Määrätyllä kellon lyönnillä he kokoontuivat, tuon rikkaudestaan kuulun
rautakauppias Pontus Aggen kaikki perilliset, hämäränpuoleiseen saliin,
kuulemaan vainajan testamenttia.
Keskellä huonetta seisoi soikea tamminen pöytä; tämän toisessa päässä
istui tuomari, joka järjestyksen vuoksi myös oli joukkoon kutsuttu;
lähinnä häntä, moitteettomassa surupuvussa ja murheellisen näköisenä
istui vainajan sisarpuoli, jolla usein oli tapana kertoilla, miten hän
"oli Pontus veljeä lapsena käsivarsillaan kannellut" — mutta jätti
aina mainitsematta, miten usein hän häntä selkään oli paukutellut.
Edelleen kuului seuraan luutnantti Karl, valkoinen liina kaulassa;
hänen punaiset kasvonsa ilmaisivat selvästi, häpeäksi mainiten, iloisia
toiveita. Vastapäätä häntä istui hänen lankonsa, notaario, tutkimaton
kaikessa kuivuudessaan ja laihuudessaan, sekä pöydän alapäässä "Svante
serkku", entinen hattutehtailija, jolle ammatti ei ollut oikeen
onnistunut ja joka nyt viime vuodet oli elänyt kokonaan vainajan
turvissa. Hän oli hyväntahtoinen, hiukan hassahtava raukka ja odotti
nyt lapsettavalla innolla kohtalonsa vastaista kehitystä.
Ja syrjässä tuolla, aivan oven vieressä, näkyi Lovisa palvelijattaren
mitätön olento, luiset kädet ristissä ja silmät kyynelistä sameina.
Hän oli todenperästä pitänyt isännästään, vaikka tämä olikin ollut
omituinen, eikä hän odottanut muuta, kuin minkä jo oli saanut: täyden
palkkansa ja jotakuinkin ihmisellisen kohtelun.
Ja omituinen oli Pontus vainaja todella ollut, sitä ei voi kieltää,
jos sellaisella yleensä tarkoitetaan ihmistä, joka mieluimmin pysyy
muista erillään, ja joka pitää koko ihmiskuntaa jotenkin mitättömänä,
kulkee nahkakalosseissa ja solkiliinassa ja on niin epäkohtelias
kuin mahdollista sekä tutuille että tuntemattomille. Sukulaisiaan
hän kuitenkin silloin tällöin kutsui luokseen, oikeastaan vaan heitä
pistopuheillaan härnätäkseen, mutta kenelläkään ei olisi sentään
johtunut mieleen, että hän heitä vielä kuoltuaankin suututtaisi.
Nyt piti siis testamentti luettaman. Hetki oli ratkaiseva, sillä
vainaja oli ollut yhtä häijy kaikille heille, niin että oli vaikea
tietää, kuka hänen mielestään kuitenkin vähimmän moitittava oli.
Vakavan juhlallisena aukaisi tuomari suuren sinetin. Bina sisko oli
melkein jo heltyä ja toiset sukulaiset olivat uteliaita. Tänä hetkenä
unohtuivat kaikki pikkumaisuudet; ajatukset olivat vaan kiintyneet
suuriin — summiin.
Ja niitä kaikui kylläkin heidän korvissaan toinen toisensa jälkeen
mikä mihinkin hyväntekeväisyystarkoitukseen, kunnes lopulta jo
ruvettiin arvelemaan, että pitäisi vähitellen alkaa riittää. Mutta
ei: aina vaan uusia ja suuria summia ja aina vaan yleishyödyllisiin
tarkoituksiin. Oli jo vaikeata pysytellä paikoillaan; liikuteltiin
tuoleja, korjattiin kaulaliinoja, vaihdettiin asentoa, yskittiin,
lyhyesti sanoen, tehtiin kaikki mitä säädyllinen kärsimättömyys suinkin
salli. Mutta kun lahjoitusten suuruus jo nousi siihen määrään, johon
koko vainajan omaisuuden oli arvattu nousevan, loppui luutnantti Karlen
kärsivällisyys ja hän huudahti aivan ääneen:
"Mutta, tuhat tulimmaista, eikö tuo tuommoinen konsana lopu; koska
meidän vuoromme tulee?"
Rauhallisesti käänsi tuomari lehteä ja jatkoi lukemistaan:
"Kun nyt täten paraimman ymmärrykseni mukaan — kylläpä vaan!
murisi luutnantti Karl — olen _omat ansaitsemani varat_ määrännyt
käytettäväksi yleisiin tarkoituksiin, tahdon myöskin muistaa, muutamia
yksityisiä henkilöitä, etupäässä sukulaisiani."
Bina rouva ylitti taas hiukan heltyä. Sillä vanhalla ketulla oli
varmaan enemmän kuin luultiin. Tuomari korotti ääntään ja luki edelleen:
"Sisarpuoleni, rouva Bina Nilén, saa, osoitteeksi minun veljellisestä
ystävyydestäni, sen vanhanaikuisen kellon, joka on vieraskamarissani ja
jota hän niin usein on ihaillut. Vanhalle ihmiselle ei mikään ole niin
tärkeätä, kuin pitää ajasta vaari. Rahaa hänellä on itselläänkin."
"Mitä!" huusi rouva Nilén lentäen kuin höyhen tuoliltaan, "enkö
_minä_..."
"Kunnianarvoiselle sukulaiselleni, notaario Alrik Edling'ille,
lahjoitan minä öljyvärillä maalatun muotokuvani. Hän iloitsee varmaan
suuresti tästä kuvasta, se kun on niin sekä alkuperäisen että — keisari
Napoleonin näköinen, kuten hän niin monasti minulle mairittelevasti
on sanonut. Se on ainoa lahjani hänelle; jos tarjoaisin enemmän,
loukkaisin helposti häntä, joka on epäitsekkäisyydestään tunnettu".
Notario kävi harmaan kalpeaksi, mutta ei puhunut sanaakaan. Ainoastaan
katse lensi salin senkin yläpuolella olevaan kuvaan ja lävisti sen
keskeltä kahtia terävämmin kuin terävin puukko.
"Mitä taas tulee veljenpoikaani, Karl Agge'en" — kuului edelleen —
"lahjoitan hänelle ihailuni taidosta elää tyhjin käsin rikkaan tavoin.
Koska hän ei sitä voisi enää paremmin tehdä täysinkään käsin, on
hänelle paras että asiat jäävät ennalleen. Tiedän, että hän on ottanut
lainoja, maksaakseen ne minun kuoltuani ja minä täydellisesti suon
hänelle sen ilon, jonka hän niillä on saanut. Mutta koska hän iloisella
luonteellaan on lyhentänyt monta yksinäistä hetkeäni, lahjoitan
minä hänelle kuitenkin" — luutnantti kohottautui mitä suurimmassa
jännityksessä hiukan tuoliltaan — "asekokoelmani, niiltä ajoilta,
jolloin vielä metsästelin. Luulen, että hän sitä kyllä voi käyttää
Ameriikan ruohoaavikoilla, johon hän luultavasti ennemmin taikka,
myöhemmin kuitenkin joutuu. Seuratkoon häntä onni matkalla."
"Paholainen hänet periköön, senkin nurkkasaksan!" huusi luutnantti
raivoissaan hypähtäen tuoliltaan ja kaataen sen kumoon, sekä alkoi
marssia jättiläisaskelilla edestakaisin huoneessa.
"Suokoon Jumala luutnantille anteeksi jumalattomat sananne", mutisi
Lovisa oven vieressä pelästyksissään ja painui itkien kasvonsa
nenäliinaansa. "Minusta hän on muistanut jokaista meistä."
"Karl, unohdat asemasi, sanoi notaatio kylmästi. Ja mitäpä sinulla
itse asiassa on enemmän valittamisen syytä, kuin meillä toisillakaan?
Istuudu paikoillesi ja kuunnellaan sitte loppuun saakka tämä sekasotku."
"Serkkuni, hattumestari Svante Stuven testamenttaan minä
palvelijattarelleni Lotalle sekä 800 kruunua vuodessa hänen
ylläpitoonsa ja hoitoonsa. Ja tämä summa otetaan pääomasta, joka
sitävarten on pantu — pankkiin, niin kauan kuin he kumpikin, taikka
vaan toinen heistä on elossa, jonka jälkeen pääoma lankeaa kaupungin
yleiselle elätyslaitokselle.
"Liina- ja puku vaatteistani ei mitään saa hävittää. Ne jäävät kaikki
Svante Stuvelle paitsi minun vanhat tohvelini, jotka Lovisa itse on
tehnyt ja jotka minä senvuoksi tahdon antaa hänelle, joll'ei kukaan
minun kolmesta kunnianarvoisesta sukulaisestani erityisesti halua niitä
ottaa vaatimattomaksi muistoksi; siinä tapauksessa on hänellä, nais-
tai miessukulaisellani, etuoikeus niihin.
"Ja kun nyt näin puolueettomasti olen jakanut maallisen omaisuuteni on
minulla enää yksi pyyntö sukulaisilloin, se nimittäin, etteivät vaan
liiaksi surisi minun pois menoani, varsinkin kun toivon toimenpiteideni
kautta ehkäisseeni riidan ja epäsovun, joka tavallisesti on seurauksena
suuremman perinnön jakamisesta j.n.e."
"Tämä on hävytöntä!" puheli rouva Nilén, tuoliltaan nousten kasvot
vihasta punaisina.
"Tämä on sopimatonta pilaa sekä elämästä että kuolemasta", päätti
notaario, nousten hänkin istualtaan ja ottaen hattunsa. "Olisi hän
voinut olla tällaista narripeliä pitämättä".
"Minä nostan tästä oikeusjutun!" ärjyi luutnantti, kiivaasti
edestakaisin marssien.
"Ja minä ryömin Lotan turviin", selitti Svante serkku, tyytyväisenä
kuin lapsi, taputellen Lotan laihaa kättä sekä istuutui tuolille tämän
viereen.
Mutta kun kiivaan sanatulvan jälkeen vihdoin päätettiin koko asia
pitää niin salassa kuin mahdollista — joka, kuten jokainen huomaa,
on hyvin onnistunut — ja sukulaiset tekivät lähtöä talosta, seisoi
Lovisa eteisessä kainosti niiaten ja kyseli jokaiselta: "Saanko siis
todellakin pitää tohvelit — eikö herrasväki niistä huoli?"
"Minä en vaan tarttuisi niihin en pihdeilläkään", vastasi Bina rouva
läimäyttäen oven kiini.
"Tohvelitko? — hui hemmetissä!" huusi luutnantti, sylkäsi ja harppasi
tiehensä.
"Pidä hyvänäsi!" vastasi notaario äreästi.
Ja hyvänään Lovisa ne pitikin, oikeenpa ilolla. Sillä kun hän vähän
sen jälkeen yritti panna niitä jalkaansa, eivät ne oikeen ottaneet
mennäkseen, sillä käressä tuntui jokin ottavan vastaan. Kun hän tätä
kädellään koetteli, löytyi sieltä pari käännettyä paperia, jotka olivat
kiini ommellut. Nyt rupesi Lovisa ihmettelemään, käänteli ja väänteli
tohveleita sekä löysi kummankin käressä kirjekuoren ja sen sisästä —
tuhannen kruunun setelin sekä toisessa seuraavan kirjoituksen:
"Vanhalta isännältä Lotalle, ainoalle joka eläessä välitti hänestä
itsestään ja kuoltua hänen tohveleistaan — siitä olen varma. Onkohan
Lotalla ennen ollut sellaisia tohvelinkärkiä?"
Ei, niitä ei ollut Lotalla ollut — eikä minullakaan. Jos lukijalla on,
niin en saata muuta, kuin onnitella häntä siitä.