MATKATOVERI.

Johannes raukka oli hyvin suruissaan, sillä hänen isänsä oli

kuolemaisillaan. He olivat kahden pienessä huoneessa; lamppu paloi

kituen pöydällä, sillä öljy oli vähissä. Oli jo myöhäinen ilta. --

"Sinä olet ollut hyvä poika, Johannes!" virkkoi sairas isä. "Kyllä

Jumala auttaa sinua eteenpäin maailmassa!" ja hän loi häneen vakavat,

lempeät silmänsä, veti syvältä henkeään ja kuoli. Näytti siltä kuin

hän vain olisi nukkunut. Mutta Johannes itki katkerasti, sillä eihän

hänellä ollut ainoaakaan omaista maailmassa, ei isää eikä äitiä, ei

veljeä eikä sisarta. Johannes raukka! Hän virui polvillaan vuoteen

ääressä, suuteli kuolleen isänsä kättä, ja suolaiset kyyneleet

valuivat vuolaina hänen silmistään. Vihdoin painuivat hänen silmänsä

umpeen, ja hän nukkui pää sängyn kovaa laitaa vastaan.

Hän näki kummallista unta: aurinko ja kuu tulivat kumartamaan häntä,

hänen isänsä oli terveenä ja reippaana ja nauroi kuten hänen tapansa

oli, kun hän oli oikein hyvällä tuulella. Kaunis tyttö, kultakruunu

päässään, ojensi Johannekselle kätensä. Hänellä oli niin pitkät,

kauniit hiukset, ja Johanneksen isä sanoi: "näetkös minkä kauniin

morsiamen olet saanut? Hän on ihanin tyttö koko maailmassa!" Siihen

Johannes heräsi. Kaikki unen kauneus oli poissa, hänen isänsä makasi

kylmänä vuoteessaan, he olivat kahden. Johannes raukka!

Seuraavalla viikolla haudattiin kuollut, ja Johannes asteli likinnä

arkkua. Hän ei enää saanut nähdä hyvää isäänsä, josta hän niin paljon

oli pitänyt. Hän kuuli mullan kumisten putoavan kirstun kannelle;

sen viimeinen nurkka oli vielä näkyvissä, mutta kun seuraava

lapiollinen putosi hautaan, hävisi sekin. Silloin oli hänen sydämensä

särkymäisillään, niin surullinen hän oli. Haudan partaalla veisattiin

virttä, kauniisti helisivät sävelet, ja kyyneleet puhkesivat

Johanneksen silmiin. Hän itki, ja se huojensi hänen suruansa. Aurinko

paistoi leppoisasti vihantiin puihin, se ikäänkuin sanoi: "älä ole

suruissasi, Johannes! katsoppa kuinka kaunis sininen taivas on,

siellä ylhäällä asuu nyt isäsi ja hän rukoilee hyvää Jumalaa, että

menestyisit maan päällä!"

"Minä tahdon aina olla hyvä!" sanoi Johannes, "niin minäkin pääsen

taivaaseen isäni luo. Oi sitä iloa, kun taas saamme nähdä toisemme!

Kuinka paljon minulla silloin onkin kertomista, ja hän opettaa

minulle paljon uusia asioita ja näyttää minulle taivaan ihanuutta,

niinkuin hän teki täällä maan päälläkin. Oi sitä iloa!"

Mielikuvat olivat niin elävät, että Johanneksen täytyi hymyillä,

vaikka kyyneleet vielä valuivat alas poskia. Kastanjoissa

visertelivät pienet linnut: "kvivit, kvivit!" Ne lauloivat iloisesti,

vaikka olivatkin hautajaisissa, mutta tiesiväthän ne, että kuollut

nyt oli taivaassa ja että hänellä oli paljoa kauniimmat siivet

kuin niillä. Ne tiesivät että hän nyt oli onnellinen, sillä hän

oli ollut hyvä ihminen täällä maan päällä, ja siitä ne iloitsivat.

Johannes näki niiden lentävän vihreistä puista avaraan maailmaan,

ja hänetkin valtasi halu lähteä lentoon. Ensin hän kuitenkin veisti

suuren puuristin isänsä haudalle, ja kun hän eräänä iltana vei sen

hautausmaalle, huomasi hän, että hauta oli hiekoitettu ja koristettu

kukkasilla. Vieraat ihmiset sen olivat tehneet, sillä hekin pitivät

hänen rakkaasta isästään, joka nyt oli kuollut.

Varhain seuraavana aamuna kokosi Johannes tavaransa pieneen myttyyn,

kätki vyöhönsä koko perintönsä, viisikymmentä taaleria ja pari

hopeakillinkiä, ne hän oli päättänyt ottaa mukaansa maailmalle.

Ensin hän kuitenkin meni kirkkomaalle isänsä haudalle, luki siellä

isämeidän ja lausui: "jää hyvästi, rakas isä! Minä koetan aina pysyä

hyvänä ihmisenä, ja rukoilethan sinäkin hyvältä Jumalalta menestystä

tielleni!"

Maassa Johanneksen ympärillä heloittivat kukkaset raikkaina ja

herttaisina, päivä paistoi lämpöisesti ja tuulessa nyökyttelivät

kukkaset päitään ikäänkuin sanoakseen: "tervetuloa tänne luonnon

helmaan! Eikö täällä ole kaunista!" Mutta Johannes kääntyi vielä

kerran katsomaan vanhaa kirkkoa, jossa hänet pienenä lapsena

oli kastettu ja jossa hän joka sunnuntai oli vanhan isänsä

kanssa kuunnellut saarnaa ja veisannut virttä. Äkkiä huomasi hän

kirkontontun ilmestyvän kellotapulin luukulle. Hänen päässään oli

pieni, punainen piippalakki ja hän varjosti kädellään kasvojaan,

sillä aurinko pisti häntä silmiin. Johannes nyökäytti hänelle

jäähyväisiä, ja pikku tonttu liehutti punaista lakkiaan, laski käden

sydämelleen ja heitti hänelle monta monituista lentosuudelmaa, sillä

hän tahtoi osoittaa toivottavansa hänelle onnellista matkaa ja

kaikkea hyvää.

Johannes ajatteli ihmeellistä, avaraa maailmaa ja kaikkea sen

kauneutta, jota hän nyt kävi katselemaan. Hän kulki kulkemistaan ja

tuli kauemma kuin koskaan ennen. Kylät, joitten läpi hän vaelsi, ja

ihmiset, jotka tulivat vastaan, olivat aivan tuntemattomat, hän oli

kaukana maailmalla, vieraitten parissa.

Ensi yö täytyi hänen nukkua heinäsuovassa maassa, sillä muuta

vuodetta ei ollut tarjona. Mutta se oli hänestä aivan erinomainen,

ei olisi kuningaskaan voinut viettää yötään mukavammin. Koko

seutu jokineen, heinärukoineen, yllä sininen taivas, muodosti

kauniin makuukamarin. Vihreä, puna- ja valkeakukallinen nurmi

oli lattiamattona, seljapensaat ja orjantappuratiheiköt olivat

kukkavihkoina, ja pesuvatina oli koko joki puhtaine, kirkkaine

vesineen, jossa kaislat kahisivat, toivottaen sekä hyvää iltaa että

hyvää huomenta. Kuu riippui suurena yölamppuna sinisessä katossa,

eikä se lamppu sytyttänyt uutimia tuleen. Johannes saattoi huoleti

nukkua, ja hän nukkuikin makeasti eikä herännyt ennenkuin aurinko jo

oli korkealla ja kaikki pienet linnut visertelivät vastaan: "hyvää

huomenta! hyvää huomenta! Etkö sinä vielä ole pystyssä?"

Kirkonkellot soivat, oli sunnuntai, kansa kulki kuulemaan saarnaa, ja

Johannes seurasi heitä. Hän veisasi virren, kuunteli Jumalan sanaa ja

kuvitteli olevansa kotikirkossa, jossa hänet oli kastettu ja jossa

hän oli veisannut virsiä isänsä kanssa.

Kirkkomaalla oli paljon hautoja, ja muutamat olivat korkean heinän

peitossa. Johannes tuli muistaneeksi isänsä hautaa. Varmaan sekin

oli joutuva saman kohtalon alaiseksi, kun ei hän enää voinut olla

sitä hoitamassa ja koristamassa. Silloin painui hän maahan, rupesi

nyhtämään pois heinää, pystytti kaatuneita puuristejä ja asetti

paikoilleen seppeleet, jotka tuuli oli kuljettanut pois. "Ehkä joku

tekee saman palveluksen isäni haudalle, kun en minä enää voi sitä

hoitaa", ajatteli hän.

Hautausmaan portilla seisoi kerjäläisukko sauvaansa nojaten. Johannes

antoi hänelle hopeakillinkinsä ja jatkoi sitten tyytyväisenä,

iloisella mielellä matkaansa avaraan maailmaan.

Illemmällä nousi hirveä rajuilma. Johannes koetti kyllä rientää katon

alle, mutta pian yllätti hänet pimeä yö. Vihdoin viimein saapui hän

pienelle kirkolle, joka ypö yksinään yleni kukkulalla. Onneksi oli

ovi raollaan, joten Johannes saattoi livahtaa sisään. Sinne hän

päätti jäädä, kunnes rajuilma asettuisi.

"Istuudunpa johonkin nurkkaan!" tuumi hän. "Olenkin aika väsyksissä

ja tarvitsen lepoa!" Ja hän painui istumaan, pani kätensä ristiin ja

luki iltarukouksensa. Eikä aikaakaan, kun hän nukkui ja näki makeita

unia, vaikka ulkona salamoi ja jyrisi.

Keskiyön aikana hän heräsi, rajuilma oli mennyt menojaan, ja kuu

paistoi ikkunasta suoraan häneen. Keskellä kirkon lattiaa oli avoin

ruumisarkku, jossa kuollut mies odotti hautaamistaan. Ei Johannes

pelännyt vähääkään, sillä hänellä oli hyvä omatunto ja tiesihän

hän, etteivät kuolleet tee pahaa kenellekään; elävät, pahat ihmiset

ne tuottavat harmia ja kiusaa. Kaksi elävää, pahaa ihmistä seisoi

paraikaa kuolleen miehen ääressä, joka oli tuotu kirkkoon odottamaan

hautaustaan. He eivät tahtoneet antaa hänen maata kirstussaan, vaan

tekivät hänelle kiusaa ja aikoivat heittää kuolleen miesraukan ulos

kirkon ovesta.

"Miksi te teette noin?" kysyi Johannes. "Se on pahasti tehty, antakaa

hänen nukkua Jeesuksen nimessä."

"Kaikkia tässä vielä!" sanoivat ilkeät ihmiset, "hän on pettänyt

meitä! Hän otti meiltä velaksi rahaa eikä voinut maksaa velkaansa

ja nyt hän päälle päätteeksi on kuollut, niin ettemme saa häneltä

ainoatakaan killinkiä. Saakoon nyt kostonsa, maatkoon kuin koira

kirkon oven edessä!"

"Ei minulla ole kuin viisikymmentä taaleria", sanoi Johannes, "se

on koko perintöni, mutta sen minä mielelläni annan teille, jos

rehellisesti lupaatte jättää kuolleen miesraukan rauhaan. Kyllä minä

tulen toimeen ilman näitä rahoja, minulla on terveet, vahvat jäsenet,

ja Jumala kyllä pitää murheen minusta".

"No", virkkoivat häijyt ihmiset, "koska kerran sinä maksat hänen

velkansa, niin emme me enää tee hänelle pahaa, se on varma se!" ja

he ottivat Johanneksen rahat, nauroivat hänen hyvyyttään ja menivät

matkaansa. Mutta Johannes suori ruumiin paikoilleen kirstuun, pani

sen kädet ristiin, siunasi itsensä ja kulki reippaasti halki suuren

metsän.

Kun kuu pääsi pilkistämään esiin puitten takaa, saattoi nähdä

herttaisten pienten keijukaisten leikkivän. Iloisesti he karkeloivat;

Johanneksen läsnäolo ei häirinnyt heitä vähääkään, tiesiväthän he,

että hän oli hyvä, viaton ihminen, ja yksin pahat ihmiset eivät

saa nähdä keijukaisia. Toiset heistä olivat vain sormen pituiset,

ja kultaiset kammat pitelivät heidän pitkiä, keltaisia hiuksiaan.

Parittain he kiikkuivat suurten kastehelmien päällä, joita kimmelteli

lehdissä ja korkeassa nurmessa. Välistä sattui pisara vierähtämään,

ja silloin menivät keijukaiset nurin narin korkeaan heinään.

Silloinkos muu pikkuväki nauramaan ja kaarestamaan! Se oli hirveän

hauskaa! Keijukaiset lauloivat, ja Johannes tunsi kaikki heidän

kauniit laulunsa, olihan hänkin pienenä poikana ne oppinut. Suuret,

kirjavat hämähäkit, päässä hopeiset kruunut, kutoivat pensaasta

pensaaseen pitkiä, riippuvia siltoja ja palatseja, ja kun kaste

lankesi maille, välkkyivät ne kuin lasi kirkkaassa kuutamossa. Tätä

kesti auringon nousuun asti. Silloin kätkeytyivät keijukaiset kukkien

nuppuihin, tuuli kävi käsiksi heidän siltoihinsa ja linnoihinsa ja ne

lensivät ilmaan kuin suuret hämähäkinverkot.

Kun Johannes oli päässyt metsästä, kuuli hän voimakkaan miesäänen

huutavan: "Hoi, mies, minne matka?"

"Maailmalle vain!" vastasi Johannes. "Minulla ei ole isää eikä äitiä,

olen vain köyhä mies, mutta Jumala kyllä pitää murheen minusta!"

"Minä olen minäkin menossa maailmalle!" sanoi vieras mies. "Emmekö

kulkisi yhtä matkaa?"

"Kuljetaan vain!" sanoi Johannes, ja sitten he kulkivat yhdessä. Pian

he tulivat ystäviksi, sillä he olivat molemmat hyviä ihmisiä. Mutta

Johannes kyllä huomasi, että vieras oli häntä paljoa viisaampi. Hän

oli kiertänyt maat, mantereet ja tiesi kertoa kaikista asioista.

Aurinko oli jo korkealla, kun he istuivat suuren puun juurelle

syömään aamiaistaan. Samassa tuli siihen vanha akka. Voi, voi, kuinka

hän oli raihnas ja käveli kumarassa sauvansa varassa. Hänen selässään

oli kimppu risuja, jotka hän oli kerännyt metsästä, esiliinan nurkat

olivat kietaistut ylös, ja Johannes näki, että mytystä pisti esiin

kolme tukevaa vitsaa; sananjalkoja ja pajunoksia ne olivat. Kun hän

oli päässyt heidän kohdalleen, luiskahti hänen jalkansa ja hän päästi

tuskallisen huudon, sillä hänen jalkansa oli mennyt poikki. Vanhaa

muija raukkaa!

Johannes ehdotti, että he heti lähtisivät kantamaan häntä kotiin,

mutta vieras avasi matkalaukkunsa, otti esiin ruukun ja kertoi, että

hänellä on voidetta, joka heti paikalla parantaa vaimon jalan, niin

että hän itse voi kävellä kotiin ikäänkuin ei jalka olisi ollutkaan

poikki. Mutta hän puolestaan tahtoi, että muija lahjoittaa hänelle

vitsat, jotka hän oli köyttänyt esiliinaansa.

"Hyvin maksettu!" virkkoi muija ja nyökäytti oudosti päätään. Ei hän

mielellään olisi tahtonut luopua vitsoistaan, mutta ei ollut hauskaa

sekään, että jalka oli poikki. Hän antoi siis miehelle vitsat, ja

heti kun tämä oli hieronut jalkaa voiteella, nousi muori ja käveli

paljoa reippaammin kuin ennen. Sellaista se voide sai aikaan. Mutta

sitä ei ollutkaan kaupan apteekissa.

"Mitä sinä teet vitsoilla?" kysyi Johannes matkatoveriltaan.

"Ovathan ne kauniita kukkavihkoja!" vastasi toveri. "Minä pidän

niistä, minä olen sellainen lystikäs veitikka!"

He kulkivat hyvän matkaa eteenpäin.

"Kas, mikä rajuilma tuolta on tulossa!" virkkoi Johannes ja osoitti

taivasta. "Nousee paksuja, pahoja pilviä!"

"Eivät ne ole pilviä", selitti matkatoveri, "ne ovat vuoria, suuria,

kauniita vuoria. Kun nousee niille, pääsee pilvien yläpuolelle

raikkaaseen ilmaan. Siellä vasta on ihanaa! Huomenna me varmaan jo

olemme kaukana, kaukana maailmalla!"

Mutta eivät vuoret olleet niin likellä kuin näytti. Kokonaisen päivän

matka oli vielä sinne, missä mustat metsät kohosivat suoraan taivasta

kohti ja kivet olivat suuria kuin kokonaiset kylät. Vaivalloista

oli päästä vuorten yli, sentähden Johannes ja hänen matkatoverinsa

menivätkin majataloon lepäämään ja kokoamaan voimia huomispäivän

matkaa varten.

Majatalon suuressa tarjoilukamarissa oli koolla paljon kansaa, sillä

sinne oli tullut mies, joka näytteli nukketeatteria. Hän oli juuri

saanut teatterinsa pystyyn, ja ihmiset olivat asettuneet ympärille

katselemaan näytäntöä. Vanha, lihava teurastaja oli vienyt parhaimman

paikan ja istuutunut aivan lavan eteen. Hänen suuri verikoiransa --

hyi sentään kuinka se näytti ahneelta! -- istui hänen rinnallaan,

silmät suurina päässä, kuten kaikilla muillakin.

Näytäntö alkoi. Kappale oli kaunis, siinä esiintyi kuningas ja

kuningatar, he istuivat samettisilla valtaistuimilla, heidän päässään

oli kultaiset kruunut ja heidän vaatteensa päättyivät pitkiin

laahustimiin, sillä siihen heillä kyllä oli varaa. Herttaisia

puunukkeja, joitten silmät olivat lasista ja ylähuulessa kasvoi

komeat viikset, seisoi ovilla päästämässä raitista ilmaa huoneeseen.

Kappale oli hyvin kaunis eikä ensinkään surullinen, mutta juuri kun

kuningattaren piti astua permannon poikki, tapahtui, että -- niin,

mikä sen suuren verikoiran päähän lieneekään pälkähtänyt! mutta

kun ei lihava teurastaja pidellyt sitä kiinni, hypätä lotkautti

se lavalle ja otti hennon kuningattaren juuri vyötäisten kohdalta

suuhunsa, jotta naksahti. Se oli kauhean näköistä!

Mies raukka, joka piti teatteria, kävi kovin surulliseksi, sillä

kuningatar oli ollut hänen kaunein nukkensa, ja nyt oli ilkeä

verikoira purrut siltä pään poikki. Mutta kun ihmiset olivat

poistuneet, lupasi Johanneksen matkatoveri panna kuningattaren

kuntoon. Hän otti esiin ruukkunsa ja voiteli nukkea samalla

voiteella, joka oli parantanut vanhan vaimo raukan katkenneen jalan.

Nukke parani paikalla, kun sitä oli voideltu, vieläpä osasi itsestään

liikuttaa jäseniään. Ei? tarvinnut ensinkään nykiä nuoraa, nukke oli

kuin elävä ihminen, ainoastaan puhelahja puuttui. Nukketeatterin

omistaja tuli kovin hyvilleen, eihän hänen enää tarvinnut hoitaa

kuningatarta, hän tanssi omin neuvoin. Kukaan muu ei ollut niin

taitava.

Tuli yö, ja kaikki majatalon väki oli jo pannut levolle, kun joku

äkkiä alkoi valittaa ja huokaella. Huokaukset olivat niin hirveän

syvät ja niitä jatkui jatkumistaan, kunnes ihmiset vihdoin nousivat

katsomaan mikä oli hätänä. Teatterin omistaja riensi teatterilleen,

sillä sieltä tuntuivat huokaukset tulevan. Kaikki puunuket makasivat

päälletysten, sekaisin sekä kuningas että hänen sotamiehensä ja ne ne

niin surkeasti vaikeroivat ja tuijottivat eteensä suurilla lasisilla

silmillään. Ne ikävöivät nekin sitä voitelua, joka oli parantanut

kuningattaren, niiden teki niidenkin mieli liikkua omin voimin.

Kuningatar heittäytyi polvilleen maahan, ojensi kauniin

kultakruununsa ilmaan ja rukoili: "ota tämä, kunhan vain voitelet

puolisoni ja hovini väen!" Mies raukka, joka omisti teatterin ja

kaikki nuket, heltyi itkemään, sillä hänen kävi niitä niin kovin

sääli. Hän lupasi heti Johanneksen matkatoverille kaikki seuraavan

teatteri-illan tulot, kunhan hän vain voitelisi edes neljä tai

viisi hänen kauneimmista nukeistaan. Matkatoveri selitti, ettei hän

muuta vaadi kuin suuren sapelin, joka riippuu miehen vyöllä, ja sen

saatuaan voiteli hän kuusi nukkea. Nämäpäs paikalla karkeloimaan

niin sirosti ja sorjasti, että kaikki elävät tyttölapset, jotka sen

näkivät, yltyivät tanssimaan mukaan. Kuski ja kyökkipiika, renki

ja kamarineitsyt, kaikki vieraat tanssivat, yksin tulivarjostin

ja hiilihankokin yrittivät tanssia, mutta menivät nurin heti kun

läksivät liikkeelle. Oli sitä sinä yönä iloa ja riemua.

Seuraavana aamuna jättivät Johannes ja hänen matkatoverinsa majatalon

ja läksivät korkeille vuorille, vaeltamaan suurten kuusimetsien

halki. He tulivat niin korkealle, että kirkontornit vuorten alla

pilkoittivat vain pieninä punaisina marjoina vihannasta. Heidän

eteensä avautui laajoja aloja, he saattoivat nähdä penikulmien päähän

seutuja, joissa eivät koskaan olleet käyneet. Näin paljon ihanaa

maailmaa ei Johannes vielä ikinä ollut yhtaikaa nähnyt, ja aurinko

paistoi lämpöisesti raikkaan sinisestä korkeudesta, vuoristosta

kaikuivat metsästystorvet niin iloisesti ja ystävällisesti, että

Johanneksen silmiin nousi ilonkyyneliä. "Oi hyvä Jumala!" puhkesi hän

puhumaan. "Tahtoisin suudella sinua, kun sinä olet meille kaikille

niin hyvä, kun sinä olet antanut meille kaiken maailman kauneuden!"

Matkatoveri seisoi niinikään ristissä käsin ja silmäili metsää ja

kyliä, jotka uivat lämpöisessä auringonpaisteessa. Samassa alkoi

heidän päänsä päältä kuulua kummallisen kaunista helinää, ja kun he

silmänsä nostivat, näkivät he suuren, valkoisen joutsenen leijailevan

ilmassa. Kaunis se oli ja lauloi niin haikeasti, etteivät he koskaan

olleet kuulleet linnun laulavan sillä lailla. Mutta laulu heikkeni

heikkenemistään, valkea pää painui rintaa vastaan, ja hiljalleen

vaipui lintu heidän jalkainsa juureen. Sorja lintu oli kuollut.

"Kuinka kauniit siivet!" huudahti matkatoveri. "Näin suuria, valkeita

siipiä ei aina saa rahallakaan, minäpä korjaan ne haltuuni. Nyt näet,

että tarvitsen sapelia!" Ja yhdellä iskulla irroitti hän molemmat

kuolleen joutsenen siivet ja päätti panna ne talteen.

He kulkivat monta monituista penikulmaa vuoristossa, ja vihdoin tuli

heidän eteensä suuri kaupunki, jonka sadat kirkontornit hohtivat kuin

hopea auringossa. Keskellä kaupunkia oli komea, punaisella kullalla

katettu marmorilinna, ja siinä asui kuningas.

Johannes ja hänen matkatoverinsa eivät tahtoneet suoraa päätä mennä

kaupunkiin, vaan pysähtyivät ulkopuolelle kaupunkia majataloon

pukeutumaan. He tahtoivat nimittäin olla siistin näköiset, kun

tulivat kadulle. Isäntä tiesi kertoa, että kuningas oli hyvä mies,

joka ei suonut kenellekään ihmiselle pahaa, mutta hänen tyttärensä --

Herra varjelkoon kuinka paha prinsessa hän oli! Kauneutta hänellä oli

yllin kyllin, ei kukaan voinut olla miellyttävämpi ja herttaisempi

kuin hän, mutta vähät siitä, kun hän oli niin paha. Oikea noita hän

oli, jonka tähden moni kaunis prinssi oli menettänyt henkensä. --

Kaikilla ihmisillä oli oikeus kosia häntä, hän oli antanut siihen

luvan. Kuka hyvänsä sai tulla kosimaan, yhdentekevä oliko hän prinssi

vaiko kerjäläinen: prinsessa teki hänelle kolme kysymystä, ja hänen

piti osata vastata niihin. Jos hän osasi vastata, piti prinsessan

mennä naimisiin hänen kanssaan ja hänen piti hänen isänsä kuoltua

päästä koko maan kuninkaaksi; mutta jollei hän osannut vastata

prinsessan arvoituksiin, piti hänet mestattaman tai hirtettämän, niin

häijy se kaunis prinsessa oli. Hänen isänsä, vanha kuningas, suri

sitä suuresti, mutta eihän hän voinut mitään hänen pahuudelleen,

sillä hän oli sanonut, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä

tyttärensä kosijoiden kanssa, tehköön niinkuin itse tahtoo. Ei

kukaan prinsseistä, jotka olivat tulleet kosimaan prinsessaa

ja joiden oli pitänyt vastata prinsessan arvoituksiin, ollut

suoriutunut onnellisesti. Kaikki olivat joutuneet mestauslavalle tai

hirttonuoraan. Kuka oli käskenyt heidän tulla kosimaan, olivathan he

tietäneet mikä heitä odotti! Vanha kuningas suri tätä kurjuutta niin,

että hän ja hänen sotamiehensä viruivat kokonaisen päivän vuodessa

polvillaan rukoilemassa, että prinsessa tulisi hyväksi, mutta siitä

ei tullut mitään. Vanhat juopot akat värjäsivät viinan mustaksi

ennenkuin joivat sitä. He surivat sillä tavalla, ja enempää eivät he

voineet tehdä.

"Sitä pahaa prinsessaa!" sanoi Johannes, "hänen pitäisi saada vitsaa,

se tekisi hänelle hyvää. Olisinpa minä vanhan kuninkaan sijassa, niin

kyllä prinsessa kyytinsä näkisi!"

Samassa kuului ulkoa eläköön-huutoja. Prinsessa ratsasti ohitse ja

hän oli todella niin kaunis, että ihmiset unohtivat hänen pahuutensa

ja korottivat eläköönhuutoja. Hänen rinnallaan ratsasti kaksitoista

ihanaa neitoa. Heidän yllään oli valkoiset silkkivaatteet, he

kantoivat käsissään valkoista tulpania ja heidän hevosensa olivat

sysimustat. Prinsessan hevonen oli maidonkarvainen, sen siiat

koristetut timanteilla ja rubineilla, mutta prinsessan puku oli

puhdasta kultaa ja piiska hänen kädessään välkkyi kuin auringon säde.

Olisi luullut taivaan pienten tähtösten asettuneen kultakruunuun

hänen päälaelleen, ja hänen viittansa oli ommeltu kokoon tuhansien

perhosten heleistä siivistä. Itse hän kuitenkin oli kauniimpi kuin

kaikki hänen vaatteensa.

Kun Johannes hänet näki, lensivät hänen kasvonsa tulipunaisiksi eikä

hän tahtonut saada sanaa suustaan: prinsessahan oli aivan samallainen

kuin se kaunis, kruunupää tyttö, josta hän oli nähnyt unta isänsä

kuolinyönä. Ihanainen hän oli hänen silmissään, eikä hän saattanut

olla pitämättä hänestä. Ei hän ikinä ollut mikään paha noita, joka

hirtättää tai mestauttaa ihmisiä, kun eivät he voi arvata mitä hän

vaatii. "Onhan jokaisella, köyhimmällä kerjäläiselläkin, oikeus kosia

häntä", mietti Johannes. "Minäpä lähden linnaan. En saata vastustaa

haluani!"

Kaikki kehottivat häntä luopumaan aikeestaan; varmaan häntä odottaa

sama kohtalo kuin kaikkia muita. Matkatoveri kielsi hänkin häntä

menemästä, mutta Johannes arveli, että kaikki käy hyvin harjasi

vaatteensa, kiillotti kenkänsä, pesi kätensä ja kasvonsa, kampasi

kauniit keltaiset hiuksensa ja läksi yksinään linnaan.

"Sisään!" virkkoi vanha kuningas, kun Johannes koputti oveen.

Johannes avasi oven, ja vanha kuningas astui häntä vastaan, yllä

yönuttu, jalassa koruompeluilla neulotut tohvelit, päässä kultakruunu

ja toisessa kädessä valtikka, toisessa kultaomena.

"Odotappas hiukan!" virkkoi hän ja työnsi omenan kainaloonsa,

voidakseen ojentaa Johannekselle kätensä. Mutta kun hän sai kuulla,

että Johannes tuli kosimaan prinsessaa, purskahti hän niin katkeraan

itkuun, että sekä omena että valtikka putosivat lattialle ja hänen

täytyi pyyhkiä silmiään yönuttuun. Vanha kuningas raukka!

"Saat nähdä", virkkoi hän, "että sinun käy aivan niinkuin

kaikkien muidenkin. Tule nyt tänne katsomaan!" Ja hän vei

Johanneksen prinsessan puutarhaan. Kauhean näköistä siellä

oli! Joka puussa riippui kolme, neljä kuninkaanpoikaa, jotka

olivat kosineet prinsessaa, mutta eivät olleetkaan suoriutuneet

hänen arvoituksistaan. Tuuli kolisteli luurankoja, jotta pienet

linnut pelästyivät eivätkä koskaan uskaltaneet tulla puutarhaan.

Kukkaskeppeinä oli käytetty ihmisluita, ja kukkaruukuista irvisteli

pääkalloja. Oli sitä siinäkin prinsessalle puutarhaa!

"Nyt näet!" sanoi vanha kuningas. "Sinun käy niinkuin kaikkien näiden

muidenkin. Heitä sinä ne tuumat! Minä tulen kerrassaan onnettomaksi,

se minuun niin kovasti koskee!"

Johannes suuteli hyvän vanhan kuninkaan kättä ja vakuutti, että

kaikki käy hyvin. Hän pitää kauniista prinsessasta niin kovasti.

Samassa ratsasti prinsessa kaikkine naisineen linnan pihaan, ja

kuningas ja Johannes menivät häntä tervehtimään. Oi kuinka hän oli

kaunis! Hän ojensi Johannekselle kätensä, ja Johannes rupesi pitämään

hänestä entistä enemmän, ei hän ikinä ollut sellainen ilkeä, paha

noita, jommoiseksi ihmiset häntä sanoivat. He astuivat saliin, ja

palvelijapojat tarjosivat heille hilloa ja pähkinöitä, mutta vanha

kuningas oli niin suruissaan, ettei hän saanut syödyksi mitään;

sitäpaitsi olivat pähkinät hänelle liian kovat purra.

Päätettiin, että Johannes seuraavana aamuna palaisi linnaan, silloin

kokoontuvat tuomarit ja koko raati kuulemaan kuinka hän osaa vastata

arvoituksiin. Jos hän onnistuu, pitää hänen vielä kaksi kertaa palata

arvaamaan, mutta kukaan ei vielä ensi kerralla ollut arvannut oikein,

ja sentähden oli heidän täytynyt heittää henkensä.

Johannes ei laisinkaan surrut kohtaloaan, hän oli päinvastoin hyvällä

tuulella, ajatteli kaunista prinsessaa ja luotti siihen, että hyvä

Jumala kyllä auttaa häntä. Miten? Sitä hän tosin ei aavistanut eikä

tahtonut sitä ajatellakaan. Juoksujalan riensi hän majataloon, missä

matkatoveri häntä odotti.

Johanneksella riitti loppumattomiin juttua prinsessan kauneudesta ja

herttaisuudesta. Nyt jo ikävöi hän huomista päivää, jolloin pääsisi

linnaan koettamaan onneaan.

Mutta matkatoveri pudisti päätään ja oli hyvin suruissaan. "Minä

pidän sinusta niin paljon!" sanoi hän, "me olisimme vielä voineet

kulkea yhdessä, ja nyt minun jo täytyy kadottaa sinut! Voi sinua,

sinä rakas Johannes raukka! Tekisi mieleni itkeä, mutta en tahdo

häiritä iloasi nyt, kun ehkä olemme viimeistä iltaa yhdessä. Ollaan

oikein, oikein iloisia! Huomenna, kun sinä olet poissa, on minulla

kyllä aikaa itkeä!"

Kaikki kaupunkilaiset olivat jo saaneet tietää, että prinsessalle

oli tullut uusi kosija, ja kaikkialla vallitsi sentähden suuri

suru. Teatteri suljettiin, torttumuijat verhosivat sokeriporsaansa

suruharsoihin, kuningas ja papit viruivat polvillaan kirkossa, kaikki

surivat ja murehtivat, sillä eihän Johanneksen saattanut käydä

paremmin kuin muidenkaan kosijoiden.

Illalla valmisti matkatoveri suuren maljallisen punssisekoitusta ja

kehoitti Johannesta olemaan hyvällä tuulella ja juomaan prinsessan

maljan. Mutta kun Johannes oli juonut kaksi lasia, tuli hänen niin

uni, etteivät silmät pysyneet auki, hän nukkui siihen paikkaan.

Hiljaa nosti matkatoveri hänet silloin tuolilta ja laski hänet

sänkyyn, mutta pimeän yön tultua otti hän ne suuret siivet, jotka oli

joutsenesta hakannut, ja sitoi ne omaan selkäänsä. Vanhan akan lahja

tuli niinikään hyvään tarpeeseen: hän pisti taskuunsa tukevimman

vitsan, avasi sitten ikkunan, lentää loikautti kaupunkiin, suoraa

päätä linnaan ja vetäytyi kippuraan istumaan juuri prinsessan

makuukamarin ikkunan alle.

Kaupungissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kellon lyödessä

neljännestä vaille kaksitoista avautui äkisti ikkuna, ja prinsessa

lensi ulos. Hänen yllään oli suuri valkoinen viitta, selässä pitkät

mustat siivet ja hän kiiti kaupungin päällitse suurelle vuorelle

päin, joka oli kaukana kaupungin takana. Matkatoveri tekeytyi

näkymättömäksi niin ettei häntä laisinkaan saattanut erottaa, seurasi

prinsessaa ja piiskasi häntä vitsallaan niin että veri tirsui esiin.

Hei vain sitä lentoa ilmojen halki, kun tuuli tarttui prinsessan

viittaan, levitti sen suureksi purjeeksi liehumaan ja kuu paistoi sen

läpi.

"Kylläpä nyt tulee rakeita! Kylläpä nyt tulee rakeita!" vaikeroi

prinsessa joka kerta kun vitsa häneen sattui, mutta se selkäsauna

teki hänelle aika hyvää. Vihdoin hän saapui vuorelle ja koputti.

Olisi luullut ukkosen käyvän, kun vuori avautui ja prinsessa suhahti

sisään, mutta matkatoveri seurasi, sillä olihan hän näkymätön, kukaan

ei saattanut häntä erottaa. He tulivat pitkään, pitkään käytävään,

jonka seinät säihkyivät ja räiskyivät, sillä tuhannet tulenkarvaiset,

mulkosilmäiset hämähäkit juoksentelivat ylös alas muuria.

Sitten he tulivat suureen saliin, joka oli rakennettu kullasta ja

hopeasta, seinillä hohti jättiläiskokoisia, sinisiä ja punaisia

kukkasia, mutta niitä kukkasia ei ollut hyvä poimia, sillä varsina

oli iljettäviä, myrkyllisiä käärmeitä ja kukkasina tulisia

liekkejä, jotka pursuivat käärmeiden kidasta. Koko katto oli täynnä

kiiltomatoja ja taivaansinisiä yölepakkoja, jotka räpyttelivät

ohuita siipiään. Näytti se kovin kummalliselta! Keskellä lattiaa oli

valtaistuin, jota kannatti neljä hevosen luurankoa. Valjaat niiden

selässä olivat tehdyt tulipunaisista hämähäkeistä, itse valtaistuin

oli maidonkarvaisesta lasista, ja istumapatjoina oli pieniä, mustia

hiiriä, jotka pureskelivat toistensa häntiä. Katos valtaistuimen

päällä oli ruusunpunaista hämähäkinverkkoa, täynnä pieniä,

herttaisia kärpäsiä, jotka kimmeltelivät kuin jalokivet. Keskellä

valtaistuinta istui ruma, vanha peikko, päässä kruunu ja kädessä

valtikka. Hän suuteli prinsessan otsaa, istutti hänet rinnalleen

kallisarvoiselle valtaistuimelle, ja nyt alkoi soitto helistä. Suuret

mustat heinäsirkat puhalsivat huuliharppua ja pöllö paukutteli omaa

vatsaansa, sillä rumpua ei ollut. Hullunkurinen se konsertti oli.

Pikkuruikkuiset tontut tanssivat pitkin salia virvatuli tuikkien

hiippalakissa. Ei kukaan saattanut nähdä matkatoveria, hän oli

asettunut valtaistuimen taakse ja kuuli ja näki kaikki mitä tapahtui.

Jo astui hoviväkikin saliin, hienoilta ja ylhäisiltä he kaikki

näyttivät, mutta kun likemmin rupesi tarkastamaan, niin kyllä huomasi

mitä he oikeastaan olivat: luudantynkiä, joiden neniin peikko oli

pistänyt kaalinpäitä. Sitten hän oli loihtinut niihin elämää ja

puettanut ne koreisiin vaatteisiin. Mutta vähät siitä, eihän tällä

hoviväellä ollut muuta tekemistä kuin olla salin koristeena.

Kun vähän aikaa oli tanssittu, kertoi prinsessa peikolle, että oli

ilmaantunut uusi kosija, ja kysyi mitä hän huomenna ajattelee, kun

kosija tulee linnaan.

"Kuuleppas!" sanoi peikko, "minä tiedän! Ota jotakin oikein helppoa,

niin hän ei keksi sitä. Ajattele toista kenkääsi. Sitä ei hän arvaa.

Paneta sitten häneltä pää poikki ja muista, kun huomenna tulet

luokseni, tuoda minulle hänen silmänsä, sillä ne minä tahdon syödä

suuhuni!"

Prinsessa niiasi syvään ja lupasi muistaa silmät.

Peikko avasi sitten vuoren, ja prinsessa lensi kotiin, mutta

matkatoveri lensi hänen kintereillään ja piiskasi häntä niin, että

prinsessa vain voihki ja valitteli raesadetta. Hän lensi minkä pääsi

ja livahti vihdoin sisään makuukamarinsa ikkunasta, mutta matkatoveri

riensi takaisin majataloon, missä Johannes vielä nukkui, irroitti

siipensä ja pani levolle. Olisi sitä vähemmästäkin voinut väsyä.

Kun Johannes varhain aamulla heräsi, nousi matkatoverikin ja kertoi

yöllä nähneensä niin kummallista unta prinsessasta ja hänen toisesta

kengästään. Hän kehotti Johannesta kysymään eikö prinsessa vain ollut

ajatellut toista kenkäänsä.

Vuoressahan hän oli kuullut sen asian peikon omasta suusta, mutta

ei hän tahtonut kertoa Johannekselle yöllisestä retkestään, kehotti

häntä vain kysymään eikö prinsessa ollut ajatellut toista kenkäänsä.

"Samahan se on mitä minä kysyn", sanoi Johannes, "ehkä sinun unesi

puhuu totta. Minä olen kun olenkin aina luottanut siihen, että Jumala

pitää murheen minusta. Varmuuden vuoksi sanon sinulle kuitenkin

hyvästi, sillä jos minä arvaan väärin, en koskaan enää näe sinua!"

Sitten he suutelivat toisiaan, ja Johannes läksi linnaan.

Koko sali oli täpösen täynnä ihmisiä, tuomarit istuivat

nojatuoleissa, pään alla untuvatyynyt, sillä heillä oli paljon

päänvaivaa. Vanha kuningas nousi ja kuivasi silmiään valkoiseen

nenäliinaan.

Prinsessa astui saliin, hän oli vielä kauniimpi kuin eilen, tervehti

herttaisesti kaikkia, ojensi Johannekselle kätensä ja virkkoi:

"huomenta nyt!"

Johanneksen piti sitten arvata mitä hän oli ajatellut, Herranen aika

kuinka lempeästi hän Johannekseen katsoi, mutta samassa hetkessä,

jolloin hän kuuli sanan "kenkä", kävi hän kalman kalpeaksi ja koko

hänen ruumiinsa vapisi. Johannes oli kun olikin arvannut oikein,

sille ei mahtanut mitään.

Huh hei sentään kuinka vanha kuningas tuli iloiseksi! Hän heitti

kuperkeikkaa jotta helisi, ja kaikki kansa taputti käsiään sekä

kuninkaalle että Johannekselle, joka ensi kerran oli arvannut oikein.

Matkatoveri iloitsi ja riemuitsi, kun hän kuuli että kaikki oli

käynyt hyvin; mutta Johannes pani kätensä ristiin ja kiitti hyvää

Jumalaa, joka varmaan vastakin auttaa häntä. Seuraavana päivänä piti

taaskin arvattaman.

Ilta kului samalla lailla kuin eilinenkin. Kun Johannes oli nukkunut,

riensi matkatoveri prinsessan perässä vuoreen ja piiskasi häntä vielä

pahemmin kuin viime kerralla, sillä hänellä oli nyt matkassa kaksi

vitsaa. Kukaan ei nähnyt häntä, ja hän kuuli kaikki.

Prinsessa päätti ajatella hansikastaan, ja sen kertoi matkatoveri

muka unena Johannekselle. Johannes osasi siis nytkin oikeaan, ja

linnassa syntyi suuri ilo ja riemu.

Koko hovi heitti kuperkeikkaa, kuten kuningas oli tehnyt ensi

kerralla; mutta prinsessa pani sohvalle pitkäkseen eikä tahtonut

puhua sanaakaan.

Kaikki riippui nyt kolmannesta kerrasta: jos Johannes arvaa

oikein, saa hän kauniin prinsessan ja perii kuninkaan kuoltua koko

valtakunnan; jos hän arvaa väärin, menettää hän henkensä ja peikko

syö hänen kauniit siniset silmänsä.

Illalla meni Johannes aikaiseen levolle, luki ehtoorukouksensa ja

nukkui rauhallisesti; mutta matkatoveri sitoi siivet selkäänsä,

köytti sapelin vyölleen, otti mukaansa kolme vitsaa ja lensi linnaan.

Yö oli sysimusta, myrsky raivosi niin että tiilet irtaantuivat

katoista, ja puut, joitten oksilla luurangot roikkuivat, taipuivat

kuin ruo'ot tuulessa; salamoja sinkoili lakkaamatta, koko yö kului

ainoana ukkosen jyrinänä. Äkkiä avautui ikkuna, ja prinsessa lensi

ulos. Hän oli kalman kalpea ja nauroi rajuilmalle. Se ei hänen

mielestään ollut tarpeeksi tuima, hänen valkea viittansa hulmusi

purjeena ilmassa, mutta matkatoveri ruoski häntä kolmella vitsallaan

niin että veri tippui maahan eikä hän lopulta tahtonut päästä

minnekään. Vihdoin viimein hän saapui vuorelle.

"Kuinka siellä sataa ja tuulee", sanoi hän; "en ikinä ole ollut

tällaisessa ilmassa."

"Taitaa tulla liian paljon hyvää", sanoi peikko.

Prinsessa riensi sitten kertomaan, että Johannes toisellakin kertaa

oli arvannut oikein. Jos hän vielä huomenna suoriutuu samalla

tavalla, niin on hän päässyt voitolle, eikä prinsessa koskaan

enää saa tulla vuoreen, ei hän koskaan enää saa tehdä sellaisia

taikatemppuja kuin tähän asti. Hän oli kovin suruissaan.

"Ei hän arvaa oikein", lohdutti peikko. "Kyllä minä keksin sellaisen

asian, jota ei hän koskaan ole ajatellut! Taikka on hän suurempi

noita kuin minä. Mutta nyt pidetään lystiä!" ja sitten hän tarttui

prinsessan käsiin, ja he kieppuivat kilpaa tonttujen ja männinkäisten

kanssa pitkin salia. Punaiset hämähäkit juoksentelivat iloisesti ylös

alas seinää ja tulikukkaset näyttivät säihkyvän.

Pöllö löi rumpua, lampaankaritsat määkivät ja mustat heinäsirkat

puhalsivat huuliharppua. Tanssiaiset olivat kerrassaan hauskat!

Kun he olivat tarpeekseen tanssineet, täytyi prinsessan palata

linnaan, jottei häntä kaivattaisi. Peikko lupasi lähteä saattamaan,

sitenhän he saisivat olla yhdessä vielä vähän aikaa.

He läksivät liikkeelle rajuilmaan, ja matkatoveri antoi vitsojensa

paukuttaa heidän selkänahkaansa. Eipä peikkokaan koskaan ollut

nähnyt tällaista raesadetta. Linnan edustalla sanoi hän prinsessalle

hyvästi ja kuiskasi samassa hänen korvaansa: "ajattele minun

päätäni", mutta matkatoveri kuuli hänen sanansa, ja samalla hetkellä,

jolloin prinsessa suhahti sisään makuukamarinsa ikkunasta ja peikko

aikoi kääntyä paluumatkalle, kävi hän kiinni hänen pitkään mustaan

partaansa ja hakkasi sapelilla poikki hänen ruman päänsä hartioita

myöten. Se kävi niin pian, ettei peikko ehtinyt pelästyäkään.

Ruumiin viskasi matkatoveri veteen kaloille, mutta pään hän vain

kastoi veteen, köytti sen sitten silkkiseen nenäliinaansa, vei sen

majataloon ja pani levolle.

Seuraavana aamuna antoi hän Johannekselle mytyn, mutta kielsi häntä

avaamasta sitä ennenkuin prinsessa kysyi mitä hän oli ajatellut.

Linnan suureen saliin oli kokoontunut niin paljon kansaa, että

he seisoivat likistyksissä kuin oljet lyhteessä. Raatiherrat

istuivat tuoleissaan, pään alla pehmeät tyynyt, ja vanha kuningas

oli pukeutunut uusiin vaatteisiin, kultakruunu ja valtikka olivat

kiillotetut kirkkaiksi, näytti oikein komealta; mutta prinsessa

istui kalpeana mustissa vaatteissa, ikäänkuin hän olisi aikonut

hautajaisiin.

"Mitä minä olen ajatellut?" virkkoi hän Johannekselle. Tämä irroitti

silloin nenäliinan solmut ja pelästyi itsekin, kun näki kauhean

peikonpään. Kaikki ihmiset säpsähtivät, sillä se oli niin hirmuisen

näköinen, mutta prinsessa istui liikkumattomana kuin kivipatsas

eikä saanut sanaa suustaan. Vihdoin viimein hän nousi ja ojensi

Johannekselle kätensä, sillä olihan hän arvannut oikein. Katsomatta

oikealle tai vasemmalle huokasi hän syvään: "nyt sinä olet minun

herrani! Tänä iltana vietämme häitä!"

"No se käy aivan minun mieleni mukaan!" huudahti vanha kuningas,

"juuri niin minäkin tekisin!"

Koko kansa huusi eläköön, musiikki soitti kaduilla, kellot soivat, ja

torttumuijat ottivat pois suruharsot sokeriporsaistansa, sillä nyt

oli ilon ja riemun aika.

Keskelle toria kannettiin kolme suurta, paistettua härkää, jotka

olivat täytetyt hanhilla ja kanoilla. Kuka hyvänsä saattoi mennä

leikkaamaan itselleen kimpaleen. Suihkulähteet ruiskuttivat makeinta

viiniä, ja jos meni leipurilta ostamaan killingin rinkeliä, sai

kaupanpäällisiksi kuusi suurta pullaa, ja niissä pullissa oli

rusinoita.

Illalla oli koko kaupunki juhlallisesti valaistu, sotamiehet panivat

tykit paukkumaan ja pojat ampuivat nallipyssyillä, linnassa syötiin

ja hypättiin. Kaikki kauniit, ylhäiset herrat ja naiset tanssivat, ja

kauas saattoi kuulla kuinka he lauloivat:

"Tässä niin moni sorja neito pyörii

ympäri permannon,

rumpalimarssi, raiu, kaiu,

käänny, kukka karkelon.

Hei heipparalla,

ettei kestä kengät alla!"

[Runot Otto Mannisen suomentamat.]

Mutta prinsessahan yhä oli noita eikä ensinkään pitänyt

Johanneksesta. Tämä johtui äkkiä matkatoverin mieleen ja sentähden

antoi hän Johannekselle kolme joutsenen sulkaa ja pienen pullollisen

tippoja. Sitten hän käski Johanneksen toimittaa morsiusvuoteen

viereen suuren vesiammeen: kun prinsessa yrittää nousta sänkyyn,

pitää hänen työntää hänet ammeeseen ja kastaa hänet veteen kolme

kertaa. Sitä ennen ovat joutsenen sulat ja tipat kuitenkin

heitettävät veteen. Kun tämä kaikki on tehty, pääsee prinsessa

noituudesta ja rupeaa rakastamaan sulhastaan.

Johannes teki niinkuin matkatoveri oli neuvonut. Kun hän upotti

prinsessan veteen, parkasi hän pahasti ja päristeli suurena,

sysimustana joutsenena hänen käsissään, silmät kiiluen päässä; mutta

kun Johannes toisen kerran nosti häntä vedestä, oli joutsen jo käynyt

valkoiseksi, paitsi että kaulassa vielä oli musta rengas. Johannes

rukoili hartaasti Jumalaa ja upotti linnun kolmannen kerran veteen.

Samassa silmänräpäyksessä muuttui se kauniiksi prinsessaksi. Hän oli

entistäänkin ihanaisempi ja kiitti kyynelsilmin Johannesta siitä että

oli päässyt noituudesta vapaaksi.

Seuraavana aamuna tuli vanha kuningas ja koko hänen hovinsa

onnittelemaan nuorta paria, ja onnittelua kesti pitkin päivää.

Kaikkein viimeiseksi tuli matkatoveri, sauva kädessä ja laukku

selässä. Johannes suuteli häntä moneen kertaan ja pyysi häntä jäämään

luokseen, olihan koko hänen onnensa matkatoverin ansio. Mutta

matkatoveri ravisti päätään ja virkkoi lempeällä, ystävällisellä

äänellä: "ei, minun tehtäväni on nyt lopussa. Olen vain maksanut

velkani. Muistatko sitä kuollutta miestä, jolle pahat ihmiset

tahtoivat tehdä kiusaa? Sinä annoit kaikki mitä sinulla oli

hankkiaksesi hänelle haudan lepoa. Se kuollut olen minä!"

Ja samassa hän hävisi.

Häitä kesti kokonaisen kuukauden. Johannes ja prinsessa rakastivat

toisiaan suuresti, ja vanha kuningas eli vielä kauan tyytyväisenä

ja onnellisena. Hänen pienet lapsenlapsensa saivat ratsastaa hänen

polvellaan ja pitää hänen valtikkaansa leikkikalunaan; mutta Johannes

oli koko valtakunnan kuningas.