KUMMANKO?

Näin oli kysynyt jo vähintäin sata kertaa majuri v. Grunck

taloudenhoitajattareltaan mamseli Brummerilta, kuuluisan Greta Nylander

vainaan arvokkaalta jälkeläiseltä.

"Niin", oli mamseli silloin aina vastannut, "kun ei majurikaan, joka

itse on läheisintä sukua heille, tiedä, kummanko hän taloonsa tahtoo,

niin mitenkä sitte minä, syytön ihminen, sitä tietäisin."

— "Syytön — jaa jaa, jaha, vai syytön, mutta _viaton_ ette ainakaan

ole, sen takaan, sillä tehän minulle koko tämän siunatun puuhan

olette tuottaneet. Jos olisitte olleet viisas ihminen ja tehneet

velvollisuutenne, niin ette suinkaan olisi suinpäin vanhoilla

päivillänne naimisiin syösseet, vaan olisitte..."

"No, minun täytyy sanoani, että majuri on oikeen kohteliaisuuden

esikuva! 'Vanhoilla päivillä', sanoo se, joka kelpaisi minulle vaikka

isoisäksi. Saan ilmoittaa majurille, että ansaitsen palkkani teidän

taloutenne hoidosta, enkä epäkohteliaisuuksienne kuuntelemisista."

— "Ne saa mamseli kaupanpäällisiksi, en minä niistä mitään vaadi."

— "No hyväpä tuo onkin, sillä eivät ne minkään arvoiset olekkaan,

mutta, totta puhuen, ei majurin maksaisi vaivaa niitä ollenkaan

ladella, kun kerran näette ett'ei kukaan niistä välitä."

Tuota kuullessa päästi majuri tavallisesti makean naurun ja kysyi

ivallisesti: "mutta jos ei mamseli niistä välitä, niin miksi hän sitten

lentää punaiseksi, kuin krapu?"

"Siksi, että häpeän majurin puolesta", oli mamselin silloin tapana

arvokkaasti vastata —

— "Hi, hi, hii", nauroi majuri, naputellen parilla sormellaan

nuuskarasiaansa, ennenkuin salli itselleen nuuskaamisen kaivatun

nautinnon; "kovinpa lystikäs se mamseli nyt on; mutta minä sanon

teille, niinkuin te äsken minulle: säästäkää korviani sellaisilta

puheilta; eivät ne mitään toimita, sillä minä pysyn sanoissani, että

kun kerran on päässyt teidän ijillenne..."

— "Majuri, nyt taitaa teitä 'kihti' taas vaivata! Ja miten on majuri

sitäpaitsi lukenut raamattuansa? eikö siellä ole kirjoitettuna:

'ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla'?"

"Ja kuitenkin tahtoo mamseli, kiittämätön olento, jättää minut

yksikseen!"

— "Mikäs estää majuria seuraamasta minun esimerkkiäni? Menkää

naimisiin, te myös!"

— "No sieluni kautta! jos ei mamseli olisi kihloissa, niin

luulisin aivan, että olette kosimishommissa. Oletteko te, kaikella

kunnioituksella sanoen, oikeen viisas? Minäkö menisin naimisiin, minä

joka 70 vuotta olen säilyttänyt jalon vapauteni ja sillä ajalla ollut

kyllin tilaisuudessa näkemään, mitä väkeä ne naiset oikeastaan ovat

— ee-ei, ystävä kulta! olenpa minä raamattuanikin lukenut ja siinä

sanotaan myös: 'poikani, jos pahansuovat sinua houkuttelevat, niin älä

heihin suostu' — mutta sitä lausetta ei taida _teidän_ raamatussanne

ollakkaan... No, no jätämme sen asian nyt toistaiseksi."

Lukemattomia kertoja oli majurin ja hänen taloudenhoitajattarensa

välillä tällaista keskustelua pidetty senjälkeen kuin tuon samaisen

taloudenhoitajattaren päähän yht'äkkiä pälkähti, kuten majuri sanoi, —

mennä "kosimaan nimismiestä!"

Mutta tuo majurin puhe johtui vaan pelkästä kateudesta, tuumaili

mamseli. Ja aivan varmaan asia niin olikin, sillä mamseli Brummer oli

kaikin puolin kunnon ihminen, rivakka ja toimelias, ja oli hänellä

myös muutama satanen taalari säästöjäkin sekä sitäpaitsi hauskanlainen

ulkomuoto ja — kuten majurin alustalaisten oli tapana sanoa — "hänellä

oli niin lämmin ruokasydän" —. Nimitys kuuluu hiukan kummalliselta,

mutta on se kuitenkin sangen kuvaava ja tarkoittaa, kuten kyllä

ymmärtää, hänen huolenpitoaan kaikista jotka olivat ruumiillisen

ravinnon tarpeessa. — Kun kaikki nämä ominaisuudet tuntee, niin

käsittää helposti, ett'ei mamselin, miestä saadakseen itsensä tarvinnut

kosia, ja että hän kyllä jo ennen 46 ikävuottaan olisi kumppanin

saanut, jos vaan olisi tahtonut; hän oli nimittäin ensin halunnut vähän

katsella ympärilleen, ennenkuin lahjoitti pois sekä ruumiilliset että

henkiset aarteensa, ja siinä hän teki oikeen. —

Seikka nimittäin oli sellainen, että majurilla oli kaksi

naissukulaista, jotka olisivat hänen talouttaan voineet hoitaa, mutta

molempia hän luonnollisesti ei tahtonut, ja siksi hän nyt mietiskeli

päänsä ympäri, kummalleko heistä hän tuon luottamustoimen voisi uskoa.

Toinen näistä, noin 30 vaiheilla oleva mamseli, oli jo monta vuotta

ollut erään pienen koulun johtajattarena. Majuri oli hänen ainoa

miespuolinen sukulaisensa ja piti hänellä siis sen nojalla olla

etuoikeus paikkaan.

Toinen taas, majurin serkun tytär, oli ainoastaan 22 vuotias ja

köyhä hänkin, mutta vilkas ja iloinen kuin leivonen. Ja näitten

ominaisuuksien perustuksella majuria oikeastaan olisi haluttanut ottaa

hänet, mutta pelkäsi, ett'ei hän, nuori kun oli, ehkä voisi kunnolleen

suoriutua tehtävissään, sillä majuri itse oli aivan pikkumaisuuteen

saakka säntillinen —.

Eräänä päivänä kun hän taas tavallista tarkemmin tuumiskeli _kummanko_

näistä valitseisi — jotenkin vähän kun tunsi kumpaistakin — juolahti

mamseli Brummerille mieleen eräs tuuma:

"Kutsukaa heidät kummatkin kesäksi tänne, älkääkä mainitko mitään minun

pois lähdöstäni syksyllä, niin saatte sitte nähdä, kumpaisesta enemmän

pidätte".

"Tuo ajatus ei, pahuus vieköön, ole niinkään tuhma", myönsi majuri.

— "Minä kutsun heidät tänne — kouluihmisellähän on lupa-aikansa

muutoinkin — niin saan nähdä — ehk'ei heistä kelpaa kumpikaan".

Tämän kutsun seurauksena oli, että muutama päivä ennen juhannusta

vaunut pysähtyivät ison käytävän eteen majurin tilalla

Grunkenborg'issa. —

Vanhempi vieraista, mamseli Egeria, astui ensin vaunuista ja syleili

juhlallisesti majuria, joka oli miltei tulla hiukan hämilleen tämän

arvokkaasta käytöksestä.

— "Olette kutsuneet minua, jalo, isällinen ystävä!" huudahti hän

kyynelsilmin — "tahdotte kerran vielä nähdä minut kodissa, jossa en ole

ollut sitte lapsuuden päivien kiitos siitä, sukulaiseni! ja uskokaa

pois, että hyvin tarvitsen tätä virkistystä vaivaloisen työn jälkeen —

jospa voisin olla _teillekin_ joksikin huviksi!"

Tuo kuuluu varmaan heränneisiin taikka on hän paljosta romaanin luvusta

ihan hullu, ajatteli majuri, salaisella pelvolla katsellen pitkiä

pellavankarvaisia kiharoita, jotka tuulessa liehuilivat. Varjelkoon

minua Jumala tuosta! —

— "Tässä _minäkin_ olen", huudahti iloisesti toinen tulijoista, mamseli

Eva, "mutta ei minusta taida sedälle suurta iloa olla, sen sanon jo

edeltäkäsin, sillä minä aijon varmasti kuljeskella metsissä ja mailla

päivät pitkät — kun kerran on niin onnellinen, että pääsee maalle, niin

pitää myöskin osata nauttia siitä — kiitos vaan, setä, kutsusta! Oikeen

hauska oli tänne tulla."

Pari oivallista täydellisen naisen esikuvaa, tuumaili majuri: toinen

haaveellinen, teeskentelijä ja lahkolainen; toinen sellainen, joka ei

muuta ajattele, kuin itseään ja omaa huviaan. — Ah, senkin mamseli

Brummer nimismiehineen! Koko onnettomuuteni on hänen syynsä — kadunpa

melkein, ett'en itse häntä kosinut.

Kului muutama päivä.

Egeria mamseli koetti parastaan omalla tavallaan huvittaakseen

sukulaistaan. Hän ei ainoastaan seurannut häntä kaikkialla, vaan

hän suorastaan ahdisti häntä, tarjoutuen ääneen lukemaan milloin

sanomalehteä, milloin jotakin vanhanaikaista äärettömän huvittavaa

romaania, jossa hän aina löysi sankarin hyveiden ja täydellisyyksien

joukossa yhtäläisyyksiä hänen jalon sukulaisensa luonteen kanssa. —

Vaikka majurilla toisinaan olikin tapana hiukan nurista tavallisissa

oloissa, oli hän pohjaltaan kärsivällinen, kunnon sielu, ja siksipä

hän nytkin huomasi Egerian huvitushommissa pelkkää hyvyyttä. Ja hän

sietikin tätä hyvyyttä kokonaista neljätoista päivää, mutta sitte alkoi

häneltä jo kärsivällisyys loppua, ja helpotuksen tunteella pyysi hän

Egeriaa, kun mamseli Brummer pariksi viikoksi matkusti pois, hoitamaan

taloutta, —

Ei hänen suinkaan tarvinnut pelätä saavansa kieltävää vastausta.

Tuo palvelevainen mamseli ei koskaan voinut mitään kieltää jalolta

sukulaiseltaan. Tuossa tuokiossa vaihtoi hän romaaninsa vispilään ja

kauhaan.

Mutta kuin Eva mamseli sai tämän kuulla, niin hän, majurin suureksi

iloksi, istui tuntikausia hänen kanssaan puhellen, vieläpä toisinaan

laulaa helähyttikin jonkun iloisen laulun vanhan piaanon ääressä.

Mutta voi niinkin sattua, että hän oli kokonaisen iltapäivän ulkona ja

ilmestyi vasta illallispöytään.

Silloin majuri hiljakseen huokasi ja ajatteli, miten epävakaisia ne

nuoret saattavat olla! Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että

tunti Evan seurassa oli hauskempi kuin kokonainen päivä Egerian

kanssa. —

Majuri tuli jo pahalle tuulelle ja toivoi kummatkin sukulaisensa sinne,

mistä olivat tulleetkin. Tapahtui silloin eräänä päivänä että majuri

sai halvauksen, niinkuin oli saanut jo kerran ennenkin monta vuotta

takaperin. —

Egeria mamseli huusi ja vääntelihe eikä saanut mitään aikasiksi vaikka

olikin tuhansia kertoja lukenut romaaneista, miten "jalot sankarit

ja sankarittaret" niissä aina tällaisissa tilaisuuksissa olivat

kekseliäitä ja toimeliaita.

Eva sen sijaan, vaikk'ei ollut eläessään lukenut, kuin kolme romaania,

lähetti heti yhden sanan taloudenhoitajattarelle, toisen lukkarille,

joka kohta tulikin ja iski suonta sairaasta, sillä seurauksella, että

tämä vähitellen alkoi tointua, joskin vielä muutaman päivän pysyi kovin

heikkona, ja kun vihdoin väsymys ja heikkous olivat ohi, jätti kohtaus

jälkeensä täydellisen kuurouden. —

Nyt oli todellakin sääli majuria, ja sitä ei kukaan näyttänyt paremmin

käsittävän, kuin Eva tyttönen.

Kuljeskeleminen mailla mantereilla jäi nyt kokonaan; kärsivällisenä ja

lempeänä istui hän vanhuksen luona ja puheli hänen kanssaan yhtämittaa

kivitaulun avulla, jota jokaisen tuli käyttää, kellä majurille asiaa

oli.

Myöskin Egeria mamseli koetti tällä tavoin saavuttaa jalon sukulaisensa

suosiota, mutta huomasi pian, rajattomaksi harmikseen, että tämä paljoa

mieluummin seurusteli nuoren ja iloisen Evan kanssa. —

Hukkaan menivät nyt kaikki hänen yrityksensä saavuttaa sitäkään

vähäistä myötätuntoisuutta, jota majuri alussa oli hänelle osoittanut.

Mutta viimeiseen asti tahtoi hän koetella onneaan toivossa että:

"ahkeruus kovan onnenkin voittaa".

Kun hän näki kaikki jalon sukulaisensa pellot ja niityt, hevoset

ja lehmät, sekä sitäpaitsi — niinkuin huutokauppailmoituksissa

tavallisesti lukee — "huonekalut, taloustarpeet, liina-, pito- ja

sänkyvaatteet", tunsi hän olevansa entistä hellemmin kiintynyt häneen,

eikä enää voinut ajatella mahdolliseksi näiden kadottamista. —

Oli muuan iltapäivä.

Molemmat serkukset istuivat ommellen pienen pöydän ääressä; majuri

istui keinutuolissa kiintyneenä sanomalehden lukemiseen.

— "Että sinä kehtaatkin puhua noin halpamaisesti, Egeria!" huudahti

Eva joka hämmästyneenä ja harmissaan heitti työnsä syliinsä ja katsoi

moittivasti Egeriaa.

— "Minä sen sanon ja uskallan sanoa, vastasi Egeria posket vihasta

hehkuvina.

"Ei mikään muu, kuin oma etusi saa sinua päiväkausiksi istumaan ukon

ääressä ja mielitellen kirjoittelemaan kokonaisia kirjoja hänen

taululleen". —

— "Entä hänen onnettomuutensa!" kysyi Eva kyyneleet silmissä, "oletko

todella niin kova, ett'et pidä sen ansaitsevan mitä lämpimintä

osanottoa ja etkö usko, että, vaikka hän olisi yhtä köyhä, kuin hän nyt

on rikas, minä kuitenkin tekisin kaikki, mitä suinkin voisin, hänen

elämänsä ilahduttamiseksi?"

— "Sinä puhut hyvin", vastasi katkerasti Egeria; "vahinko vaan, ett'ei

hän voi sitä kuulla. Muuten sanon sinulle, että on turhaa olla noin

sulkeutunut, kuin sinä olet; minulle, sukulaisellesi, pitäisi sinun

toki puhua suusi puhtaaksi, minä olen itse asiassa parempi kuin sinä,

sillä minä en salaa sinulta ajatuksiani ja sanon siis että..."

— "Vaiti, Egeria!" huudahti arvokkuudella Eva, luoden kirkkaan

katseensa halveksivasti Egeriaan, joka kiukusta vavisten istui

pilkkahymy huulillaan. "Vaiti, Egeria! elä puhu asioita, joita

rauhallisesti ajatellessasi tulisit katumaan".

— "Ah", vastasi Egeria uhitellen, "minä en kadu, enkä ota ainoatakaan

sanaani takaisin. Päinvastoin minä vielä lisään, että sinä olet

tehnyt kaiken, mitä olet voinut syrjäyttääksesi minut tuon vanhan

ukkorahjuksen suosiosta ja siinä olet onnistunutkin. Ainoa, jota kadun,

on se, että olen menettänyt aikaa häntä huvittaakseni ja häneen eloa

saadakseni, mutta nyt olen kyllääntynyt siihen vaivaan ja annan palttua

koko ukko rähjälle — matkustan tieheni ihan hänen nenänsä edessä!"

"Oikein tehty!" huomautti lyhyesti majuri.

Molemmilta naissukulaisilta pääsi hämmästyksen huudahdus.

Jos ukkonen olisi lyönyt Egerian jalkoihin, niin hän tuskin enempää

olisi hämmästynyt ja säikähtänyt —

Mutta pari minuuttia mietittyään ryntäsi hän majurin luo ja heittäytyi

tämän jalkoihin.

— "Suokaa anteeksi hetkellinen hairahdus, jalo, vääryyttä kärsinyt

mies!" huudahti hän, kohottaen kyyneleiset silmänsä majuriin — "antakaa

anteeksi ja uskokaa, että minä todenperästä, tulin tämän ihmeellisen

tapauksen kautta, parannetuksi koko elinajakseni". —

"Jos sen uskoisin, niin todella olisin se, miksi äsken juuri niin

kohteliaasti minua nimititte: 'vanha ukon rähjä'. Mutta suoden

suurimman kunnioitukseni teidän tarkkanäköisyydellenne, luulen

kuitenkin, että olette tällä kertaa erehtyneet ja koska myös

luulen, taikka oikeammin: koska äsken juuri kuulin, että olette

kyllästyneet maalaiselämän viehätyksiin, ovat hevoseni milloin tahansa

käytettävänänne kaupunkimatkaa varten."

— "Ja taas sinä, lapseni!" jatkoi ukko kääntyen yhtä hämmästyneesen

Evaan, "jos voit ja tahdot sulostuttaa vanhan miehen päiviä, niin

luulen tuntevani sinut tarpeeksi, voidakseni tarjota sinulle tyttären

paikkaa sydämessäni. Sinun epäitsekkäisyytesi ja puhdas ajatustapasi

ovat suositelleet sinua! — tule syliini!"

Onnellisena tiedosta, että voi tuottaa jalolle miehelle iloa ja huvia,

riensi Eva majurin avattuun syliin, sill'aikaa kun Egeria raivoissaan

ryntäsi ulos, mielessään kiroten sitä hetkeä, jolloin majuri sai

kuulonsa takaisin.

— "Kas niin, Jumalan kiitos!" puheli majuri, painaen isän suudelman

uuden tyttärensä otsalle: "nyt ei minun enää tarvitse tuumia _kummanko_

sukulaisistani talooni otan — nyt olen valinnut".