Monta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti kauneista,
uusista vaatteista niin hirveän paljon, että hän kulutti kaikki
rahansa koreilemiseen. Ei hän välittänyt sotamiehistään eikä
teatterista, ja kun hän läksi ajelemaan puistoihin, läksi hän vain
näyttääkseen uusia vaatteitaan. Joka tunti muutti hän takkia, ja kun
muissa maissa sanottiin: "kuningas on hallitushommissa", sanottiin
tässä maassa: "keisari on pukupuuhissa!" --
Suuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloista
elämää. Joka päivä kävi siellä paljon vieraita, ja eräänä päivänä
ilmestyi sinne kaksi petkuttajaa. He ilmoittivat olevansa kankureja
ja kehuivat kutovansa mitä kauneinta kangasta. Sekä värit että
malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka
kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli
kykenemätön hoitamaan virkaansa tai harvinaisen typerä, ei saattanut
ensinkään nähdä niitä.
"Ne ne vasta ovat vaatteet", ajatteli keisari. "Niissä vaatteissahan
minä heti paikalla saan selville mitkä miehet valtakunnassani eivät
kykene virkojaan hoitamaan; minä saatan heti erottaa kuka on viisas,
kuka typerä. Kudottakoon minulle sitä kangasta kiireen kautta!"
Ja hän antoi -- petkuttajille paljon käsirahaa, jotta he vain
ryhtyisivät työhönsä.
He panivatkin kuntoon kahdet kangaspuut ja olivat kovasti tekevinään
työtä, mutta ei heidän kangaspuillaan ollut minkäänlaisia loimia eikä
kuteita. Siitä huolimatta he yhtämittaa vaativat hienointa silkkiä
ja kalleinta kultaa, mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa ja
hosuivat tyhjien kangaspuiden ääressä myöhään yöhön asti.
"Olisipa hauska tietää kuinka kangas edistyy!" arveli keisari, mutta
muisti samassa, ettei se, joka on typerä taikka kykenemätön hoitamaan
virkaansa, saata nähdä koko kangasta, ja se tuntui hiukan ilkeältä.
Ei hän toki pelännyt itsensä puolesta, mutta hän päätti kuitenkin
lähettää jonkun toisen ottamaan selkoa asiasta. Koko kaupunki tiesi
mikä kumma taika kankaassa oli, ja jokaisen teki mieli nähdä kuinka
typerä tai kykenemätön hänen naapurinsa oli.
"Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo!" päätteli
keisari. "Hän osaa parhaiten arvostella miltä kangas näyttää, sillä
hän on viisas mies ja kykenee hoitamaan virkaansa paremmin kuin
kukaan muu!" --
Vanha, viisas ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat
tyhjien kangaspuitten ääressä. "Taivas varjelkoon!" ajatteli vanha
ministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen, "minähän en näe
mitään!" Mutta sitä ei hän sanonut.
Petkuttajat kehottivat häntä astumaan likemmä ja kysyivät eikö malli
ja värit olleet kauniit?
Sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, ja vanha ministeri raukka
avasi silmiään entistä suuremmiksi, mutta ei saattanut nähdä mitään,
sillä kangaspuut olivat kun olivatkin tyhjät.
"Auta armias!" ajatteli hän, "olisinko minä todella typerä? Sitä en
ikinä olisi uskonut, eikä ihmisten pidä saada sitä tietää! Enkö minä
kykene hoitamaan virkaani? Ei, tämä ei käy laatuun, minä en saata
kertoa etten näe kangasta!"
"No, te ette sano mitään kankaastamme!" huomautti toinen kutojista.
"Oi, se on hyvin kaunista! erinomaisen herttaista!" sanoi vanha
ministeri ja tirkisteli tirkistelemistään silmälasiensa takaa. "Oi
tätä mallia ja näitä värejä! niin, kyllä minä sanon keisarille, että
kangas erittäin paljon miellyttää minua!"
"No, sepä hauskaa se!" sanoivat kankurit ja mainitsivat sekä värien
että mallien nimet. Vanha ministeri kuunteli korvat pystyssä, jotta
voisi kertoa kaikki keisarille, ja hän kertoikin.
Petkuttajat vaativat yhä enemmän rahaa, silkkiä ja kultaa. Niitä
tarvittiin muka kankaaseen. Mutta he pistivät kaikki omiin
taskuihinsa. Kankaaseen ei tullut ainoatakaan lankaa, mutta miehet
kutoa helskyttivät minkä ehtivät tyhjää.
Pian keisari taas lähetti erään taitavan virkamiehen katsomaan
edistyikö työ ja joko kangas pian tulisi valmiiksi.
Hänen kävi aivan samalla tavalla kuin ministerin: hän katseli
katselemistaan, mutta eihän hän nähnyt mitään, koska ei ollut muuta
nähtävää kuin tyhjät kangaspuut.
"Eikö kangas ole kaunista?" sanoivat petkuttajat ja näyttelivät ja
selittelivät olemattoman mallin kauneutta.
"Typerä minä en ole!" mietti mies itsekseen. "Olenko siis kykenemätön
hoitamaan virkaani? Se se puuttui! mutta siitä ei pidä olla
tietävinään!" ja sitten hän yltyi kehumaan kangasta, jota ei hän
nähnyt, ja vakuutti iloitsevansa värien ja mallin kauneudesta.
"Niin, kangas on todella erinomaisen herttaista!" kertoi hän
keisarille.
Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin tuosta mainiosta kankaasta.
Jo teki keisarin itsensäkin mieli nähdä kangas niin kauan kuin se
vielä oli kuteilla. Hän vei mukaansa joukon mainioita miehiä, muitten
muassa ne molemmat taitavat virkamiehet, jotka ennen olivat käyneet
tarkastamassa kangasta, ja läksi viekkaitten petkuttajien luo. Miehet
kutoivat minkä jaksoivat, mutta ilman loimia ja kuteita.
"Eikö se nyt ole erinomaista!" sanoivat molemmat taitavat
virkamiehet. "Teidän majesteettinne suvaitsee vain katsella tätä
mallia, näitä värejä!" ja sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita,
sillä he luulivat, että toki muut näkivät kankaan.
"Mitä kummaa!" ajatteli keisari; "minähän en näe mitään! sehän
on kauheaa! olenko minä typerä? Enkö minä kelpaa keisariksi?
Kovempi kolaus ei olisi voinut minua kohdata!" -- "Oi, se on
erittäin kaunista!" sanoi keisari. "Ilmoitan kaikkein korkeimman
tyytyväisyyteni!" ja hän nyökytti ystävällisesti päätään ja katseli
tyhjiä kangaspuita. Hän ei tahtonut sanoa, ettei hän nähnyt mitään.
Koko hänen seurueensa katsoa tirkisteli, mutta ei nähnyt enempää kuin
edellisetkään. Kaikki he kuitenkin keisarin mukana vakuuttivat: "oi,
se on erittäin kaunista!" ja kehottivat keisaria käyttämään uusia
vaatteita siinä suuressa juhlakulkueessa, joka piakkoin pantaisiin
toimeen.
"Se on erinomaista, ihanaa, suuremmoista!" kuului suusta suuhun, ja
kaikki olivat kankaaseen erittäin mieltyneet.
Keisari antoi molemmille petkuttajille napinlävessä kannettavan
ritarimerkin sekä kankurijunkkarin arvonimen.
Juhlan piti alkaa aamupäivällä, ja koko edellisen yön valvoivat
petkuttajat ja tekivät työtä kuudentoista kynttilän valossa.
Kansa saattoi nähdä, että keisarin uusilla vaatteilla oli kiire.
Kankurit olivat ottavinaan kankaan kangaspuilta, leikkelivät ilmaa
suurilla saksilla, neuloivat neulalla, jonka silmässä ei ollut
lankaa, ja sanoivat vihdoin: "Kas, nyt ovat vaatteet valmiit!"
Keisari ja hänen ensimäiset hoviherransa tulivat paikalle,
petkuttajat nostivat toisen kätensä ilmaan ikäänkuin jotakin esinettä
pidellen ja sanoivat: "kas, tässä housut! tässä takki! tässä viitta"
ja niin edespäin. "Ne ovat kevyet kuin hämähäkin verkko! Luulisi
pukevansa tyhjää ylleen. Mutta sehän se juuri on niiden ansio!"
"Niin kyllä!" sanoivat hoviherrat, mutta eivät nähneet mitään, sillä
eihän siinä ollut mitään nähtävää!
"Jos keisarillinen majesteetti suvaitsisi kaikkein armollisimmin
riisuutua!" sanoivat petkuttajat, "niin me tässä suuren peilin edessä
puettaisimme majesteetin uusiin vaatteisiin."
Keisari riisui kaikki vaatteensa, ja petkuttajat olivat kappale
kappaleelta ojentavinaan hänelle uusia vaatteita, jotka he muka
olivat neuloneet. He kietaisivat kätensä hänen ympärilleen ikäänkuin
sitoakseen laahustinta hänen vyölleen, ja keisari kiertelihe ja
kääntelihe peilin edessä.
"Hyvänen aika kuinka ne istuvat! Nehän sopivat kuin valetut!" kuului
kuin yhdestä suusta. "Mikä malli! mitkä värit! Se on verraton puku!"
"Kunniateltta, jota juhlakulkueessa kannetaan teidän majesteettinne
pään päällä, on valmiina!" ilmoitti juhlamenojen yliohjaaja.
"Niin, johan minä olen kunnossa!" virkkoi keisari. "Eivätkö ne nyt
istu hyvin?" ja hän käänsihe vielä kerran peilin edessä ikäänkuin
oikein ihaellakseen komeuttaan.
Kamariherrat, joitten piti kantaa laahustinta, hapuilivat käsillään
niinkuin olisivat nostaneet laahustinta lattiasta ja sitten he
kulkivat kädet ojollaan. He eivät uskaltaneet näyttää, etteivät he
nähneet mitään.
Ja keisari asteli juhlakulkueessa kauniin kunniateltan alla, ja
kaikki ihmiset kaduilla ja ikkunoissa sanoivat: "Herranen aika kuinka
koreat keisarin uudet vaatteet ovat! Kuinka kaunis laahustin viitassa
on! Voipa sentään, kuinka ne istuvat!" Ei kukaan tahtonut ilmaista,
ettei hän nähnyt mitään, sillä olisihan hän samalla ilmaissut
olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin
vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta.
"Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!" sanoi pieni lapsi.
"Herranen aika, kuulkaa nyt mitä se viaton lapsi sanoo!" virkkoi isä,
ja lapsen sanoja kuiskattiin suusta suuhun.
"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! Tuolla on pieni lapsi, joka
sanoo, ettei hänellä ole vaatteita ensinkään!"
"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään!" huusi vihdoin koko kansa. Ja
keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän
ajatteli kun ajattelikin: "kyllä minun nyt täytyy kestää tämä loppuun
asti!"
Ja hän ojensihe entistä ylpeämmäksi, ja kamariherrat kantoivat
laahustinta, jota ei ensinkään ollut.