"Minusta on tämä lippu aika kaunis", sanoi ylpeästi nuori rouva Thérèse
M. ja levitteli tuulessa kättensä työtä.
"Ja minulle on se kahta vertaa rakkaampi, senvuoksi, että sinä sen olet
ommellut", vastasi hänen miehensä kohteliaasti. "Katsohan kuinka nuo
keltaiset kirjaimet ovat kauniit sinisellä pohjalla: _Nuoli!_ — Eikö se
ole koko sukkela nimitys sellaiselle purjeveneelle, kuin meidän!"
"Oivallinen! Mihin aikaan pitää päivällisen olla valmiina, ja kuinka
monta meitä kaikkiaan tulee... vai sanoitko, että tulee kolmetoista?"
"Luulenpa melkein, että mainitsin tuon onnettoman luvun", vastasi
nauraen herra M. "Onko pikku muoriseni taas taikauskoinen?"
"Aina, Julius. Yhden täytyy jäädä joukosta pois, vaikka se sitten
olisin minä itse."
"Lapsellisuuksia! Emäntä poissa pöydästä itse juhannuspäivänä —
ja vielä sellainen emäntä, kuin sinä olet! Ei muruseni, se ei saa
tapahtua".
"No, nytpä tiedänkin erään keinon: me pyydämme Malinin mamselin
mukaamme pöytään. Eihän hän juuri mikään hauska siinä ole olemassa,
mutta neljäntenätoista hänellä kyllä on oma viehätyksensä, ainakin
minusta".
"Miten tahdot, ystäväni, kunhan muuten vaan saat kaikki onnistumaan,
kuten varmasti tiedän sinun saavankin. Toimita hyötymansikoita yllin
kyllin ja katso, että sampanja on jääkylmää. Käske palvelijoiden
pukeutua Blekinkiläiseen pukuun — en tiedä toista sen kauniimpaa — ja
viedä kahvi, siihen kuuluvine likööreilleen suureen lehtimajaan. Kyllä
se sentään on siunattu asia, että ihmisellä on tuollainen herttainen
ja hyvä pikku vaimo! En tiedä sanonenko sitä sinulle tarpeeksi usein,
mutta sen tiedän, että tänään minun täytyy se sanoa. En pitkiin
aikoihin ole tuntenut olevani niin onnellinen kuin taas tänään".
"Useamminhan sinä sitä sanot, kuin minä ansaitsisinkaan", vastasi
liikutettuna Thérèse rouva ja nyökäytti sydämellisesti päätään
miehelleen, joka nuoruuden täydessä kukoistuksessa, tyytyväisesti
hymyillen, seisoi vaimonsa edessä, tuntien, että tämä oli hänelle
kallein maailmassa.
"Kas, tuossahan jo ovat minun merisotilaanikin"-, puheli M.
tuttavallisesti kättään heiluttaen tervehdykseksi parille
kaupunkilaisystävälleen, joitten oli määrä lähteä mukaan
purjehdusmatkalle, ja jotka nyt innoissaan ja kuumina, käveltyään
lähimmältä asemalta, kiiruhtivat onnellisen pariskunnan luokse.
"Päivää, päivää, herraseni, hyvin tervetulleet! Luulenpa, että vähäinen
purjehdusmatka aika lailla tulee meitä virkistämään... katsokaas,
millaisen lahjan pikku vaimoni juuri minulle tässä antoi! Oletteko
kauniimpaa lippua juuri nähneet'?"
Herrat tervehtivät kunnioittavasti ja ihailivat kohteliaasti lippua.
"Ja nyt ei saa viivytellä", sanoi herra M. kelloaan katsoen. "Luulen,
että täällä meillä on vähän konjakkia ja soodavettä; juokaamme lasi
matkan hauskuudeksi ja mennään sitte. Kello on jo yksitoista ja
tahdomme tuntia parisen, kolmisen kiikkua sinilaineilla, ennenkuin
ruualle saavumme. Siis herrat, maljanne!"
Iloisesti kilahtivat lasit vastatusten, mutta ennenkuin isäntä kohotti
lasinsa huulilleen, huudahti hän vilkkaasti: "mutta missä nyt on pikku
'Dis', eikös hän kilistäkään isän kanssa?"
Aivan kuin olisi kysymyksen kuullut, juosta sipsutti lasten huoneesta
pikku Doris, valkoisessa puvussa ja posket punaisina ja heittäytyi
herttaisesti isänsä avoimeen syliin.
Tämä nosti tytön käsivarrelleen, suuteli häntä sydämellisesti ja
kilisti sitte leikillä hänenkin kanssaan, annettuaan ensin lasin, jossa
oli muutama tippa soodavettä.
"Mallanne, pappa, onnea matkalle!" laventeli iloisesti, päätään
nyökytellen pienokainen, joka oli tottunut isän purjehdusmatkoihin sekä
maljoihin myöskin.
"Maljasi, ruusunnuppunen, ja nyt matkaan! — Tule sinäkin Thérèse
laiturille katsomaan, kun lippu hinataan ylös; se ei suinkaan ole liian
suuri palkinto ahkeruudestasi. Dis saa pitää pappaa kädestä kiini, kas
noin!"
Mitä iloisimman mielialan vallitessa poistuivat he sitten viehättävästä
kesä-asunnostaan "Kätköstä", jota tuuheat puut pehmoisesti varjostivat.
Kun he olivat tulleet laiturille, tarkasteli eräs herroista vielä
kerran huvilaa ja huomautti, että koko Tukholman saaristossa tuskin
löytyy somempaa paikkaa, kuin tämä on, johon herra M. hiukan
ylvästellen huomautti, että paikka kyllä on kaunis, mutta liian pieni.
"Lesken tilaksi sinulle se voi olla tarpeeksi suuri", sanoi hän,
syleillen vaimoaan, "mutta ensi kesäksi toivon voivani hankkia meille
suuremman ja kauniimman."
"Älä sitä tee", pyysi Thérèse vakavasti. "Minä en missään voi tulla
onnellisemmaksi, kuin täällä olen ollut."
Karkoittaakseen pois vaimonsa vakavat ajatukset, kohotti herra M.
pikku Dis'in käsivarrelleen, otti vaimoaan vyötäisistä ja kuljetti
näin tanssien rakkaitansa laiturin päästä toiseen, samalla kuin
lippu Thérèsen kädessä hulmusi kuin kultareunuksinen sinipilvi tuon
herttaisen ryhmän ympärillä. Tultuaan veneen luo, suuteli hän äitiä ja
tytärtä, jotka hymysuin ja nopeasta liikkeestä lämpiminä, seisoivat
sillalla, hyppäsi veneesen ystävineen, hinasi lipun korkealle mastoon,
sekä päästi vihdoin veneen rannasta irti, itse istuutuen perään venettä
ohjaamaan, ja heilautti kerran vielä hyvästiksi kevyttä olkihattuaan
korkealla ilmassa.
"Älkää viipykö kauaa", pyyteli vielä Thérèse, pitäen pikku Dis'iä
kädestä ja seisoen sillalla niin kauan, kuin vähääkään saattoi eroittaa
rakastettunsa kasvoja. Kun ei sekään kauempaa ollut mahdollista
heiluttivat äiti ja tytär valkoisia nenäliinojaan ja kun vihdoin
siitäkin lakkasivat, kiintyi nuoren rouvan katse huvilaan lahden
toisella rannalla, jonka omisti hänen miehensä liikekumppani. Aurinko
valeli runsain määrin kultiaan sen yli valaisten komeain rappujen
upeilevat uurnat ja syvennyksiin sijoitetut taiteilijain kädestä
lähteneet kuvapatsaat; rakennus kokonaisuudessaan teki suuremmoisen
ja muhkean vaikutuksen ja olisi se voinut tyydyttää suurimmatkin
vaatimukset.
"Tuollaisen paikan tahtoo Julius meillekin hankkia", ajatteli nuori
nainen. "Jospa hän ei koskaan sitä tekisi! Ei ole suloisempaa paikkaa
maailmassa, kuin varjoisa, syrjäinen _Kätkömme_: siellä olen rakastanut
ja ollut rakastettu, siellä tahdon elää ja siellä tahdon kuolla."
Ajatuksiinsa vaipuneena kulki hän kotiinsa, heitettyään vielä viimeisen
silmäyksen merelle, jossa vene sulavasti kuin tiira valkoisin siivin
yhä kauemmas soljui.
* * * * *
Oli aikaa vielä tunnin verran ennenkuin vieraita alettiin odottaa.
Thérèse rouva asetteli juuri kukkia viimeiseen maljakkoon ja silmäili
sitten tyytyväisenä viehättävää pöytää lumivalkeine liinoineen,
hopeineen ja kristalleineen, kun hämärä huoneessa ja raskas suhina
puiden latvoissa veti hänen huomionsa puoleensa. Kauhulla näki hän,
kuinka yhtäkkiä oli noussut hirmuinen myrsky, näki miten tuuli
lennätteli tomua ja soraa ympäriinsä, miten se oksia taitellen ja
korkeidenkin puiden latvoissa riehuen sai ne taistelun tuohinansa
raskaasti huokaamaan. Kattopellit sinkoilivat rajusti kauas yli
kartanon, vinnin akkunaruutu särkyi sirpaleiksi ja putosi valittavalla
vinkumilla kivirapuille. Jyskyen paukahtelivat ovet kiini ja
riuhtaantuivat uudelleen auki ja tuuliviiri katolla liehui edestakasin
surkeasti vikisten. Lahdella, joka muistutti vihaisen ihmisen muotoa,
myllerteli meri korkeina vaahtopäisinä aaltoina ja jokunen kalalokki
kirkui käheällä äänellä ilmassa.
"Ja Julius on ulkona tässä ilmassa — hyvä, Jumala, suojele häntä!"
rukoili Thérèse tuskissaan, katsellen vuoroin laiturille, vuoroin
hypäten ylös vinnikamariin, josta näkyi kauemmas merelle. Vähitellen
kokoontuivat kaikki palvelijat pelästyneen emäntänsä luo, joka
tuskissaan käsiään väänteli, muistamatta vähintäkään vieraita taikka
päivällistä.
"Antti", huusi hän, ravistaen renkiä käsivarresta, "hankkikaa tänne
vene... juoskaa naapuritaloihin... kutsukaa ihmisiä avuksi... tehkää
mitä ihminen voi... mutta joutuin, Jumalan tähden joutuin... ennenkuin
on liian myöhäistä."
"Rakas rouva", vastasi Antti raskain mielin, "naapureilla ei ole
venettä rannassa; kamreerin ja protokollasihteerin ovat merellä, miehiä
ei myöskään ole... ne ovat heidän kerallaan."
"Ja tässä pitää minun nyt seistä toimettomana paikoillani sill'aikaa
kuin _hän_ ehkä taistelee elämästä ja kuolemasta!" valitteli nuori
nainen tuskissaan kohottaen ristiin liitetyt kätensä taivasta kohti.
"Hyvä Jumala, ota ennen kaikki onneni maailmassa, ota lapsenikin, jos
niin tahdot, mutta pelasta hänet, armaani, kaikkeni!"
Tuuleen häipyivät hänen sanansa ja kahta raivoisammin puhalsi myrsky
kautta seudun. "En, tätä en kestä; minun täytyy päästä tuonne kallion
kielekkeelle, josta voin nähdä kauas merelle", huudahti Thérèse, jonka
kasvot olivat kalpeat, kuin meren vaahto. "Älkää estäkö minua, sen
sanon; älkää yrittäkökään pidättää minua: minun _täytyy_ päästä!"
"Mutta jos tuuli puhaltaa rouvankin mereen — mihin joutuu pikku Doris
silloin?" muistutti rehellinen Antti.
"Mieheni ensin; hän elämässä ja kuolemassa!" vastasi Thérèse ja
kiiruhti pois, niin että vaalea puku myrskyssä hulmusi, välittämättä
vähääkään siitä, tuliko joku hänen mukanaan taikka ei.
Mutta kaikki he häntä seurasivat, paitsi pikku Doris hoitajineen, jotka
jäivät kotiin.
Ja nyt seisoivat he siinä kallionkielekkeellä tuskaisina ja vavisten
tähystellen jokaista purjetta näköpiirin sisällä.
"Tuossa on yksi vene", sanoi Antti kuolon kalpealle Thérèse rouvalle,
jonka katse oli kuin imeytynyt mereen kiini, ja jonka tuulen puuska
milloin tahansa olisi laassut pois kuin untuvan, joll'ei hän lujasti
olisi pidellyt kiini kalliolla kasvavasta männystä.
"Missä on vene, missä?"
"Tuolla niemen takana, rouva. Mutta nyt näen; siinä on valkean ja
vihreän värinen lippu; se on kamreerin vene".
"Jumala ole minulle armollinen", kuiskasi Thérèse; "ei vilahdustakaan
vielä _hänestä_!"
"Tuolla oikealla tulee toinen venhe", ilmoitti taasen Antti tarkastaen
sitä peloissaan.
"Millainen lippu siinä on?" kysyi vavisten Thérèse, jonka silmät eivät
enhän tahtoneet totta tehdä.
"Näen veneen korkeudesta, että se on protokollasihteerin", puheli Antti
suruisena; "mutta tuolla, tuolla kaukana, rouva, niin totta kuin elän,
on Nuoli, tuntisin sen vaikka satojen joukosta! Pitäkää lujasti kiini,
hyvä rouva, oikeen lujasti; Jumalan avulla on isäntä kohta rannassa...
mutta nyt tulee valtava vihuri..."
Ja vihuri tuli juuri Nuolen viimeisessä käänteessä ennen rantaan
pääsyä. Ryhmä kallion kielekkeellä seurasi silmineen sieluineen
tapausta, sillä kaikki he isäntäänsä rakastivat ja Thérèse tuskin
saattoi hengittää, niin suurella jännityksellä tarkkasi hän jokaista
veneen liikettä. Sekunnin ajan seisoi se aivan hiljaa; seuraavana
sekuntina jo huimailivat purjeet milt'ei maston ympäri, ja nyt —
taivas varjelkoon! — nyt se kaatui ja sinivalkoinen lippu, ilolla ja
riemulla ommeltu ja mastoon hinattu, lähetti viimeisen surullisen
jäähyväistervehdyksensä ennenkuin ainiaaksi vaipui meren syvyyteen...
Tuskan parahdus, kovempi kuin myrskyn ulvonta, kaikui ilmassa
ja vaaleapukuinen olento kallion kielekkeellä astui tahdotonna,
tiedotonna, käsivarret ojennettuina, askeleen eteenpäin, synkän
meren kuohuvassa sylissä etsiäkseen kuoloa, sen tykönä, joka hänelle
oli elämääkin kalliimpi. Mutta onneksi hänet pyörrytys yllätti ja
tunnottomana vaipui hän sen puun juurelle, jonka turvissa tähän saakka
oli pystyssä pysytellyt ja sanomattomalla kauhulla katsellut puolisonsa
lyhyttä taistelua ja loppua.
Kun hän jälleen heräsi, oli luonto taas täydessä rauhassa. Myrsky,
tyytyväisenä saamiinsa uhreihin, oli tauonnut ja uhkaavat pilvet olivat
haihtuneet. Kukkaset kohottivat vaipuneet päänsä, linnut jatkoivat
keskeytettyjä liverryksiänsä ja aurinko säteili pilvettömältä taivaalta
kirkkaasti valaisten seutuja.
Mutta tuon murheen murtaman naisen sydämessä vallitsi yö, tähdetön
yö, ilman aamun toivoa. Hän oli koko sydämellään rakastanut, hän
tahtoi koko sydämellään surrakin, surra niinkuin se, joka ei haudan
synkeydestä voi kohottaa katsettaan katoamattomuuden valoon.
* * * * *
Monta vuotta tämän tapahtuman jälkeen valaisee kesäinen aurinko taaskin
_Kätkön_ hiljaisia rantoja, mutta paikka ei enää ole samanlainen, kuin
ennen. Sitä ympäröivät puut ovat saaneet hoidotta versoa, ja painavat
siihen nyt synkkyyden leiman; ruoho tukahduttaa kukkaisten kasvun ja
pitkä laituri on surkeasti laho. Ainoastaan huvilan eteläpäässä on
huolella hoidettuja kukkapenkkejä, joissa varsinkin valkoiset liljat
mitä ihanimmin kukoistavat.
Huvilan kuistilla, jota muuriruoho ympäröipi niin tiiviisti, että
se loukkaa sekä kauneuden aistia että terveyden hoidon vaatimuksia,
istuu keski-ikäinen nainen ommellen. Nähdessään hänen tavattoman
yksinkertaisen pukunsa ja kasvojen ankaran ilmeen, ei mitenkään
saattaisi tuntea häntä tuoksi, muinoin niin elämänhaluiseksi,
onnelliseksi ja vilkkaaksi Thérèse M:ksi. Tummaan tukkaan on
ilmaantunut harmaita suortuvia ja jäykkiä kasvoja ei kertaakaan hymy
kirkasta. Ja eipä ihmekään, sillä neljätoista pitkää vuotta ovat synkät
ja katkerat tunteet kitkemättä saaneet hänen sydämessään kasvaa,
samaten kuin rikkaruoho "Kätkön" käytävillä ja kukkapenkeissä. Suru ja
viha siellä ovat raivonneet ja ne eivät ruusuja kasvata.
Thérèse kääri työnsä kokoon hitaasti ja välinpitämättömästi,
niinkuin hänen tapansa nykyään oli kaikkikin tehtävänsä toimittaa.
Leukaansa käden varaan nojaten antoi hän katseensa harhailla yli
seudun, nähtävästi kuitenkaan kiinnittämättä vähintäkään huomiota
sen kauneuteen. Vihdoinkin kiintyivät no johonkin: tuohon vastapäätä
olevaan kauniisen huvilaan; mutta kuta kauemmin hän sitä katsoi, sitä
synkemmäksi kävi hänen muotonsa, sitä uhkaavammaksi muuttui katse,
kunnes ei muuta tainnut, kuin voimattomassa vihassa puristaa pylvästä,
johon nojasi.
Vienot, yksinkertaisen laulun sävelet kajahtelivat samassa vesiltä ja
airojen hiljainen loiske ilmaisi, että joku soutaen lähestyi rantaa.
"Hän siellä tulee", puheli itsekseen Thérèse ja irrottautui ikäänkuin
väkisten haavemaailmastaan, hitain askelin mennäkseen laiturille.
"Tulet myöhään, Doris", sanoi hän nuorelle vaaleakutriselle tytölle,
joka kevyellä hyppäyksellä poistui venheestä, sitoen sen pestillä
paaluun kiini. "Kauanpa tänään luittekin".
"Tämäpä olikin viimeinen kerta", vastasi tyttö herttaisesti ojentaen
raikkaat huulensa äidin suudeltavaksi, jota tehdessä äidin kasvot
ehdottomasti kirkastuivat. "Tiedäthän, että jo sunnuntaina pääsemme
ripille."
"Se ilahduttaa minua, koska sen kautta joudut pois seurasta, joka
mitenkään ei sinulle sovi. Jos olisin aavistanut, että _hänkin_ käy
täällä rippikoulua, niin olisit sinä saanut odottaa ensi vuoteen".
"Mutta, äiti hyvä, onhan Valfrid niin hyvä ja kiltti tyttö; mitäs hän
sille mahtaa, että..."
"Valfrid on hänen tyttärensä, _hänen_, joka on ryöstänyt sinun
äidiltäsi kaiken muun, paitsi tämän köyhän 'lesken sijan', jota hän
ei ryöstää _voinut_, hänen, joka on häväissyt sinun isäsi rehellisen
nimen... sinun ei koskaan olisi pitänyt tulla hänen tyttärensä
läheisyyteenkään, ei koskaan hänen kanssaan sanaa vaihtaa, ei hänen
kättään koskettaa..."
"Rovasti ei neuvo meitä _tuolla tavoin_ vihamiehiämme kohtelemaan, vaan
hän opettaa..."
"Sama se, mitä hän opettaa; elämä opettaa toisin. Se opettaa meitä
epäilemään kaikkea ja kaikkia; sen tulet kyllä vielä näkemään ja
saman tekevää on, oppiiko sen ennemmin taikka myöhemmin. Isäsikin oli
kerran nuori ja uskoi silloin kaikista vaan hyvää. Hänen työnsä ja
harrastuksensa olivat rehelliset, kuuletko, rehelliset, vaikka koko
maailma sanoisi toisin. Hän liittyi erääsen nuoruutensa ystävään, joka
harjoitti samaa tointa kuin isäsikin ja heistä tuli liikekumppanit;
he jakoivat työn ja vaivan, voitot ja toiveet... isäsi luotti häneen
epäilemättä, ehdottomasti... asiat olivat hyvällä kannalla — minä
tiedän sen, sillä isäsi ei koskaan salannut minulta mitään, puhui aina
totta — ja kuitenkin, kun hän, elämänsä parhaimmassa kukoistuksessa,
kuoli, täytyi minun tehdä konkurssi ja minut lapsineni karkotettiin
talosta ja kodista, ja saamamiesteni hyvyyttä saan kiittää siitä, että
edes tämän pienen maatilkun sain pitää, he kun tiesivät, että se oli
minulle kovin rakas..."
"Ja etkö nyt, äiti kulta, voisi tuota vääryyttä unhottaa?" kysyi tyttö
nöyrästi.
"Sen vielä voisin unohtaa, mutta sitä kavalaa huhua, jonka tuo kurja
ihminen pani liikkeelle, että isäsi muka hänen tietämättään on
hävittänyt suunnattomia summia ja harjoittanut väärää kirjanpitoa,
jonka kautta konkurssi oli välttämätön, sitä en ole voinut enkä koskaan
voikaan unhottaa. Sinun rehellinen, verraton isäsi olisi muka noin
menetellyt ... voitko sietää sellaista solvausta?"
Murheellisena painoi Doris päänsä alas.
"Ja", jatkoi Thérèse, odottamatta vastausta, "kun tämä veriviholliseni
näön vuoksi oli elänyt muutamia vuosia huomaamatta ja hiljaisesti,
esiintyi hän jälleen samalla loistolla ja komeudella kuin ennenkin,
osteli taloja ja tiloja, huviloita ja hevoisia, kestitsi vieraita
ja sai ritarimerkkejä rintaansa, sill'aikaa kuin minä, hänen
liikekumppaninsa leski, istun täällä, köyhänä ja unhoitettuna,
voimattomana poistamaan sitä häväistystä, jota hän nimellemme oli
saattanut, voimattomana suruani, kammoani ja vihaani vastaan..."
"Me emme _saa_ vihata", kuiskasi Doris, rukoilevasti katsoen äitiinsä.
"Sinä olet lapsi", vastasi tämä synkkänä; "Anna ihmisten repiä sydän
rinnastasi ja koeta sitten unohtaa, jos voit. Hän tuolla, olkoon
tyytyväinen, kun en koskaan ole koettanut häntä vahingoittaa."
"Mutta nyt hän on kipeä, äiti", ilmoitti Doris; "Valfrid sanoi hänen
tautinsa olevan oikeen ankaraa laatua".
"Onko?" kysyi Thérèse kylmästi. "Nyt varmaan luopuvat ystävät hänestä
niinkuin minustakin, kun tulin köyhäksi. Ja kun ystävät jättävät,
tulevat synkät ajatukset sijaan. Niin kävi minulle; niin on hänellekin
käyvä — ja _käyköön_ vaan!"
"Onko äiti ollut hyvä ja ommellut minun valkoisen pukuni?" kysyi Doris,
jota tällainen keskustelu aina kiusasi.
"Olen sekä ommellut että silittänyt sen", vastasi äiti rauhallisemmin.
"Tuolla se on sohvalla pehmeänä kuin valkoinen pilvi".
Kiitollisena suuteli Doris äitinsä kättä ollen ikäänkuin jostakin
hämillään.
"Olemme Valfridin kanssa päättäneet kumpikin asettaa valkoisia liljoja
tukkaamme", sanoi hän vähän vitkastellen.
"Mitäpä minuun koskee, millaisia kukkia, hän panee", vastasi äiti
välinpitämättömästi.
"Mutta heidän liljansa ovat kaikki jo kuihtuneet..."
"Entä sitte? Aijotko ehkä antaa hänelle sinun liljoistasi?"
"Sitä minä sydämestäni toivoisin. Suo anteeksi, rakas äiti, mutta en
minä voi olla katkeralla mielellä enkä myöskään pettää sinua, taikka
peittää jotakin sinulta. Valfrid on ystäväni ja tulee sinä aina
pysymään".
"Vai niin", vastasi äiti katkerasti; "anna vaan hänelle sydämesi ja
luottamuksesi, että hän kerran maailmassa pettää sinut, niinkuin
hänen vanhempansa pettivät sinun vanhempasi. Suurempaa häväistystä
tuskin voisit minulle tuottaa, kuin se, että ojennat kätesi pahimman
vihamieheni tyttärelle. Mutta samapa tuo; olenhan tottunut kärsimään,
yksi pettymys enemmän tai vähemmän, ei tee mitään minun suhteeni."
"Äiti", puheli Doris lämpimästi, pitäen molemmilla käsillään äitiä
käsivarresta, "voi miten sanomattomasti sinua rakastaisin, jos voisit
voittaa nuo synkät tunteet, jotka niin monta vuotta ovat sinua
kiusanneet! Sanoit eilen, ett'et tiedä, millaisen lahjan antaisit
minulle ripillepääsyni muistoksi. Ei yksikään lahja olisi minulle
mieluisempi kuin se, että sydämestäsi voisit anteeksi antaa Valfridin
isälle sen vääryyden, jonka hän meille on tehnyt. Ei, äiti, älä lähde
luotani, älä katso minuun noin! Olen varma siitä, että isä vainajani,
joka oli niin hyvä, tällä hetkellä kuulee pyyntöni ja hyväksyy sen...
hänen tähtensä, äitini, joll'ei minun, anna vanhan vihasi lauhtua!"
"Ja sinä, yksinkertainen lapsi", vastasi kiivaasti Thérèse, säälimättä
irroittaen tyttärensä hennot kätöset itsestään, "sinä luulet että on
yhtä helppoa saada mielestään vääryys, jota vuosikausia on kärsinyt,
kuin vaihtaa puku toiseen! Pidä sinä omat ajatuksesi ja minä pidän
omani. Isäsi oli hyvä, mutta ei heikko, ja heikkoutta olisi suudella
sen kättä, joka meidät on murheesen vajottanut. Ja vieläkin sananen:
älä puhu enää liljoista; kuihtukoot ennen juuriaan myöten, kuin
koristavat sen tytärtä, joka polkumme okailla on peittänyt."
Doris kääntyi toisaalle salatakseen suuria kyyneleitä, jotka väkisinkin
poskipäille vierähtivät, kun samalla huomasi veneen nopeasti lähestyvän
rantaa.
"Äiti", huudahti hän pelästyksissään, "Valfrid tulee tänne..."
"_Hänkö_ tänne!... Mahdotonta!"
"Mutta _hän_ se on... voi, äiti, ajatteleppas, ehkä on hänen isänsä
kuolemaisillaan ja tahtoo puhutella sinua, ehkä hän ei voi kuolla
saamatta anteeksi..."
"Anteeksi voin hänelle antaa ainoastaan sillä ehdolla, että hän
puhdistaa mieheni maineen, jonka hän yksin on tahrannut, ja niin paljon
en luule hänen voivan nöyrtyä".
Nyt juuri pysähtyi venhe siltaan ja nopein askelin, kuolon kalpeana,
riensi Thérèsen luo hänen miehensä liikekumppanin tytär.
"Te varmaan olette Doriksen äiti", puheli hän murtuneella äänellä,
tarttuen Thérèsen käteen; "tullessani kotiin papin luota, tapasin isäni
kuolemaisillaan ja nyt hän ei muuta toivo kuin saada tavata teitä, hyvä
rouva. Ja tulettehan, tulettehan varmasti — olkoon välillänne ollut
mitä tahansa!..."
Thérèse tarkasti kiireestä kantapäähän tuota suloista olentoa edessään
ja hänen sydämensä heltyi.
"Minä tulen", vastasi hän hiljaa, mennen huvilaan sisälle hiukan
pukuaan järjestääkseen. Se oli pian tehty ja puolen tunnin kuluttua oli
Thérèse tyttärineen kuolevan vuoteen ääressä.
Paksut akkunaverhot olivat vedetyt alas ja tulijan askeleet katosivat
pehmeään mattoon, joka lattiaa peitti. Muuta ei kuulunut kuin kuolevan
raskas hengitys ja seinäkellon yksitoikkoinen napsutus.
"Isä, minä olen kotona jo!" kuiskasi Valfrid kumartuen isän vuoteen yli.
"Entä hän, onko hän tullut?" kysyi sairas kiivaasti, koettaen
kohottautua vuoteellaan.
"Hän on täällä."
"Onko hänen tyttärensäkin?"
"On hänkin; niinhän sinä tahdoit?"
"Jumala, minä kiitän sinua!" änkytti sairas heikosti. "Vedä
akkunaverhot syrjään, Valfrid, että saan nähdä heidät!"
"Valfrid teki niin ja kirkkaasti valaisi nyt aurinko sekä sairaan
kärsiviä kasvoja että Thérèsen vakavia piirteitä sekä heitti säteen
Doriksenkin vaaleille kutreille.
"Rouva, teidän puolestanne on minulle kostettu, on jo aikoja ennen
kuin te luulittekaan. Tässä, teidän, teidän lapsenne ja minun lapseni
kuullen tunnustan minä, että olen menetellyt halpamaisesti, että olen
varastanut teiltä onnenne ja ihmisten, kunnioituksen, ett'en ansaitse
Jumalan enkä teidän anteeksiantamustanne, että elämäni on ollut pelkkää
rauhattomuutta ja että kuolen tuskassa, joll'ette te voi antaa minulle
sitä ainoata, jota nyt hakijan: _anteeksiantamustanne_."
Ja syvässä tuskassa ojensi hän kätensä Thérèseä kohti samalla kuin
kuumat kyyneleet vierivät kuihtuneille kasvoille.
"Sen mitä minulle olette tehneet, voin kyllä antaa anteeksi", vastasi
Thérèse vitkalleen, kuitenkaan ojentamatta sairaalle kättään, "mutta
kuinka puhdistatte mieheni maineen?"
"Äiti", koetti Doris välittää ja astui epäröiden askeleen lähemmäs.
"Hiljaa, lapseni", oikaisi häntä Thérèse, sinähän siitä juuri tulet
kärsimään, jos isäsi nimi on tahrattu. _Minä_ olen jo maailmalle
kääntänyt selkäni; sinä sen sijaan nyt vasta joudut sen kanssa
tekemisiin, etkä tiedä, miltä tuntuu, vuosikausia kantaa häväistystä,
josta ei voi puhdistautua".'
"Tässä vedotaan siis minuun", sanoi nuori tyttö suloisesti. "Miten
onnellinen olenkaan, voidessani antaa anteeksi!" Ja ennenkuin Thérèse
ennätti estämään, oli hän jo vaipunut polvilleen sairaan vuoteen
viereen ja tarttunut tämän vapisevaan käteen.
"Tuolta näyttää varmaan armeliaisuuden enkeli", puheli katuvainen
sairas itsekseen, samalla kuin autuaallinen ilme hetkiseksi valaisi
hänen kasvojaan.
"Ah, rouva hyvä", hän taaskin puheli kääntyen Thérèseen "meidän
lapsemme ovat paremmat, kuin me itse; näettekö tätä paperia? Valfrid
tietää sen sisällön. Siinä olen kirjallisesti tunnustanut halpamaisen
menettelyni teitä kohtaan siitä hetkestä alkaen, jolloin kuolema
niin äkkiä tempasi puolisonne. En ole mitään salannut; en mitään. Ja
ennenkuin tämä tunnustus on saatettu ilmi koko ympäristölleni en voi
toivoakaan rauhaa, enkä myös _teidän_ anteeksiantamustanne. Valfrid,
lapseni, kutsu tänne sisään koko talon väki ja pyydä tohtoria, joka
on vielä tuolla toisessa huoneessa, lukemaan ääneen joka sanan tässä
paperissa, jonka te, rouva hyvä, sitte saatte pitää. Tämä on tosin
myöhäinen ja vajanainen hyvitys, mutta se on ainoa, minkä minä
voin antaa, ja Jumala, joka näkee sydämeni, tietää, että teen sen
mielelläni".
"Ja sitten, annattehan _sitten_, hyvä rouva", pyyteli Valfrid,
katsoen sydämellisesti Thérèseä silmiin, "annattehan isäraukalleni
täydellisesti anteeksi?"
"Lapsi", sanoi Thérèse, "tiedättekö, että tämä isänne toimenpide
heittää varjon teidän nuoren elämänne yli. Oletteko miettineet sitä
asiaa?"
"Minä en ole miettinyt mitään muuta, kuin millä isälleni iloa
tuottaisin."
"Mutta ehkä hylkäävät ystävän teidät?"
"Doris ei hylkää. Ja mitäpä siitä, ah, sanokaa vaan, voitteko sitte
antaa anteeksi?"
"Mutta tämän paperin perusteella, kun ne, jotka sen saavat kuulla,
todistavat sen oikeaksi, voin minä oikeuden edessä ottaa koko teidän
omaisuutenne?"
"Ah, ottakaa se, annan sen mielelläni, kunhan palkaksi siitä lausutte
tuon ainoan sanan, jota isäni kaipaa! Voi Doris, Doris, kas äitisi
heltyy...hän itkee... Oi isä, kuinka olenkaan onnellinen... kiiruhdan
heti kutsumaan kaikki sisään ja sitte, sitte!..."
Valfrid oli jo mennyt toiselle puolelle huonetta, kun Thérèse pidätti
häntä, ei kiivaasti ja tylysti, vaan lempeällä päättäväisyydellä.
Sitten meni hän myös Doriksen luo, ottaen tätäkin kädestä, ja näin,
sanaakaan sanomatta, astui hän sairaan vuoteen ääreen, loi häneen
silmäyksen, jossa välähteli jotain sen muinoisesta loisteesta, otti
käteensä paperin ja repi sen hitaasti kahtia, vaipui sitte hiljaa
polvilleen kuiskaten: "Herra armahtakoon meitä jokaista!"
* * * * *
Kun Thérèse illalla pienessä venheessään kulki kotiinsa, kykeni hän
taas pitkistä ajoista tarkkaamaan mitä ympärillä tapahtui ja huomautti,
että luonnossa vallitsi rauha. Katselipa hän puitakin Kätkön ympärillä
ja arveli, että niitä pitäisi karsia, ett'eivät peittäisi koko näköalaa
ja kun hän vihdoin tuli saliin, veti hän, vastoin tavallisuutta
akkunaverhot syrjään, että ilta-auringon säteet estämättä pääsivät
sisään. Seisoessaan siinä akkunan edessä, miettiväisenä, Doris tyttönen
rinnallaan nojaten päätään äitinsä olkapäähän, valaisi Thérèsen kasvoja
hohde, joka teki hänet nuoren näköiseksi kuin neljätoista vuotta sitten
ja synkät ajatukset olivat mielestä pois haihtuneet.
Thérèse ymmärsi, että hänelläkin oli paljon anteeksi pyydettävää,
hänellä joka oli ensi sijan sydämessään antanut kuolleelle miehelleen,
toisen vihalle ja kolmannen vasta lapselleen. Ja hän ymmärsi nyt
myöskin, ett'ei mikään niin valaise kuin todellinen rakkaus, jolle
Jumala on korkein ja kaikki kaikessa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän
yht'äkkiä vapautunut raskaista kahleista. Hän voi jälleen itkeä kuten
ennen muinoin ja mikä vieläkin parempi: hän saattoi rukoilla.
Sydämensä pohjasta pyysi hän armoa tullaksensa hyväksi äidiksi myöskin
Valfridille, jonka, hänen isänsä toivomuksen mukaan, piti tämän kuoltua
saada koti Thérèsen luona ja ensi kertaa, pitkien aikojen jälkeen, hän
taas tunsi, että oli jotakin, jota varten kannatti elää.
Näitten ajatusten valtaamana kääntyi hän Dorikseen ja katseli tätä
kuin pitkän eron jälkeen. Ja kun hän kohtasi tytön iloisen ja lämpimän
katseen, tuntui hänestä, kuin, eivät nuo kasvot enää olisikaan
olleet Doriksen, vaan hänen rakkaan miesvainajansa ja että hän
näitten kasvojen hohteessa huomasi nyt vasta osoittaneensa suurimman
kunnioituksen miehensä muistolle.
Neljäntoista päiviin kuluttua sulki hän tyttärenään syliinsä
surupukuisen Valfridin, joka Thérèsen luona sai herttaisen kodin.
Liljat olivat jo kaikki kuihtuneet.
Ripilläkäyntipäivänä koristi muutama lilja kummankin tyttösen tukkaa.
Loput kerättiin eräälle haudalle.
Mutta ei Thérèse niitä kaivannut. Hänen sydämessään kukoistivat nyt
ihanat ruusut.