Samassa kylässä asui kaksi Niilo-nimistä miestä, mutta toisella
oli neljä hevosta ja toisella vain yksi ainoa. Jotta nyt ihmiset
voisivat erottaa nämä miehet toisistaan, sanoivat he sitä, jolla
oli neljä hevosta, Isoksi-Niiloksi ja sitä, jolla oli yksi hevonen,
Pikku-Niiloksi. Kuulkaamme nyt kuinka näiden molempien kävi, sillä
tämä on tosi tapaus!
Kaiken viikkoa täytyi Pikku-Niilon kyntää Isolle-Niilolle ja lainata
hänelle ainoaa hevostaan; Iso-Niilo kyllä sitten pani kaikki neljä
hevostaan auttamaan Pikku-Niiloa, mutta vain kerran viikossa,
nimittäin sunnuntaina. Pois tieltä! kuinka Pikku-Niilo paukutti
piiskaansa viidelle hevoselle, olivathan ne sinä yhtenä päivänä
miltei hänen omansa. Aurinko paistoi niin kauniisti, kirkonkellot
kutsuivat jumalanpalvelukseen, pyhävaatteissaan, virsikirja
kainalossa kulkivat ihmiset kuulemaan papin saarnaa ja he katsahtivat
Pikku-Niiloon, joka kynti viidellä hevosella, ja Pikku-Niilo oli niin
tyytyväinen, että vain läiskäytti piiskaansa ja huusi: "hei vain,
kaikki hevoseni!"
"Et sinä niin saa sanoa", virkkoi Iso-Niilo, "yksi ainoa hevonenhan
on sinun!"
Mutta kun joku kirkkoväestä taas meni sivutse, unohti Pikku-Niilo,
ettei hän saisi sanoa sillä lailla, ja huusi: "hei, kaikki hevoseni!"
"Niin, kyllä minä nyt pyydän, että lakkaat!" sanoi Iso-Niilo, "sillä
jos sinä vielä kerran noin sanot, isken minä hevostasi kalloon, niin
että se kuolee siihen paikkaan, ja silloin se on mennyttä kalua!"
"En minä totisesti enää sano niin!" vakuutti Pikku-Niilo, mutta kun
ihmisiä taas kulki ohitse ja he nyökyttivät hänelle hyvää päivää,
kävi hän tavattoman hyvälle päälle ja hänestä tuntui niin uljaalta
kyntää maitaan näin viidellä hevosella; ja hän läiskäytti piiskaa ja
huusi: "hei vain, viisi hevostani!"
"Kyllä minä sinun hevosesi heijaan!" sanoi Iso-Niilo, otti nuijan ja
iski Pikku-Niilon ainoaa hevosta otsaan, niin että se kaatui nurin ja
kuoli siihen paikkaan.
"Voi, voi, nyt ei minulla ole hevosta ensinkään!" sanoi Pikku-Niilo
ja rupesi itkemään. Hän nylki hevosen, otti nahan ja vei sen
ullakolle kuivamaan. Sitten hän pisti nahan säkkiin, otti säkin
selkäänsä ja läksi kaupunkiin myymään hevosnahkaansa.
Kaupunkiin oli pitkä matka, ja tie vei suuren, pimeän metsän läpi.
Sattuipa vielä tulemaan hirveän paha ilma; hän käveli eksyksiin ja
ennenkuin hän löysi oikean tien, oli ilta ja mahdoton ehtiä kotiin
tai kaupunkiin ennen yötä.
Aivan tien vieressä oli iso talonpoikaistalo, ikkunaluukut olivat
suljetut, mutta yläraosta pääsi tunkeutumaan tulta. "Tuolta minä kai
saan yösijan", ajatteli Pikku-Niilo ja meni koputtamaan oveen.
Emäntä tuli avaamaan, mutta kuultuaan mitä asiaa oli, käski mennä
pois, sillä isäntä ei ollut kotona eikä hän silloin ruvennut ottamaan
vastaan vieraita.
"Minun täytyy sitten maata ulkona", sanoi Pikku-Niilo, ja emäntä sulki
oven.
Ihan talon vieressä oli suuri heinäsuova, ja sen ja rakennuksen
välille oli tehty pieni vaja, jota peitti tasainen olkikatto.
"Tuolla minä voinkin maata!" sanoi Pikku-Niilo huomatessaan katoksen.
"Siellähän on mukava vuode, ei suinkaan haikara karkaa puremaan minua
kinttuihin." Katolla seisoi nimittäin elävä haikara. Sillä oli siellä
pesä.
Pikku-Niilo kapusi katolle ja kääntelihe siellä, päästäkseen oikein
hyvään asentoon. Puuluukut ikkunoiden edessä eivät ylhäältä olleet
tiiviit, ja hän saattoi aivan hyvin nähdä tupaan.
Suurella, katetulla pöydällä oli viiniä, paistia ja sellaista koreata
kalaa. Emäntä ja lukkari istuivat kahden pöydässä ja emäntä kaasi
lukkarille viiniä ja lukkari pisti poskeensa kalaa, sillä siitä
herkusta hän piti.
"Kunpa minäkin saisin jotakin suuhuni!" sanoi Pikku-Niilo ja oikoi
päätään ikkunaa kohti. Hyvät ihmiset sentään mikä korea kaakkukin
siellä komeili! Olipa ne aika kemut!
Samassa kuului kavioiden kapsetta maantieltä. Joku likeni taloa
ratsain. Emännän mies sieltä palasi kotiin.
Perin hyvä mies hän oli, mutta hänessä oli sellainen omituinen tauti,
ettei hän koskaan sietänyt nähdä lukkareja; niin pian kuin lukkari
sattui hänen silmiinsä, hän kerrassaan raivostui. Juuri sentähden oli
lukkari tullut tervehtimään vaimoa silloin kun tiesi miehen olevan
poissa. Ja hyvä vaimo oli pannut pöytään parasta mitä hänellä oli.
Kun he nyt kuulivat miehen tulevan, pelästyivät he suuresti, ja
vaimo pyysi lukkaria kömpimään suureen kirstuun, joka seisoi tyhjänä
nurkassa. Lukkari suostui, sillä tiesihän hän, ettei mies raukka
voinut sietää lukkareja. Vaimo piilotti kiireesti viinit ja herkut
leivinuuniinsa, sillä jos mies olisi ne nähnyt, olisi hän paikalla
ruvennut kyselemään niiden tarkoitusta.
"Voi kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo nähdessään ruokien katoavan.
"Onko siellä joku?" kysyi isäntä ja rupesi katselemaan Pikku-Niilon
mutkiin. "Miksi sinä siellä makaat? Tule pois tupaan!"
Nyt kertoi Pikku-Niilo kävelleensä eksyksiin ja pyysi yösijaa.
"Kyllä sitä on!" sanoi isäntä, "mutta ensin meidän täytyy saada vähän
haukattavaa!"
Emäntä otti heidät molemmat ystävällisesti vastaan, kattoi pitkän
pöydän ja pani heidän eteensä suuren vadillisen puuroa. Isännän oli
nälkä ja hän söi hyvällä ruokahalulla, mutta Pikku-Niilo, joka tiesi
sen korean paistin, kalan ja kakun olevan uunissa, ei saanut niitä
pois mielestään.
Pöydän alle jalkojensa juureen hän oli laskenut säkkinsä, missä
hevosnahka oli, sillä tiedämmehän että hän oli lähtenyt matkalle
juuri myydäkseen nahan kaupungissa. Puuro ei tahtonut maistua
miltään, ja tuontuostakin hän polki säkkiä, jotta kuiva nahka narisi.
"Oletko hiljaa!" sanoi Pikku-Niilo säkilleen, mutta polki sitä
samalla, jotta se narisi entistä kovemmin.
"Mitä kummaa sinun pussissasi on?" kysyi isäntä.
"Noita siellä on!" vastasi Pikku-Niilo, "se sanoo ettei meidän pidä
syödä puuroa, kun se on loihtinut uunin täyteen paistia, kalaa ja
pannukakkuja."
"Mitä kummaa!" sanoi isäntä, avasi kiireesti uunin suun ja näki
paikalla kaikki herkut, jotka vaimo oli piilottanut, mutta jotka
hän luuli säkissä istuvan noidan loihtineen heitä varten. Vaimo
ei uskaltanut sanoa mitään, vaan pani paikalla ruuat pöytään, ja
miehet söivät sekä kalaa että paistia ja pannukakkuja. Pian rupesi
Pikku-Niilo polkemaan pussiaan, jotta nahka narisi.
"Mitä se nyt sanoo?" kysyi isäntä.
"Kertoo vain", selitti Pikku-Niilo, "loihtineensa meille kolme pulloa
viiniä. Ne ovat nekin uunissa!"
Vaimon täytyi jo tuoda esiin piilottamansa viinipullotkin, ja isäntä
joi ja kävi hyvin iloiseksi. Hänen rupesi kovasti tekemään mieli
samallaista noitaa, jommoinen Pikku-Niilon pussissa oli.
"Osaakos hän loihtia esiin pirunkin?" kysyi isäntä. "Minä olen nyt
niin hyvällä päällä, että voisin sitäkin katsoa silmiin!"
"Osaa kyllä", vastasi Pikku-Niilo, "minun noitani voi mitä minä vain
tahdon. Mitäs arvelet? Kuuletkos!" kysyi hän ja potkaisi pussia,
jotta narahti. "Kai sinä kuulet että hän vastaa myöntävästi. Mutta
piru on niin ruman näköinen, ettei sitä kannata ruveta katselemaan."
"Ei tämä poika pelkää. Mutta minkä näköinen se oikein mahtanee olla?"
"Niin, kyllä se on kuin lukkari ilmi elävänä!"
"Hyi olkoon!" sanoi isäntä, "onpa se sitten aika ruma! Katsokaas,
se on sellaista, etten minä saata kärsiä lukkareja! Mutta olkoon
menneeksi, kun minä tiedän että se on vain piru, niin kai se sentään
menee. Ei tämä mies pelkää! mutta älköön vain tulko liian likelle."
"Jahka minä nyt kysyn noidaltani", sanoi Pikku-Niilo, polki pussia ja
kallisti korvansa pussiin päin.
"Mitä sanoo?"
"Sanoo vain, että teidän sopii mennä tuonne nurkkaan raottamaan
kirstua, niin saatte nähdä eikö piru istua kökötä siellä. Mutta
pitäkää lujasti kiinni kannesta, ettei se pääse ulos."
"Tulkaa te auttamaan!" sanoi isäntä ja likeni kirstua, jonne emäntä
oli kätkenyt ilmielävän lukkarin. Siellä se raukka istui ja oli
kauhean peloissaan.
Isäntä raotti kantta ja kurkisti kirstuun. "Hui!" huusi hän ja
pomppasi pois kirstulta. "Jo minä sen näin, ihan se oli kuin meidän
lukkari, kauhealta se näytti!"
Jo piti pistää ryypyksi, ja juomista jatkui myöhään yöhön.
"Tuo noita sinun täytyy myydä minulle", sanoi isäntä. "Saat pyytää
siitä miten paljon hyvänsä. Niin, annanpa paikalla vaikka koko
nelikollisen rahaa!"
"En minä sellaiseen voi suostua", selitti Niilo. "Käsitäthän että
minulla on noidastani paljon hyötyä."
"Mutta minä tahtoisin sen niin kovin mielelläni", selitti isäntä ja
pyysi pyytämistään.
"No", sanoi Pikku-Niilo vihdoin viimein, "olkoon menneeksi, koska
sinä olit niin hyvä, että annoit minulle yösijan. Sinä saat noidan,
jos annat minulle nelikollisen rahaa, mutta muistakin, että annat sen
kukkurallaan."
"Saat kun säätkin", sanoi isäntä, "mutta ota tuo kirstu mukaasi,
sillä minä en hetkeäkään tahdo pitää sitä kattoni alla, jos piru
vielä kököttää siellä."
Pikku-Niilo antoi isännälle säkkinsä kuivine nahkoineen ja sai siitä
koko nelikollisen rahaa ihan kukkurapäin. Sitäpaitsi isäntä antoi
hänelle suuret käsirattaat, jotta hän saisi kuljettaa pois sekä rahat
että kirstun.
"Hyvästi!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi viemään rahojaan ja suurta
kirstua, missä lukkari yhä vielä istua kökötti.
Metsän tuolla puolen oli suuri, syvä joki, jossa virta kävi niin
kovana, että töin tuskin saattoi uida vastavirtaan. Joen poikki vei
suuri, uusi silta; Pikku-Niilo seisahtui keskelle siltaa ja rupesi
puhumaan. Hän puhui tahallaan niin ääneen, että lukkari kuulisi
kirstuun:
"Mitä hullua minä tällä kirstulla teen? Se pahus painaa niinkuin
siinä olisi kiviä! Johan minä vallan väsyn, kun sitä tässä raahustan.
Minäpä heitän sen jokeen; ajelehtikoon sitten meille kotiin tai minne
tahtoo."
Hän kävi toisella kädellään kiinni kirstuun, ikäänkuin viskatakseen
sitä veteen.
"Älä veikkonen!" huusi lukkari kirstusta. "Päästä minut ulos!"
"Hyi!" sanoi Pikku-Niilo ja oli pelästyvinään. "Siellä se vielä
istuu! Kyllä minun nyt paikalla täytyy hukuttaa se jokeen!"
"Voi älä, älä!" huusi lukkari, "minä annan sinulle nelikollisen
rahaa, jos sinä vain päästät minut pois!"
"No, se on toinen asia!" sanoi Pikku-Niilo ja avasi kirstun.
Lukkari luikahti paikalla ulos, työnsi tyhjän kirstun veteen,
riensi kotiinsa ja antoi Pikku-Niilolle koko nelikollisen rahaa.
Toisen nelikollisenhan hän jo oli saanut isännältä, joten hänen
käsirattaansa nyt olivat ihan täynnä rahaa!
"Siitä hevosesta minä vasta sain hyvän hinnan!" puheli hän kotiin
päästyään itsekseen ja kokosi kaikki rahat suureen kasaan keskelle
lattiaa. "Kyllä Isoa-Niiloa nyt harmittaa, kun hän saa tietää kuinka
se ainoa hevoseni on minua rikastuttanut. Mutta en minä sentään
viitsi hänelle suoraan kertoa tätä."
Hän lähetti pojan lainaamaan Isolta-Niilolta nelikonmittaa.
"Mitähän hän sillä tekee?" tuumi Iso-Niilo ja veti mitan pohjaan
tervaa, jotta siihen tarttuisi jotakin mitattavasta tavarasta. Ja
siihen tarttui kun tarttuikin, sillä kun mitta tuli kotiin, riippui
siinä kolme uuden uutukaista hopearahaa.
"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo ja karkasi paikalla Pikku-Niilon
kimppuun: "mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?"
"Hevosnahastani vain. Minä myin sen illalla!"
"Olipa se hyvä hinta!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen
ja iski kaikkia neljää hevostaan kalloon. Sitten hän nylki ne ja
kuljetti nahat kaupunkiin.
"Nahkoja kaupan, nahkoja kaupan! ostakaa pois nahkoja!" huuteli hän
pitkin katuja.
Kaikki suutarit ja nahkurit riensivät kysymään mitä hän niistä tahtoi.
"Nelikollisen rahaa kappaleelta!" vastasi Iso-Niilo. "Oletko hullu?"
kysyivät kaikki. "Luuletko että meillä on rahaa nelikoittain?"
"Nahkoja, nahkoja! ostakaa pois nahkoja!" huusi hän huutamistaan,
ja määräsi kaikille, jotka kysyivät hintaa, nelikollisen rahaa
kappaleelta.
"Hän tekee meistä pilkkaa", päättelivät kaikki, ja suutarit kävivät
kiinni hihnoihinsa ja nahkurit esiliinoihinsa ja kaikki he rupesivat
hutkimaan Isoa-Niiloa.
"Vai nahkoja, vai nahkoja!" matkivat he. "Kyllä me nahkasi
kärvennämme! Mars matkaasi meidän kaupungistamme!" huusivat he. Jo
tuli kiire Isolle-Niilolle. Sellaista selkäsaunaa ei hän vielä ikinä
ollut saanut.
"No niin!" sanoi hän kotiin tullessaan. "Kyllä Pikku-Niilo saa maksaa
tästä kepposesta. Minä lyön hänet kuoliaaksi!".
Mutta sillaikaa oli Pikku-Niilolta muori sattunut kuolemaan. Häijy ja
ilkeä hän kyllä oli ollut, mutta Niilo tuli kuitenkin surulliseksi,
pani kuolleen lämpimään sänkyynsä ja koetti saada häntä virkoamaan.
Hän päätti antaa hänen nukkua sängyssään koko yön ja asettui itse
istumaan tuolille nurkkaan. Oli hän siellä istunut ennenkin. Keskellä
yötä avautui ovi, ja Iso-Niilo astui sisään kirves kädessä. Hän kyllä
tiesi missä Pikku-Niilon vuode sijaitsi. Hän suuntasi askeleensa
suoraan sitä kohti ja iski kuollutta mummoa otsaan, luullen häntä
Pikku-Niiloksi.
"Kas niin!" virkkoi hän, "nyt et enää petä minua!" Ja hän läksi
sitten kotiin.
"Onpa siinä häijy mies!" tuumi Pikku-Niilo. "Tahtoi lyödä minut
kuoliaaksi. Olipa hyvä, että mummo raukka jo oli kuollut, muuten hän
olisi hänet tappanut!"
Niilo puetti sitten vanhan isoäitinsä pyhävaatteisiin, lainasi
naapurin hevosen, valjasti sen vankkurien eteen ja asetti vanhan
mummon peräistuimelle, jottei hän ajaessa putoaisi. Sitten he
läksivät ajaa jyryyttämään metsän läpi. Auringon noustessa tulivat
he suurelle majatalolle. Siinä pysäytti Pikku-Niilo hevosen ja läksi
saamaan jotakin suuhunsa. Majatalon isännällä oli paljon, paljon
rahaa ja hyvä mies hän myöskin oli, mutta tuittupäinen. Hänessä oli
oikein ruutia ja pippuria.
"Hyvää huomenta!" sanoi hän Pikku-Niilolle. "Oletpa sinä tänään
aikaiseen liikkeellä. Ja pyhävaatteissa!"
"Niin", vastasi Pikku-Niilo, "olen menossa kaupunkiin vanhan mummoni
kanssa. Eukko istuu tuolla rattailla, enkä minä saa häntä sisään.
Viekääpäs te hänelle lasillinen simaa, mutta puhukaa hyvin ääneen,
sillä hän on huonokuuloinen."
"Vien kyllä!" vastasi majatalon isäntä ja kaasi suuren lasin täyteen
simaa. Sitten hän vei sen kuolleelle mummolle, joka oli asetettu
vankkureihin istumaan.
"Poikanne lähetti teille lasin simaa!" virkkoi majatalon isäntä,
mutta kuollut ei vastannut sanaakaan, istui vain aivan hiljaa.
"Ettekö kuule!" huusi majatalon isäntä minkä jaksoi, "poikanne
lähetti teille lasillisen simaa!"
Hän toisti sanansa ja toisti ne vielä toisenkin kerran, mutta kun
ei akka liikahtanut paikaltaan, suuttui hän ja viskasi lasin hänen
silmilleen, jotta sima valui alas kasvoja ja koko akka meni nurin.
Hänet oli nimittäin vain asetettu istumaan millään lailla kiinni
sitomatta.
"Hyvät ihmiset!" huusi Pikku-Niilo, karkasi ulos ja kävi kiinni
majatalon isännän rintapieliin. "Nyt sinä olet tappanut isoäitini!
Katso nyt, eikös olekin suuri reikä hänen otsassaan!"
"Voi, voi sitä onnettomuutta!" huusi majatalon isäntä ja väänteli
käsiään. "Semmoista siitä tulee, kun minä olen niin tuittupäinen!
Pikku-Niilo kulta, minä annan sinulle kokonaisen nelikollisen rahaa
ja pidän sinun isoäidillesi niin komeat hautajaiset, etten omalle
isoäidilleni voisi parempia pitää. Mutta pidä sinä vain suusi kiinni,
muuten panevat minulta pään poikki, ja se olisi aika ilkeää!"
Pikku-Niilo sai nelikollisen rahaa, ja majatalon isäntä piti hänen
isoäidillensä niin komeat hautajaiset, ettei hän omalle isoäidilleen
olisi voinut parempia pitää.
Kun Pikku-Niilo taas oli päässyt kotiin kaikkine rahoineen, lähetti
hän pojan pyytämään Isolta-Niilolta lainaksi nelikonmittaa.
"Mitä kummaa?" sanoi Iso-Niilo, "minähän löin hänet kuoliaaksi! Kyllä
minun nyt täytyy lähteä tutkimaan kuinka tämän asian laita on!" ja
niin hän itse läksi viemään nelikonmittaa Pikku-Niilolle.
"Mistä kummasta sinä olet saanut kaikki nämä rahat?" kysyi hän, ja
hänen silmänsä menivät pystyyn, kun hän näki miten paljon rahaa oli
tullut lisää.
"Mummoni sinä tapoit etkä minua!" selitti Pikku-Niilo. "Minä myin
hänet ja sain hänestä nelikollisen!"
"Olipa siinä hintaa!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen
ja löi paikalla kuoliaaksi isoäitinsä. Sitten hän asetti hänet
vankkureihin, ajoi kaupunkiin, missä apteekkari asui, ja kysyi
häneltä halusiko hän ostaa kuolleen ihmisen.
"Kuka se sitten on, ja mistä te olette sen saanut?" kysyi apteekkari.
"Se on isoäitini!" selitti Iso-Niilo. "Minä olen lyönyt hänet
kuoliaaksi ja tahdon hänestä nelikollisen rahaa!"
"Jumala varjelkoon!" sanoi apteekkari. "Jo te nyt laskette lorua!
Älkää toki sellaisia puhuko, sillä tehän saatatte päänne menettää!"
Ja sitten rupesi apteekkari selittämään hänelle kuinka kauhean
pahasti hän oli tehnyt ja kuinka häijy ihminen hän oli ja että hänen
pitäisi saada rangaistus. Silloin pelästyi Iso-Niilo niin, että hän
paikalla syöksyi ulos apteekista, hyppäsi suoraa päätä rattaille,
läiskäytti piiskaa ja ajoi kotiin. Mutta apteekkari ja kaikki muut
luulivat häntä hulluksi ja antoivat hänen sentähden mennä menojaan.
"Kyllä minä nyt sinulle maksan!" sanoi Iso-Niilo päästyään
maantielle, "niin, niin, Pikku-Niilo, kyllä minä nyt sinulle maksan!"
Ja tultuaan kotiin otti hän suurimman säkin minkä saattoi löytää,
läksi Pikku-Niilon luo ja sanoi: "Nyt sinä taas olet narrannut minua!
Ensin minä tapoin kaikki hevoseni ja sitten vanhan isoäitini. Se on
kaikki sinun syysi. Mutta et sinä enää minua narraa!" ja sitten hän
hyökkäsi Pikku-Niilon niskaan, pisti hänet säkkiinsä, nosti säkin
selkäänsä ja huusi mennessään: "Nyt minä vien sinut veteen ja hukutan
sinut!"
Joelle oli hyvän matkaa, ja Pikku-Niilo painoi selässä aika lailla.
Tie vei aivan kirkon ohi, urut soivat ja kansa veisasi kauniisti.
Iso-Niilo päästi taakkansa kirkon oven eteen ja tunsi, että tekisi
hyvää poiketa kuulemaan virttä ennenkuin jatkaa matkaa. Eihän
Pikku-Niilo voi päästä mihinkään, kaikki ihmisethän ovat kirkossa. Ja
Iso-Niilo meni kirkkoon.
"Voi nyt kuitenkin! voi nyt kuitenkin!" voivotteli Pikku-Niilo
säkissä. Hän kääntelihe ja vääntelihe, mutta ei mitenkään saanut auki
sidettä. Samassa tulla kuhnusteli tietä myöten vanha paimenukko.
Hänen hiuksensa olivat lumivalkeat, hänen kädessään oli pitkä sauva
ja hän ajoi karjalaumaa. Härät ja lehmät sotkivat jalkoihinsa säkin,
jossa Pikku-Niilo istui, niin että se meni kumoon.
"Voi nyt kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo, "minä olen niin nuori ja
minun täytyy jo lähteä taivaan valtakuntaan!"
"Ja minä poloinen!" sanoi paimenukko, "olen niin vanha enkä vielä
pääse sinne!"
"Päästä auki säkki!" huusi Pikku-Niilo, "ja tule tänne minun sijaani,
niin pääset paikalla taivaan valtakuntaan."
"Kovin mielelläni!" sanoi paimen ja päästi auki säkin, josta
Pikku-Niilo paikalla pötkähti maantielle.
"Pidätkö sinä nyt huolta karjasta?" sanoi vanhus painuessaan säkkiin.
Pikku-Niilo sitoi säkin suun kiinni ja läksi tiehensä lehmineen ja
härkineen.
Hetkisen perästä astui Iso-Niilo kirkosta ja otti säkin selkäänsä. Se
tuntui aika keveältä, sillä vanha paimen ei painanut puoliakaan siitä
mitä Pikku-Niilo. "Kuinka hän on käynyt keveäksi!" tuumi Iso-Niilo.
"Varmaankin sentähden, että kuuntelin veisuuta." Sitten hän meni
joelle. Se oli suuri ja syvä, hän viskasi säkin paimenineen päivineen
veteen ja huusi, luullen Pikku-Niiloa hukuttavansa: "Kas niin,
nyt et enää minua puijaa!" Sitten hän kääntyi kotimatkalle, mutta
tienhaarassa tuli Pikku-Niilo karjoineen häntä vastaan.
"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo, "minähän olen hukuttanut sinut!"
"Olet kyllä!" sanoi Pikku-Niilo. "Eihän siitä vielä ole puolta
tuntiakaan, kun sinä heitit minut jokeen!"
"Mutta mistä sinä olet saanut tuon kauniin karjan?" kysyi Iso-Niilo.
"Se on veden karjaa", selitti Pikku-Niilo, "minä kerron sinulle koko
jutun juurta jaksain, ja kiitos vain siitä, että hukutit minut, sillä
onni on potkaissut minua, ja usko pois, että minä nyt olen rikas
mies! -- Kovasti minua pelotti siellä säkissä, kun tuuli vinkui
korvissani ja sinä sillalta heitit minut kylmään veteen. Painuin
paikalla pohjaan, mutta ei minuun yhtään sattunut, sillä siellä
pohjalla kasvaa niin hienoa, laheaa nurmea. Minä putosin siihen
nurmeen, ja säkin suu avautui paikalla, ja edessäni seisoi ihana
neito valkeissa vaatteissa, vihreä seppele kosteilla hiuksilla.
Neito tarttui käteeni ja sanoi: vihdoinkin, Pikku-Niilo! Tuosta saat
karjaa ensi aluksi. Penikulman päässä seisoo aika lauma, ja sen sinä
myöskin saat! -- Samassa minä huomasin, että veden väet käyttävät
jokea valtamaantienään. Pohjalla ajeltiin ja astuttiin edestakaisin,
mereltä sisämaahan, aina sinne saakka missä joki loppuu. Siellä
oli niin ihmeen herttaista, kukat olivat niin kauniit, nurmi niin
raikasta, ja uidessaan suhahtivat kalat korvien sivutse aivan
niinkuin täällä linnut. Kaunista siellä oli kansa, ja lihavaa karja,
joka haukkaili pientareilla ja pieleksissä."
"Mutta minkätähden sinä niin pian palasit tänne meidän luoksemme?"
kysyi Iso-Niilo. "Sitä minä en olisi tehnyt sinun sijassasi, koska
siellä vedessä kerran oli niin kaunista!"
"Katsoppas", sanoi Pikku-Niilo, "siinähän se sukkeluus juuri onkin!
Johan minä kerroin sinulle vedenneidon sanoneen, että penikulman
matkan päässä tiellä -- ja tiellä hän tietysti tarkoittaa jokea,
sillä muuta tietä ei ole -- seisoo kokonainen karjalauma minua
odottamassa. Mutta minäpä tiedänkin, että joki tekee mutkia ja että
niistä tulee aika kierto. Kuka hullu sitä rupeaa kulkemaan, kun tästä
pääsee maalle ja voi kulkea suoraan takaisin joelle. Sillä laillahan
minä oikaisen miltei puoli penikulmaa ja pääsen pikemmin vesikarjani
luo!"
"Voi sinua onnen poikaa!" sanoi Iso-Niilo, "luuletko, että minäkin
saan vesikarjaa, jos tulen joen pohjalle?"
"Se on varma se!" sanoi Pikku-Niilo, "mutta en minä jaksa säkissä
retuuttaa sinua joelle asti, sinä painat niin paljon. Kävele omin
jaloin sinne asti ja astu sitten säkkiin, niin minä mielelläni heitän
sinut veteen."
"Paljon kiitoksia vain!" sanoi Iso-Niilo, "mutta jollen minä saakaan
sieltä joen pohjalta vesikarjaa, niin minä annan sinulle selkään aika
lailla!"
"Älä nyt veikkonen kuitenkaan!"
Sitten he läksivät joelle. Karjan oli jano ja kun se veden näki,
karkasi se aika kyytiä juomaan.
"Onpa nyt kiire!" sanoi Pikku-Niilo. "Tekee kai mieli takaisin
pohjalle!"
"Auta sinä minua ensin!" sanoi Iso-Niilo, "sillä muuten saat
selkääsi!" Sitten hän ryömi suureen säkkiin, joka oli ollut härän
selässä. "Pane kivi mukaan, pelkään, etten muuten painu pohjaan!"
kehotti Iso-Niilo.
"Kyllä sinä painut", vastasi Pikku-Niilo, mutta pani varmuuden vuoksi
suuren kiven säkkiin, sitoi kiinni suun ja työnsi säkin menemään.
Loiskis! jo putosi Iso-Niilo jokeen ja meni paikalla pohjaan.
"Pelkään pahasti, ettei hän löydä karjaa!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi
ajamaan kotiin lehmiään.