Kertomuksemme alku tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitte eräänä
kylmänä marraskuun iltana Lontoossa.
Kuningatar Viktoria ja prinssi Albert pitivät loistavat tanssiaiset
Englannin ylimyksille ja vieraille, joita ulkomaalaisista hoveista
oli saapunut tuon mahtavan hallitsijaparin luo. Koko juhlahuoneusto,
jossa kukat suloisia tuoksujaan levittelivät, loisti kuin valomeri;
lumoavat, salaperäisen hämärän ympäröimät lehtimajat sisähuoneissa
tarjosivat vieraille tilaisuuden tuttavalliseen seurusteluun ja
vapaasen keskusteluun joko sydämen asioissa taikka politiikassa;
ravintola tarjosi mitä paraimpia ja harvinaisimpia makupaloja
herkkusuille ja kaikki, mitä hyvä aisti ja ylellisyys oli voinut
saada kokoon, oli tänne haettu tuottamaan sen suosikeille muutamiksi
lyhyiksi hetkiksi joko näennäistä taikka todellista onnea. Sillä, jos
kohta monet vanhemmista vieraista, jotka tällaiseen olivat tottuneet,
huolimatta iloisesta hymystään, pysyivätkin aivan välinpitämättöminä,
oli joukossa nuoria, jotka täysin sydämin tästä nauttivat, jotka jo
pitkät ajat edeltäpäin olivat iloinneet ajatellessaan tätä hetkeä ja
luultavasti vuosikausia tulisivat sitä muistamaan, erittäinkin jos se
mies taikka nainen, johon heidän sydämensä oli kiintynyt, läsnäolollaan
tilaisuudelle vielä erikoisen vetovoiman antoi.
Juhlasali vilisi valtakunnan vanhimpia, sotilaita ja nuorukaisia
sekä naisia mitä kallisarvoisimmissa ja hienoimmissa puvuissa.
Kevyesti ja vapaasti sujui keskustelu eri ryhmissä, mielipiteitä
vaihdettiin, sukkeluuksia singahuteltiin siksi, kunnes avautuivat
kaksinkertaiset ovet ja sisään astui seremoniamestarin jälessä
hallitsijapari tehdäkseen tuon tällaisissa tilaisuuksissa tavallisen
kierroksensa vieraitten joukossa, jotka kaikkialla, missä korkea
isäntäväki näyttäytyi, kumartuivat syvään ja hiljaisesti kuin rannan
ruoko. Ei ketään, joka jollakin tavoin luuli sen ansainneensa, jätetty
ilman hyvää sanaa ja kelle sanat eivät riittäneet, se sai ainakin
ystävällisen hymyilyn. Mutta erikoisen runsaasti saivat kumpaakin
lajia osakseen lordi C. ja hänen ihana tyttärensä lady Evelyn, jotka
alamaisella kunnioituksella kuuntelivat heille tehtyjä kysymyksiä sekä
vastasivat niihin yksinkertaisella arvokkaisuudella. Mutta vaikka
lady Evelyn saikin nauttia kuninkaallisen armon kirkasta paistetta,
varjosi hänen kasvojaan kuitenkin surumielisyyden leima, ja äärettömän
kallisarvoiset perhekalleudet, jotka hänen tukkaansa, kaulaansa ja
käsivarsiaan sädehtien koristivat, valaisivat kuin tulisoihdut kuolon
morsianta, eikä kuten ilotulet nuorta, mairiteltua naista.
"Hän on erinomainen", kuiskailivat herrat puolella ja toisella, "mutta
tällä hetkellä erinomainen kuin kaunis kuvapatsas, niinkuin esim.
_Andromache_ ennen _Hector'in_ sotaan lähtöä..."
"Lordi C. taitaa olla taipumaton", huomautti joku; "Hector'in _täytyy_
lähteä".
"Ja jättää tanner toisten temmellettäväksi", lisäsi toinen. "Rakkaus
täällä maailmassa ei suinkaan ole ijankaikkinen. Jos Hector taistelussa
kaatuu, niin Andromache kyllä kyyneleensä kuivaa. Sellaista se on
maailman meno".
"Poikkeuksia löytyy", tarttui puheesen muuan jalon näköinen nuori
mies; "lady Evelyn pysyy ihanteelleen uskollisena. Hänen hiljaisessa
olennossaan on voima, joka ei ole tavallinen hänen ikäisilleen eikä
hänen sukupuolelleen ja joka ei koskaan salli hänen alentua, sillä
uskottomuus on alentumista".
"Herrani", nauroi eräs kunnialegionan jäsen, "tiedättekö että tuolla
puheellanne heitätte sodan hansikkaan yhdeksälle kymmenettä osaa
ihmiskunnasta?"
"Olkoon se heitetty", vastasi nuorukainen tyynesti. "Ikävä vaan
että tätä sodan kehoitusta ei kukaan todella korviinsa ota, sillä
uskollisuus on jo niin vanhanaikuista, ettei hyvinkään monella ole
halua sen puolesta taistella; mutta jumalallinen hyve se kaikissa
tapauksissa on ja sen vuoksi myös yläpuolella kaikkea ivaa ja pilkkaa."
"Epäilemättä se sitä on", vastasi huolettoman kohteliaasti herra,
osoittaen selvästi itsekin kuuluvansa tuohon yhdeksään kymmenettä osaa
ihmiskuntaa.
"Kuvapatsas on saanut eloa ainakin hetkeksi", sanoi joku joukosta,
nähdessään kuinka _Andromache_ tarttui käsivarteen, jonka _Hector_,
nuori, erinomaisen kaunis sotilas, syvään kumartaen hänelle tarjosi, ja
sitte voiton hymy huulillaan, vei kaunottarensa tanssin pyörteesen.
Ja tosiaankin: kuvapatsaasen oli tullut eloa.
Tummiin silmiin tuli loiste, jonka valossa nuori mieskin näytti
kirkastuneelta. Rakkaus, voimakkaampi kuin mitkään seuraelämän säännöt,
sai heidät kokonaan unohtamaan missä olivat, unohtamaan tuhannet
silmät, jotka heitä katselivat, unohtamaan että he tanssivat tulivuoren
äärellä, tanssivat jäähyväis-kieltäymyksen- ja epätoivon tanssia...
Lady Evelyn tiesi tarkoin, ett'ei hänen isänsä valtiollisista syistä
koskaan tulisi antamaan tytärtään puolisoksi nuorelle, rohkealle
vastapuolueen miehelle; hän tiesi myöskin, että samanen nuori mies
ei koskaan tulisi kieltämään vakaumustaan, ei minkään asian vuoksi
maailmassa, ei edes voittaakseen sitä naista, joka hänelle oli
kallein kaikista. Hän tiesi tämän kaiken ja kunnioitti sitä enemmän
tuota miestä, josta hänen tänä iltana piti erota pitkiksi ajoiksi —
ehkäpä ainiaaksi. Eivät he kättä voisi toisilleen ojentaa muutoin
kuin isän haudan yli, mutta lady Evelyn oli yhtä hyvä tytär, kuin hän
oli uskollinen rakkaudessaan. Ei laskeutunut hän levolle yhtenäkään
iltana, ennenkuin oli isänsä kaikkineen uskonut Luojan haltuun samalla
rukoillen itselleen kärsivällisyyttä ja voimaa. Mutta nyt, nyt kuului
tämä lyhyt hetkinen vielä hänelle ja nyt tahtoi hän nauttia, voidakseen
sen muistosta elää ehkä koko elämänsä ajan; nyt tahtoi hän vajota niin
syvälle noihin silmiin, jotka rakkautta säteillen häneen katsoivat,
ett'ei kenenkään kuva maailmassa voisi tunkeutua hänen ja tämän
rakkautensa esineen väliin; nyt tahtoi hän täysin siemauksin nauttia
sen äänen kaiusta, joka soi hänen korvissaan kuin suloisin soitto;
_nyt_...
Mutta voi sinua, sinä lyhyt, lahjomaton hetkinen, miten pian meiltä
pakenetkaan, varsinkin silloin, kuin muassasi tuot vähänkään onnen
hohdetta! Vahakynttiläin loiste himmeni, ruusut painoivat alas
lakastuneet päänsä, poski toisensa jälkeen kalpeni ja pian oli loistava
juhla lopussa. Kuninkaalliset henkilöt olivat jo poistuneet ja kohta,
heidän esimerkkiään seuraten kiiruhtivat myös korkea-arvoisimmat
vaunuihinsa, jotka pitkissä riveissä odottivat heitä linnan kartanolla.
Siellä lyhtyjen valossa saattoi nähdä "pikakuvia" monenmoisia,
toisinaan sangen vaikuttaviakin: näet siellä esim. vanhan jalosukuisen
miehen kylmät, jäykät piirteet, kun hän heittäytyy vaunun kulmaan; näet
nuoren miehen sekunniksi vaan kumartuvan suutelemaan hentoa valkeaa
kätöstä, jossa kimalteli ihana jalokivi, (hansikas lepäsi nuorukaisen
rinnalla) viimeinen silmäys vielä täynnä tuskaa ja rakkautta,
tukahdutettu huokaus, syvä kumarrus — ja kaikki on ohi.
Ja seuraavassa tuokiossa kuului piiskan läimäys, kevyet ajopelit
vierivät pois, samalla kun kaksi ihmissydäntä oli murtumaisillaan
sanomattomasta surusta.
Tultuaan syrjäiseen makuuhuoneesensa, lähetti Evelyn kamarineitsyensä
pois saadakseen olla yksin vaihtelevine ajatuksineen. Heitettyään
päältään valkoisen, raskaan atlassipukunsa, asettui hän, ainoastaan
hieno, reikäompeleilla koristeltu, aluspuku yllään, ison peilin eteen,
irroitellen tukastaan perhekoristuksia, joista jokainen oli kokonaisen
omaisuuden arvoinen. Hän oli mielestään, kuin nunnakokelas, joka on
koevuotensa kestänyt ja nyt on valmis ottamaan luostarihunnun yllensä.
Hänen pitkät vaaleat kiharansa valuivat raskaina olkapäille, ikäänkuin
odottaen hetkeä, jolloin leikkaajan sakset ne päästä irroittaisi. Ja
sitte — sitte? Jaksaisiko hän elää, elää sittenkin, kun, hän elämänsä
toiveet oli uhriksi antanut? Varmaan hänet jonakin aamuna löydettäisiin
ristiinnaulitun kuva käsissään, hengetönnä olkivuoteelleen! Niin
ylenmäärin kiihoittunut kuin hänen mielikuvituksensa olikin, ei hän
kuitenkaan tätä ajatellessaan voinut olla katsahtamatta peiliin, johon
kuvastui hänen vuoteensa, jota kullatut leijonan jalat kannattivat ja
pehmoiset musliiniverhot sulavasti suojasivat ja joka oli loistava
vastakohta sille luostarikuvalle, jonka hän juuri oli mielessään
luonut. Voisiko tällaisena yönä etsiä lepoa tuossa, kyseli hän
itseltään, vielä kerran katsellessaan lämpöistä vuoteensa kuvaa
peilistä, ja päästäessään viimeistä jalokivikoristetta tukastaan.
Silloin... äkkiä puistatti kova väristys hänen ruumistaan; silmäterät
laajenivat, hän tahtoi huutaa, pyytää apua, mutta ei saanut ääntä
kurkustaan. Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, sanatonna luhistui
hän tuolilleen, voimatta ajatella, puhua tai toimia. Tahtomattaan
ummisti hän silmänsä ja tuntui kuin olisi hän ollut putoamaisillaan
jostakin hyvin korkealta alas syvyyden kuiluun, sill'aikaa kuin pilvi
toisensa jälkeen kokoontui hänen ympärilleen uhaten häntä tulella
ja jyrinällä. Mutta tätä heikkoutta kesti vaan hetkisen ajan. Jo
seuraavassa tuokiossa saavutti hän mielenmalttinsa, puhalti sammuksiin
muut tulet, paitsi kaksihaaraisen hopeaisen kynttiläjalan, jonka hän
tapansa mukaan asetti yöpöydälleen palamaan. Ja sitte, laskeutuen
polvilleen, hän kuuluvalla äänellä vuodatti sydämensä palavassa
rukouksessa Jumalan eteen. Hän rukoili niin kuin rukoilee uskova sielu,
nähdessään valon välkkeen kauan kaivatun kodin asunnoista tuolla
ylhäällä, niinkuin rukoilee se, joka viimeisen kerran on katsellut
sitä, mikä hänelle maailmassa on rakkainta ja vihdoin kuten se, joka
uskon varmuudella odottaa jälleen näkemisen hetkeä:
"Kaikkivaltias Jumala, joka rakkaudella jokaisen kohtaloita ohjaat,
suojele kallista, vanhaa isääni sekä sielun, että ruumiin puolesta!
Salli hänen viettää vanhuutensa päivät huoletonna, yönsä rauhassa
levätä taikka, jos näet hyväksi koettelemuksilla hänen harmaata
päätään taivuttaa, niin tee se lempeästi, lievennä sen kovuutta, kuten
lievennät tuulen, joka paljaaksi kerittyä lammasta runtelee. Suo minun
käteni, jos hyväksi näet, olla hänen vanhuutensa tukena, mutta joll'ei,
niin kanna itse häntä rakkautesi käsivarsilla isän kotiin, jossa
kerran, Jesuksen armosta ja hänen avullaan, kaikki saamme toisemme
kohdata!
"Ja sinä sydämeni valittu, kihlattuni Jumalan kasvojen edessä, jonka
kenties viimeisen kerran äsken näin, siunattu ole sinä! Suojelkoon
Herra sinun tiesi ja polkusi; vaella kuolemankin keskellä, kuin lapsi
ruusustossa ja älä ikinä epäile minun rakkauttani ja uskollisuuttani!
Jumala sinut minulle on antanut, hänen voimalliseen suojaansa uskon minä
sinut nyt ja joka päivä ja hänen nimessään me kerran vielä yhdymme joko
elämässä taikka kuolemassa!
"Ja itselleni — oi Isäni, mitäpä voisinkaan muuta rukoilla, kuin että
minulle antaisit anteeksi kaikki, mitä rikkonut olen tänään ja joka
päivä joko tahallisesti taikka tahtomattani! Sinä näet minun sekä
rakkauteni että heikkouteni, haluni ja kykenemättömyyteni! En rukoile
sinua suojaamaan elämääni; menettele sen kanssa miten tahdot, tiedänhän
ett'ei varpunenkaan maahan putoa ilman sinun tahtoasi. Mutta sieluni
puolesta minä rukoilen, että Jesuksen ansion tähden ottaisit sen
luoksesi, milloin hyvänsä minut täältä kutsunetkin. Ja silloin, hyvä
Isä, nukun minä turvassa sinun suojassasi, vaikka kaikki kuolon vaarat
minua pyytäisivätkin ahdistaa. Jos Jumala on kanssani, niin kuka voi
olla minua vastaan? Hänen käsiinsä minä lapsellisesti luottaen, uskon
sekä ruumiini että sieluni nyt ja ijankaikkisesti — amen!"
Ja pyhän innostuksen valtaamana kohottausi nainen polviltaan
ilman pelkoa, ilman tuskaa ja ahdistusta. Vielä kerran pani hän
kätensä ristiin ikäänkuin kiitokseen, sekä laskeutui sitte, enempää
riisuutumatta vuoteelleen, sammutti rauhallisesti kynttilät ja veti
hiljaisesti valkeat verhot vuoteensa suojaksi.
* * * * *
Kymmenen vuotta tämän tapahtuman jälkeen nähtiin erään Lontoon isoimman
kirkon edustalla pitkä jono vaunuja ajajineen ja livrépukuisine
palvelijoineen odottamassa korkea-arvoisia ajajiaan.
Urkujen mahtavat sävelet kaikuivat kirkon ulkopuolellekin suurelle
väkijoukolle, joka ei ollut kirkkoon mahtunut ja kun ne taukosivat,
nousi puhumaan muuan saarnaaja, joka jonkun aikaa oli ollut yleisenä
puheenaiheena tuon miljoona kaupungin kaikissa piireissä aina työmiehen
perheestä valtiomiesten vieläpä hovinkin piiriin saakka. Tuo köyhä
lähetyssaarnaaja oli vuosikausia vaikuttanut Hindostanissa ja nyt,
palattuaan kotimaahansa, hän erinomaisella kaunopuheliaisuudellaan
veti joukottain innostuneita kuulijoita kaikkialle, missä hän vaan
puhui. Kun näki hänen lempeän ja innostuneen katseensa ja kuuli hänen
hyvästi valitut ja syvällä sointuvalla äänellä lausutut sanansa tuli
vakuutetuksi siitä, että ne tulivat lämpimästä ja rikkaasta sydämestä.
Kaikki "työtä tekeväiset ja raskautetut" kuulivat uudestaan heränneellä
toivolla hänen lohdullista puhettaan ja niitten, jotka nuoruutensa
päivinä olivat saaneet kuulla ainoastaan miellyttäviä valheita taikka
mairittelun unettavaa myrkkyä, täytyi nyt, joko tahtoen taikka
tahtomattaan, avata korvansa totuuksille ja varoituksille, joita
tämä vakava opettaja heille rakkaudella esitti. Mutta kaikki näistä
saarnoista jotakin saivat ja myös itse jotakin antoivat; ne erosivat
tavallisista saarnoista kuin kesän herttainen lämmin syksyn viileistä
päivistä.
Lähellä alttaria istui muuan samettipukuinen, hienopiirteinen,
murheisen näköinen nainen — lukija hänet tuntee: se on lady Evelyn.
Vaikka vielä verrattain nuori — tuskin täyttänyt kolmeakymmentä,
on hän vetäytynyt erikseen suuren maailman elämästä ja osoittaa
suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Elämä oli ollut kova hänelle ja
kuolema, jota hän ilolla olisi tervehtinyt, viivytti tuloaan, viivytti
vielä ehkä hyvinkin kauan. Hartaudella oli hänen katseensa kiintynyt
saarnaajaan, joka syvällä lämmöllä puhui uskon varmuudesta elämässä ja
kuolemassa sekä rakkauden pyhästä luottamuksesta. Oli niin hiljaista
tuossa suuressa temppelissä, että opettajan puhe pienimpinikin äänen
värähdyksineen kuului jokaiselle, vallaten ja mukaansa temmaten. Ja
kun hän amen'ensa pyhällä luottamuksella lausui, löysi se vastakaiun
tuhansien sydämissä ja hiljaiset kyyneleet kostuttivat monen poskia,
kuten virvoittava kesäinen sade laihoja, runsasta satoa ennustaen.
Hiljaisesti poistuivat ihmiset kirkosta ja vaunut toisensa jälkeen
vierivät pois. Mutta monet niistä, jotka eivät sisään päässeet,
jäivät edelleenkin ulos odottamaan, että saisivat edes vilahdukselta
nähdä tuota kuuluisata saarnaajaa. Ja kun hän tuli ja paljastetuin
päin tervehti suurta väkijoukkoa, kuului siinä suhina, kuului kuin
puoliääneen lausuttu siunaus. Mutta oliko tuo todellakin sama mies,
joka äsken pää pystyssä, silmät säkenöivinä oli puheellaan ihastuttanut
tuhansia? Näyttihän hän silloin nuorelta, voimakkaalta ja kauniilta?
Ja nyt — kulki hän kumarassa, nöyränä, niin aivan kärsivän näköisenä!
Kirkkaassa päivän valossa eroitti selvästi hänen kasvoissaan syvät
rypyt, jotka puhuivat taisteluista, kieltäymyksistä, tuskasta ja
murheesta "hamaan kuolemaan saakka". Mutta niissä oli samalla jotakin
siitä Jakobin ihanasta voimasta, joka sanoo: "En minä päästä sinua,
ennenkuin siunaat minua!"
Oli hän millainen tahansa, niin hän kuitenkin oli toisellainen kuin
yksikään heidän entisistä saarnaajistaan, ja he tahtoivat nyt hänelle
ilmoittaa, että, he hartaasti halusivat taas kohta häntä kuulla. Tällä
hetkellä heille oli tarpeeksi, kun saivat katsellakin häntä, niin
kauan kuin vähääkään saattoi eroittaa, ja vasta sitte, kun hän katosi
läheisen talon käytävään, hajosi väkijoukko kulkien hiljaisena ja
miettiväisenä kukin tietään.
Lady Evelyn istui huoneessaan sohvan nurkassa syviin mietteisiin
vaipuneena. Hän muisteli murheista menneisyyttä sekä ajatteli
lohdutuksen sanoja, joita äsken oli kuullut. Olipa tuolla miehellä
kykyä selittää ihmisten ajatuksia ja tunteita, oli kykyä herättää
toivoa ja tehdä onnelliseksi! Miten lienee hänen oma elämänsä kulunut?
Ei suinkaan ilman kovia taisteluja; siltä hänestä tuntui. Mielellään
olisi hän tahtonut tulla hänen kanssaan tuttavaksi, ottamatta itse
kuitenkaan ensi askelta. Ei hän tahtonut olla sellaisten vanhojen
hupakkojen kaltainen, jotka sekä sopivassa että sopimattomassa
tilaisuudessa vaivasivat lääkäreitään ja sielunpaimeniaan joko vähemmän
taikka enemmän mitättömillä asioilla. Mutta jos sattuisi —
Samassa näki hän ovessa varjon ja kääntyi katsomaan. Siellä seisoi
hänen isänsä aikuinen vanha palvelija joka kunnioittavasti tarjosi
hopeatarjottimella erästä korttia. Lady Evelyn viittasi hänet luokseen,
otti kortin ja luki siitä:
Mr Astley Fervyn.
"Tuo hänet sisään", sanoi hän palvelijalle, samalla kun hänen kaunis
katseensa vielä kerran hämmästyneenä luki nimen kortissa, saman
henkilön nimen, jota hän äsken juuri oli ajatellut.
Luonnollisella iloisuudella meni hän vastaan vierasta, jonka kasvoja
hänen ensisilmäyksellä oli vaikea erottaa, sen syvän ja kunnioittavan
kumarruksen tähden, jolla tulija häntä tervehti kuten alamainen
ruhtinastaan.
"Mikä tuottaa minulle ilon ottaa vastaan näin arvokasta vierasta",
alotti puhelun lady Evelyn ystävällisesti, osoittaessaan vieraalle
istumapaikkaa läheisyydessään.
"Ensiksikin minun katumukseni", vastasi syvästi liikutettuna
lähetyssaarnaaja, vaipuen puoleksi polvilleen hämmästyneen ladyn eteen,
"ja toiseksi olen tullut tänne sanansaattajana."
"Mutta taivaan nimessä mitä ajattelette, herra pastori! Te tuollaisessa
asemassa minun edesssäni... minä en käsitä tarkoitustanne vähääkään...
te, jota en tunne muutoin kuin kuuluisana saarnamiehenä, josta koko
Lontoo nykyään puhuu..."
"Ja jos niin on, mylady, jos minusta todellakin puhutaan, jos jossakin
määrin voin olla hyödyksi, lohduttaa, ojentaa — niin ketä minun,
lähinnä Jumalaa, on siitä kiittäminen?"
Lady Evelyn alkoi todenperästä käydä rauhattomaksi. Eihän äkkinäiset
mielenhäiriöt olleet niinkään harvinaisia... Salaa vilkaisi hän
ovikelloon eikä vastannut mitään.
"Olette ihmeissänne, mylady", puheli vieras edelleen, käyden yhä
kalpeammaksi ja silmissä omituinen loiste, "te olette ihmeissänne ja
se onkin luonnollista. Te ette tunne minua, mutta minä tunsin tänään
kirkossa teidät heti. Minun täytyy johdattaa mieleenne jo monta vuotta
sitten tapahtuneita asioita. Muistatteko erään illan kymmenen vuotta
takaperin, jolloin tulitte hovitanssiaisista..."
Vaistomaisesti säpsähti lady Evelyn.
"Armoa, mylady, minun kasvoni ne silloin teitä pelästyttivät; minun
julkeat, syntiset käteni ne ajatuksissa jo tavoittivat teidän
jalokiviänne, joita te ilman epäilystä siroittelitte ympärillenne.
Ollessani sänkynne alla, näin kyllä teidän kauhunne huomatessanne minut
peilistä, jota en ollut älynnyt lukuunottaa ja olin varmasti päättänyt
että, jos te huudatte apua taikka yritätte paeta, karkaan päällenne ja
— oi mylady, minulla voisi olla tällä hetkellä murha omallatunnollani,
sillä olin silloin sellaisessa mielentilassa, jolloin ihminen ei mitään
punnitse. Olin kadotettu, hävinnyt, mielipuoli... Jääköön kertomatta,
miten sellaiseen tilaan jouduin, koska en voi olettaa, että teillä
olisi halua kohtaloitani tietää. Lyhyesti mainiten, minä siis vaan
kerta toisensa perästä petin omaisteni toiveet ja tuhansien hyvien
päätösten jälkeen minä yhtä monta kertaa lankesin, niin että minusta
lopulta tuli sekä varas että murhaaja, ainakin olivat ajatukseni
sellaiset, vaikka Herra armossaan esti minut itse työstä käyttäen teitä
välikappaleenaan. Sillä sinä hetkenä, jona te, mylady, uskalsitte
jäädä paikoillenne, vaikka tiesitte minun läsnäoloni; uskalsitte
rukoilla silloin kuin joku toinen olisi paennut; uskalsitte jättäytyä
kuin viaton lapsi Jumalan haltuun, vaikka tiesitte pahantekijän käden
jo olevan ojennetun ylitsenne — silloin, mylady, minä ensi kerran
eläissäni käsitin, kuinka jalo ihmissielu saattaa olla. Ehkäpä, niin
ajattelitte te, hänen sydämensä heltyy, kuullessaan millaisella
luottamuksella minä uskon kohtaloni _Hänen_ käsiinsä, jolla kaikkivalta
on. — Ja sydämeni heltyi, mylady; häpesin halpamaista aijettani. En
tahtonut, että te, heikko, turvaton lapsi, olisitte vahvempi minua
ja poistuin koskematta jalokiviinne — te tiedätte sen kyllä, te
joka sykkivin sydämin kuuntelitte poistuvien askelteni etenemistä.
Seuraavana päivänä olin matkalla Ameriikkaan, tehden työtä laivalla
elatuksekseni kuin halvin työmies, vaikka kasvatukseni tähän asti —
häpeäksi mainiten — olikin tarkoittanut joka suhteessa tasoittaa ja
raivata tieni maailmassa mahdollisimman tasaiseksi ja mieluisaksi.
Saavuttuani onnellisesti tuohon uuteen maahan, menin lähetyskouluun ja
valmistausin lähetyssaarnaajaksi. Miten sitä ennen ja koko sinä aikana
olen saanut taistella ja kärsiä, sitä ei saata sanoin kuvata; ainoa
lohdutukseni on, että Herra sen tietää.
"Noin kahdeksan vuotta sitten jouduin erääsen hindulaiskylään, jossa
äsken alkuasukkaat ja englantilaiset olivat keskenään taistelleet.
Sotapappi oli sairastunut ja minut haettiin lasarettiin, antamaan
muutamille kuoleville viimeistä lohdutusta. Ah, mylady, älkää noin
kalvetko — tuon teille suloisia sanomia... Kuolevain joukossa oli eräs
nuori mies — te hänet kyllä tunsitte — joka kuumeen kiireessä viittasi
minua luoksensa. Miten hyvin muistankaan hänen jalon muotonsa, vaikka
siitä jo onkin kulunut kahdeksan vuotta! Näen vieläkin ilon välähdyksen
hänen silmissään saatuaan kuulla, että olen lähetyssaarnaaja. 'Olette
englantilainen ja palaatte kerran takaisin rakkaasen Englantiin. Viekää
silloin mukananne kuolevan tervehdys!' Hän mainitsi silloin teidän
nimenne, ja voi, millä erinomaisella rakkaudella hän sen teki! 'Sanokaa
hänelle', kuoleva sortuneella äänellä minulle kuiskasi, 'että hän oli
minulle kallis viimeiseen hetkeeni saakka ja antakaa takaisin tämä
hänen ainoa lahjansa, muisto elämäni suloisimmasta ja katkerimmasta
illasta!'"
Lady Evelyn nousi äänettömänä liikutuksesta ja ojensi kätensä ottamaan
pientä paperikääröä, jonka lähetyssaarnaaja syvään kumartaen hänelle
antoi. Ei hänen tarvinnut sitä avata tietääkseen että siinä oli pieni
valkoinen hansikas, jota uskollisesti oli säilytetty monenlaisten
kohtaloiden vaihdellessa.
Yksi ainoa suuri kyynel vieri hitaasti lady Evelyn poskelle ja siitä
alas käärölle, jota hän vapisevin käsin piteli ja hyvään aikaan ei
heistä kumpikaan puhunut sanaakaan.
"Ja nyt, mylady", kysyi vihdoin lähetyssaarnaaja nöyrästi, "uskallanko
toivoa saavani teiltä anteeksi?"
"Herrani", sanoi lady Evelyn, ojentaen hänelle lämmöllä molemmat
kätensä, "sanantuojana olette minua kohtaan runsain määrin sovittaneet
sen mitä olette rikkoneet. Minä olen opettanut teitä elämään ja te
minua elämässä keveämmin kärsimyksiä kantamaan; olemme siis kuitit.
Tämä kihlattuni tervehdys on minun elämäni ehtoolla oleva kuin kirkas
heijastus ylevämmästä maailmasta. Siellä me kerran toisemme tapaamme
ikuisessa ilossa".
"Vieläkin yksi kysymys", jatkoi saarnaaja hetken vaitiolon jälkeen;
"voitteko enään koskaan luottaa minun aikeitteni rehellisyyteen,
voitteko kuulla minun saarnaavan sanaa pahentumatta siitä, kun nyt
tiedätte kuka olen ja mikä olen ennen ollut?"
Kaunis ilme kasvoissaan vastasi lady Evelyn: "tähän kysymykseenne
vastaan raamatun sanoilla: 'taivaassa on oleva suurempi ilo yhdestä
syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä
vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse'. Ja omasta puolestani
lisään minä: 'suokoon Jumala, että voisin taistella yhtä rehellisesti,
kuin te olette tehneet!'"
Lähetyssaarnaajan rinnasta putosi kuin suuri paino ja kun hän, vielä
tunnin ajan keskusteltuaan lady Evelyn kanssa, astui katua kotiinsa,
oli hänen ryhtinsä suorempi ja astuntansa keveämpi.
Mutta lady Evelyn istui jälleen yksin huoneessaan, kuten pari tuntia
sitten, talvisen hämärän vähitellen kiehtoessa vaippaansa esineen
toisensa jälkeen, viimeksi kätkien sen pienen, valkoisen hansikkaan,
joka silloin ja pitkät ajat jälkeenkinpäin sai monta kaipauksen ja
rakkauden silmäystä.