Kamreeri Nolosta kiusasivat kovat epäilykset ja tämä ei suinkaan ollut
ensi kertaa, koska hän ylipäänsä oli luonne, jonka oli vaikea mitään
lopullisesti päättää; mutta näin kauheasti kuin nyt eivät ne sentään
koskaan ennen olleet häntä ahdistaneet.
Pitikö hän todellakin tytöstä, vai oliko se pelkkää luulottelua vaan?
Kosisiko hän, vai jättäisikö sikseen? Ja jos hän saisi myöntävän
vastauksen, niinkuin hän melkein luuli, niin mihin ihmeesen panisi hän
vanhan Kaisansa, joka häntä oli hoitanut kokonaista kahdeksantoista
vuotta?
Jos tuolla kunnon matamilla olisi ollut edes yksikin vika, jonka
nojalla hänet olisi saanut irti sanotuksi — mutta ei vaan, hän oli
täydellisyys itse. Hyvänsävyinen, rehellinen, järjestystä rakastava ja
täsmällinen: ihan, saattaa tulla toivottomaksi ajatellessaan kaikkia
hänen ansioitansa.
Ja taas toiselta puolen, kuinka voisi hän olla kosimatta tuota
herttaista mielitiettyään, joka niin selvästi on osoittanut häntä
suosivansa? Sen tiesi itse taivaan Herrakin, ett'ei kamreeri mikään
itserakas mies ollut, mutta tyhmemmäksi hän olisi heittäytynyt, kuin
itse asiassa oli, joll'ei olisi huomannut, että tyttö häntä hyvillä
silmin katseli.
Suloinen hän vaan oli, tuo pikku vallaton, kuoppaisine poskineen
ja kiiltävän valkeine hampaineen... tässä pysähtyi kamreeri äkkiä
mietteissään, häpeällinen epäluulo valtasi hänet, mutta se hupeni
pian puolinaiseen huokaukseen sekä sanoihin: "Vaikka olisi, mitäpä
tuosta! Jos ne ovatkin sekä tilatut että maksetut, niin — onhan
minun peruukkini samanlainen, enkä minä silti huonompi mies ole kuin
muutkaan".
Hän oli kaikessa tapauksessa erinomainen nainen, ja mitä ikään tulee
oli sekin varsin sopiva. Kolmekymmentä ja kuusi, vaikka hän näytti
kuin olisi vasta kaksikymmentä ja kuusi, ja sellainen järjestyksen
ihminen sitte vielä! Miten somaksi sisarenkin koti oli muuttunut hänen
tultuaan sinne? Kamreeri oli kyllä ollut tilaisuudessa huomaamaan
tämän eroituksen, hän kun oli siellä melkein jokapäiväinen vieras
viime vuosina, joina hänen vanha ystävänsä reviisori vielä eli. Kuinka
monet kärventyneet paistit ja pohjaanpalaneet maitoruuat hän olikaan
siinä talossa ennen nauttinut! Toisin oli nykyään, ja ansio tästä tuli
yksinomaan hänelle, tuolle herttaiselle lapselle.
"Ja sitäpaitsi on hän sekä iloinen että kaino", jatkoi kamreeri
ajatuksissaan mielittynsä ansioluetteloa. "Laskee aina leikkiä minun
pienestä päivällislevostani, kun olen heillä, ja melkein pakottamalla
pakottaa minun sitä nauttimaan... asettaa itse sieväompeleisen
sohvatyynyn pääni alle ja kantaa yöviitan — autuaan ystävä-vainaani
reviisorin oman — sekä kääntää somasti ja kohteliaasti pois pienen
päänsä, kun vedän sen ylleni...
"Niin, niin, kyllä sivistynyt nainen sentään on jotakin toista
kuin täydellisinkin piika, ja jos nyt huomena, kun sinne kumminkin
päivällisille menen, uskaltaisin — mutta en, en minä, ehkä on se
sentään liian rohkea yritys! Voinhan odottaa Emman päiviin ainakin.
Kun sitte ojennan hänelle kukkavihkon — joka muuten on aivan
tyhjänpäiväistä tuhlausta —, niin ehkä silloin keksin jonkun sopivan
sanan...
"Jos hän minusta ei pitäisi, niin miksi sitten lahjoitella minulle
näitä sieviä esineitä — luulen että naisväki nimittää niitä
koruompeluksiksi — jotka somistavat asuntoani! Sanomalehtipidäkkeitä,
keinutuolimattoja y.m. Semmoinen tavara maksaa, sanoin hänelle; olihan
se velvollisuuteni, vaikka otinkin lahjat vastaan. Mutta silloin
ilmaisi tuo herttainen lapsi, että hän itse on sekä kehrännyt että
värjännyt langat, jota todistaakseen hän ojensi nähtäväkseni parin
pieniä kätösiä, jotka olivat aivan punaiset, niinkuin marjamehun
puserruksesta taikka marjojen puhdistuksesta. Oli vähältä, ett'en
suudellut tuota kätöstä — eihän sitä ole enemmän kuin ihminen, vaikka
peruukkiakin kantaa —. Mutta taisin toki, niinkuin pitikin, hillitä
itseni. En minä muuten olisi ehtinytkään sitä tehdä, sillä hän vetäsi
kätensä heti takaisin, pyytäen minua vaikenemaan koko värjäysjutusta.
Sanoisivat muutoin häntä niin pikkumaiseksi.
"Ajatella sellaista ihmistä, joka sekä kehrää että värjää itse... miten
suloiselta ja kodikkaalta hän mahtaakaan näyttää rukin ääressä! Hur...
ur... ur... siinä on tuossa aivan kuin musiikkia. Olen nähnyt nuoria
äitejä, jotka vuoroin ovat rukkia polkeneet ja vuoroin — ei, täällä
sitten vasta kuuma on; luulenpa melkein, että täytyy mennä puutarhaan
saamaan nenäänsä hiukan raitista ilmaa.
"Eräänä päivänä pitää minun pyytää heidät kummatkin tänne kahville; se
on aika hauskaa. Onneksi ehkäisin heidän viittauksensa, että tulisivat
minua tervehtimään ilman kutsua. Kun ihmisellä, kuten minulla, on omat
vanhanpojan tapansa — tätä tuumiessaan levitteli kamreeri hymyillen
yöviittansa rasvapilkkuisia liepeitä, josta melkein kokonaan puuttui
takakaista — niin ei juuri halua tulla yllätetyksi."
Kamreeri asetti päähänsä puutarhahattunsa, joka hyvin olisi sopinut
variksenpelätiksi, laahusti tohveleissaan varovaisesti ulos ovesta,
kiertäen sen lukkoon ja pistäen avaimen viittansa taskuun. Kun hän
sitten kääntyi mennäkseen, näki hän jotain tavatonta, jotain joka
sai hänet aivan ymmälle; hänen suuren, oivallisen puulaatikkonsa
kansi oli selki selällään! Hän oli ihan jo suuttumaisillaan, mutta
hillitsi itsensä ja hymyili. Vai niin, vai ei vanha Kaisa ollutkaan
sen säntillisempi... Moni on erotettu paikastaan vähemmästäkin,
mutta kotiin tullessaan tahtoi hän kuitenkin olla olevinaan äkäinen
kuin turkkilainen. Siitä voi olla hyötyä vastaisuudessa. Onneksi oli
puulaatikko tyhjä, mutta se olisi voinut olla täysikin, siellä olisi
voinut olla ainakin ruokaa, joll'ei puita, sillä monet reijät kannessa
osoittivat, että sitä kesäiseen aikaan käytettiin ruokasäiliönäkin.
Antaisiko nyt tällainen turvaton vanhapoika varastaa vaikka korvatkin
itseltään mokoman hössykän takia?... Niin, kyllä Kaisan piti tietää,
ett'ei kamreeri sitä hevillä unohda!
Mutta mitäs tämä on? Kamreeri seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan
tuttuja ääniä alarapuilta. "Josko hän oli kotona?" Väristys kävi läpi
luiden ja ytimien: olihan tuo hänen rakastettunsa ja tämän sisaren
ääni, ja joku talon väestä vastasi kamreerin olevan kotona, sekä ett'ei
hän tähän aikaan koskaan poissa ollut. Äkkiä näki kamreeri hengessään
itsensä sellaisena, kuin hän nyt juuri oli: repaleisena ja rasvasena,
kelvottomana näyttäytymään. Hänen ainoa toivonsa oli saada paeta. Hän
hapuili viittansa taskusta avainta, mutta se oli luisunut rikkonaisesta
taskusta vuorin ja päällyksen väliin ja sieltä ihan helmaan saakka,
jossa se saavuttamattomana ikäänkuin pilkkaa tehden, kolahteli
kiviporstuan seiniin jokaisessa käänteessä, jonka kamreeri teki sitä
saavuttaakseen. Sisään ei miesparka päässyt, alas oli mahdotonta
mennä, ikkunasta puutarhaan ei hän uskaltanut hypätä ja ääniä kuului
jo rapuissa. Silloin — ensikerran eläissään teki hän nopean päätöksen,
kääri viittansa ympärilleen ja katosi puulaatikkoon, laskien kannen
hiljaa perästään kiini, melkein samana hetkenä, jona molemmat naiset
saapuivat ylös.
"Soita", sanoi vanhempi huohottaen; "ihan on tukehtua näitä kirottuja
rappuja kiivetessä."
Soitettiin kerta, kaksi jopa kolmekin ja neljännen kerran niin
kiivaasti, että kamreeri laatikossaan pelkäsi kellonauhan katkeavan.
"Mutta minä en luule, että se tuohitönttö on kotona", kuuli kamreeri
rakastettunsa sanovan...
"No, tottapahan tulee", tuumaili sisar, "ja kun nyt kerran
täällä olemme, niin emme niin hevillä erkane. Istuudutaan tähän
halkolaatikolle odottamaan; kyllä hän puolen tunnin kuluttua on täällä".
Pieni jysähdys ja toinen vielä ja neitoset olivat istuutuneet.
"Minua tämä jo alkaa tuskastuttaa", selitti "tuo herttainen lapsi"
äreästi. "Kohta olen jo puolentoista vuoden ajan häntä valmistellut
ja ilman mitään seurauksia. Ainakin 50 kruunua olen menettänyt hänen
lahjoihinsa, mutta niin on kuin olisin ne heittänyt pohjattomaan
kuiluun. Kyllä ne ovat sietämättömiä tuollaiset vanhat otukset!"
"Mutta olethan sekä kehrännyt että värjännyt ainekset lahjoihisi".
nauroi sisar.
"Täytyyhän sille luulotella kaikennäköisiä tyhmyyksiä vielä jonkun
aikaa", puheli kaunotar haukotellen. "Mutta maltas, jahka minä saan
hänet käsiini, tuon vanhan saiturin, niin kyllä kukkaro laukeaa.
Vartioi arvopapereitaan kuin mikäkin lohikäärme aarteitaan... mutta
usko pois, kyllä minä päästän lintuset lentoon!"
"No, se onkin oikeus ja kohtuus", myönsi sisar, "sillä mehän häntä
olemme vuosikausia elättäneet. Jos kirjoittaisin laskun joka
kerrasta, niin kertyisi siitä aika summa".
"Kyllä hän sen vielä saa maksaa", lohdutti "lapsi". "Hänen täytyy ostaa
sinun talosi, niin totta kuin nimeni on Emma, ja sitte pitää hänen
rakentaa uudestaan se vanha hökkeli, niin että siitä tulee komeudessa
kaupungin ensimäinen. Minä en aio niin tarkoin punnita jokaista
satatuhantista..."
Kamreeria vallan värisytti laatikossaan, vaikka tilan ahtauteen nähden
häntä oikeastaan olisi pitänyt kuumentaman.
"Kun kerran ottaa tuollaisen vanhan peruukkikallon, niin tahtoo
sitä jotain palkakseenkin", selitti ihana Emma, "sillä kyllä hän on
tavattoman vastenmielinen ihminen. Joka kerta, kun autan yöviittaa
hänen päälleen, täytyy minun aivan pois kääntyä".
"Vai siinä se kainous olikin", murisi puoliraivoissaan kamreeri, "mutta
odotahan, sinä kavala käärme, tuon saat vielä maksaa!"
"Suurin työ tulee olemaan hänen vaatetuksessaan, semmoinen likainen
sammakko kun on", keskeytti sisar. "Kerran yllätin hänet kotonaan. Uh —
en pihdeilläkään olisi tahtonut häneen koskea!"
"Hänet viedään pesuun ja sitte räätäliin. Se on ensimäinen tehtäväni",
selitti tuo rakastettu varmasti. "Kun vanhat narrit rakastuvat, saa ne
taipumaan mihin tahansa, vaikkapa itsensä puhtainakin pitämään".
"Mutta kovallepa näkyy ottavan, ennenkuin hänet saa kosimaan",
huomautti sisar huolissaan.
"Katsoppas minua", kehoitti kaunotar toivehikkaasti. "Olenko koskaan
jättänyt kesken asiaa, jonka olen _tahtonut_ perille viedä? Ja nyt
juuri selvisi minulle, että minä tahdon. Myönnän kyllä, että jo
yhteen aikaan tuumailin hyljätä hänet, sillä kyllä siinä vaan hermoja
tarvitaan, kun semmoisen kelkkaansa ottaa, mutta — arvopaperit ja sinun
turha pelkosi! Paljostako pannaan vetoa että hän kahdeksan päivän
kuluttua käsiäni suutelee ja jaloissani mataa..."
"Ei ikinä!" karjasi tuntematon ääni syvyydestä, ja laatikon kansi sai
sellaisen jysäyksen, että molemmat naiset sydäntäsärkevällä kirkunalla
karkasivat ylös ja alkoivat laukata rappuja alas minkä kynnelle
kykenivät, niin että vähällä olivat kaataa kumoon vanhan Kaisan, joka,
tuli vastaan raskasta koria raahaten.
Kun mummo, ihmeissään katseltuaan pakenevia, tuli ylös, luuli hän
haahmon näkevänsä, kun kamreeri kuolon kalpeana ja vihasta väristen
seisoi hänen edessään.
"Kansi! hyvä, rakas kamreeri, _kansi_", sai hän vaivalla, sanotuksi.
"Kyllä tiedän, ett'en lähteissäni muistanut painaa sitä kiini ja olen
ollut hopuissani siitä koko ajan... Ei sitä vielä koskaan ole minulle
tapahtunut, eikä tule vastaisuudessakaan tapahtumaan, jos kamreeri nyt
vaan tahtoo antaa anteeksi..."
Kummallisesti katseli kamreeri vanhaa Kaisaa, ja mitä kauemmin hän
häntä katseli, sitä enemmän kirkastui hänen muotonsa ja lopulta
herahtivat kyyneleet hänelle silmiin. Hän otti mummoa molemmista
olkapäistä, puisteli häntä tavattomalla hellyydellä ja sanoi vihdoin,
äänen vieläkin väristessä: "Älä enää koskaan puhu kannesta mitään; se
oli siunattua huolimattomuutta. _Kaisa_ eikä kukaan muu se kerran,
pahuus vieköön, on arvopaperini saava!"