Kirkkaasti valoi kevätaurinko loistettaan yli Tukholman, runsaasti
valaisten sen leveämpiä katuja ja lähetellen elvyttäviä säteitään
kapeammillekin, vieläpä jonkun valojuovan, ikäänkuin koetteeksi,
pilkistämään soliin ja käytäviinkin.
Torilla ja kaduilla vilisi somasti puettuja lapsosia hoitajineen;
naisia raikkaissa kevätpukimissa sekä herroja uuden uutukaisissa
kevättakeissa ja lasikakkulat nenällä.
Kaartin kasarmista tuli vahtiparaati kiiltävine painetteineen ja
punaisine höyhentöyhtöineen ryhdikkäästi marssien pitkin suurtakatua
vilkkaitten sävelten tahdissa, edessä, sivulla ja takanaan koko
lauma lapsinulikoita, piikoja ja katupoikia, jotka eivät ikinä väsy
katselemasta tuota verratonta paraatia. Siinä oli iloa ja elämää.
Mutta tuossa aivan lähellä, eräällä sivukadulla tarjoutui toinen
näky; kuoleman, kaipauksen ja vakavuuden kuva. Leveä, äsken tuoreilla
kuusen havuilla peitetty tie, joka johti kauniin, kolmikerroksisen
talon portilta, sekä siitä vähän matkan päässä olevan mitättömän
puutalon edustalta, ilmaisi, että sitä myöten oli kohta kuljetettava
kahta väsynyttä matkamiestä heidän viimeiseen leposijaansa. Muhkeat
ruumisvaunut liehuvine valkeine höyhenineen, odottivat kolmikerroksisen
rakennuksen edessä, sill'aikaa kun puuhökkelin edustalla oli kehnoin
musta puulaatikko, mikä konsanaan lienee matkaa tehnyt elämän ja
kuoleman naapuritalojen välillä. "Puulaatikon" takana odottivat yhdet
ainoat ajoneuvot, mutta höyhenkoristeisten ruumisvaunujen jälessä
seisoi kokonainen jono toisia vaunuja, joitten ikkunoista näki naisia
hienoissa surupuvuissa, kukkavihkot sylissä ja muoto murheellisena,
kuten asiaan kuului, ja herroja, jotka istuivat joko välinpitämättöminä
taikka salavihkaa tarkastellen ihmisjoukkoja, joita oli kerääntynyt
katukäytäville saattoa katsomaan.
"Kylläpä sillä herrasväellä pitää olla komeata!" huomautti muuan
matami, kädet esiliinan alla, naapurilleen, eräälle "rouvalle", joka,
nenä punaisena ja hallistunut liina harteilla, seisoi hänen vieressään.
"Ei ne siitä sen autuaammiksi tule", lohdutteli tämä, "mutta onhan
tuota väliin hauska katsella. Tässä viime viikolla minä olin
katsomassa kolmia hautajaisia, joista yhdet varsinkin olivat aivan
erinomaisen hienot suruharsokoristeineen ja surumusiikkineen — niin,
tietystihän matami ne itsekin näki, turhahan minun niistä on puhuakaan.
Nehän olivat hänen ylhäisyytensä V:sen hautajaiset, sen, joka asui
Kuningattaren kadulla 79."
"En minä niitä nähnyt, sillä olin silloin kipeänä. Kyllähän tässä
alituiseen saa työtä tehdä ja vaivaa nähdä, vaikk'ei ihmisellä sen
vertaa terveyttä ole, että edes saisi olla mukana jossakin viattomassa
huvituksessa. Olikohan tuo rikas, tämä kapteeni tässä?"
"Rikasko? Vieläpä mitä — mutta kaunis oli mies ja reima mies ja
naimisissa hienon ja ylhäisen tytön kanssa, joka oli yhtä köyhä kuin
hän itsekin, joten ne sopivat yhteen kuin vakka, ja kansi. Mutta se on
selvä, että hienoa heillä kuitenkin oli, ainahan tuollaisilla ihmisillä
sitä on. He lainaavat toiselta ja maksavat toiselle, ja lopuksi perii
paholainen ne kaikki, kuten täti vainaallani oli ennen aikaan tapana
sanoa".
"Onko niillä lapsia? — Tyrki vähemmin, sinä siellä takana, senkin
lurjus!"
"_Tekö_ niin sanoitte, hyvä! Mutta kun ihminen on noin lihava niin
voisi pysyä kotonaan!"
"Sinäkö se ruokani maksat, mokomakin pakarinahjus? Mene kotiisi
rinkeliä kiertämään ja anna kunnon ihmisten hoitaa itse itsensä".
"Hoitaako itse itsensä? Totta kai, sillä jos teidätkin pitää kunnon
ihmisiin lukea, niin en minä ainakaan halua hoitajana olla. Mutta
vetäkää vatsa sisään vain, sen neuvon minä teille annan, taikka voivat
ne sitä pian sururummuksi luulla!"
"Nykyajan poikanulikoissa sitte ei ole häpyä ei nimeksikään", äkäili
matami "rouvaan" kääntyen.
"Ei niissä sitä milloinkaan ole ollut", vakuutti tämä. "Matami kysyi,
josko noilla tuolla oli lapsia. On heillä kaksi pientä tyttöä — kyllä
ne täällä mukana ovat, kohta me ne näemme — noin kuuden ja kahdeksan
vuoden vaiheilla. Ja-a, voi mun päiviäni jos sielläkin konkurssi tulee,
niin saa suku koko lauman niskoilleen, sillä se rouva sitte ei osaa
niin mitään, sen kuulin sisareni tyttären serkulta, joka on tuttu
talon 'köksän' kanssa. Hiljaa, tuolla kannetaan tarjottimella jotain
kuskillekin. No, katsos vaan! Oli siinä jäätelöä piisaamaan asti —
eivät ne tuollaiset ihmiset ikinä säästämään opi! Mutta kerskailua se
on kaikkityyni. Kuuleeko matami, joko soitetaan? Vai jo, no sitte ne
kohta tuovat ruumiin. Kas tuossa, mitäs minä sanoin? Jaa, jaa, sitä
tietä meidän kaikkein on kulkeminen. Ajatelkaas, millainen joukko
kukkasia ja seppeleitä! Peittävät kannen ihan kokonaan. Ja miten leveä
rimpsu lakanassa ja noin korea levy kirstun päässä ja hopeajalat
kirstussa! Nouskaapas, matami, varpaillenne, jos voitte, ja koettakaa
lukea mitä siihen levyyn on kirjoitettu! Kas, tuossa tulee leski —
voi raukkaa, kun on itkettynyt! Entä pikku tytöt. Aika somat ovat
suruharsohatuissaan pitkine vaaleine kiharoilleen, sitä ei voi kieltää!"
"Tuo on varmaan joku sukulainen, tuo jolla on leveä harso hatun
ympärillä, ja joka nyt juuri tulee?"
"Kapteenin veli, matami hyvä, ei enempää eikä vähempää, ja hän on
joku erinomaisen hieno ja korkea-arvoinen herra siellä oikeuksissa,
vaikk'en minä osaa sanoa mikä. Mutta se taitaa olla jäykkä herra, niin
että sääliksi käy leski raukkaa, jos hän joutuu sen kanssa tekemisiin.
Ei, mutta katsokaas, mitä kyytiä ne menevät, niinkuin olisi tulipalo
jälessä, eivät ne vaan tahdo köyhälle raukalle näyttää niin mitään."
"Oliko rovasti mukana?"
"Oli varmaan, luulen ma! Harmi, kun eivät enää saa haudata kaupunkiin,
niin olisi matami saanut kuulla korean puheen, sillä kyllä ne papit
silloin aina koreasti puhuvat, kun saavat hyvän hautajaismaksun.
Luuleeko matami, että yksikään ihminen sanoo ainoatakaan hyvää sanaa
maisteri Lundh'ista tuolla, hänestä, jota nyt juuri kantavat portista
ulos? Ei niin sanaakaan! Mutta kunnon mies hän kuitenkin oli, sanon
minä. Ja rehellinen, kunnon ihminen on hänen vaimonsa myös, silloin
kun tarvis vaatii, sillä hänen isänsä oli apulaispappi maalla, vaikka
olikin köyhä, niin että lasten piti hankkia elatuksensa miten paraiten
taisi. Hiljaa, tuossa ne tulevat! Jaa, jaa huono on se kirstu, eikä
sitä monet seppeleet korista".
"Oli, tyhjää kaikki, rouva hyvä, ei se mitään merkitse, sillä rikkaat
ostavat itse kukkakimppuja ja seppeleitä, joilla peittävät sitte koko
kirstun luulotellakseen muille, että vainajalla oli ystäviä kuin
kirjavia kissoja. Miten itkeekään raukka, tuo Lundhska! Niin, niin, ei
se mitään helppoa ole. Kyllä minä sen aina muistan, kuin _minun_ autuas
ukkovainaani teki minulle samat kepposet... Mutta kyllä se, näettekös,
rouva hyvä, siltä haihtuu. Katsokaas hänen poikaansa! Mitenköhän vanha
tuo mahtaa olla — ehkä noin kymmen vuotias?"
"Niillä vaihein. Ei ole Lundh'skalla lankoa taikka muita ylhäisiä
sukulaisia auttamassa. Näkikö matami oliko hänellä valkeata
kääntökaulusta?"
"Oli, ja esiliina myös. Tottahan nyt!"
"Niin, mutta muutamat surevat vaan mustissa. Se kuuluu nykyään olevan
muodissa, muka, mutta minusta se on huolimattomuutta vainajata kohtaan.
Oliko hänellä kukkavihko?"
"Oli, oli ja pojalla oli myöskin, mutta enempää en nähnytkään.
Apulaispappi tulee kaiketi hautaamaan. Siellä on koko joukko köyhiä
yht'aikaa haudattavana, ja niistä hän, miesparka, ei paljoa rikastu!
Eikös vaan olekkin niin, kuin olen sanonut, että vielä viime
hetkessäkin pitää tehtämän erotus rikkaan ja köyhän välillä. Raha se,
rouva hyvä, maailmaa hallitsee".
"Kyllä matami oikeassa on. Jos ei niin olisi, niin taitaisi monella
olla toinen asema täällä maailmassa kuin nyt on, ja mitä meihin
kumpaankin tulee, niin ehk'emme nytkään tässä kadulla seisoisi, joll'ei
olisi olemassa tuota 'jos'."
"Se on varma se, rouva kulta. Ei, nyt pitää mennä kotia, saamaan
joitain vanhoja riekaleita yllensä, kun on mentävä kuuraamaan eräälle
kontrollöörille. 'Hienoa' väkeä ja saitaa myöskin. Kruunu päivässä
ruuan kanssa, semmoista kuin sekin sitte on, eikä hituistakaan kotiin
vietäväksi, joll'ei köksä ole sattunut tapaamaan sulhastansa ja sen
vuoksi ole hyvällä tuulella. Kas niin, nyt kääntyivät viimeiset vaunut
nurkan taakse. Jahaa, ne matkustajat eivät enää ikinä takaisin palaja,
ja samapa tuo lienee, sillä ei tässä sopukassa, jota maailmaksi
kutsuvat, niin erinomaisen hauskaa ole."
"Hyvästi, rouva hyvä, ja kiitos seurasta!"
"Hyvästi, matami kulta! (Niin, minä sanon vaan yksinkertaisesti matami,
koska en saanut sanoa rouvaksi!")
"No niin, tietysti! Nykyään on ylpeys muutenkin niin suuri, että
kaikkia roskaväkeä pitää kutsua herroiksi ja rouviksi, vaikka tuskin
kengän riekaleita jalkaansa saavat ja maha huutaa kuin höyrypiippu.
Mutta moisista tyhmyyksistä minä vaan en välitä ja olen tyytyväinen,
kun saan kuulua kunnon ihmisten joukkoon. Mutta aivan toinen on rouvan
laita: teistä näkee heti, että kuulutte parempiin ihmisiin."
"Niin, niin, hyvähän se on, kun pidetään arvossa!... Minun mieheni
palveli assistenttina, vaikka pahansuovat ihmiset eivät antaneet rauhaa
ennenkuin saivat hänet viralta pois. Niin, niin, kyllä matami ymmärtää,
miten kurja kateus voi ihmisen kaataa."
"Kyllä minä sen ymmärrän! Eikö ne panneet minunkin ukkoani Pitkäsaareen
kolmeksi vuodeksi, ja mistä syystä? — Ihan syyttä suotta! Hän oli yhtä
viaton kuin rouvankin mies, sen voin valalla vannoa. Mutta kaikki ne
köyhää sortavat, hänellä kun ei ole puoltajaa. Voikaa hyvin, rouva
hyvä, hyvästi, hyvästi!"
* * * * *
Komean kivitalon hienossa huoneustossa istui muutamia viikkoja
jälkeenpäin leski kauniissa surupuvussaan kokonaan kyynelten vallassa.
Seuranaan oli hänellä eräs ystävättärensä, neiti Marianne von Hinken,
joka sydämestään otti osaa hänen suruunsa ja koetti lohduttaa
ystävätärtään kertoilemalla miten hänen toisten tuttaviensa luona,
tällaisissa tilaisuuksissa oli ollut.
"Niin, en minä, Eugenie hyvä", hän lopuksi sanoi, "saata käsittää, että
sinä mitenkään _voisit_ toisin päättää, kuin antaa hänet langollesi".
"Mutta minä en _tahdo_ mennä sedän ja tädin luo!" intti vastaan pikku
kuusivuotias ja puristautui koko voimallaan äidin käsivarteen kiini.
"He eivät ole hyviä; aina ja kaikista asioista he meitä toruvat, ja
Ludvig lyö meitä, kun ei kukaan vaan näe. Mamma kulta, anna minun jäädä
sinun luoksesi!"
"Voi, rakas, kallis lapseni, sinä olet vielä liian pieni ymmärtääksesi
tätä, mutta — me olemme köyhiä ja minun täytyy totella. Jos setäsi ja
tätisi ottavat sinut omaksi lapsekseen, saat sinä hienon kasvatuksen,
niin ehkäpä joskus saat vielä periäkin heidät, ja minä ja siskosi
saamme koko, ajan määrätyn vuotuisen avun; mutta jos emme sinua anna,
ei setä auta meitä ollenkaan, ja siinä tapauksessa me, lapsi kultani,
saamme kuolla nälkään, sillä eläke, jonka, isän jälkeen saamme, ei
mihinkään riitä."
"Mutta, mamma, emmekö voi tehdä työtä?" kysyi pienokainen päättävästi.
"Minä tahdon kulkea kadulta kadulle ja kaupata rihmaa, nauhaa ja
appelsiinejä — mitä tahansa, kunhan vaan saan illalla tulla takaisin
sinun luoksesi."
"Äh, miten tuo Jeanne-Louise puhuu!" puuttui keskusteluun vanhempi
tyttö, joka tähän asti oli ollut aivan ääneti, "eihän muut kuin huonot
ja repaleiset lapset käy sillä tavoin ympäri myymässä."
"Älä sano niin, pikku enkelini", oikaisi äiti veltosti tytärtään.
"Kyllä ne silti voivat kilttiä, lapsia olla."
"No, näetkös nyt, mamma", huudahti pikku tyttö vilkkaasti. "Voinhan
minäkin sitte kuljeskella ympäri, koska voin olla kiltti kuitenkin.
Kulta, kulta mamma, minä ansaitsen rahoja aivan hirveän paljon, niin
ett'ei teidän kummankaan tarvitse tehdä niin mitään. Voi, mamma, anna
minun jo huomena rikkoa säästölaatikkoni ja ostaa niillä rahoilla
appelsiineja myytäväksi!"
"Lapsi repii aivan sydämen rinnastani", sanoi äiti
lapsuudenystävälleen, kyynelten valuessa runsaasti pitkin poskia.
"Mutta mitä tehdä? Mitä pikemmin se tuskan hetki on ohi, sitä
parempi. Mitä minä, hyljätty raukka, voin tehdä! Ei ole muuta neuvoa
kuin alistua. Voi, tällaista sanomatonta uhria! Tiedän niin hyvin,
millaiseksi elämä sitte tulee; en saa vaatettaa itseäni enkä tytärtäni
niinkuin tahdon, en mennä mihin tahdon, enkä _missään_ asiassa
tehdä oman mieleni mukaan, kun kerran olen antautunut lankoni kovan
käden ohjiin... Mutta taas toiselta puolen: lapseni saavat hyvän
kasvatuksen, minä saan pitää vanhat ystäväni ja tapani — joka seikka
tällaiselle heikolle ja avuttomalle ihmiselle on suurempi arvoinen,
kuin moni luuleekaan —; kaikki jääpi ulkonaisesti ennalleen, paitsi
että minun täytyy uhrata rakkaimpani luovuttaessani heille oma pikku
Jeanne-Louiseni. Voi minun kallis, ikuisesti kaivattu puolisoni, miksi
piti sinun mennä luotani ja jättää minut epätoivoon ja kärsimyksiin!"
"Hyvä Eugene, rauhoitu nyt", pyyteli ystävätär hellästi. "Eihän sinulla
tässä ole varaa valita, ja senvuoksi ei myöskään omatuntosi saata
sinua mistään soimata. Eihän kukaan voine vaatia, että sinä, hienon
kasvatuksen saanut ja tosinaisellinen kun olet, tekisit samoin kuin
nuo, kylläkin kunnioitettavat, mutta kauheat lesket, jotka omaisiaan
elättääkseen avaavat kauppoja, perustavat keittokouluja, pitävät
hyyryläisiä ja raittiusravintoloita, taikka ompelevat vieraille! Ja
mitä sinä sillä voittaisit; vaikka vielä terveytesikin kestäisi.
Et voisi kuitenkaan elättää itseäsi, vielä vähemmin lapsiasi,
ja kasvatuksesta ei puhettakaan, vaan vajoisivat he vähitellen
ompelijamamselien taikka muotikauppiaitten huomaamattomaan asemaan —
voisitko asiain näin ollen puolustautua autuaan miesvainajasi edessä?"
"Voi, ei mitenkään", sen tunsi tuo 'tosinaisellinen' rouva Eugenie
selvästi. "Minun täytyy, kuten kerran Abrahamin, uhrata lapseni",
huudahti hän uudelleen, kyynelet silmissä ja avasi sylinsä nuoremmalle
tyttärelleen, joka keskustelun kestäessä oli siirtynyt vähän kauemmas,
voidakseen paremmin tarkata äidin silmiä ja niistä lukea, josko
todellakin voisi olla mahdollista, että hänet työnnettäisiin kotoa pois.
"Rakas, kallis lapseni", nyyhkytti äiti, "älä tee minun uhriani
vaikeammaksi kuin se jo on; älä pyydä minulta mitään, äläkä itke — minä
en voi mitään muuttaa, mutta tule, voi tule minun syliini!"
Säihkyvin silmin tuli pienokainen muutaman askeleen lähemmäksi. "En
tule", sanoi hän katsoen äitiään suoraan silmiin, "minä en tahdo
syleillä sinua, sillä sinä et pidä minusta. Jos pitäisit, niin et
lähettäisi minua pois luotasi, et vaikka. Sinä et pidä minusta, sen
minä sanon — en minäkään tahdo pitää sinusta!"
Eugenie rouvan kädet hervahtivat voimattomina alas ja silmät
ummistuivat kuullessaan tyttärensä odottamattomat sanat: hän pyörtyi.
Ystävättärelle ja palvelijoille tuli kauhea hätä ja vanhempi tytär
sanoi äkäisesti nuoremmalle: "Hui, kuinka sinä olet ilkeä — tämä on
kaikki sinun syytäsi. Mitähän tuo nyt sitte on, vaikka sedälle pitääkin
mennä; heillähän on paljon hienompaakin kuin meillä! Olisivatpahan
huolineet _minut_; mutta sinä kuulut muka olevan 'kaunotar'. Sentähden
ne sinua tahtovat eikä minkään muun vuoksi. En minäkään sinusta välitä
en yhtään!"
Jeanne-Louise ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt äitiin ja
väristys puistatti hänen hentoja jäseniään. Mutta kun hän huomasi että
äiti jälleen toipui, valaisi ilon välähdys hänen kasvojaan; hiljaa
hiipi hän eteiseen, sitaisi hätäisesti pienen suruhatun päähänsä, avasi
oven, kiiti rappuja alas ja oli kadulla ennenkuin ylhäällä yksikään
huomasi hänen poistumistaan.
Ulkona tuuli kovasti, kevyt surupuku ja vaaleat kiharat hulmusivat
hennon olennon ympärillä, joka kiireisin askelin riensi pitkin
katukäytävää eikä pysähtynyt, ennenkuin tuon pienen puuhökkelin
edustalla, josta vähän aikaa sitte maisteli Lundh oli lähtenyt
viimeiselle matkalleen.
"Katsos mamma", sanoi Otto Lundh, katsellessaan ulos auringon
paahtamasta ikkunasta, "tuolla tulee Jeanne-Louise juosten aivan kuin
mikä onnettomuus olisi tapahtunut. Minun pitää mennä kysymään, mikä
hänellä on!"
* * * * *
Iltaa ennen oli Lundkin yksinäisessä kodissa ollut juuri samallaiset
kysymykset pohdittavina kuin äsken tuon "tosinaisellisen" kapteenin
rouvan luona.
"Otto, kuulehan", oli rouva Lundh sanonut ja, syvästi huoaten,
laskenut kätensä pojan kiharaiselle päälle, "epäilen voitko käsittää,
mitä nyt aion sinulle sanoa?"
"Minä koetan", oli poika silloin vastannut, kiinnittäen viisaan
katseensa äitiinsä.
"Sinä tiedät, että olemme köyhiä?"
"Tiedän kyllä, äiti".
"Tiedät myöskin, että isäsi oli kunnon mies?"
"Repisin sen säpäleiksi, joka uskaltaisi hänestä muuta sanoa!"
"No, no lapseni, vähän paremmilla aseilla kuin nyrkillä sitä pitää
puolustaa sekä omaansa että toisten kunniaa. Mutta ymmärrän kyllä,
että sinä parasta tarkoitat. Ja vielä, lapseni, tiedätkö, ett'ei sinun
äitisi mitään osaa".
"Sinäkö, äiti! sinä, joka osaat tehdä työtä, valvoa ja nähdä nälkää
niitten tähden, joita sinä rakastat — etkö sinä mitään osaa?"
Ihmetellen oli rouva Lundh katsellut vilkasta poikaa, jonka ymmärrys
varhaisten kärsimysten ja ponnistusten kautta näkyi ennen aikojaan
kehittyneen. "Niinpä, kyllä", oli äiti silloin hiljakseen vastannut,
"se taito ei meille rahoja tuota ja niitä sinä juuri tarvitset, jos
mielit kasvatusta saada, joll'en..."
"Mitä, mamma?"
"Joll'en minä kirjoita enollesi ja lupaa suostua siihen, että hän pitää
sinusta huolen."
"Entä _sinä_, mamma, mitä sinusta sitte tulisi — tahtooko hän pitää
huolen sinustakin?"
"Ei, lapseni, hän ajattelee, niinkuin asia onkin, että minun pitää
kyllä osata pitää itsestäni huoli..."
"Ahaa, nyt minä ymmärrän! Olenhan minä kuullut, ett'ei hän tahtonut,
että mamma menisi naimisiin papan kanssa, kun pappa oli niin köyhä ja
kivuloinen. En koskaan, en koskaan, mamma, minä tahdo mennä sen luo,
joka ei pitänyt minun papastani, vaikka eläisin siellä kuin paras
prinssi ja saisin sen mukaisen kasvatuksenkin! Sinun luoksesi tahdon
minä jäädä."
"Mutta, jos minä en paraimmalla tahdollakaan, voi meitä molempia
elättää — mitä sitte tehdä?"
"Silloin täytyy minun jättää lukuni, vaikka ne ovatkin minulle
rakkaimmat maailmassa. Mutta ennen minä niistäkin luovun. Voinhan
ruveta piletin myyjäksi laivaan, taikka sähkölennätintoimistoon
juoksupojaksi taikka mennä postiin — tahi miksi tahansa, kunhan vaan
saan tehdä työtä sinun hyväksesi."
Äiti oli hymyillyt läpi kyynelten. "Sinä siis todellakin luulet
itselläsi olevan rohkeutta tehdä työtä minun hyväkseni ja minun
kanssani", oli äiti kysynyt.
"Aina, mamma!"
"Silloinkin, kun sinusta äidin työ näyttäisi halvalta; kun entiset
tuttavamme meitä ehkä ylenkatsein kohtelisivat?"
Poika oli silloin puristanut pienen kätensä nyrkkiin ja silmät
säihkyvinä huudahtanut: "koettakootpas!"
"Kyllä ne _koettavat_", oli äiti rauhallisesti tähän vastannut, "ja
sinun tulee koettaa hiljaisuudella sietää heidän ymmärtämättömyyttään,
niinkuin teki isäsi, kun hän kärsi vääryyttä. Tiedätkö jotakin toista,
jonka kaltainen ennen tahtoisit olla, kuin isäsi".
Lauennut oli pojan nyrkki ja pää painunut nöyrästi alas: ei tietänyt
hän toista arvokkaampaa esikuvaa itselleen.
"Katsos!" puheli hiljaisesti äiti; "ei todellinen rohkeus, lapseni, ole
kiivaudessa vaan kärsivällisyydessä ja lujuudessa. Ja näitä hyveitä
tarvitsemme me kumpikin tästälähin kaksinverroin, sillä aluksi ainakin
tulee elämämme olemaan työläämpää ja yksinäisempää kuin ennen koskaan".
"Mutta me saamme olla yhdessä!" oli poika ilosta loistavin silmin
huudahtanut.
"Niin saamme, mutta se onni on kalliisti ostettu."
"Ei voi koskaan tulla liian kalliisti ostetuksi, mamma hyvä. Mutta sano
— mitä sinä olet ajatellut meidän pitävän tehdä?"
Äiti oli vienyt poikansa ikkunan luo ja osoittanut sormellaan kadun
toisella puolen olevaa mustaa ja likaista hökkeliä, jonka ravistanut
ovi oli longallaan, niin että sisältä saattoi nähdä vanhan muijan,
lasit silmillä ja muodoton nuttu yllään kasvot kääreissä hammaskivun
takia, ja käsissä vanhoja vaateriekaleita, joita ei täältä saakka
oikein voinut eroittaa.
"Näetkö Ahlmark'in mummoa tuolla? Niinkuin hän nyt istuu ja ahertaa
hiljaisena ja unohdettuna, niin on sinunkin äitisi tekevä työtä monta
päivää, monta kuukautta jopa monta pitkää ja yksinäistä vuottakin
ennenkuin sinä voit miehenä astua maailmaan ja viedä hänetkin valoon
ja onneen — jos sitä koskaan voit. Nyt siis tiedät minun vaatimattoman
suunnitelmani: minä aion ruveta pitämään räsykauppaa".
Poika oli äkkiä käynyt aivan hiljaiseksi. Lapsellisessa
mielikuvituksessaan oli hän ajatellut jotakin aivan toista, ei hän
itsekään tiennyt mitä: tosin jotain jossa vaadittiin ahkeraa työtä,
mutta joka oli valoisaa, virkeätä runollista, ja nyt — pimeä ja ahdas
puoti, kosteutta, räsyjä, unhotusta, hiljaisuutta. Hänen vilkas pikku
kielensä vaikeni.
"Luulenpa että _sinä_ ensimäiseksi pelkäät äitisi työtä", oli rouva
Lundh surumielin silloin sanonut.
"Etkö sinä, mamma, voisi tehdä jotakin muuta?" oli poika hidastellen
kysynyt.
"En, lapseni, minä olen asian päättänyt. Tuo työ ei suinkaan ole
miellyttävää, mutta jotenkin tuottoisaa, jos sitä huolella hoidetaan ja
minusta siinä on kaikkein parasta se, että itse saan määrätä asiani.
Parempi on kuluttaa voimansa oman leivän ääressä kuin toisten, ja
lepopäiväni minä kuitenkin saan rauhassa viettää. Mutta sinä, lapseni —
siitä juuri tahdoin kanssasi puhua — _sinä_ et ole sidottu sellaiseen
elämään, sillä jos jakaisit työn kanssani, tekisit sen täydellisesti.
Päivillä kävisit koulussa ja illalla, läksyt luettuasi, auttaisit minua
selvitellessä ja lajitellessa noita vastenmielisiä räsyjä, joista
aion tulevaisuutemme kutoa... Toverisi ehkä nimittäisivät äitiäsi
'räsyrouvaksi' ja sinua itseäsi jollain samantapaisella nimellä, ja
kuitenkaan et sinä lyömällä saisi heidän suutansa tukita, sillä sitä ei
isäsi olisi hyväksynyt. Sinun pitäisi kaikessa hiljaisuudessa sietää
heidän pilkkaansa, siksi kunnes ehkä kerran koituisi päivä, jolloin
voisit heille näyttää, että 'räsyrouvan' poika tiedoissa ja arvossa
on varakkaampani ja onnellisempani toveriensa vertainen. Mutta — se
käy ehkä yli sinun heikkojen voimiesi, ja ehkä teen väärin ollenkaan
esittäessäni sinulle tätä asiaa. Ehkä en itsekään sinun ijälläsi olisi
sitä voinut. Mene siis, Jumalan nimessä, enosi luo, joka kuitenkin,
ennakkoluuloistaan huolimatta, on kunnon mies; mene kulkemaan
valoisampaa ja tasaisempaa polkua, sinä lapseni, ja anna äitisi kulkea
omaansa — hän ei kuitenkaan saata koskaan tulla onnettomaksi, niin
kauan kuin hän voi sinua ajatella ja sinusta ihmistä toivoa!"
Hiljaisesti ja kyynelittä oli rouva Lundh'in pää vaipunut käden
varaan. Kerran vaan, tuon ainoan kerran, oli poika vielä katsahtanut
mitättömään olentoon hökkelissä toisella puolen katua; mutta aivan kuin
tuo näky äkkiä olisi hänelle selvittänyt äidin rakkauden syvyyden,
riensi hän äitinsä luokse ja painoi tämän pään rintaansa vasten. "Ei,
mamma", huudahti hän vilkkaasti, "sinä et saa laittaa minua pois
luotasi! Voin kyllä tehdä työtä ja nähdä nälkää kanssasi, mutta ilman
sinua en voi elää, — ja minä _koetan_ olla pieksämättä poikia, vaikka
ne sinusta jotain sanoisivatkin".
Ja näin olivat nämä kaksi lämminsydämistä ihmistä, kyynelten ja hymyn
vaihdellessa, liittyneet lähemmäksi toisiaan kuin koskaan ennen,
sillä köyhyydellä on usein se etu rikkauden rinnalla, että siinä
molemminpuolisten kieltäymysten kautta ihminen on tilaisuudessa
osoittamaan rakkautensa lujuutta.
* * * * *
Oli kulunut noin kaksikymmentä vuotta äsken kerrotuista tapahtumista.
Herttaisen lämpimästi paistoi aurinko kahteen alakerroksen pieneen
huoneesen siinä kolmikerroksisessa rakennuksessa, josta kertomuksemme
alussa mainitsimme. Huoneet eivät olleet isot, mutta sen sijaan oli
huonekaluissa kokoa sitä enemmän, joka seikka, kallistuneen komeuden
yhteydessä, osoitti että ne aikoinaan olivat nähneet parempiakin päiviä
ja väljempiä oloja. Sama oli laita niitten omistajankin, kuihtuneen
kaunottaren, joka, tyytymätön ilme kasvoissa, istui leikkauksilla
runsaasti koristellussa nojatuolissa, mutta sittenkin tunsi asemansa
tukalaksi. Hieno virkkaus oli kirvonnut hänen hervottomista käsistään
ja niin avuttomalta näytti hän kuin olisi hänen tiensä vienyt läpi
tulen ja ruton ja hän itse ollut nääntymäisillään sen reunalle.
Vastapäätä istui hänen vanha ystävättärensä, ajattelematonna, tylsänä
ja tyytymätönnä kuten hän itsekin, antaen himmeän katseensa luisua
pitkin seiniä taulusta toiseen aina sen mukaan mihin pikkuinen kirkas
valonsäde kulloinkin hyppieli.
"Muutamat ihmiset ovat onnettomuuteen syntyneet", puheli talon rouva
vaipuen nojatuoliinsa, "ja lesken osa on kovin kaikista. Kukapa olisi
voinut aavistaa silloin, kuin minä naimisiin menin, että elämäni
muodostuisi näin surkeaksi! Mutta kun on nuori ja kokematon, niin ei
välitä viisaampien neuvoista. Jos sen sijaan, että yhdistin kohtaloni
Robertiin, olisin tehnyt, kuten sukulaiseni tahtoivat: mennyt assessori
Wilners'ille, olisin tänäkin päivänä vielä elänyt mukana maailmassa,
ollut huomattu ja onnellinen sekä voinut saada tyttäreni ylhäisiin
naimisiin, sen sijaan kuin nyt — ihan tahtoo tukehuttaa kun ajattelee,
että hän tänään viettää kihlajaisiaan miehen kanssa, jolla ei ole nimeä
ja joka kuuluu piireihin, joihin minä en ennen olisi jalallani astunut!
Kapteeni Hevén'in leski, syntyään von Herzen ja tuo kansan nainen, ties
mikä sukujaan liekään, sillä sanottakoon mitä hyvänsä, niin veri se
sittenkin jotain merkitsee. Marianne, miten voin minä tätä kestää?"
"Voi sentään, ystävä raukkani, mitä kaikkea me naisparat saammekaan
kestää, ja kuitenkin näyttäytyä maailmalle hymysuin ja iloisin naamoin!
Kuka olisi voinut aavistaakaan, ett'ei lankosi testamentissaan
ollenkaan muistaisi Jeanne-Louisea? Miten itsekkäästi ja sydämettömästi
tehty! Se, se vasta vahinko oli!"
"Senkin sydämetön ihminen! Riisti ensin minulta lapseni sydämen, eikä
millään lääkinnyt sen jättämää veristä haavaa... En ikinä, Marianne, en
ikinä olisi suostunut antamaan tytärtäni hänen nykyiselle sulhaselleen,
joll'en lankoni kuoleman kautta olisi toista kertaa elämässäni jäänyt
aivan puille paljaille ja kokonaan avuttomaksi — sillä pitkällekö
minun mitätön eläkkeeni riittää? Ja niin kovin itsevaltaisesti ja
epähienosti kun tuleva vävyni sitte vielä menettelee vaatiessaan,
että kihlajaiset ovat vietettävät juuri tuolla, _tuolla_, räsy— ah,
en voi saada suustani tuon paikan nimeä! Jos taas en sinne mene, vaan
sanoisin voivani pahoin, ei minua uskottaisi; voisivat vielä kieltää
sen vuotuisen ylläpitosummankin, jonka ovat luvanneet, sillä ei sen
kanssa ole leikkimistä, tuon kauhean ihmisen! Jeanne-Louise raukkani,
kun sitoo itsensä tuollaiseen omavaltaiseen mieheen, jonka pitää saada
tahtonsa täytetyksi, vaikka mikä olisi! Ja kaiken hyvän lisäksi on
oma lapseni niin soaistu, että hänen mielestään tuo halpa ihminen,
mokomakin räsykuningatar, kelpaa koko naissuvulle esikuvaksi. Ah,
Marianne, elämässä on kovia koettelemuksia!"
"Niin on, ystävä parkani, ja sinun kohdassasi niitä varsinkin on
ollut sekä monia että kovia. Mutta — ei siltä, että minä tahtoisin
eripuraisuutta kylvää — sanon vaan, että on olemassa monta eri
tapaa, joilla voi sanomattakin ilmaista antaneensa perää ainoastaan
armottomain olosuhteiden pakottamana, eikä suinkaan omasta tahdostaan.
Yhdellä ainoalla helmansa kohotuksella saattaa tottunut maailman nainen
osottaa, että kohtalo, eikä hän itse, johtaa hänet oloihin, joita
inhoaa ja — ja melkeinpä luulen, että sinun sijassasi kohottaisin
tuolla tavoin helmojani kulkiessani läpi _vaatekaupan_, johon arvoon
tuo entinen räsykauppa nyt on kohonnut".
"Joll'ei jokainen tuollainen 'kohotus' voisi minulle maksaa 50 kruunun
seteliä, niin saat olla varma siitä, ett'en suinkaan kieltäisi
itseltäni tuota huvia. Mutta vävyherrani pitää ohjat kireällä. Ja
sitä joukkoa, joka siellä mahtaa olla koossa! 'Rouva' Jönsson'ia,
Svensson'ia ja Pettersson'ia loppumattomiin. Totta kai tulet luokseni
huomena, niin saat kuulla koko näytelmän juoksun, jos nimittäin
vielä elänkään moisen määrättömän masennuksen jälkeen. Ah, Marianne,
kolmasti päivässä voit sinä laskeutua polvillesi ja kiittää Jumalaa
siitä, ett'et ole naimisiin joutunut! Sinä voisit nyt ehkä olla samoin
kuin minäkin köyhä unohdettu leski, jonka olisi pakko kestää vaikka
millaisia häväistyksiä, saadakseen toimeentulonsa ja voidakseen elää
retuuttaa ilotonta ja yksinäistä elämäänsä. Minun Evelinani oli
onnellinen kun pääsi pois, ennenkuin tämä uusi koetus meitä kohtasi.
Sillä tytöllä oli luonnetta. Hän ei ikinä olisi mennyt tuollaisiin
naimisiin, vaikka sydämensä olisikin ollut heikko ja kiintynyt noin
alhaiseen henkilöön. Hirveän nopeasti tuo kellokin tänään lentää...
kohta se jo on kaksi. Neljän tunnin kuluttua täytyy minun — minun
syvään nöyrtyä ja tulevana sukulaisenani tervehtää ihmistä, joka on
seisonut räsykaupassa kahdeksantoista vuotta, ehkäpä häntä syleilläkin
— sillä kuka sen tietää, mitä minun itsevaltias vävyni suvaitsee
käskeä. Oi, Marianne, itke kanssani katkeraa kohtaloani!"
Herkkätunteinen Marianne syleili ystävätärtään ja vanha, kello ilmaisi
kahdella kimeällä lyönnillä ajan nopeata kulkua. Vielä vähäinen
nyyhkytys, merkitsevä käden liike ja taas istui rouva Hevén yksin,
harmitellen ja itkien, kuten hän oli tehnyt koko leskenäolonsa ajan.
* * * * *
"Tästä annan arvoisalle rouvalle luvan kulkea", puheli Ahlmark'in
mummo, seisoessaan sangalliset lasit nenällä ja kädet puuskassa
entisessä räsypuodissaan, jonka rouva Lundh 18 vuotta sitten oli
häneltä ostanut ja nyt muuttanut hauskaksi vaatekaupaksi, jossa
lisäksi vielä oli monenlaisia muitakin esineitä mitä suloisimmassa
sovussa keskenään. "Epäilen, tokko itse kuninkaallakaan on hauskempaa
huonekalustoa? Katsokaas kuinka somalta klarinetti näyttää, tuota
uutta alushametta vastaan ja vanha kitara hovioikeushousujen rinnalla
rotanpyydyksen päällä! En ikinä väsy tuota katselemasta. Entä nuo
pitkät rivit harsohameita, joitten koristuksia, kahvipaahdin kita
ammollaan ihastellen katselee. Ja nurkassa tuolla vanha myssy
kynttiläjalan päällä, tässä taas nypläystyyny saappaan vetimen vieressä
— ja-a, niin tämä on ihan kuin palanen ilmeistä elämää! Jos minä
kykeneisin panemaan paperille kaiken sen, mitä tuota katsellessani
tunnen, niin ei siitä kirjasta varmaankaan hullumpaa tulisi kuin
monesta muusta, jota sukkelaksi kehutaan; mutta oikeen sydämeni
pohjasta minua vaan naurattaa tätä kaikkea katsellessa ja ajatellessani
niitä monia suuruuksia, jotka tänäpäivänä saavat tätä mutkallista tietä
kulkea. Hi, hi, hii! ihan täytyy tässä nuuskaksi panna. Ajatteleppas
sitä Ottoa! Siinä on sentään poika, joka ei häpeä äitiään eikä hänen
ammattiaan! Ja kun sitte vielä kutsuivat minutkin, vanhan haiskan,
tänne juhliin. Ja miks'en minä tulisi? Ei minua suurisukuiset peloita,
sillä kun tarkkaan ajattelee, niin räsyjä ne ovat kaikki, ja kukapa
aikoinaan lie enemmän sitä lajia käsitellyt kuin juuri minä. Mutta
pitääpä käväistä puutarhassakin vielä katsomassa, miltä siellä näyttää.
Ei vaan löydy toista, joka, niin osaisi järjestää ja laittaa kuin
Mateena Lundh."
Vieras toisensa jälkeen alkoi saapua; heitä vastaanottamassa
vaatekaupan ovella, seisoi päivän sankari, fil. tohtori Otto Lundh,
korkeakasvuisena ja miehekkäänä hyvänsuopa ja iloinen ilme kasvoissaan.
Jos rouva Hevén olisi vähintäkään aavistanut, keitä vieraita tänne
tuli, niin ei hän suinkaan sellaisella vastenmielisyydellä olisi
peilin edessä säpsää kivistävään päähänsä asetellut kuin hän nyt
teki. Mutta se seikka oli tahallaan pidetty salassa, eikä hän ennen
vielä kertaakaan ollut jalallaan astunut vaatekaupan vaatimattomalle
alueelle, olipa kieltänyt tyttärensäkin koko paikasta sanallakaan
mainitsemasta. Ei hän siis myöskään tietänyt, että tuo toimelias ja
kauneutta rakastava rouva Lundh jo aikoja sitte oli ostanut vaatekaupan
viereisen tontin ja puutarhaistutuksillaan, kukilla, lehtimajoilla,
hedelmäpuilla ja raikkailla ruohoalueilla muuttanut sen pieneksi
paratiisiksi; ei aavistanuthan, että päivän kunniaksi värillisiä
lyhtyjä oli ripustettu puiden oksille, ja että pidot mitä paraimmat oli
varustettu hänen onnellisen tyttärensä kunniaksi. Sen hän vaan tiesi,
että hänet tänäpäivänä pakotetaan menemään seuraan, jota kauhistuksilla
ajatteli ja tyttären iloa säteilevät kasvot saivat hänet, jos
mahdollista, entistäänkin kärsimättömämmäksi. Mielikuvituksessaan näki
hän likaisen puotikamarin, joukon lihavia vaatekojurouvia, aistittoman
koreat kahvikupit, pienen mopsikoiran ja parin sileitä kynttiläjalkoja,
ja hengessään tunsi hän, kuinka tuo "lian ja räsyjen keskellä"
omaisuntensa koonnut emäntä itsetietoisena ja ylvästellen kohtelisi
häntä, joka tosin oli köyhä, mutta kaikin puolin paljoa hienompi kuin
tämä, ja joka oli pitänyt parempana ennen kärsiä kuin toimia...
"No, sieltä ne nyt viimeinkin tulevat!" puheli itsekseen Ahlmark'in
mummo, joka puodin ovelta oli pitänyt silmällä, milloin morsian
äitineen saapuisi, sillä kaikki toiset vieraat olivat jo tulleet.
"Eikös kävelekkin tuon herttaisen tyttärensä käsipuolessa pää
painossa kuin mikäkin uhrilammas — kun ei häpeäkään, mokomakin vanha
tyhjäntoimittaja! Mutta jos minä vaan saan hänet tänäpäivänä vähäksi
aikaa kahdenkesken johonkin nurkkaan, niin tahdon silloin hänelle
sanoa pari mehevää sanaa, sillä minä vaan en olekaan niin suopea kuin
Mateena. Kyllä sitä jokainen osaa itkeä tihuuttamalla henkensä elättää,
mutta osata kunnialla ahertaa leipäkannikkansa edestä ei olekaan
jokaisen taito. — No, minun kai pitää nyäistä Ottoa, että hän tietää
mennä tyttöänsä vastaan, mutta muorin ottaisin minä halusta vähäksi
aikaa huostaani."
Jopa seisoikin äiti tyttärineen vaatekaupan ovella, jossa sulhanen,
kohteliaasti suudellen tulevan anoppinsa kättä, tervehti häntä
ja Ahlmarkin muori kursailematta syleili morsianta. Rouva Hevén
oli vähällä pyörtyä, ja hänen silmissään tanssivat inhoittavassa
sekamelskassa klarinetit, alushameet, rotanpyydykset ja
hovioikeushousut kahvipaahtimon ja saappaanvedinten lyödessä tahtia.
Voiko tuo jäykkä, lihava muija olla Oton äiti? Vai niin, hänen
"ystävättärensä" vaan. Niin, siellä sisällä "puotikammarissahan"
hänen äitinsä luonnollisesti ottaa vastaan. Otto tarjosi käsivartensa
tulevalle anopilleen, joka kohotti käännettyä, laahaavaa
satiinileninkiänsä sellaisella ylenkatseellisella liikkeellä, että
sen olisi pitänyt kerrassaan masentaa ainakin Ahlmark'in mummon,
väisti sitte halveksivasti muuatta univormutakkia, jonka omistaja
parisen vuosikymmentä takaperin rohkeasti oli häntä valssin
pyörteessä syleillyt. Mutta Jeanne-Louise, joka pää pystyssä kulki
jälessä, näki noissa naurettavissa esineissä, jotka "kansoittivat"
puodin, vaan vanhoja tuttuja, eikä voi mennä takaamaan, ett'ei hän
nyökäytellyt päätään ystävällisesti puolelle ja toiselle, kulkiessaan
herttaisesti käsikoukkua Ahlmark'in mummon kanssa, joka lyhyessä
pumasiinihameessaan, mustassa raitareunaisessa kaulaliinassaan ja
koreankeltaisissa myssynnauhoissaan näytti sangen itsetietoiselta ja
juhlalliselta. Pian oli kuljettu läpi käytävän, jota seinäpaperien
asemasta koristivat harsoriekaleet, kuluneet takit ja haalistuneet
kauhtanat, ja kun Otto avasi oven vieressä olevaan puutarhaan, lehahti
sieltä vastaan kirkas päivänpaiste ja suloinen kukkien tuoksu, ja
koko puutarha juhlapukuisine vieraineen muodosti mitä miellyttävimmän
näyn. Sieltä tuli odotettuja vieraita vastaan Oton äiti — ei "halpa",
ylvästelevä kojumuija, vaan arvokas ja ystävällinen nainen, jonka
käytös oli niin hiljaista ja miellyttävää, ett'ei edes itse Marianne
von Hinken olisi hänen edessään tullut hameensa lievettä halveksien
kohottaneeksi.
Entäpä vieraat sitte! Voiko rouva Hevén uskoa silmiään? Seisoihan
tuolla rovasti M., tässä professorit Y ja Z ja tuossa vanha everstin
rouva v. B. ja monta muuta sitäpaitsi, joita rouva Hevén kyllä ei
tuntenut, mutta jotka näyttivät sangen arvokkailta, ja joitten nimet,
kun hän no sai kuulla, eivät suinkaan tuota arvoa vähentäneet. Rouva
Hevén puristi vaatekaupan rouvan kättä melkeinpä ystävällisesti samalla
itsekseen aprikoiden, miten tämä seura oli joutunut tähän paikkaan.
Sitten osoitettiin hänelle paikka — kunniasija — ja niin juhla sekä
alkoi että jatkui tavalla, joka olisi kelvannut esimerkiksi monelle
muulle juhlalle, sen tunnusti mielessään kaikessa hiljaisuudessa
rouva Hevénkin. Hänen maljansa esitettiin ja juotiin erikoisella
kohteliaisuudella, hänen tyttärensä säteili onnea, sulhanen oli niin
huomaavainen sekä häntä että muita vieraita kohtaan, että hän alkoi
melkein heltyä, varsinkin kun häneltä jäi huomaamatta, miten Ahlmark'in
mummo etsi tilaisuutta saadakseen hänet puheilleen kahdenkesken,
voidakseen sanoa hänelle selvän totuuden...
Illallista syödessä, joka sekin oli järjestetty yhtä aistikkaasti kuin
kaikki muukin, nousi Otto ja kohottaen lasinsa lausui: "Kunnioitetut
vieraamme", hän alkoi, "Te, isäni vanhat ystävät ja minun suosijani,
voitte syystä kyllä ajatella, että tätä ilojuhlaa olisi voitu viettää
jossakin, sopivammassa, paikassa kuin vaatekaupassa kirjavine
sisustuksineen. Niinpä on anoppinikin hyväntahtoisesti tarjonnut sitä
varten pientä asuntoaan, mutta juhla täällä on minulle suuremman
arvoinen kuin missään muualla kaikkien niitten muistojen kautta, jotka
tämä paikka minussa herättää. Elävämpänä kuin muutoin astuu täällä
mieleeni se äidinrakkaus, jota minun on kaikesta kiittäminen; voimieni
herätyksestä, kieltäymyksen ja työn oppimisesta, tiedon lähteille
pääsystä, rakkaudesta hyvään sekä itsenäisyydestä, joka, kun se on
vapaa ylvästelystä, on välttämätön miehen luonteen kehitykselle,
samoiten kuin lempeys naiselle. Täällä muistan selvemmin kuin muualla
kaikki ne pitkät, hiljaiset ja työläät päivät ja vuodet, jotka äitini
on saanut kestää, tehdäkseen pojastaan kelpo miehen ja onnellisen
ihmisen; täällä, juuri täällä unohdetun sopen hiljaisuudessa ja
räsyjen keskellä olen oppinut näkemään, ett'ei mikään maailmassa ole
voimakkaampaa ja kestävämpää kuin naisen rakkaus, varsinkin jos tuo
nainen on äiti. Älköön siis kukaan käsittäkö minua väärin, kun annan
tunteilleni vallan ja uskallan ehdottaa toivossa, että kunnioitetut
vieraammekin siihen halulla, yhtyvät, maljan kunnioitetulle ja
rakastetulle äidilleni ".
Äänekkäillä suosionosoituksilla juotiin malja, mutta rouva Maleena
Lundh'in katse, kun hän nöyränä ja kyynelsilmin niiaili puoleen ja
toiseen, haki poikansa silmiä tahtoen sanoa: "jos minä vaan olisin tätä
voinut aavistaa, niin ei se milloinkaan olisi tapahtunut!"
Esittipä rovasti maljan Ahlmark'inkin mummon kunniaksi, puhuen
hänen pitkällisestä ja uskollisesta työstään; ja mummo, joka oli
iloinen ystäväinsä onnesta, ehkäpä vähän myöskin sampanjasta, niiata
lyykähytteli lyhyeen niinkuin olisi kaurasäkkiä maahan pudotettu ja
selitti, ett'ei hän suinkaan ylistyksiä työstään pyytänyt, sillä
kun ei "ruoka lähde ulkoa, on se haettava häkistä", mutta tuossa
häkissä — räsykojussa — oli hän kaikissa tapauksissa kestänyt
kokonaista kaksikymmentäneljä vuotta, aika, jonka hän arveli itselleen
rovastillekin olevan liian pitkän, ja tätä sanoessaan nauroi mummo
niin, että vaatteet päällä hytkyilivät ja katsoi rovastia pyöreitten
sangallisten lasiensa läpi, saaden tämänkin sydämellisesti yhtymään
hänen nauruunsa.
Mutta kun Otto hetkiseksi pääsi pujahtamaan pois iloisten vierastensa
joukosta, kiersi hän käsivartensa morsiamensa vyötäisille ja kysyi:
"Oletko nyt onnellinen, rakkaani, kun näet äitisikin kotiutuvan, kiitos
siitä arvoisille, vieraillemme? Kaikki he tulivat mielellään, sekä
vanhat että uudet ystäväni, joita ennakkoluulot eivät peloittaneet.
Mutta joka tapauksessa olisin hankkinut tänne hienoja vieraita sinun
tähtesi, jota olen rakastanut — ties kuinka kauan! Ainakin siitä
hetkestä alkaen, jolloin epätoivoissasi juoksit etsimään lapsuutesi
leikkitoveria valittaaksesi hänelle, että sinut oli kotoa sysätty pois.
Muistatko sitä?"
"Josko sitä muistan! Selvästi on mielessäni se tapaus niinkuin sekin,
ett'en koskaan äidilleni uskaltanut ilmaista, että sinä olit minun
leikkitoverini. Mutta kohta me, Jumalan kiitos, saamme jakaa sekä ilot
että surut, kodin ja kohtalot maailmassa!"
"Kas nytpä onkin sopiva tilaisuus — tuossa se istuu ihka yksin!"
jupisi Ahlmark'in mummo ja ohjasi askeleensa suoraapäätä kaptenska
Hevénin luo, pyytäen häntä vaatepuotiin korjaamaan jotain ratkennutta
ommelta ja asetti hänet nojatuoliin, istuutuen itse vastapäätä pienelle
matalalle jakkaralle, jonka yläpuolella riippui rivi miesten vaatteita.
"En minä teitä oikeastaan sen ompeleen tähden tänne pyytänyt", puheli
mummo jurosti hämmästyneelle rouva Hevéniille, "vaan sen vuoksi, että
tahdon teille sanoa pari totuuden sanaa. Ei siltä, että minä mikään
pappi olen, mutta kuitenkin olen päättänyt antaa teidän tietää, että..."
Juuri tänä tärkeänä hetkenä putosi merimiespusero naulasta suoraan
arvoisan matamin päähän, ja kun hän vihdoin sai sen niskastaan
kiskotuksi pois, oli nojatuoli tyhjänä ja hän tunsi vaan kapteenskan
laahustimen hipasevan jalkojaan.
"Odotappas, ihminen!" huusi muori äkeissään, mutta "ihminen" ei
odottanut puheen jatkoa, vaan meni arvokkain askelin puutarhan ovelle,
johon hän katosi ennenkuin Ahlmark'in mummo oli puseron naulaan ehtinyt
ripustaa.
"No", hurpatti mummo, "kyllä hänen pitää osansa saaman, vaikka se nyt
jääkin toiseen kertaan. En minä muuta kun sen vaan tahdon hänelle
sanoa, ettei sellainen leski, olkoon sitte vaikka kreivitär, joka
lapsineen, kaikkineen heittäytyy elinajakseen toisten niskoille, ole
liian hyvä silittämään sen kättä, joka kunniallisesti ja ahkeralla
työllä elättää itsensä ja omaisensa. Häpeä minulle, jos enempää olisin
aikonutkaan sanoa — mokomakin puseron riekale!"