Maantietä tulla marssi sotamies: yks, kaks! yks, kaks! Hänellä oli
reppu selässä ja sapeli vyöllä, sillä hän oli ollut sodassa ja palasi
nyt kotiin. Maantiellä hän äkkiä tapasi vanhan noita-akan. Olipa se
ilkeän näköinen! Sen alahuuli ulottui rinnalle asti ja se virkkoi:
"hyvää iltaa, sotamies! Onpa sinulla komea sapeli ja suuri reppu.
Sinäpä olet aika sotamies! Nyt sinä voit saada niin paljon rahaa kuin
ikinä tahdot!"
"Kiitoksia vain, vanha noita-akka!" vastasi sotamies.
"Näetkös tuon suuren puun?" puheli akka ja osoitti puuta, joka kasvoi
siinä likellä. "Se on sisältä ontto! Nouseppas nyt latvaan, niin näet
aukon. Kun pujahdat siitä sisään, pääset syvälle puuhun. Minä sidon
nuoran vyöllesi ja vedän sinut ylös, kun vain huudat!"
"Mitä minä siellä puussa teen?" kysyi sotamies.
"Menet noutamaan rahoja!" vastasi noita. "Katso, kun sinä pääset
puun pohjalle, avautuu eteesi pitkä käytävä. Siellä on hyvin
valoisaa, sillä siellä palaa satoja lamppuja. Näet kolme ovea, avaa
ne, avaimet ovat ovessa. Kun tulet ensimäiseen huoneeseen, näet
keskellä lattiaa suuren kirstun ja sen päällä istumassa koiran. Sillä
koiralla on kahvikupin kokoiset silmät, mutta älä sitä pelästy.
Minä annan matkaasi siniruutuisen esiliinani. Levitä se lattialle,
mene sitten vain rohkeasti koiran kimppuun ja nosta se esiliinalle,
avaa kirstu ja ota niin monta killinkiä kuin tahdot. Kirstussa on
paljasta kuparirahaa. Mutta jos sinä mieluummin tahdot hopeaa,
voit mennä seuraavaan huoneeseen; siellä istuu koira, jonka silmät
ovat kuin myllynkivet, mutta älä sitä säikähdä, nosta vain elukka
esiliinalleni ja ota rahaa! Mutta jos sinä nyt tahtoisitkin kultaa,
voit sitäkin saada miten paljon hyvänsä, jos menet kolmanteen
huoneeseen. Sen huoneen rahakirstua vartioi koira, jonka silmät ovat
kuin kellotapulit. Se se vasta on koira! Mutta älä sitäkään säikähdä!
nosta se vain esiliinalleni istumaan, ei se tee sinulle pahaa. Ja ota
sitten kirstusta kultaa niin paljon kuin haluttaa!"
"Ei kuulu hullummalta!" sanoi sotamies. "Mutta mitä minun sitten
pitää antaa vastalahjaksi sinulle, vanha noita? Sillä kyllä kai sinä
minulta jotakin tahdot!"
"Ei", sanoi noita, "en minä tahdo sinulta penninkään vertaa! ainoa
mitä pyydän on, että tuot minulle vanhat tulukset, jotka mummoni
unohti puuhun, kun hän viimein siellä kävi!"
"No! sido sitten nuora vyölleni!" sanoi sotamies.
"Kas noin!" virkkoi noita, "ja tässä on sinikirjava esiliinani".
Sotamies kapusi nyt puuhun, pudottautui aukkoon ja joutui siihen
suureen käytävään, jossa paloi satoja lamppuja.
Hän avasi ensimäisen oven. Hui! siinä se oli vastassa koira, jonka
silmät olivat suuret kuin kahvikupit. Se istui tuijottamassa suoraan
tulijaan.
"Oletpa sinä aika veitikka!" sanoi sotamies, nosti koiran noita-akan
esiliinalle ja mätti taskunsa täyteen kuparirahoja. Sitten hän
lukitsi kirstun, nosti koiran paikoilleen ja meni toiseen huoneeseen.
Hei vain! Siellä se istui koira, jonka silmät olivat kuin myllynkivet.
"Älä sinä katsele minuun noin tiukasti!" sanoi sotamies, "voit
katsella silmäsi puhki!" ja sitten hän nosti koiran noita-akan
esiliinalle. Mutta kun hän näki kirstun täynnä hopearahaa, heitti hän
pois kaikki kuparirahat ja mätti taskunsa ja reppunsa täyteen hopeaa.
Sitten hän astui kolmanteen huoneeseen. Kauhistus! Sen koiran silmät
olivat todella kuin kellotapulit ja kieppuivat päässä kuin pyörät.
"Hyvää iltaa!" sanoi sotamies ja teki kunniaa, sillä tällaista
koiraa ei hän vielä iässään ollut nähnyt. Vähän aikaa hän sitä
tarkasteli, mutta sitten hän tuumi: "jo minä sinut nyt tunnen", nosti
sen lattialle ja avasi kirstun. Hyvänen aika sentään kuinka siellä
oli paljon kultaa! jo hän sillä kullalla olisi voinut ostaa koko
Helsingin ja kaikki maailman sokeriporsaat, tinasotamiehet, piiskat
ja kiikkuhevoset. Olipa siinä rahaa! Sotamies tyhjensi taskuistaan
ja repustaan kaikki hopearahat ja pani kultaa sijaan. Taskut, repun,
lakin ja saappaat hän mätti niin täyteen, että töin tuskin pääsi
kävelemään. Kyllä hänellä nyt oli rahaa! Hän nosti koiran kirstun
kannelle, läiskäytti lukon kiinni ja huusi puun aukkoon:
"Vedäppäs minut nyt ylös, vanha noita!"
"Onko sinulla tulukset?" kysyi noita.
"Tottakin!" sanoi sotamies, "ne minä ihan unohdin". Ja sitten hän
meni niitä noutamaan. Noita veti hänet ylös, ja pian hän seisoi
maantiellä, taskut, reppu ja lakki täynnä rahaa.
"Mitä sinä teet näillä tuluksilla?" kysyi sotamies.
"Se ei kuulu sinuun!" sanoi noita. "Olethan sinä saanut rahaa! Anna
nyt vain tulukset minulle!" --
"Kaikkia kanssa!" sanoi sotamies, "tunnusta paikalla mitä sinä teet
tuluksilla, taikka minä vedän sapelin tupestani ja panen pääsi
poikki!"
"En sano", intti noita.
Silloin veti sotamies häneltä pään poikki. Tuossa hän nyt
makasi hengettömänä. Mutta sotamies köytti kaikki rahansa hänen
esiliinaansa, nosti mytyn selkäänsä, pisti tulukset taskuunsa ja
lähti tallustelemaan kaupunkiin.
Kaunis kaupunki se olikin. Kauneimpaan majataloon hän asettui asumaan
ja kaikkein parhaimmat huoneet ja herkut hän tilasi. Olihan hän nyt
rikas, hänellä kun oli niin paljon rahaa.
Palvelija, jonka piti harjata hänen saappaansa, kyllä ihmetteli,
että niin rikkaalla herralla oli niin hullunkuriset vanhat saappaat.
Mutta eihän hän vielä ollut ehtinyt uusia hankkia. Seuraavana päivänä
hän sai sekä saappaat että kauniit vaatteet! Hän oli nyt ylhäinen
herra, ja kaupunkilaiset kertoivat hänelle kaupunkinsa komeudesta ja
kuninkaastaan ja hänen ihanasta tyttärestään, prinsessasta.
"Kuinka hänet saisi nähdä?" kysyi sotamies.
"Ei häntä saa nähdä ensinkään!" sanoivat kaikki, "hän asuu suuressa
kuparilinnassa monien muurien ja tornien takana! Hänen luoksensa ei
pääse kukaan muu kuin kuningas, sillä hänestä on ennustettu, että hän
joutuu naimisiin halvan sotamiehen kanssa, ja sitä ei kuningas voi
sietää."
"Kyllä minä vain tahtoisin hänet nähdä!" ajatteli sotamies, mutta
turhahan se toivo oli.
Iloista elämää hän vietti, kävi teatterissa, ajoi kuninkaan puistoon
ja jakoi köyhille paljon rahaa. Se oli kauniisti tehty! tiesihän hän
omasta kokemuksesta kuinka ilkeää on olla ilman rahaa! -- Hän oli nyt
rikas mies, kävi kauneissa vaatteissa ja sai paljon ystäviä, jotka
kaikki vakuuttivat, että hän on mainio mies ja oikein hieno herra.
Olihan se sotamiehestä hauskaa kuulla! Mutta kun hän joka päivä pani
rahaa menemään eikä koskaan saanut rahaa takaisin, niin ei hänellä
lopulta ollut jälellä kuin kaksi killinkiä. Jo täytyi hänen muuttaa
pois niistä kauneista huoneista, joissa oli asunut, ja asettua
pikkuruikkuiseen kamariin katon rajassa, itse harjata saappaansa ja
paikata niitä parsinneulalla. Eikä kukaan hänen ystävistään tullut
häntä tervehtimään, kun olisi täytynyt kiivetä niin korkealle.
Sattuipa tulemaan oikein pimeä ilta, eikä hänellä ollut varaa edes
kynttilää ostaa, mutta äkkiä hän muisti jossakin nähneensä pienen
kynttilänpätkän. Tottakin! tuluksissa, jotka hän oli noutanut ontosta
puusta, silloin kun noita oli häntä auttanut. Hän sai käsiinsä
tulukset ja kynttilänpätkän, mutta samassa hetkessä, jolloin hän
iski tulta ja kipinät lensivät kivestä, meni ovi auki, ja se koira,
jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset ja jonka hän oli nähnyt puun
sisässä, seisoi hänen edessään ja kysyi: "Mitä minun herrani käskee?"
"Mitä kummaa!" sanoi sotamies. "Ovatpa ne lystikkäät tulukset. Saanko
minä sitten tosiaan mitä vain tahdon? Hankippa minulle vähän rahaa",
puhui hän koiralle. Ja paikalla hävisi koira tipo tiehensä, mutta
palasi samassa kantaen suussaan suurta rahapussia.
Jo ymmärsi sotamies mitkä erinomaiset tulukset hän oli saanut. Kun
yhden kerran iski, tuli koira, joka oli istunut kuparikirstun päällä,
kun iski kaksi kertaa, tuli koira, joka vartioi hopearahoja, ja
kun kolme kertaa iski, tuli koira, jonka hallussa oli kulta. -- Jo
muutti sotamies taas kauneisiin huoneisiin ja sai hyvät vaatteet. Ja
paikalla tunsivat ystävät hänet ja pitivät hänestä taas niin kovin
paljon. --
Kerran hän tuli ajatelleeksi: "on se sentään hullunkurista, ettei
sitä prinsessaa nyt saa nähdä. Kaikki kehuvat hänen kauneuttaan!
mutta mitä koko kauneudesta, kun hänen alituisesti täytyy istua
suuressa kuparilinnassa kaikkien niiden tornien takana. -- Enkö minä
nyt millään saisi häntä nähdä? -- -- Missä tulukseni ovatkaan?" ja
samassa hän iski tulta. Heti paikalla tuli koira, jonka silmät olivat
kahvikupin kokoiset.
"Tosin nyt on keskiyö", sanoi sotamies, "mutta minä tahtoisin
niin kovin mielelläni nähdä prinsessan, vain pikkuruikkuisen
silmänräpäyksen!"
Koira katosi paikalla, ja ennenkuin sotamies desikään, oli se jo
palannut ja tuonut mukanaan prinsessan. Prinsessa istui nukkuen
koiran selässä. Ihanainen hän oli, jokainen saattoi nähdä, että hän
oli todellinen prinsessa; sotamies ei voinut pidättyä, hänen täytyi
suudella häntä, sillä hän oli todellinen sotamies.
Sitten koira taas lennätti pois prinsessan, mutta aamulla, kun
kuningas ja kuningatar joivat teetä, kertoi prinsessa yöllä nähneensä
niin kummallista unta jostakin koirasta ja sotamiehestä. Hän oli
ratsastanut koiran selässä, ja sotamies oli suudellut häntä.
"Se on todella korea juttu!" sanoi kuningatar.
Muuan vanha hovinainen pantiin seuraavaksi yöksi valvomaan prinsessan
vuoteen ääreen. Pitihän siitä saada selvä, oliko se nyt unta vai mitä
se oikein oli.
Sotamies rupesi taas niin ikävöimään sitä ihanaa prinsessaa, ja
yöllä meni koira häntä noutamaan. Se juoksi minkä pääsi, mutta vanha
hovinainen veti jalkaansa korkeavartiset saappaat ja juoksi perässä.
Hän näki heidän häviävän suureen taloon ja ajatteli: "nyt minä tiedän
paikan". Sitten hän veti liidunpalasella ristin porttiin ja läksi
kotiin nukkumaan. Pian toi koira prinsessan takaisin. Mutta kun se
näki, että sen talon portille, missä sotamies asui, oli piirretty
risti, otti se liidunpalasen ja veti ristin joka porttiin koko
kaupungissa. Tämä temppu olikin aika sukkela, sillä eihän hovinainen
enää voinut löytää oikeaa porttia, kun kaikilla porteilla oli risti.
Varhain aamulla tulivat kuningas, kuningatar, vanha hovinainen ja
kaikki upseerit katsomaan missä prinsessa oli käynyt.
"Tuolla!" virkkoi kuningas nähdessään portin, jolla oli risti.
"Eipäs, vaan tuolla, ukkoseni!" sanoi kuningatar, joka näki toisen
ristillä varustetun portin.
"Tuolla, tuolla!" sanoivat kaikki ja osoittivat eri portteja, joilla
oli risti. Mutta pian he kyllä huomasivat, ettei kannattanut etsiä.
Kuningatar oli erinomaisen viisas nainen. Hän osasi muutakin kuin
nukkena ajella vaunuissa. Hän otti suuret, kultaiset saksensa,
leikkasi palasiksi suuren silkkikankaan ja ompeli soman, pienen
pussin; pussin hän täytti pienillä, hienoilla tattariryyneillä ja
köytti prinsessan selkään. Sitten puhkasi hän pussiin pienen läven,
jotta ryynit pääsivät tippumaan pitkin tietä, missä prinsessa vain
kulki.
Yöllä koira taas tuli noutamaan prinsessaa ja kiidätti hänet
selässään sotamiehen luo, joka piti hänestä niin kovasti ja joka niin
sydämensä pohjasta olisi tahtonut olla prinssi, saadakseen hänet
vaimokseen.
Koira ei laisinkaan huomannut, että ryynejä tippui pitkin tietä
linnasta aina siihen ikkunaan asti, josta hän kiidätti prinsessan
sotamiehen huoneeseen. Aamulla kuningas ja kuningatar kyllä näkivät
missä heidän tyttärensä oli ollut. Ja he ottivat sotamiehen kiinni ja
sulkivat hänet tyrmään.
Siellä hän sitten istui. Hui kuinka siellä olikin pimeää ja ikävää.
Ja lisäksi hänelle sanottiin: "huomenna sinut hirtetään!" Ei
sitä uutista mielellään kuullut. Ja tuluksensa hän oli unohtanut
kotiin asuntoonsa. Aamulla hän pienen ikkunansa rautaristikon läpi
näki ihmisten rientävän kaupungin ulkopuolelle katsomaan kuinka
hänet hirtetään. Hän kuuli rumpujen pärinän ja näki sotamiesten
marssivan. Kaikki ihmiset olivat liikkeellä. Muitten muassa näki
hän suutarinsällin, nahkaesiliina vyöllä ja tohvelit jalassa. Pojan
nelistäessä eteenpäin lensi toinen tohveli muuria vastaan, jonka
takana sotamies istui tirkistämässä rautaristikon läpi.
"Hoi, suutarinsälli! Älä pidä niin kiirettä", virkkoi sotamies,
"ei siitä toimituksesta mitään tule ennenkuin minä tästä lähden
liikkeelle; mutta etkö sinä tahtoisi juosta entiseen asuntooni
noutamaan tuluksiani. Saat neljä killinkiä, mutta pidäkin kiirettä!"
Suutarinsällin teki mieli neljää killinkiä ja hän juosta lippasi
hakemassa tulukset, antoi ne sotamiehelle, ja -- kuulkaas nyt kuinka
kävikään! -- Kaupungin ulkopuolelle oli pystytetty suuri hirsipuu,
ja sotamiehiä ja satoja tuhansia ihmisiä seisoi ympärillä. Kuningas
ja kuningatar olivat istumassa kauniilla valtaistuimella vastapäätä
tuomaria ja koko raatia.
Sotamies seisoi jo tikapuilla, mutta kun nuora piti pantaman hänen
kaulaansa, huomautti hän, että aina oli tapana antaa rikollisen
lausua joku toivomus. Hänen teki niin kovasti mieli polttaa
piipullinen tupakkaa, viimeinen piipullinen tässä maailmassa.
Eihän kuningas nyt tahtonut kieltää näin pientä pyyntöä, ja niin veti
sotamies esiin tuluksensa ja iski tulta, yks, kaks, kolme! siinä
seisoivat kaikki koirat, se, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset,
se, jonka silmät olivat kuin myllynkivet, ja se, jonka silmät olivat
kuin kellotapulit.
"Auttakaa minua nyt, etteivät hirtä minua!" sanoi sotamies, ja
samassa karkasivat koirat tuomarien ja raadin kimppuun, kävivät
kiinni toisen jalkoihin, toisen nenään ja viskasivat heidät monen
sylen korkeuteen niin että he pudotessaan menivät vallan mäsäksi.
"En minä tahdo!" sanoi kuningas, mutta suurin koira otti sekä hänet
että kuningattaren ja viskasi heidät samaa tietä kuin kaikki muutkin;
silloin säikähtyivät sotamiehet, ja koko kansa huusi: "sotamies
kulta, rupea sinä kuninkaaksemme ja ota kaunis prinsessa vaimoksesi!"
Sitten panivat he sotamiehen kuninkaan vaunuihin, ja kaikki kolme
koiraa juoksi edellä huutaen: "eläköön!" ja pikkupojat vihelsivät
ja sotamiehet tekivät kunniaa. Prinsessa pääsi ulos kuparilinnasta
ja tuli kuningattareksi, ja siitä hän kyllä oli mielissään! Häitä
juotiin kahdeksan päivää, ja koiratkin istuivat pöydässä ja
mulkoilivat silmillään.