Kaikki, jotka tunsivat sotatuomari Hasselin, olivat yksimielisiä
siitä, että hän aikoinaan oli mitä omituisin ihminen; nykyaikaan voisi
tällaista arvostelua pitää melkein kunniana, mutta ennen vanhaan
merkitsi se jotenkin samaa kuin olla vähän hassahtava. Vaikka tuo
samainen sotatuomari oli jotakuinkin varakas, eleli hän vaan kahdessa
pienessä huoneessa kolmannessa kerroksessa ja käytti kesät talvet
vanhaa kulunutta viittaa, jota kaunisti kolme päällekkäin asetettua
kaulusta. Talvella se kyllä oli sopiva kappale, mutta miksi hän
kesäiseenkin aikaan sitä käytti, ei ollut helppo käsittää, vaikka
hänen panettelijansa kyllä selittivät, että hän sen kautta säästi
housuja. Mutta hänen vanha taloudenhoitajattarensa vakuutti varsin
todenmukaisesti, että ukolla semmoisetkin päällään oli ja että hän
niitä samoja housuja oli käyttänyt kokonaista yksitoista vuotta, sekä
että ne aikoinaan olivatkin oikein oivat housut olleet, ihan puhdasta
manchestersamettia, ja että hänellä aina oli tapana kätkeä niitten
lahkeet saappaanvarsiensa sisään. Taloudenhoitajatar oli sitäkin
varmempi asiastaan, koska hän kerran kuukaudessa niitä harjasi, ja
koska hänelle oli luvattu, että kun niiden nykyinen omistaja kerran
herkeää niitä käyttämästä, saa hän ne ystävyyden lahjaksi ja voi
niistä itselleen puseron ommella. Mutta hän oli jo melkein kadottanut
kaiken toivonsa, peläten puserotta jäävänsä, niin loppumattomat
näyttivät housut olevan. Kahdentenatoista vuotena Liisa jo kuolikin
pois, mutta housut vaan elivät; ja nuo uskolliset seuralaiset yllään
seisoi sotatuomari Liisan ruumiin ääressä, mielessään katuen ett'ei
niitä tälle ennemmin ollut antanut. Mutta nyt se oli liian myöhäistä;
ruumiskääreiksi ne eivät sopineet. Ei tuomari Liisaa pettänyt ollut,
sillä hän tiesi vakaasti aikoneensa lupauksensa rehellisesti täyttää;
mitäs hän sille mahtoi, ett'eivät housut ikinä ottaneet kuluakseen.
Olihan Liisa sitäpaitsi saanut kaiken saatavansa: 40 kruunua vuodessa
ja kerran mustan pumasiinihameen. Rehellinen hän oli ollut (sillä
siihen aikaan, kun piioilla oli pienet palkat, ja kun he eivät vielä
osanneet kirjoittaa eikä laskea, eli oikeastaan vähentää, olivat he
ylipäänsä rehellisiä) ja senvuoksi tahtoi sotatuomari kustantaa Liisan
hautajaiset. Niinpä meni hän ruumisarkkukauppaan, valitsi sieltä
kaikkein yksinkertaisimman arkun minkä saada voi, tinki tanakasti ja
kutsui sitte Liisan langon ja ystävänsä, asessori Träden, hautajaisiin,
jotka pidettiin seuraavana sunnuntaina kirkonkellojen soidessa, sekä
tarjosi vierailleen lasin malagaa rinkelin kanssa ja neljänneskilon
pussin konvehtia.
"Minkälaisia konvehtia pitää olla?" oli myyjämamseli kysynyt.
"Sellaisia, joissa on muistolause paperissa", oli sotatuomari
hajamielisesti vastannut.
Mamseli katseli tuota kummallista ostajaa, hymyili ja mittasi
yhteisestä makeiskasasta. Senpätähden, kun Liisan lanko, peltiseppä,
tuli kotiinsa hautajaisista "kitupiikin" luota ja jakeli makeisia
lapsilleen, sanoi hänen kahdeksanvuotias tyttärensä muistolausetta
tavaillessaan: "kuules, pappa, miten tässä lukee kauniisti!"
"Terve nyt tultuas, lapsonen pieno
Iloksi isän ja äidin sa vieno!"
"Tämähän on ihan pilkantekoa vainajasta", sanoi harmissaan peltiseppä.
"Mutta se on varmaan saanut vanhoja ristiäiskonvehtia muutamia penniä
halvemmalla, siinä on koko juttu".
Jotenkin samoihin aikoihin istui asessori Träde sotatuomarin luona,
maisteli viiniä sameasta lasista ja aukasi konvehtipussin maistaakseen
makeisiakin. Sattumalta tuli hän katsahtaneeksi kirjoitukseen:
"Ja Amor tuo veitikka tähtää ja hosuu,
Kunnes naimiskaareen hän viimeinkin osuu".
"Soma hautajaiskonvehti tiimat tuumaili asessori ojentaen
sotatuomarille makeisen.
"Muistolauseet ovat aina typeriä", vastasi tämä rauhallisesti; antaen
sen takaisin vieraalleen. "Ja sitäpaitsi on aivan yhdentekevää;
mitä konvehdin taikka ihmisen päällä on, kunhan sisus vaan on hyvä.
Liisa oli hyvä ihminen; jos hän olisi elänyt; olisi hän saanut
manchesterhousuni..."
"Minäpä melkein luulen; että hän olisi mieluummin ottanut pienen
vuotuisen raha-avun, ja sen hän kyllä olisi saanutkin, jos sinut oikeen
tuntenen".
"Vuotuisen raha-avunko minulta 'kitupiikiltä'?"
"Jonka käsi kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin aina on avoin antamaan."
"Ihmisvihaajalta?"
"Mutta jonka sydän on lämmin kumminkin."
"Vaiti, sinä vanha ystäväni, anna minun pitää maailmalta saamani
kunnianimet. En tiedä sen pahempaa, kuin sellaiset ihmisystävät, jotka
asettavat jalomielisyytensä kyltiksi itselleen, enkä halveksittavampaa
tointa kuin kulkea ympäri ja hakea kiitosta. Minusta on aivan
yhdentekevää, mitä maailma ajattelee; hymyilen hiukan tuolle vanhalle
mummo paralle, niinkuin sekin minulle ja sitte ollaan kuitit".
"Mutta mistä sinä nyt saat itsellesi taloudenhoitajattaren?"
"Niin, sanoppas mulle se!" vastasi sotatuomari avuttomalla äänellä.
"Matamia on kyllä kuin kärpäsiä elokuussa, mutta niihin ei ole juuri
enempää luottamista kuin kärpäsiinkään."
"Jos ilmoittaisit lehdissä?"
"No johan ne minut kerrassaan hukuttaisivat — vanhapoika on aina
mieluinen syötti sellaisille naisille — ja kuka takaa minulle että
sadunkaan joukosta löytäisin vähimmin tuhlaavan."
"Otaksun, että sinä osaat tutkia ihmisiä heidän kasvoistaan."
"Akkojen naamasta ei ota yksikään selvää. Mutta koetan nyt kuitenkin
vähän katsella ympärilleni", sanoi sotatuomari huoaten ja silmäten
samalla suurta kiikaria isolla puujalustalla, joka täytti melkein koko
ikkunan viereisen nurkan.
"Aiotko sinä kiikarilla tutkia savupiippuja taikka jonakin
suursiivouspäivänä valita siivoojamummojen joukosta matamin itsellesi?"
kysyi asessori Träde vetäen suunsa hymyilyn tapaiseen irvistykseen.
"Eipä juuri niinkään, mutta kaikissa tapauksissa tahdon nyt vähän
katsella ympärilleni".
"No, onneksi olkoon ja kiitos tästä päivästä; nyt minä menen".
"Etkö tahdo vielä vähäksi aikaa jäädä — minulla on savustettu lampaan
jalka kaapissa."
"En kiitos; odotan siksi, kunnes saat tavaraa lisää ruokavarastoosi.
Lampaanjalka menee sulla kyllä mukiin itselläsikin ennenkuin uuden
matamin löydät. Hyvää yötä!"
Asessori meni, ja sotatuomari lukitsi oven hänen jälkeensä, istuutui
sitte vanhan sohvansa nurkkaan kohtaloansa harkitsemaan. Hän kaipasi
Liisaansa enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää. Niin hiljaa
ja kuulumatta oli Liisa hänen ympärillään liikkunut, aina oli hän
heti saanut tulen uuneihin syttymään, ei ollut koskaan unohtanut
asettaa tohveleita hänen sänkynsä eteen, ruuan oli valmistanut
kellonlyönnilleen ja vihdoin hurskaalla mielellä ja kuuluvalla äänellä
lukenut iltarukouksen ikivanhasta rukouskirjastaan. Sotatuomari oli
vieläkin kuulevinaan kun Liisa omituisella tavallaan luki rukouksen
loppusanat: "Ja varjele meitä Jumala perkeleen kavalilta juonilta sekä
kovasta rutosta joka pimeissä liikkuu!"
"Niin, siunatkoon Jumala hänen sieluansa; hyvä ihminen oli Liisa",
puheli sotatuomari itsekseen pannen kätensä ristiin, "ja sellainen
ihminen, joka ei muruja hukannut, joka tapa on minulle kauhistus. Ja
sitäpaitsi oli hän niin kekselijäs, ett'ei sellaisia ole kuin yksi
tuhannesta. Eikä hän myöskään ahnehtinut turhaa voittoa. Jos hän olisi
jäänyt elämään minun jälkeeni, niin ei hänen puutetta olisi kärsiä
tarvinnut; mutta niin kauan kuin ihmiset ovat terveet ja kykenevät
työtä tekemään, on väärin heitä hemmoitella. Siten kasvatetaan vaan
silmänpalvelijoita".
Muutaman tunnin kuluttua valmisti yksinäinen vanhus itse vuoteensa ja
paneutui levolle raskain sydämin, valvoi kauan, mutta nukkui vihdoin
ja näki unta, että Liisa oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä
ja osoittavinaan vanhalla koukkuisella sormellaan puiden latvoja,
tiilikattoja ja vinnikammareita, joihin sotatuomarilla oli vapaa
näköala. Mutta juuri kuin hänen piti kysyä, mitä Liisa tarkoitti
sekä lausua ilonsa siitä, että tämä oli tullut takaisin, — sillä
unissaankin muisti sotatuomari Liisan kuolleeksi — muuttuivat tämän
vanhat ryppyiset kasvot hymyileviksi lapsen kasvoiksi, kumarista
hartioista kasvoi pari valkeita siipiä ja ennenkuin sotatuomari ehti
mitään ajatella, liiteli huoneesta pois enkeli, jälkeensä jättäen niin
voimakkaan valojuovan, että sotatuomarin täytyi hieroa silmiään ja —
herätä siihen.
Oli jo valoisa päivä ja huone näytti kesäisen auringon heleässä valossa
sangen kodikkaalta. Mutta ei kuulunut keittiöstä kuppien ja lusikoiden
kilinää eikä tunkeutunut sisään äsken paahdetun kahvin suloista
tuoksua. Niin kovin hiljaista siellä oli ja sotatuomari, joka heti
herättyään ei ollut muistanutkaan suruansa, tunsi sen taaskin kahta
raskaampana.
Hiljainen koputus ovelle joudutti hänet tavallista kiireemmin
manchesterihousuihinsa. Avattuaan oven, näki hän edessään naaman, jonka
joskus ennenkin Liisan luona oli nähnyt ja nyt viimeksi eilen täällä:
Liisan langon, peltisepän.
"No, mikäs nyt on hätänä?" kysyi sotatuomari äreästi, "eikö makeiset,
jotka eilen saitte, olleetkaan tarpeeksi hyviä, koska tulette takasin?"
"No, eihän nuo niin erinomaisia olleet, nekään; mutta en minä sentähden
tänne tullut. Minä tahdoin vaan sanoa", puheli peltiseppä liikutettuna,
"että meillä on ollut aivan väärä käsitys sotatuomarista... ja että
me eilen saimme käärön, joka sisälsi 500 kruunua ja jonka kuoreen oli
kirjoitettu: Liisalta hänen sisarenlastensa kasvatukseksi..."
"No, entä sitte?" sähisi vastaan sotatuomari, "enkö minä sentähden saa
edes pukeutua? Mitä se asia minuun kuuluu? Kiittäkää sitä joka rahat
teille antoi ja pitäkää hyvänänne."
"Mutta ei niitä kukaan muu ole _voinut_ antaa kuin sotatuomari, ja jos
isän siun..."
"Kuulkaas nyt, hyvä ystävä: te olette rehellinen mies, sanoi Liisa,
mutta tyhmä te olette, sanon minä. Mitä on minulla teidän lastenne
kanssa tekemistä? Menkää nyt ja levittäkää tämä juttu kaikkialla
Tukholmassa ja hankkikaa kaikki kakarat minun elätettäväkseni! Jos
lahjan kuoressa kerran on Liisan nimi, niin on hän tietysti pannut
siihen kaikki palkkasäästönsä ja pyytänyt jonkun ystävänsä lähettämään
ne teille. Ei hän niin eilispäivän lapsi ollut, ett'ei jotain olisi
säästääkin ehtinyt. Tehkää niinkuin Liisa on sanonut: kasvattakaa
lapsenne kunnon ihmisiksi ja antakaa toisten, joilla ei heidän kanssaan
ole mitään tekemistä, olla rauhassa — ja nyt hyvästi!"
Ovi paukahti kiini ihan peltisepän nenän edessä, joten tällä ei ollut
muuta neuvoa kuin harmissaan lähteä takaisin kotiinsa, jossa hän
vaimolleen vakuutti: "ett'ei se saituri sitä vaan antanut ole. Vähältä
ett'ei heittänyt minua rapuista alas. Sanoihan Liisakin aina, että se
on kitsas kuin mikä; en ymmärrä, miksi sinun piti narrata minut sinne!"
"Mutta Liisa sanoi myöskin toisinaan epäilevänsä, että ukko salaa
lahjoittelee yhtä ja toista tarvitseville. Kyllä minä sittenkin luulen,
että se on hän!"
"Minä annan pienet joulut koko ukolle", sanoi peltiseppä; "voisihan hän
edes siivosti kohdella ihmisiä, senkin vanha äkäpussi, olkoon hän sitte
antanutkin taikka ei. Minä vaan en sinne enää ikinä mene."
Sill'aikaa leikkasi sotatuomari viipaleita suolasesta lampaan jalasta,
ryyppäsi malagaa palan painikkeeksi ja puheli itsekseen: "kerran ja
parikin tämä voi käydä päinsä, mutta kyllä sitä ihminen pitemmän päälle
hoitajan tarvitsee. Ja nyt tarkastuspaikalleni!"
Hän kääri viitan paremmin ympärilleen, levitti peiton sängylle ja meni
sitten kiikarin ääreen ja suuntasi sen erään vastapäätä sijaitsevan
korkean talon vinnin akkunaan.
"Eikös vaan istukin jo täydessä työssä, vaikka vasta on varhainen
aamuhetki", puheli ukko tyytyväisenä. "Tuo se on tytöistä parahin.
Niin, niin, nyökäyttele sinä vaan päätäsi lintuselle! Olenhan sen
antanut kantaa sinne ylös tuottamaan sinulle hiukan iloa keskellä
ahkeraa työtäsi vanhan äitisi hyväksi. Mahdat sinä mielessäsi
tuumailla, minkä näköinen sinun tuntematon ihailijasi lienee. Niin,
kaunis ja hieno hän on, 60 vuotta harteilla ja peruukki päässä, mutta
sellaiset ritarit ne parhaita ovat, sillä ne eivät tuota koskaan
sydänsuruja... Et sinä aavista liverrellessäsi siinä kilpaa lintusen
kanssa, että monta kertaa olen hartaasti halunnut keventää kuormaasi
ja antaa sinulle suuremman vuotuisen raha-avun; mutta kun näen sinun
sydämellisen ilosi joka kerta kuin työlläsi voit tuottaa äidillesi
huojennusta, niin ei ole minulla ollut rohkeutta heittää kultaista
Eris-omenaa häiritsemään kotisi hiljaista rauhaa. Mutta isällisellä
huolella seuraan kohtaloasi, ja voit olla varma siitä, että jos voimasi
joskus pettävät, niin olen valmis näkymättömänä uskollisesti sinua
auttamaan..."
"Nyt n:o 2:seen", jatkoi sotatuomari suunnaten kiikarinsa vähän
kauemmas. "Senkin vetelys! Loikoilee vielä sängyssään, vaikka jo
aikoja sitte olisi kirjan ääressä istua pitänyt! Soisin sydämestäni,
että kiikarini olisi elefantin kärsä taikka että saisin kaiken veden
ruiskukannuuni kootuksi voidakseni tihuuttaa sen tuon laiskurin
niskaan. Kyllä silloin jaloilleen pääsisi, sen takaan. Mutta, kas —
korttipakka ja raharasia! Vai on herra sitä maata. Ja tuossa kaksi
tyhjää pulloa ja neljä lasia. Aivan oikeen, kaikki mitä tarvitaan
työhalun ja — kyvyn hävittämiseksi. No, jääköön nyt vielä tällä kertaa
rankaisematta, mutta jos tuota tapahtuu useammin, niin ei hän tule
kuulumaan seurustelupiiriini. Niin, sillä siihen luen minä kaikki
ne, joita kiikarillani tarkastelen ja joitten töihin ja toimiin minä
pelkästä ihmisrakkaudesta sekaannun.
"Ja nyt minun pariskuntani luo (tätä sanoessaan käänsi hän kiikariaan
vasemmalle). Tappelevatko ne! Jaa, jaa, sitä minä vähän aavistin,
kun ne vastanaineina vaan toistensa sylissä istuivat ja suutelevat
päivät päästään, eivätkä panneet niin rikkaa ristiin. Kas vaan, miten
mies läimäyttelee vaimoaan takilla ympäri korvia. Mutta tuopas vasta
raivotar on, eikös vaan otakkin kuumaa kahvipannua ja tyhjennä sen
sisällystä miehensä päälle sen sijaan että kaataisi sen hänen suuhunsa.
Ah, sitä aviollista autuutta... puolensa ne ovat silläkin, hi, hi,
hii, nyt se asettaa miehensä sängyn laidalle ja puistelee häntä kuin
jauhosäkkiä — ja sitte ovesta ulos ja mies perästä.
"Nyt ei ole muuta katsottavaa kuin tyhjät seinät, niin, tosiaankin
tyhjät, sillä eilen siellä vielä kello naksutti, mutta nyt on sekin
poissa. Huoneet tyhjennetyt putipuhtaiksi kolmessa vuodessa, on se koko
menoa. Hukkaan ovat menneet minun yritykseni saada muutamain toisten
henkilöiden kautta heitä luopumaan laiskuudestaan ja nautinnonhimostaan
ja tarttumaan johonkin tuottoisaan työhön; nyt saavat selviytyä miten
parhaiten voivat; kyllä se hätä, opettaa. Pois minä heidät pyyhin
listaltani.
"Mutta täällä (taas hän suuntasi kiikarinsa toisaalle) täällä ovat
minun kaikkein hauskimmat tuttavuuteni; minun nuori kymnasistini
ja hänen taloudenhoitajattarensa — niin s.t.s. minä luulen, että
hän on kymnasisti. Se poika se vasta lukee myöhään ja varhain. Ja
miten hyvänä hän sillävälin pitää tuota herttaista vanhaa mummoa ja
syleilee häntä aivan kuin olisi se hänen oma äitinsä. Niin, kukapa
tietää, vaikka oliskin äiti; mutta kovin hän halvalta näyttää?
Mutta onpa moni yhtä alhainen äiti pojastaan valtioneuvoksenkin
kasvattanut. On se kerrassaan hienoa, kun kymnasisti kustantaa
itselleen taloudenhoitajattaren; paremmin minä häntä tarvitseisin. —
Mutta mitä nyt — mitä on tapahtunut? Kymnasisti ei olekaan kirjansa
ääressä kuten tavallisesti; en näe häntä ollenkaan. Huoneessa ei ole
muita kuin matami, joka siellä lentää nurkasta nurkkaan kuin sukkelin
yölepakko. Kummallisen kärkäs liikkeissään tuo ihminen, eikä hän niin
rutivanhakaan taida olla. Taitaa vähän muistuttaa Liisaa näin selästä
katsoen... Liisa, niin, niin, hoh, hoo. Hänen laistaan en sentään
toista saa. Ei, mutta katsos, nyt levittää hän salvetin pöydälle
ja asettaa tuoreita kukkia lasiin! Tuo on jo melkein hemmoittelua,
voisihan poika muutenkin kahvinsa juoda! Mahtaa olla lellipojan
syntymäpäivät... ainoa lieventävä asianhaara moisessa turhuudessa. Kas
tuossa tuopi muuan tyttö voipalasen, jonka hän varmaan on nyt juuri
ostanut. Ei olisi Liisa sitä punnitsematta ottanut vastaan; säntilliset
ihmiset eivät sitä koskaan tee. Mutta totisesti, eikös ota matamikin
puntaria naulasta! Kunnioitukseni lisääntyy tuota ihmistä kohtaan.
Jaha... siinä sitä nyt ollaan... minkä päällä punnita? Voi on löysää
tähän aikaan, eikä sitä mielellään rautakoukkua pistäkään palaseen,
jonka aikoo aamiaispöytään asettaa. Paperi ympäri... hyvä on, mutta
jos työntää koukun läpi, niin paperi repeää... Hyvä! hyvä!" huusi
sotatuomari äänekkäästi, poistui kiikarin luota, ja hieroi käsiään
pelkästä ihastuksesta nähdessään miten matami vähintäkään empimättä,
irroitti pitkän, neulotun sukkanauhansa ja hääräsi sen voipalan
ympäri, joka lienee painanut sen minkä pitikin, koska hän tyytyväisenä
nyökäytti päätään tytölle, joka sen kanssa katosi. "Tuo ihminen
täytyy minun saada", huudahti sotatuomari, nojaten selkäänsä hiukan
levähtääkseen. "Onhan lupa kysyä, ja jos hän ei ole pojan äiti... ja
kaikissa tapauksissa... saahan tuota ainakin koittaa.
"Mutta nyt pitää minun katsoa mitä vanhalle neidille kuuluu ja onko hän
eilisestään viisastunut." Ja taasen tähtäsi hän kiikarinsa muutaman
tuuman vasemmalle. "Kas nyt taas tuota vanhaa hupakkoa; jo hinaa
punaista lippua liehumaan tänäkin päivänä! Luulen, että vaikka hän
tietäisi minun päätökseni antaa hänelle 50 kruunua niin pian kuin hän
heittää itseään maalaamasta, niin ei hän kuitenkaan voisi sitä jättää.
Noin, vähän enemmän punaista vasemmalle poskipäälle... voi sinuas vanha
kummitus! Ja vähän lisää mustaa kulmiin. No nyt olet tuossa tuokiossa
kirjaeltu; ei muuta puutu kuin rengas nenästä, sillä sormeesi sinä sitä
et koskaan saa, vaikka miten paljon vaivaa sentähden näkisit. Miten hän
käryyttää noita vaivasia hiuksen haituviansa! Lopulta on koko pää kuin
kaskimaa. Kas niin, nyt on hän vihdoinkin valmis! Pidä nyt varasi, niin
näet miten hän ojentautuu akkunastaan, lähettääkseen hellän silmäyksen
naapurilleen, tuolle juoppo kapteenille. Aivan oikeen. Tuossa se
venytteleikse ikkunallaan punaisena ja kasvot pöhössä ja tupruttaa
savua turkkilaisesta piipustaan. Katsos nyt tuota siroa, tervehdystä!
Puh, puh, tupsahtelee savu suoraan neidin hymyilevään suuhun; hän on
tukehtumaisillaan ja vetäytyy takaisin. Hi, hi, hii, ei maksa vaivaa
huudella vanhaa kulunutta kuunaria, ei se sinua mukaansa voi kumminkaan
ottaa. Noista kahdesta ei minulla enää suuria toiveita ole; enkä minä
jaksakaan heidän toimiansa kauempaa seurata, kuin tämän vuoden loppuun.
"Ei, mutta kerran vielä pitää katsahtaa minun kunnon kymnasistiani ja
hänen yhtä kunnollista matamiaan, sitte on minulla muita tärkeämpiäkin
tehtäviä. Kas vaan — ovat saaneet vieraita! Eräs naishenkilö istuu
kahvipöydässä, mutta, ikävä kyllä, selkä tännepäin. Kylläpä on
kymnasisti iloinen! Hän näkyy olevan aika kaunis poika! Mitä nyt? Hän
kiertää käsivartensa tuon vieraan naisen kaulaan... suutelee häntä...
no, mitä minun pitää sanomani! Ja matami askaroitsee ja palvelee
niin iloisena, kuin hän nuo hyväilyt olisi saanut. Kas, ja nyt hän
kuivaa kyyneleitään, tuo hellä sielu! Ahaa, kyllä ymmärrän, siellä
vietetään perhejuhlaa ja joku vanha kunnon täti maalta on tullut heitä
tervehtimään, sillä ei nuoren kaunottaren selkäpuoli juuri tuolta voi
näyttää. Noin, nyt ottaa hän hatun päästään ja ojentaa sen matamille.
Mitäs minä sanoin: tukka on harmahtava, vaikka sitä onkin runsaasti;
täti hän varmaan on, taikka ehkä äiti... miten ihmeen onnellisilta
he kaikki tuolla sisällä näyttävät ja niin juhlallista, iloista ja
kodikasta kuin siellä on... oikeen käy kateeksi tällaisen yksinäisen
erakon sitä katsellessa". Sotatuomari nojautui taaskin raskaasti
huoaten levähtämään ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen
yksinäisessä huoneessaan, jossa ainoastaan seinäkellon naksutus
keskeytti hiljaisuutta. "Kuinka mielelläni", puheli hän puoliääneen,
"antaisinkaan vaikka koko omaisuuteni, jos saisin olla tuollaisen
perheen keskuksena, voi, enpä sitäkään, vaikka vaan halvimpana
jäsenenäkin tuossa kodissa! Liisa oli uskollinen, hyvätahtoinen ja
säntillinen, mutta ei hän kyennyt minulle kotia luomaan, sellaista
kotia, kuin toisinaan yksinäisyydessäni olen unelmoinut. Niin, sillä
onpa minullakin omat unelmani olleet, vaikka siitä jo on pitkät
ajat... Oli aika... suloisten toiveitten ihana aika, toiveitten,
jotka pettivät, aika jolloin... mikä vanha hupakko minä olenkaan!
Miten ollakkaan, niin luulin saavani suruni tukahdutetuksi kun kätkin
sen syvälle sieluuni, vetäydyin yksinäisyyteen sekä aloin halveksia
ihmisiä ja he samoten puolestaan minua. Vaikka täten jotain olisin
voittanutkin, niin onnea en ainakaan saavuttanut. Yksinäinen elämäni
on ollut jonkunlaista kostoa, joka kuitenkin on kohdistunut itseeni
— ja se onkin oikeen, sillä mitäpä hän olisi rikkonut, jota sydämeni
pohjasta omakseni toivoin? Mitä mahtoi hän sille, ett'ei voinut
rakastaa juroa epämiellyttävää nuorukaista, joka ei maailmassa muita
nähnyt kuin hänet yksin? Ei, hän ei sille mitään tainnut ja kuitenkin
pysyi mieleni katkerana siksi, kunnes tuo katkeruus vähitellen muuttui
välinpitämättömyydeksi koko naissukua kohtaan. Kun en häntä saanut,
en muistakaan huolinut ja siten on kulunut nyt jo lähes neljäkymmentä
vuotta, ja minusta on tullut harmaapää ukko. Usein olen vierasten
kuullen pilkaten puhunut perhe-elämän onnesta, mutta yksinäisyydessäni
ikävöinyt sitä kuin lapsi äitinsä syliä; ja vieläkin, kun näen elämää
noin täynnä onnea kuin tuolla ylhäällä, huutaa kuihtunut sydämeni
surkeasti ja vettyvät vanhat silmäni..."
Rinnalle painui murheisena sotatuomarin pää ja hyvän aikaa istui hän
aivan hiljaa. Mutta äkkiä hän nousi, heitti päältään yöviittansa,
pukeutui vanhaan, kuluneesen takkiinsa ja tuohon ijänikuiseen
kolmikauluksiseen kauhtanaansa, ja astui sitte rappuja alas, kulki
kadulta toiselle ilman määrää tai suunnitelmaa, kuten oli tuhansia
kertoja ennenkin tehnyt, tukahuttaakseen kalvavia ajatuksiaan. Mutta
tällä kertaa ei koe tahtonut ensinkään onnistua; kahden pitkän tunnin
perästä seisoi hän taaskin kotinsa ovella avain kädessä ja tyhjyys
rinnassa.
* * * * *
Samana iltana istui palvelijatar Saara Skott neljännen kerroksen
pienessä huoneessa ja parsi nuoren herransa pumpulisukkia, kun joku
koputti ovelle.
"Jalkani nukkuvat", vastasi sisällä Saara, "mutta ei ovi lukossa ole,
rouvahan se varmaankin on?"
"Ei ole rouva, herra se on", vastasi vieras ääni ulkoa.
"Herrako? mikä herra", huudahti Saara ihmeissään; "sen kuulen, ett'ei
se ainakaan minun herrani ole."
"Mutta voi siksikin vielä tulla", vastasi hyväntahtoisesti sotatuomari,
samalla ilmestyen kynnykselle koko komeudessaan kolmekauluksisine
kauhtanoilleen ja manchesterhousuineen.
"Kuulkaas nyt", sanoi sotatuomari istuutuen kursailematta tuolille
vastapäätä hämmästynyttä Saaraa, "matamista voi ehkä tuntua minun
käyntini vähän kummalliselta, mutta suoraan sanoen olen minä jo
pitemmän ajan matamia hyvillä silmin katsellut, ja..."
"Hyi hävetkää toki, vanha höperö", vastasi Saara ynseästi, "sen sanon
teille, ett'en minä mikään matami ole vaan palvelusneito ja vieläpä
rehellinen semmoinen, ymmärrättekö nyt".
"Joll'en sitä ymmärtäisi, niin en nyt täällä olisikaan, ymmärrättekö
te nyt, ja sitte olemme kuitit. Mutta minun taloudenhoitajattareni on
kuollut, näettekös".
"Entä sitte? Mahdankos minä mitä sille?"
"Ette, mutta minä kysyn teiltä muitta mutkitta, tahdotteko te tulla
hänen seuraajakseen. Minä olen, kuten sanottu jo pitemmän aikaa
seurannut teidän hiljaista toimintaanne täällä ja nähnyt, että olette
päättäväinen ja kunnon ihminen... ajatelkaamme esim. menettelyänne
sukkanauhan kanssa tänä aamuna voita mitatessanne..."
"Herra", huusi Saara syösten äkäisenä istualtaan.
"Istukaa paikoillanne; on vaarallista nojata jalkoihin, jotka
nukkuvat. Minun entinen Liisani, joka äsken kuoli, palveli minua
yksitoista vuotta, jonka pitäisi todistaa, ett'en minä niin aivan huono
isäntä ole. Hänellä oli palkkaa 40 kruunua ja sai sitäpaitsi kerran
pumasiinihameen. Minä olen yksinäinen mies, enkä vaadi suuria ruuan
suhteen, joten arvelen, että neiti tulisi sangen tyytyväiseksi oloonsa,
jos vaan voisitte asiasta varmasti päättää".
"Ensiksikin minä en tahdo", vastasi Saara ärtyisästi, "ja toiseksi ei
herra tunne minua, enkä minä saata käsittää, miten herra on voinut
minua _nähdä_, sillä eihän tässä meidän vastassamme asu ketään..."
"Ei siinä vaan taikoja käytetty ole", tunnusti sotatuomari. "Minä olen
hiukan tähteintutkija... minulla on kiikari, nähkääs, ja..."
"Ja herra huvitteleiksi nuuskimalla toisten rehellisten ihmisten
asioita — hui, semmoista herraa!" Halveksivasti viskasi Saara reikäisen
sukan itsensä ja sotatuomarin väliin. "Mieluummin kulkisin vaikka
luiden kerääjänä ympäri, kuin palveleisin moista herraa!"
Sotatuomari hymyili huvitettuna keskustelusta.
"Mutta mitä sanoisitte, jos ilmoittaisin teille, että tarkkaan
naapureitani ainoastaan heidän oman etunsa vuoksi".
"Sanoisin että kyllä 'häpeä' aina jonkun loukon piilopaikalleen löytää."
"Toisin sanoen: te ette usko minua?"
"En", vastasi Saara.
"Ettekä siis tahdo tulla minulle millään ehdolla?"
"En, ettekö jo kuulleet!"
"Ettekö vaikka tarjoaisin teille 100 kruunua".
"En tuhannestakaan".
"Mahtaa teillä 'herrasväkenne' luona olla aika hyvät ehdot", arveli
hymyillen sotatuomari.
"Eiköpä liene", vastasi Saara lyhyeen.
"Mutta jos minä tarjoaisin 150 kruunua?"
"Luuleeko herra olevansa huutokaupassa!" huusi Saara, jonka
kärsivällisyys nyt todellakin alkoi loppua. "Osaako herra
katkismuksensa? Tiedättekö mitä siinä lukee: 'älä himoitse lähimmäisesi
palkollisia eikä mitään hänen omaansa?' Tiedättekö että on ihmisiä,
joita ei ostamalla saada, ja jos ette ole ennen tienneet, niin nyt sen
ainakin kuulette. Voin teille kertoa, että olen palvellut emäntääni
kaksikymmentäviisi vuotta ja hoitanut nuorta herraani pienestä
pahasesta sekä pidän hänestä kuin omasta pojastani; rouva on uskonut
hänet minun haltuuni, nähkääs, ja Saara Skott ei ole se ihminen joka
pettää niitä, ketkä hänelle luottamustaan osoittavat — ja nyt voitte
mennä tiehenne, sillä asiat ovat selvillä. Ja sydämestäni minä toivon,
että kiikarinne tuhansiksi sirpaleiksi menisi sekä vakuutan lujasti,
että ikkunassani pitää rullakaihtimet oleman, tietäkää se."
"Ja minä tahdon sanoa teille", vastasi sotatuomari suopeasti, "että
te olette kunnon ihminen ja onnittelen isäntäväkeänne, joilla on
semmoinen palvelija. Hyvästi olette koetuksen kestäneet, sillä kaiketi
te ymmärsitte, että tahdoin vaan koetella teitä, kun kuulin että olitte
kiintynyt isäntäväkeenne ".
"Tepä vielä vanhanakin veitikka olette", sanoi Saara epäluuloisesti,
"uskokoon ken tahtoo koreata puhettanne. Mutta menkää tiehenne nyt,
sillä rapuissa kuulen jo rouvan askeleita, eikä hän suinkaan hyvillä
silmin katseleisi sitä, joka on tahtonut maanitella häneltä hänen
uskollista palvelijaansa".
"Jolla paha omatunto on, hän pelätköön", vastasi sotatuomari
rauhallisesti. "Minä jään tänne selittääkseni käyntiäni. Toivon että
rouvanne näkee jotain ihmisen kasvoistakin".
"Hän on vaan rehellinen leski, eikä mikään kasvojen tutkija, kuten te
näytte luulevan, sellainen lienette itse — tuossa hän jo tuleekin".
Samassa astui sisään rouvasihminen, jonka kasvot eväämättömästi
ilmaisivat entistä kauneutta; häntä olisi saattanut luulla noin 40
vuotiseksi, vaikka olikin melkein 50:nen vaiheilla. Hämmästynein
katsein tarkkasi hän vuoroon Saaraa ja vuoroon tuota kummallista
vierasta.
"Etsittekö ketä, herrani", kysyi tyyneesti rouva, astuen pari askelta
vierasta lähemmäksi.
Sotatuomari säpsähti kuullessaan hänen sointuisan äänensä, tuijotti
tuokion ajan hänen lempeisin kasvoihinsa ja äännähti sitte sanomattoman
onnen, hämmästyksen ja kaipauksen ilme kasvoillaan: "Se on hän; niin
totta kuin elän, on se _hän_!"
"Enkö minä jo ajatellut, että tuo ihminen on hullu", huudahti Saara
kauhuissaan. "Ja tässä hän nyt on istunut kanssani ainakin puoli
tuntia! Miten saamme hänet ulos? Eikä Alfred'kaan ole kotona!"
"Hiljaa", käski rouva päättävästi. "Hyvä herra", sanoi hän sitte
sotatuomarille, joka kädet ristissä ja sanatonna liikutuksesta ja
ilosta, yhä vaan katseli häntä, "epäilemättä erehdytte te; ehkä on joku
satunnainen yhtäläisyys... minä on ainakaan muista nähneeni teitä..."
"Ettekö?" kysyi sotatuomari melkein valittavalla äänellä. "Eikä
sitäkään edes? Mutta minä olisin tuntenut teidät, Henriette Halden,
vaikka 60 vuotta olisi kulunut siitä kuin viimeksi tavattiin... Vaan
sehän onkin luonnollista", jatkoi sotatuomari pää rinnalle vaipuneena,
"sillä ei päivääkään ole kulunut, etten teitä olisi ajatellut..."
"Rouva, menenkö noutamaan poliisia?" kysyi Saara, astuen askeleen ovea
kohti.
Mutta rouva ei vastannut hänen kysymykseensä. Hän tarkasti vielä kerran
ja tarkemmin vierasta, läheni häntä askeleen, toisen, avasi suunsa
aikomuksessa jotakin sanoa, mutta sulki sen jälleen ja teki täten
useamman kerran, kunnes vihdoin vieno puna levisi hänen kasvoilleen ja
hän liikutettuna ja ihmeissään sai sanotuksi: "olisitteko te... onko se
mahdollista, että... että näen edessäni Karl Hassel'in!"
"Hänet juuri, Henriette, eikä ketään muuta", sanoi sotatuomari
sydämellisyydellä, joka melkein ihmetytti häntä itseäänkin, niin
oudolta se kuulosti. Nyt kutsuttiin tuo niin odottamatta tavattu vieras
sohvan nurkkaan istumaan; Saara lähetettiin noutamaan pullo viiniä, ja
kun he yhdessä nuoren Alfredin kanssa, jolle hän matkalla oli kertonut
rouvan tavanneen jonkun nuoruutensa tuttavan, — kotia tulivat, istuivat
nuo vanhat kumpikin omassa sohvan nurkassaan jutellen herttaisesti ja
kyynelsilmin menneistä päivistä, — se, joka luuli tapaavansa heidät
toistensa sylistä, tekee parhaiten lopettaessaan lukemisensa tähän.
Mutta niille, joita huvittaa kuulla parista hyvästä ystävästä, voimme
tässä viivan alla vielä kertoa muutaman selittävän sanasen.
* * * * *
Puoli vuotta äsken kertomamme tapahtuman jälkeen ilmoitettiin
hyyrättäviksi sotatuomarin molemmat huoneet, joissa hän niin
monta vuotta, oli asunut. Hän oli muuttanut valoisaan ja hauskaan
viisihuoneiseen asuntoon, ja eli siellä mitä onnellisinta perhe-elämää;
huolella vaali ja hoiteli häntä rouva Henriette Halden, jonka
kotiin hän oli elämänsä loppupäiviksi päässyt täysihoitoon ja jonka
poikaa hän puolestaan rakasti, pitäen hänestä huolta kuin omastaan.
Kiikari sai väistyä senjälkeen kuin joka aamu salin avoimesta ovesta
houkutteieva kahvipöytä kutsui hauskempaan toimeen kuin naapurien
tarkastelemiseen. Palvelijatar Saara Skott oli vähitellen leppynyt ja
tottunut sotatuomariin, mutta yhtä asiaa hän ei voinut unhottaa: sitä
että tämä hänen sukkanauhaansa oli tarkastellut. Pois oli kadonnut
kolmikauluksinen kauhtana ja manchesterhousut, ja sotatuomari näytti
nyt aika hienolta mieheltä, kun hän joskus sunnuntaisin "perheineen"
astui venheesen ja sousi saaristoon nauttimaan luonnon kauneudesta.
Tosin oli sotatuomari toistamiseen saanut rukkaset ihaillulta
Henrietteltään, joka pysyi mies vainaalleen uskollisena; mutta ne
annettiin hänelle niin hienolla tavalla ja niin ymmärtäväisesti, ja hän
sai niin runsain määrin nauttia todellista sisaren rakkautta, että se
korvasi kaiken muun. Olihan hänen elämänsä nyt niin paljon rikkaampaa
kuin se koskaan oli ollut, taikka kuin hän oli milloinkaan uskaltanut
toivoakaan. Kaunis auringonpaiste valaisi nyt hänen elämänsä iltaa!
Hän ei voinut käsittää, että oli ollut aika, vieläpä niin pitkä aika,
jolloin hän eli tuollaisena naurettavana erakkona, tietämättä muusta
onnesta kun silloin tällöin raha-avulla auttaa jotakin tarvitsevaa. Se
ilo hänellä nytkin oli, mutta moninkertaisena ja jalompana sen kautta,
että Henriette osoitti harrastusta siihen ja iloitsi hänen kanssaan
jokaisesta tuollaisesta toimenpiteestä.
"Kylläpä vanha Liisa tiesi, mihin hän koukkuisella sormellaan osoitti",
tuumi hymyillen itsekseen sotatuomari, katsellessaan miten Henriette
rouva tyynenä ja miellyttävänä liikkui ja järjesteli kodissa, hänen,
sotatuomarin hiljaisessa ja onnellisessa kodissa.
"Kuulkaas serkku hyvä", sanoi hän hyväntahtoisesti rouva Henriettelle,
"minä melkein kadun, että hävitin vanhan kiikarini".
"Ei serkun sitä pidä katua", tuumi rouva. "Minä sanon niinkuin
ennenkin, että vaikka serkku hyvässäkin tarkoituksessa kiikaroitsi,
niin ei se sittenkään ollut hienotunteisesti tehty."
"Mutta kiikarin läpihän minä serkunkin keksin, ja samalla onneni..."
"Kyllä te onnenne muutenkin olisitte saavuttaneet. On eräs, joka
näkee paremmin kuin me kaikilla kiikareillamme yhteensä, ja kun hän
huomaa ajan soveliaaksi, niin antaa hän kyllin iloa, meidän sitä
etsimättämmekin".
"Kyllä serkku on oikeassa nyt, kuten aina ennenkin", myönsi sotatuomari
voitettuna. "Sen sanon kuitenkin puolustuksekseni, että jos serkku
minusta alustapitäen olisi huolta pitänyt, niin en koskaan olisi
joutunutkaan kiikaria käyttämään."