. Hän heittäytyi tanssin pyörteisiin, hän liiteli
niinkuin pääskynen, jota ajetaan takaa, ja kaikki ihailivat ja
ylistivät häntä, ei hän vielä koskaan ollut tanssinut niin kauniisti.
Hänen hentoihin jalkoihinsa pisteli, ikäänkuin niitä olisi veitsillä
viileskelty, mutta hän ei sitä tuntenut; tuskallisemmin viileskeli
hänen sydäntään. Hän tiesi että hän nyt viimeistä iltaa näkee
_hänet_, jonka tähden hän on heittänyt omaisensa ja kotinsa, luopunut
kauniista äänestään ja joka päivä kärsinyt äärettömiä tuskia, joista
ei prinssillä ole ollut aavistustakaan. Tämä on viimeinen yö, jolloin
hän hengittää samaa ilmaa kuin hän, viimeinen yö, jolloin hän näkee
syvän meren ja tähtitaivaan; hänen edessään on ikuinen yö, yö ilman
ajatuksia ja ilman unelmia; hänellä ei ole sielua eikä hän voi sitä
saada.
Mutta laivalla jatkui iloa ja riemua, vaikka keskiyö jo aikoja sitten
oli mennyt. Merenneito tanssi tanssimistaan, vaikka kuolema asui
hänen sydämessään. Prinssi suuteli ihanaa morsiantaan, ja morsian
leikitteli hänen mustilla suortuvillaan, ja käsi kädessä läksivät he
levolle komeaan telttaan.
Jo hiljeni kannelta hälinä, ainoastaan perämies seisoi peräsimensä
ääressä. Pieni merenneito laski valkoiset käsivartensa kaidepuulle
ja käänsi kasvonsa itää kohti. Hän tähysteli aamuruskoa, tiesihän
hän, että auringon ensi säde oli tuova hänelle surman. Äkkiä näki hän
siskojensa nousevan merestä, kalpeat he olivat niinkuin hän itsekin.
Eivät liehuneet enää heidän kauniit hapsensa tuulessa -- ne olivat
leikatut poikki.
"Me annoimme ne noidalle, jotta hän pelastaisi sinun henkesi. Hän
antoi meille veitsen, katso, tässä! Näetkö kuinka se on terävä?
Ennen auringon nousua pitää sinun työntää se prinssin sydämeen,
ja kun hänen lämmin verensä tirskuu sinun jaloillesi, kasvavat ne
kokoon kalanpyrstöksi. Sinä muutut jälleen merenneidoksi, pääset
takaisin veteen meidän luoksemme ja saat elää kolmesataa vuotta
ennenkuin haihdut elottomaksi, suolaiseksi vaahdoksi mereen. Joudu,
sillä jommankumman, sinun tai hänen täytyy kuolla ennenkuin aurinko
nousee! Vanha mummomme suree harmaat hapset päästään, ja meidän
hiuksemme leikkasivat noidan sakset. Surmaa prinssi ja palaa kotiin!
Joudu, etkö näe punaista viirua taivaalla? Muutaman silmänräpäyksen
perästä nousee aurinko taivaalle ja sinun täytyy kuolla!" Ja sisaret
päästivät haikean huokauksen ja hävisivät aaltoihin.
Pieni merenneito siirsi syrjään teltan purppuraverhot ja näki
morsiamen ihanan pään lepäävän prinssin rinnalla. Hän kumartui
prinssin puoleen, painoi hänen kauniille otsalleen suudelman,
silmäili taivasta, jolla aamurusko paloi, ja katsahti vuoroin
terävään veitseensä, vuoroin prinssiin, joka unissaan kuiskasi
morsiamensa nimeä. Ainoastaan hän oli hänen mielessään, ja veitsi
merenneidon käsissä alkoi vavista -- mutta samassa heitti hän sen
menemään kauas aaltoihin, ja sillä paikalla, mihin se putosi,
välkähti vesi punaisena ikäänkuin siitä olisi tihkunut veripisaroita.
Merenneito loi prinssiin viimeisen sammuvan silmäyksen, syöksyi
sitten laivalta mereen ja tunsi ruumiinsa haihtuvan vaahdoksi.
Samassa nousi aurinko vedestä, sen lempeät säteet sattuivat kylmään,
kuolleeseen vaahtoon, eikä pieni vedenneito tuntenut kuoleman kauhua,
hän näki vain kirkkaan auringon, ja hänen päänsä päällä liiteli
satoja läpikuultavia, ihania olentoja. Hän saattoi niiden läpi nähdä
laivan valkoiset purjeet ja taivaan punertavat pilvet, niiden ääni
oli kuin sointuva sävel, mutta niin utumaisen hieno, ettei yksikään
ihmiskorva saattanut sitä kuulla enempää kuin yksikään ihmissilmä
saattoi niitä nähdä. Ei niillä ollut siipiä, mutta ne liitelivät oman
keveytensä kantamina ilman halki. Pieni merenneito huomasi, että
hänellä oli samallainen ruumis kuin heillä, se kohosi kohoamistaan
vaahdosta.
"Minne minä joudun?" kysyi hän, ja hänen äänensä helisi aivan kuin
noiden muidenkin olentojen ääni, mutta ei sitä olisi voinut mihinkään
soittoon pukea, niin hienon hienoa se oli.
"Ilman impien iloon!" vastattiin hänelle. "Merenneidolla ei ole
kuolematonta sielua eikä hän voi sitä saada, jollei hän voita
ihmisen eheää rakkautta! Vieraan miehen rakkaudesta riippuu hänen
iankaikkinen elämänsä. Ilman immillä ei myöskään ole kuolematonta
sielua, mutta he voivat hyvällä elämän vaelluksella ansaita
kuolemattomuuden. Me lennämme kuumiin maihin, missä ruttoinen ilma
surmaa ihmisiä, ja löyhyttelemme sinne raikkautta. Me levitämme
kukkien lemua ilmaan ja tuomme kirvoitusta ja terveyttä.
"Kun me kolmesataa vuotta olemme koettaneet tehdä hyvää, saatamme
saada kuolemattoman sielun ja tulla osallisiksi ihmisten
iankaikkisesta onnesta.
"Sinä pieni merenneito parka olet koko sydämestäsi pyrkinyt samaa
päämäärää kohti, sinä olet kärsinyt ja kilvoitellut, sinä olet
kohonnut ilman henkien maille, nyt saatat hyvillä töillä kolmensadan
vuoden kuluttua ansaita kuolemattoman sielun."
Ja pieni merenneito korotti kirkkaat kätensä Jumalan aurinkoa kohti
ja ensi kerran eläessään tunsi hän kyynelten puhkeavan silmiinsä.
-- Laivalla ei iloittu eikä riemuittu, hän näki prinssin ja hänen
kauniin morsiamensa etsivän kadonnutta. Surullisina tuijottivat he
vaahtokupliin, ikäänkuin olisivat aavistaneet, että hän oli syöksynyt
aaltoihin.
Näkymättömänä suuteli merenneito morsiamen otsaa, hymyili sulhaselle
ja nousi sitten muitten ilman impien joukossa punertavan pilven
laidalle, joka purjehti ilmassa.
"Kolmensadan vuoden perästä me saamme liidellä Jumalan valtakuntaan!"
"Saamme jo aikaisemminkin!" kuiskasi yksi immistä. "Näkymättöminä
liitelemme ihmisten koteihin, joissa asuu lapsia, ja aina kun
tapaamme hyvän lapsen, joka tuottaa vanhemmilleen iloa ja on heidän
rakkautensa arvoinen, lyhentää Jumala koetusaikaamme. Lapsi ei
tiedä milloin me lennämme huoneen läpi, mutta joka kerta kun sitä
katsellessamme huulillemme puhkeaa ilon hymy, vähenee yksi päivä
kolmestasadasta vuodestamme. Jos me taas näemme tottelemattoman
lapsen, täytyy meidän vuodattaa surun kyyneliä, ja joka kyynel tekee
koetusaikamme päivää pitemmäksi!"