Siinä niitä seisoi kokonainen liuta "mukuloita" matalan,
yksikerroksisen puurakennuksen nurkkauksessa, paljain jaloin,
räsyisinä, pörröisinä, kasvot liasta ja tomusta viirullisina kuin
zebran selkä, neljäntoistavuotiaasta poikaviikarista, pienissä,
nahkaisissa pinkkahousuissa ja räsylippaisessa lakissa, aina
kolmivuotiaasen, joka vielä tallusteli koltissa sevalmus seljällään,
kuin mikäkin varaventtiili ja hakaset juuri pois tipahtamassa.
Oli siinä elämää ja mellakkaa, touhua ja temmellystä ja kikatusta aivan
kuin ahnaassa varpuisparvessa, joka on yllättänyt vehnäpalasen, liika
suuren yhden osaksi, mutta jota siitä huolimatta jokainen puolestansa
koettaa itselleen anastaa, kulettaakseen sitä nokassaan jonkun matkaa,
kunnes taas toinen, rohkeampi, sen häneltä kaappajaa.
Suurimmat tunkeutuvat lähemmäs nurkkaa, johon syötti, karkeatekoinen,
punaliidulla piirretty luonnos, oli pöljällä nupinaulalla kiinnitetty:
toiset kurottautuivat varpailleen, nähdäkseen vaikka vilahdukselta,
taideteosta, ja näitä pienemmät hyppelivät tasakäpälässä, saadakseen
hekin nähdä edes jotakin. Kaikista pienimmät, "kolttimiehet",
joiden taideaisti vielä oli kapaloissaan, eivät voineet muuta kuin
töllistellä suu auki suurempien selän takana, mutta sen he tekivätkin
silmät selällään ja sormet suussa. Olisipa käsi kokonaankin melkein
mahtunut, niin suuri oli heidän sekä ihmettelynsä että — suunsa. Pian
yhtyi joukkoon täysi-ikäisiäkin, tuli työmiehiä, tuli matamia; sitten
muutamia piikoja, joiden yhäti häviävässä olevasta sukukunnasta vielä
muutamia on jälellä pikkukaupungeissa, vielä jokin tyhjäntoimittaja,
joista ei missään juuri puutetta ole ja aina kun joku uusi tulija
lyöttäytyi joukkoon, kajahti ilmoille raaka, vastenmielinen
naurunrähähdys. Vähässä ajassa oli siihen kokoontunut väkeä tungokseen
asti, ja kuta enemmän ihmisiä kertyi, sitä iloisemmin säkenöivät erään
vikkelän, viisitoista vuotisen, soman pojan silmät, joka, rääsyisenä
hänkin, seisoi puoleksi piilossa erään oven takana ja sieltä käsin
katseli mellakkaa.
"Hei, katsoppas Löfqvistiä!" huusi muuan suutarinoppilas, joka
silmättyään hitaisesti taulua purskahti niin hillittömään nauruun,
että aivan väänteli itseään ja hakkaillen polviansa huusi: "eläköön
Löfqvist!"
"Niin, totta tosiaan, eikös vaan olekkin Löfqvist", vakuutti muuan
tyhjäntoimittaja kädet taskuissa ja repaleinen hattu kallellaan, "ihan
itse Löfqvist, joka illan tullen kulkee ravintolasta kotiin muijansa
luo. He, he, hee, miten se siinä hoipertelee. Katso eteesi, vanha
juopporatti, muuten on purjeesi kumossa!"
Kova naurun hohotus palkitsi sukkeluuden.
"No, mutta voi mun päiviäni, miten ihka ilmeinen Löfqvist!" huusi eräs
akka joukosta kiinnittäen viekkaat silmänsä nurkassa olevaan irvikuvaan
— sillä irvikuva se oli, vaikka silminnähtävästi mallinsa näköinen —
"etteivät häpeäkään piirtää paremmista ihmisistä tuonnäköisiä kuvia
ja naulailla niitä nurkkiin nähtäväksi, aivan kuin olisivat varkaita,
joita poliisit etsivät!
"Pitäkää vaan varanne, Grönbergska, ett'ette _te_ ole huomena siinä",
naureskeli muuan pitkä miehenroikale, suu korvia myöten levällään kuin
puolikuu.
"Ja mistä syystä, senkin tupakkakuono?" huusi vastaan akka, asettuen
kädet puuskassa hänen eteensä. "Juopottelenko minä, häh? Taikka
varastanko kenties, mokomakin..."
"Jaa, että juopotteletteko? Kun teillä vaan _on_ mitä juoda. Ja
varastatteko? Silloin vaan, kun teillä ei mitään ole. Pois vanha
uuniluuta, _minun_ tieltäni, joka kyllä tunnen ja tiedän mitä ihmisiä
te olette".
"Hävetkää toki", huomautti ylpeästi pormestarin piika, joka myös oli
joukkoon sattunut, "sillä tavoinko puhuttelette vanhaa ihmistä?"
"No, milläs lailla sitten, pikku muruseni? Ja sitäpaitsi — häpeättekö
itse, kun...?"
"Hs!" varoitti piika pelästyneenä.
"Hs, sanovat kaikki, jotka eivät muuta uskalla sanoa, mutta ei Kalle
Florellin suuta noin vaan tukita, silloin kun häntä _haluttaa_ puhua,
ei... Mutta nyt ei häntä halutakaan", lisäsi hän hiljaisemmasti,
nähdessään erään kaksitoista vuotiaan tytön tulevan nurkan takaa
ja pysähtyvän ihmettelemään ihmisjoukkoa ja heidän nauruaan ja
pilkkapuheitaan, joita sateli kuin rakeita myrskyssä.
Muut eivät huomanneet häntä, kuin Kalle Florell, mutta _tyttö_ oli
tuossa tuokiossa nähnyt kuvan ja jäi nyt seisomaan paikoilleen, kuin
kivettynyt. Kasvot kävivät kalpeiksi, pienet kätöset puristautuivat
nyrkiksi, katse samentui ja hän veti syvästi henkeä.
Pari lähinnä seisovaa huomasi hänet nyt, ja samassa alkoi
telefoonaaminen kyynäspäille, josta oli seurauksena hetkisen hiljaisuus.
"Eihän noin hienosta sukukuvasta pidä pahastua", huomautti taas
joukosta muuan miehen hoikale, mutta tytön silmissä sävähti, kun naurun
hohotus uudelleen kaikui ilmoille tuon sukkeluuden jälkeen, veri kohosi
kasvoihin ja tuossa tuokiossa hän, notkeana kuin kärppä, pujottautui
joukon lävitse, ja katseli kasvoista kasvoihin poikaa rapuilla, jota ei
tähän asti kukaan ollut huomannut.
"Sinä sen olet tehnyt, sinä, eikä kukaan muu", huohotti hän, samalla
kuin korvapuusti lävähti pojan kasvoille, kuin nallihatun paukaus.
"Hyi, miten häpäset itsesi", jatkoi hän, ja polki jalkaa pojan edessä,
niin että kiharat päässä tärisivät, "hyi, hyi, hyi! Minä kaipaan
mammallesi, ja kaipaan viskaalille, nii-in, ihan viskaalille ja hän
pistää sinut putkaan, pistää, ja... ja minä vihaan sinua koko ikäni,
koska olet pilkannut _minun_ pappaani!"
Poika kohotti kättään, lyödäkseen vastaan, mutta antoi sen kohta vaipua
takaisin alas ja vastasi posket hehkuvina: "Mikäs tuo nyt sitten on;
vai olisko sille ehkä pitänyt siivet selkään laittaa, mokomallekin..."
"Suus kiini, poika", neuvoi joukosta muuan tunnokkaampi mieshenkilö.
"Tyttö pahanen tekee aivan oikein puolustaessaan isäänsä, olkoon hän
sitte millainen tahansa:"
"Saaperin tyttö sentään; on siinä ruutia, vaikka pienikin on",
huomautti joku leveästi nauraen; "kyllä hän vielä kerran tehtaan
hoitaa, kun ukko itse ei siihen enää kykene."
"Anna sille vielä toinenkin samanlainen korvatillikka, muuten jää
se toispuoleiseksi", neuvoi muuan sukkelakielinen. "Mutta kyllä se
poika vaan ihmisistä kuvia tehdä osaa, niin että sietäisi vaikka
hovimaalariksi päästä... Kuka tahtoo tämän paperin? Vai otetaanko
se alas ja annetaan ravintolan mammalle, niin saa hän ripustaa sen
kunniasijalle. Sen se olisi arvoinen". Ja tätä sanoessaan kurotti
hän likaisen kätensä ottaakseen seinältä alas tuon tarpeettoman
taideteoksen.
"Antaa olla, minä otan sen itse!" kuului samassa karkea viinapasso, ja
joukon keskeltä läheni kuvaa jättiläiskokoinen mies, kasvot turvoksissa
ja nenä punasena, sekä irroitti vaivoin vapisevalla kädellään kuvan
seinältä.
Pikku tyttönen oli hiipinyt tulijan turviin ja katseli hehkuvin kasvoin
ja itkuaan pidätellen hänen hommaansa sill'aikaa, kuin katselijoista
toinen toinen toisensa jälkeen luikki tiehensä, kohautettuaan kuitenkin
ensin hiukan lakkiaan Löfqvistille, jonka kaikki tunsivat, vaikk'ei
juuri parhaimmaksi maineeltaan.
"Sen on Albert Kroon te-tehnyt", nyyhkytti tyttö, "hä-äjy, ilkeä Albert
Kro-on, mutta minä löin häntä ko-horvalle, pappa, löin oikeen kovasti
ja olisin toisenkin ke-kerran lyönyt, jos hän vaan ei olisi mennyt
tiellensä. Mutta hän me-heni."
"Sen kyllä uskon", vastasi isä lyhyesti, "mutta samapa tuo, kyllä minä
hänet vielä löydän."
"Ja-a, etsikää häntä vaan kunnes löydätte, hyvä tehtailija", neuvoi
mielittelevästi Grönbergska, ainoa aikuinen, joka oli jäänyt
lapsilauman keskelle. "Varjelkoon Jumala tätä, nykyajan nuorisoa",
lisäsi hän pyhästi, "mutta sellaiseksihan ne tulevat, kun ei
niitä ajoissa opeteta tietämään huutia. Voiko nyt ajatella jotain
häpeällisempää kuin kuvata vanhaa, rehellistä miestä tuon näköiseksi ja
asettaa kuva sitte nurkkiin, ihka ilmeiseksi pilkan esineeksi! Niin on,
kuin tässä juuri tuolle Florellin Kalle lurjukselle juttelin. Kuule,
sinä senkin tupakkahuone, niinä sanoin..."
"Tuki suusi", karjahti Löfqvist matamin korvaan, niin että tämä hypähti
korkealle ilmaan. Mutta niin pian kuin hän jälleen tunsi maan jalkainsa
alla, jatkoi hän äkäisesti: "vain sillä lailla, no sitte sanon minäkin
puolestani että oikeen tekivät, kun häpeäpaaluun naulasivat tuollaisen
vanhan juopporatin, joka vielä päälliseksi on olevinaan herrasväkeä, ja
kyllä minä vaan kerron niin monelle, kuin kuulla tahtoo, että..."
Samassa kääntyi tehtailija Löfqvist kadun kulmauksesta tyttärineen
kulkemaan kotiinsa päin jättäen Grönbergskan huvittamaan lapsilaumaa
haukkumasanoilla, joita sinkoili vielä hyvän aikaa asianomaisen
mentyäkin, kunnes haukkuja vihdoin poikkesi omalle kadulleen
saattaakseen siellä naapurejaankin osallisiksi tämän aamun iloisesta
tapahtumasta.
Kun vanha Löfqvist tuli kotiinsa, astui hän sanaakaan sanomatta
kalpean, hiukan arastelevan vaimonsa ohi, pyysi tyttärensä jättämään
hänet rauhaan, kiersi lukkoon huoneensa oven, jossa hänen oli tapana
nukkua siksi, kunnes selveni. Täällä hän istuutui nyt ikkunan vieroen,
asetti paperin eteensä pöydälle ja katseli sitä tarkasti. Kuva
paperissa tuijotti vuorostaan häneen. Tämähän oli juuri samanlainen
kuva, kuin se, jota hän usein parempina hetkinään, jonkinmoista
katumusta tuntien, oli peilistä katsellut: suuri rosoinen nenä,
pöhöttyneet kasvot, tylsistynyt katse, eläimellinen kasvojen ilme.
Mutta kuvassa oli vielä jotain, jota hän, pienestä peilistään ei voinut
nähdä: koukkuiset polvet, horjuva, luhistunut asento, kaulanauhan solmu
niskassa, nenäliina takataskusta riippumassa, kuin mikäkin hätälippu;
ja, pahin kaikista, siinä oli koko katupoikien lauma kintereillä
näyttämässä hänelle "pikku-ukkoja" ja koettamassa paraimpansa mukaan
matkia hänen surkuteltavaa olentoansa.
"Herra Jumala", mutisi hän vihdoin, "_tuon_ näköinenkö todella olen?
Tuollainenko inhoittava raukka, jota mikä katupoika tahansa voi
sormellaan osoittaa?" Niin, eipä hänen tätä asiaa oikeastaan kysyä
tarvinnut; satoja kertoja hän hoiperrellessaan kapakasta kotiin,
oli takanansa kuullut hiipimistä ja kikatusta, jonka aiheesta hän
ei saattanut erehtyä. Mutta hän oli kuitenkin kaupungin vanhimpia
asukkaita, ja vaikka olikin juoppo, hoiti hän liikettään joltisestikin
niinä aikoina, jolloin hän _ei_ juonut, niin ett'ei yksikään vielä
ollut tohtinut hänelle hurrata — ennenkuin tänä aamuna. Mutta nyt oli
se tapahtunut. Hän oli itse sen kuullut. Paperillehan ne tosin vaan
hurrasivat, mutta koska siihen oli kuvattuna juuri hän, ajoittainen
juoppo ilmi elävänä, niin ei eroitus sillä, kenelle hurrattiin, ollut
kovinkaan suuri, jos sitä oli ollenkaan. Niinkö pitkälle hän siis jo
oli ehtinyt, että mikä huono ihminen tahansa saattoi hänestä pilkkaa
tehdä. Huono! Kun asiata näin hiljaisuudessa yksinään ajatteli, niin
kukapa olisi huonompi häntä itseään?
Ja hänen tyttönsä, tuo rakas, urhoilleen pikku tyttönen, joka tänään
itki ja — tappeli lapsellisessa vihassaan hänen tähtensä! Eikö hän
voinut, eikö tahtonut tehdä mitään tämän hyväksi? Miten monena iltana,
kun hän otti hattunsa ja keppinsä kapakkaan lähteäkseen, olikaan tuo
lapsi rukoillut: "älä mene, isä, voi älä mene!"
"Jos sentään olisin aavistanut, että olen tuon näköinen — kirottu
paperi", putisi hän, iskien nyrkillään paperia niin että pamahti —
"niin melkeinpä luulen, että olisin jäänyt kotiin..."
Entäpä hänen vaimonsa, hänen arka hiljainen vaimonsa! Aikaa siitä jo
oli kulunut, jolloin tämä häntä sanoin oli muuttumaan kehoittanut,
saaden aina toria vastaukseksi... Tuollaisena hän siis oli nähnyt
miehensä kotiin tulevan satoja jopa tuhansiakin kertoja, miehensä,
joka ennen oli sekä varakas että kunnioitettu! Tuollaisena oli _koko
kaupunki_ nähnyt hänet...
Ja jos tätä yhä jatkuu, niin kuinka kauan riittävät nekään varat,
jotka hänellä vielä ovat jälellä? Ja kuka on syynä hänen syvään
lankeemukseensa? Vaimoko? Onko hän ehkä ollut riitaisa, huolimaton ja
soimaavainen? Ei suinkaan, ei mitään niistä. Vähitellen alkoi muistua
mieleen, mitä oli kuullut uudemmassa kirjallisuudessa puhuttavan
"perinnöllisistä taipumuksista". Olisiko tämä ehkä sitä — sillä
kieltämättä oli hänen isänsä ollut...
Ukko Löfqvist ei suinkaan ollut tottunut filosofeeraamaan, mutta
ymmärsi kuitenkin; ett'ei ole oikeutta syyttää yksinomaan perittyjä
taipumuksia, kun ihmisellä kerran on terve järki ja on saanut olla
sellaisen äidin kasvatettavana, kuin...
_Äiti!_ Kummalliset tunteet heräsivät tuota sanaa ajatellessa juopon
sielussa. Niin elävänä näki hän mielessään nyt äitinsä, kärsivällisen,
jumalisen ja rakastavan äitinsä, jonka posket vähitellen olivat
kalvenneet samaa raskasta taakkaa kantaessa, kuin mikä nyt painoi
_hänen_ vaimonsa sydäntä. Miten paljoa suuremmat toiveet äiti olikaan
liittänyt häneen, kuin toisiin lapsiinsa! "Kun sinä, Maunu, kerran
suureksi sukeudut, tulee sinusta kunniallinen ja hyvä mies, johon
omaisesi huoleti voivat luottaa", oli hän usein sanonut. Ja nyt oli hän
jo kauan ollut "suuri", ja kauan oli hänellä jo ollut perhe — olihan
vanhin poika jo neljätoista vuotias — ja kuitenkin!
Vähitellen alkoi hänen sisässänsä yhä enemmän ja enemmän "hellitä".
Mutta vaikka hän joka päivä oli rikkonut vaimoaan ja lapsiaan kohtaan,
kiintyivät ajatukset tällä hetkellä yksinomaan jo kauan sitte
pois menneesen äitiin ja häntä muistellessaan hän syvimmin tunsi
alennuksensa. Hän toivoi, että hänellä nyt olisi ollut äitinsä valokuva
nähtävänä, vaikka vaan hetkinenkin. Mutta äidin aikana ne olivat
harvinaisia, eikä hänestä ollut yhtään semmoista. Ei ollut hänellä
_ainoatakaan_ esinettä, joka erityisesti olisi äitiä muistuttanut — nyt
juuri, kun hän sitä niin olisi tarvinnut.
Mutta vait: olihan hänellä yksi! Katsellen arasti ovelle, kuin olisi
hänellä ollut joku paha aikomus mielessä, hiipi hän kehnonlaisen
kirjahyllyn luo ja otti sieltä vanhan, nahkakansiin sidotun raamatun.
Lukisikohan tuota, _hän_, juomari, tuhlaajapoika? Totta puhuen
ei hän ollut suuresti perehtynyt enemmän tähän, kuin muuhunkaan
kirjallisuuteen, eikä ollut hänellä siihen kovin suurta haluakaan.
Mutta kuitenkin otti hän raamatun hyllyltä, puhalsi siitä paksuimman
tomun ja asetti sen pöydälle — oman pilakuvansa viereen.
Sitte avasi hän kannen ja — _löysi_, mitä oli etsinytkin: oman nimensä,
_äidin_ kirjoittamana (koska isän käsi luultavasti oli liiaksi
vavissut) toisten sisarusten nimien joukossa. Epätasaiset olivat
kirjaimet, tavut vaillinaiset, mutta rakkaalla mielellä oli siihen
kirjoitettu:
Johan Maunu Gottard. 2 p. huhtik. 1824. Ilonaihe Jumalalta.
Ukko katseli epätasaisia rivejä siksi, kunnes ei mitään enää voinut
nähdä ja kun hetkiseksi silmiään räpäyttämällä poisti sumun niistä,
— katseli hän kuvaa edessään. Tuolta näytti siis nykyään "ilonaihe
Jumalalta!"
"Hui, — hui!" huudahti nyt vuorostaan hän, kuten tuntia ennemmin
tyttärensä, ja vanha synnin painama pää vaipui ristissä oleville
käsille, joitten alla kirjoitus raamatun kannessa, ja pilakuva
vieretysten olivat.
Kuinka kauan hän tuossa asennossa istui, ei hän itsekään tiennyt, mutta
kun hän vihdoin kohotti päätään, oli katseessa aivan toinen ilme, kuin
ennen. Päättävästi nousi hän istualtaan, katsoi vieläkin rakkaasti
äidin kirjoittamia rivejä ja asetti raamatun takaisin hyllylle. Katsoi
sitte kuvaa, tarttui siihen molemmin käsin, ikäänkuin aikeessa repiä
se säpäleiksi — mutta malttoi mielensä ja kiinnitti sen neljällä
nuppineulalla tummalle tapetille peilin viereen seinään. "Istu nyt
siinä ja saarnaa", mutisi hän, nyökäyttäen merkitsevästi päätään.
"Kun minä olen päässyt amen'een, niin luulen, että omaiseni lausuvat
siunauksensa".
Sitte otti hän yllensä vanhan työpuseronsa, ja valmistautui, niinkuin
ei ainakaan kymmeneen pitkään vuoteen ollut tehnyt, menemään työhön:
kokopäiväiseen työhön.
Tultuaan perheen yhteiseen huoneesen istui siellä kaksi vierasta häntä
odottamassa. Ne olivat Kroon'in matami ja hänen poikansa Albert,
"taiteilija".
"Tuon tänne onnettoman poikani", alotti matami murheellisena, "että
hän pyytäisi anteeksi, kun on niin paljon pahaa ja harmia saattanut
tänäpäivänä teille. Häpeän hänen puolestaan enemmän kuin jos sen itse
olisin tehnyt", vakuutti mummo ja antoi perilliselleen aimo nykäyksen
selkään kiirehtiäkseen hänen katumustaan ja pahaamieltään, jotka eivät
oikeen tahtoneet näyttääntyä.
"Jumala sen tietää, että toisenkin kerran olen tuon pojan selkää
rottingilla pehmittänyt, kun ei se malta olla paperille alituiseen
tuhrailematta eikä muuta sen kautta tuota kuin paljasta surua, köyhille
ihmisille varsinkin. On tässä huolta tarpeeksi hankkiessa leipää
itselleen ja lapsille, ett'ei niiden enää, tarvitsisi kiveä kiven
päälle kantaa. No-o, Albert, saatkos sen suustasi vai?"
Ukko Löfqvist nyökäytti jurosti päätään armonanojille ja sanoi:
"Poikanne on aika lurjus, mutta kykyä hänellä on, _suuressa_ määrin
kykyä, luulen ma. Viisainta lienee lähettää hänet taideakademiaan
Tukholmaan. _Minä_ kustannan hänet sinne — sitte olemme kuitit."
Nyt vasta näytti poika todella sekä liikutetulta että hämmästyneeltä,
mutta ennenkuin hän taikka äiti oli ehtinyt sanoa sanaakaan, oli ukko
Löfqvist jo kadonnut oven kautta, verstaasen.
Vaimon ja lasten ihmeeksi, pysyi hän siellä koko päivän. Illan tultua
peseytyi ukko ja pukeutui mustiin, valkoinen nauha kaulassa ja läksi
ulos, tavallista ystävällisemmin nyökäyttäen päätään hyvästiksi, ja
palasi kotiin kello 11 — vesiselvänä. Kun hän oli asettanut hattunsa
naulaan ja tavallisuuden mukaan niistänyt nenäänsä kovalla pärinällä,
pani hän kokoon nenäliinansa ja sanoi vaimolleen, joka ei ollut
uskaltanut sanaakaan tähän asti puhua: "terveisiä raittiuskokouksesta,
olen ollut siellä ja kirjoittautunut raittiusseuraan".
* * * * *
Oli sunnuntai, kuusi vuotta myöhemmin.
Suloisesti lämmitti kesäinen aurinko pientä kaupunkia, jossa
hedelmäpuut, kukista valkoisina levittelivät oksiaan monien
puutarha-aitauksien yli ja sireenien raskaat tertut tuoksullaan
täyttivät kadut ja kartanot, kujat sekä käytävät.
Iltajumalanpalvelus oli juuri loppunut ja ihmiset tulivat kirkosta
astuskellen pitkin kirkkotarhan käytäviä, ohi hyvin hoidettujen ja
sunnuntain kunniaksi runsaasti kukilla koristeltujen hautakumpujen,
joita saarnien ja jalavain tuuheat oksat varjostivat.
Mutta tänään ei kellään ollut aikaa viivähtää niitä katselemaan,
vaikka muuten kyllä oli tavallista, että kunnianarvoiset matamit,
nenäliinat virsikirjain ympäri käärittyinä täten sunnuntaisin
huvitteleivat ukkoinensa, jotka pyhäpäivän kunniaksi olivat paneutuneet
kellanvalkeisiin kaulahuiveihin ja pehmoisiin, ruskealierisiin
hattuihin.
Tänään oli muutakin katsottavaa, kuin kukilla ja kirjoituksilla
koristeltua kuolemaa. Ryhmä toisensa jälkeen kiiruhti iloisena ja
odottavaisena satamaan päin, johon heidän, päivän sankarin ja sankarien
tiedettiin tulevan, ennenkuin menivät siihen suureen, kauniisen taloon,
joka tänään piti vihittämän.
Yhä tiheämmäksi kävi ihmisjoukko. Äidit kantoivat vakaisimpiaan
käsivarrellaan samalla kuin vähän suuremmat lapset riippuivat heidän
hameissaan. Isät komeilivat valkoisissa rinnoissa ja viiden äyrin
sikarit suussa; nuoret miehet kulkivat korkea hattu kallellaan ja
kävelykeppi kainalossa ja tytöt ainoassa sunnuntaiasussaan, jonka he
suurella vaivalla olivat saaneet itselleen hankituksi, ja nyt sitä
suuremmalla ilolla sitä käyttivät.
Katsojia lisääntyi joka minuutti syrjäkaduilta ja kujilta, ja kuitenkin
oli vielä suuri joukko uteliaita, jotka ennemmin katselivat asuntonsa
ikkunoista, mitä sieltä _saattoi_ nähdä ja lukivat loput tapahtumista
kaupungin sanomalehdessä, jonka velvollisuus, kaikeksi onneksi oli
tarkoilleen ottaa selko ja kertoa tällaisista tapahtumista.
Ja epäilemättä koko homma näyttikin ikkunasta katsoen hauskimmalta.
Sieltä näkyi koko valoisa, aurinkoinen katu, jossa ihmisvirta, milloin
harveten milloin tiivistyen hiljaisesti soljui eteenpäin. Saattoipa
sieltä tunteakin minkä kasvustaan, minkä puvustaan tai ryhdistään;
tuumailtiin siinä kuka tuo nainen taikka mies mahtoi olla, jota vähän
näkyi alhaalla oikealla — "ah, ei _siellä_, lyhtytolppaan päin tuolla
juuri kouluhuoneen nurkkaikkunan luona!" — epäiltiin suuresti että
kulkuetta olisi kyetty aistikkaasti järjestämään ja yksimielisesti
ihmeteltiin sitä lujuutta, jota päivän sankari oli osoittanut. Jos
hänelle nyt hiukan juhlittiinkin niin eihän siinä mitään pahaa
ollut. Olihan hän osoittanut syvää harrastusta asiaansa ja toiminut
innokkaasti sen seuran hyväksi, johon kuului ja joka ilman häntä ei
varmaankaan tässä kaupungissa olisi tyyssijaa löytänyt.
Että koko tuo "liike" itse asiassa oli pelkkä muotiasia kuten
tarkka-ampuja-aatekin, vieläpä aivan "viaton" liike, se luultiin
kylki voitavan myöntää, vaikka siihen kuuluikin "hirveän paljon
lapsellisuuksia", kuten nauhoja, koristuksia, lippuja ja soittoa,
teenjuontia ja virrenveisuuta. "Mutta hyvänen aika", sanoi
halveksivasti muuan vanha luutnantin vetelys, joka kaikkialla esiintyi
kunniamerkki rinnassa, "kansahan on kokonaisuudessaan kuin suuri lapsi,
antaa sen huvitteleida, niin pysyy se kilttinä!"
"Mutta ei saa läsnäolollaan antaa heidän hommilleen ehdotonta
hyväksymistään", tuumaili eräs pöyhkeä kamreerin rouva. "Tulee muistaa,
mitä tässä äsken juuri sanottiin, että se on muotiasia."
Ja hiljaisella arvokkuudella nousi hän tuoliltaan ja astui toiselle
puolelle huonetta samalla kuin hassuin kaikista muotihullutuksista,
turnyri, hänen takanaan, hytkyen pani järkähtämättömän vastalauseen
hänen sanoilleen.
"Jospa otaksumillekin, että tuo liike on muotiasia, niin on se edes
hyvä ja siunattu muoti, niin kauan kuin se kestää, huomautti joukosta
eräs nuori, rohkea rouva, joka aina suoraan lausui ajatuksensa. Syy
siihen, miksi tarkka-ampuja-aate, oi saanut pysyväisempää jalansijaa,
oli se, että tulokset siitä olivat niin kaukaiset. Harjoiteltiin ja
harjoiteltiin kohtaamaan vihollista, jota ei ehkä koskaan tulisikaan,
sen sijaan kun tällä liikkeellä on vihollinen keskuudessaan, ja voipi
se siis tarkata kaikkia sen hyökkäyksiä ja laskea kaikki sen voitot.
"Toiselta puolen taas voi raittiusihminen laskea omat voittonsa.
Päivit päivältä huomaa hän voittosaaliissaan enenevää hyvinvointia,
terveytymistä ja jälleen saavutettua itsensä kunnioitusta, ja minä
puolestani katselen monta vertaa mieluummin, raittiuskulkueita
kaduillamme, vaikka siinä sitte jok'ikinen henkilö lippu kädessä
ylvästeleisi, kuin hoipertelevia kapakkavieraita, jotka poliisi korjaa
ennenkuin..."
"Tuossa ne nyt tulevat, sanoi Ollisen Pekka karhuista", keskeytti
vanha luutnantti, jonka korvaan jo kajahti joitakuita säveleitä
seuran juhlamarssista. Tuossa tuokiossa kiiruhtivat kaikki ikkunaan,
rouva muotiasioineen etunenässä. Aivan hänen taakseen, kuitenkin
niin, että selvästi näkyi kadulle, asettui luutnantti rehennellen
ritarimerkkeineen ja viimeksi kokonaan akkunaverhon suojaan tuo pieni
rohkea rouva. Toiset ikkunat olivat niinikään selkosen selällään ja
täynnä katselijoita. Yhä selvemmin kajahtelivat soiton säveleet; yhä
lähempänä kuuluivat askeleet. Ylpeänä liehui tuulessa valkoinen lippu
viheriäisine öljypuun oksineen ja arvokkaasti taivalsi pitkä kulkue
eteenpäin.
"Taivas kuitenkin, sitä soittoa!" pilkkaeli luutnantti. "Hävytöntä
kerrassaan!" yhtyi puheesen kamreerin rouva ja väänteli halveksivasti
silmiään niin että valkuainen välkkyi. "Ihanaa!" pani vastaan rohkea
rouva. "Mitäpä haittaakaan jokunen väärä sävel, kun on olemassa niin
paljon todellista uskallusta ja runsain määrin veljellistä rakkautta?
Minua liikuttaa syvästi tämä ja olisin halukas vaikka pöytäliinaa
heiluttamaan, jos sattuisi tässä olemaan, niin, haluaisinpa yhtyä
heidän kulkueesensa!"
"Taitaa olla vähän myöhäistä nyt; sillä he ovat jo aivan ikkunamme
alla. Mutta jos te, armollinen rouvani, haluatte ikkunasta hypätä
(leijailla, minä tarkoitin) niin tulette paremmin huomatuksikin",
tuumaili luutnantti.
"Minäpä menenkin, en kulkueesen, vaan seuran talolle", sanoi rouva
pelkäämättä. "On kerrassaan häpeä, että me, n.s. paremmat ihmiset,
istumme kädet ristissä ja katselemme kansan voimakasta taistelua
pahennusta vastaan. Hyvästi nyt vaan, toivon voivani kertoa teille
paljon hyviä ja kauneita asioita, kun tulen takaisin!" — Ja hetkisen
kuluttua tuo lämminsydäminen rouva jo astuskeli kadulla sivu kulkueen,
joka ihmistungoksen keskellä suuntasi matkaansa paikalle, mihin kerran
toinen joukko ivaten ja solvaten oli kokoontunut pilkkaamaan erästä
kaupungin vanhimmista porvareista tehtyä irvikuvaa.
Nyt ei sitä pientä taloa enää siinä ollut. Se oli hajotettu maan
tasalle ja samoin sen viereinenkin talo ja näitten sijalle oli noussut
kaunis rakennus raittiusväen kokouksia varten ja talon oli lahjoittanut
sama henkilö, josta aikoinaan irvikuva, oli tehty.
Entäpä tuo henkilö itse?
Vaikea oli samaksi mieheksi tuntea harmaa, hapsista vanhusta, joka
kulki seuran esimiehen oikealla puolella. Olisipa voinut häntä
luulla vaikka valtakunnan korkeimpain joukkoon kuuluvaksi, niin
muhkealta näytti hän seuransa merkeissä ja niin älykäs oli ilme hänen
kasvoissaan. Ei ollut merkkiäkään entisestä juoposta. Nenä oli lakannut
"kukoistamasta" ja saanut luonnollisen värinsä, poskien pöhö oli
poissa, iho terveen näköinen ja silmissä säkenöi kirkas välke. "Vanha
Löfqvist" oli erinomainen.
Kun kulkue oli saapunut seuran suureen juhlasaliin, joka heti tuli
väkeä täyteen, alkoivat urut soida ja seuralaiset yhtyivät hartaasti
virrenveisuusen. Taisipa toisillakin olla aikomus tehdä samoin, mutta
siellä oli niin paljon uutta ja kaunista katseltavana, että huomio
kiintyikin kokonaan siihen ja laulu jäi sikseen. Vehreillä köynnöksillä
koristellut pylväät salin kummallakin sivulla; urkuharmonio, jota
soitti Löfqvistin nyt täysikasvuinen tytär; puhujalava, minkä ympärillä
tammen oksat tuuheina kiertelivät, salin peräseinä kokonaan kasvien ja
lippujen kätkössä — paitsi keskiosa, jota peitti ohut verho — kaikki
oli omiaan kiinnittämään vierasten huomiota.
Erityisen huomion esineenä oli puhujalavan oikealla puolen oleva
ryhmä, jonka muodosti Löfqvistin perhe. _Olihan_ se kuin olikin rouva
Löfqvist, tuo hyvin puettu, nyt niin levollisen näköinen kalpea nainen,
kukoistavain poikain ja tytärtensä ympäröimänä, vaikk'ei häntä siksi
olisi voinut uskoa. Mutta kauimpana tuon ryhmän takana seisoi muuan
nuori mies, jota ei kukaan näyttänyt tuntevan, ja hommaili aina väliin
jotain peräseinän luona. Nythän olikin niin paljon muuta katsottavaa,
että, vaan silloin tällöin ehdittiin häntä huomata ja luultiin hänen
olevan jonkun seuran jäsenistä.
Astui sitte puhujalavalle seuran esimies ja tulkitsi lämpimin sanoin
niitä kiitollisuuden tunteita, jotka täyttivät jokaisen seuran jäsenen
mielen tällä hetkellä kunnioitettua toveria ja veljeä, tehtailija
Juhana Maunu Gotthard Löfqvistiä kohtaan, kun hän omilla varoillaan oli
rakennuttanut tämän kauniin talon ja lahjoittanut sen raittiusväelle,
joten he siis nyt voivat kokoontua oman kattonsa alle sekä hartaus-
että muita kokouksiansa viettämään. Ja enemmän, tuhat kertaa enemmän,
kuin tästä lahjasta, kiitti hän siitä esimerkistä, jolla herra
tehtailija oli näyttänyt yhteiskunnalle — koko kansalle — mitä luja
tahto Korkeimman avulla voi saada aikaan, vapautuessaan vuosikausia
kestäneestä viinan orjuudesta. Puhuja ei olisi halunnut tähän seikkaan
kajota, ell'ei päivän sankari — niin, todellakin sankari, sitä olisi
toivonut ja häntä sitä tekemään pyytänyt, ei suinkaan ylpeydestä,
vaan kehoitukseksi niille, jotka uskalsivat antautua samanlaiseen
taisteluun, kuin hänkin, siinä toivossa, että kerran myös samaten
voittaisivat. Mutta nyt hän siis siitä puhui, samalla kun hän tahtoi
kunnioitetulle ystävälleen Löfqvistille ilmoittaa, että eräs seuran
jäsen, joka tuntee olevansa hänelle hyvityksen velassa jo kauan sitte
tapahtuneista asioista, tahtoisi nyt valmistaa hänelle vähäisen ilon
ja toivoi, ett'ei Löfqvist tästä hänen toimenpiteestään pahastuisi.
Samassa kuului salin peräseinällä rapinaa, ja kaikkien katseet
kääntyivät sinne ja — kas: nyt oli verho poissa, ja sen paikalla
riippui taiteellisesti maalattu "vanhan Löfqvist'in" kuva, ei
sellainen, millaisena hän ennen muinoin kuljeskeli kadulla, surullisen
naurettavana ja langenneena, vaan sellainen, millaisena hän nyt istui
heidän joukossaan, vapaana ja kunnioitettuna.
Esiripun nyöri vielä kädessään, seisoi syvään kumartaen, ystävänsä ja
hyväntekijänsä edessä, tuo tuntematon nuori mies, taidemaalari Albert
Kroon.
Kautta salin kajahti, kuin yhdestä suusta: "eläköön Johan Löfqvist!"
niin että seinät tärähtelivät, ja tähän yhtyi torvien iloinen soitto.
Ukko Löfqvist kohottihe, jotakin sanoakseen, mutta kurkussa tuntui
aivan liian ahtaalta, ja poskelle vierähti kyynel, jota hän ei voinut
eikä välittänytkään estää. Mutta hänen vanha uskollinen vaimonsa
kohotti nyt ensi kerran päänsä korkealle, vieläpä hiukan ylpeänäkin:
hänen _täytyi_ katsoa, miten hänen ukkoaan kunnioitettiin.
Parin tunnin iloisen seurustelun jälkeen hajosi kokous ja seuran
jäsenet asettuivat taasen kulkueesen lippuineen ja soittoineen saattaen
ukko Löfqvistin riemukulussa kotiin.
"No ihan tämä jo hävettää", mutisi äkeissään Grönbergska, joka silmät
sameina ja liina melkein kasvoille vedettynä astua laahusteli kulkueen
jälessä niin nopeaan kuin risaisilta kengiltään ja vaivaisilta
jaloiltaan suinkin pääsi; "ihan tämä jo hävettää!"
"Mikä se hävettää?" uteli Kalle Florell ja napsahutti samalla sormiaan
aivan matamin nenän edessä niin, että tämä hypähti korkealle ilmaan.
"Häpeä toki, senkin lurjus, joka aina olet siinä, missä sinua ei
tarvittaisi! Mutta muuten, jos sinua haluttaa tietää, niin hävettää tuo
tuollainen juhliminen mokomallekin juopporatille, kuin Löfqvistille.
Miksi ne nyt sille juhlivat?"
"Siksi, näettekös, että hän on tullut raittiiksi, ja on rakennuttanut
talon, näettekös, ja lahjoittanut sen pois, näettekös. Jos matami tekee
samoin, niin tekevät ne teistäkin kuvan ja vieläpä teille juhlivatkin
ja asettavat kkänkärähjänne oven päälle ristiin. Ajatelkaapas
Grönbergska, miten hienolta näyttäisitte öljyssä — ei siltä, että
minä sitä haluaisin nähdä! Minä olen teitä katsellut jo tarpeekseni
spriissä..."
Grönbergska tavoitti lyödä häntä, mutta ei ennättänyt. Pilkallisesti
nauraen, niinkuin hänen tapansa oli, oli hän jo kadonnut ihmisjoukkoon.
Hehkuvin poskin ja loistavin silmin saapui tuo peloton pikku rouva
toisten joukkoon.
"No-o", kysyi pisteliäästi vanha luutnantti, "oliko siellä nyt hyvin
mieltä ylentävää?"
"Aivan niinkuin sanoitte", vastasi pikku rouva; "minusta on ihan kuin
olisin kirkossa ollut." Ja sitte kertoi hän vilkkaasti, millaista
juhlassa oli.
"Karoliina se nyt taas vähän liioittelee", huomautti kamreerin rouva.
"Eihän toki, eihän toki, ei tuossa kaikessa mitään pahaa ole", myönsi
luutnantti, "mutta, kuten tässä jo äsken sanottiin, on surullista, että
ylpeydellä siinä pitää olla niin suuri osa".
"Ja missähän sillä ei olisi osaa", tokasi pikku rouva heti taisteluun
valmiina. "Katsokaapa sitä tähtien, arvonimien ja nauhojen himoa, joka
valtaa meidän n.s. sivistyneen säätymme. Monet heistä ovat myyneet
sekä kunniansa että vakaumuksensa moisten koristusten vuoksi, ja he
ovat vielä päälle päätteeksi olleet selviä kaikki. Tämä maallisista.
Entä hengelliset sitte: voiko ainoakaan raittiusseuralaisten puku
vetää koreudessa vertoja piispan kultakoristeiselle messuhaalle
taikka hohtavalle ristille? Luulenpa melkein, että moititaan kansan
lapsellista ihastusta kunniamerkkeihin pääasiassa sen vuoksi, että
se, päinvastoin kuin meidän, tuopi mukanaan aina jotakin hyvää. Ja se
tuntuu ikävälle".
"Karoliina rouva on ankara", vastasi luutnantti loukkaantuneena. "Enpä
tiedä pitääkö minunkaan sitte enää kantaa ritarimerkki raukkaani".
"En minäkään", vastasi Karoliina rouva kääntäen hänelle selkänsä.
Tehtailija Löfqvistillä oli juhlallisen näköistä. Illallispöytä oli
katettu, ja sitä koristi suuret kukkakimput ja hopeat välkkyivät
ilta-auringon valossa. Seuraan, joka "oli pieni, mutta valittu", kuului
— paitsi perheen jäseniä — ainoastaan taiteilija Kroon äitineen.
Illallisen kestäessä, joka oli sangon vilkas, vaikk'ei väkijuomia
ollutkaan, puheli isäntä nuorelle vieraalleen: "Luulenpa, rakas Albert,
että minun itse asiassa on sinua kiittäminen tämän päivän ilosta.
Joll'ei sinun kauheaa punaliitumaalaustasi olisi ollut..."
"Ah, setä, olkaa armollinen älkääkä siitä muistuttako!"
"Kaikissa tapauksissa se oli paras työ, mitä olet tehnyt; se oli
taiteen suurin voitto, Sanon minä, vaikk'en voikaan maljaa sen
vahvikkeeksi juoda. Olin ajatellut ensin, että tänään, — juuri tänään
— revin sen palasiksi. Mutta sitte päätin toisin. Se voi olla vielä
'varoituksena' pojilleni".
"Voi, isä!" vastustivat nämä. "Sekä muistutuksena minulle, ett'en
vaipuisi liian suureen turvallisuuteen itseni suhteen". "Joka seisoo,
katsokoon ett'ei hän lankee".
Krooliin matami oli kuin ilmeinen vesisäiliö. Hän itki sekä illallisen
jälkeen että ennen sitä pelkästä liikutuksesta. Salissa vihkimisten
aikana hän itki ja aikoi jatkaa sitä vielä kotonaankin. Niin hauskaa
päivää ei ollut hänellä vielä eläissään ollut.
Suuri Jumala! Tuo oli siis hänen Alberttinsa, jonka "selkää hän niin
monta kertaa oli pehmittänyt", ja joka nyt oli maalannut taulun,
josta koko kaupunki puhui! Ja että hän, Saara Kroon, todellakin itse
oli tässä, istui pöydässä, oikein kutsuvieraana, hän, joka miehensä
kuoleman jälkeen oli poikansa kanssa kotona syönyt aina sen pöydän
nurkalla, jonka paraiten luuli jaloillaan pysyvän! Pistipä hänen
päähänsä vielä sellainenkin julkea ajatus, että Löfqvistin rouva
joskus maailmassa kuin hänen, Saara Kroon'in, poika on professoorina,
mahdollisesti ehdotteleisi lähempää tuttavuuttakin. Mutta kohta hylkäsi
hän kuitenkin tuon ajatuksen, pitäen sitä vaan pimeyden ruhtinaan
viettelyksenä.
Eipä aikaakaan niin oli ilta jo loppuun kulunut, ja Kroonin matami
poikineen teki kotiinlähtöä.
Silloin käytti Liina Löfqvist tilaisuutta hyväkseen, kun Albert seisoi
yksikseen, astui askeleen häneen päin ja puheli kainosti:
"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi erästä asiaa, kuten itsekin hyvin
tiedätte... voitteko koskaan unohtaa että... että...?"
Taiteilija otti käteensä Liinan oikean käden, katseli sitä ja kysyi
hymyillen: "_tälläkö_ se tapahtui?"
"Sillä".
"Sallikaa sen vapaaehtoisesti jäädä tähän", pyysi hän, katsoen
sydämellisesti Liinaan — "ja kaikki on sovitettu!"