Kaikkialla koko Siltalan pitäjässä tiedettiin, että Nopsa-Pelle, joksi
pitäjän räätäliä tavallisesti joutuisuutensa tähden nimitettiin, oli
hyväsävyisin ja samalla lystikkäin mies ainakin kymmenen peninkulman
alueella, jota vastoin hänen anoppimuorinsa oli itse paholaisen
sukua ja hyvä ei ollut tulla hänen kanssaan tekemisiin. Siksipä ei
Nopsa-Pelle paljoa kotosalla viihtynytkään senjälkeen, kun hänen
vaimonsa pari vuotta sitten oli manalle mennyt, vaikka myöntää
täytyykin, että Suur-Kaisa, sillä nimellä näet oli anoppimuori tuttu,
piti talon kunnossa, oli siisti ja teki työtä "voimalla seitsemän
miehen". Mutta "ihminen ei elä ainoastaan leivästä", eikä omannut
tätä taitoa Nopsa-Pellekään. Hänen pieni räätälisydämensä kaihosi
ystävyyttä ja iloisia katseita, mutta kumpaakaan ei hän kotona saanut
ja niinpä viihtyikin hän, kuten sanottu, parhaiten ompeluksineen
vuoroin talossa ja toisessa. Kerkiään liikkui silloin neula hänen
hyppysissään ja laulun pätkä toisensa perään ilmoille helähti, tekasipa
hän niihin usein itse sanatkin ja lauleskeli millä nuotilla paraiten
kulloinkin sopi. Silloinpa illoilla hauskaa oli, kun piiat ja rengit
hänen ympärilleen kokoontuivat ja äänekkäästi ilmaisivat mielihyvänsä,
vieläpä toisinaan yhtyivät itsekin loppusäettä veisaamaan. Tällaisina
hetkinä tuntui Nopsa-Pellestä elämä vielä ihanalta, varsinkin jos ei
tarvinnut yöksi kotiin mennä, vaan sai taloon jäädä seuraavana päivänä
jatkaakseen työtään.
Mutta nyt oli Nopsa-Pellen täytynyt jonkun aikaa pysyä tuvassaan
ja tyytyä anoppimuorinsa seuraan, sillä Pelle parka oli sairaana.
Kuumeisena kierteli veri ja suonet sykkivät rajusti. Sinisellä
kirstulla, johon vuosiluku ja tulpaaneja oli maalattu, istua kyyhötti
kirjava kissa ikäänkuin jotakin odottaen ja tasaisesti, järkkymättä,
naksutteli seinällä kello. Jokunen syyskuun kärpänen koetti pyrkiä
eteenpäin liukasta akkunaruutua myöten, aitauksesta kuului silloin
tällöin heikko jysähdys, kun joku villi omena oksasta irtaantui ja
kirposi maahan.
"Muori, oletteko siellä?" kysyi Pelle väsyneesti.
"Ikäänkuin minulla olisi tapana missä juoksennella", vastasi Suur-Kaisa
kärttyisesti. "Mikä nyt taas on hätänä?"
"Muori, minä en usko, että enää kauan jaksan elää, eikös teidänkin
mielestänne pitäisi lähettää tohtoria kutsumaan?"
"Juuri kuin hän sitte mitä voisi tehdä, joll'ei Herramme sitä tahdo! Ja
sitä paitsi maksavat rohdot niin mielettömän paljon. Makaa sinä vaan,
Pelle; kyllä kipu menee menojaan, sen täytyy mennä!"
"Mutta muori, tiedättehän että minulla on varoja, tiedättehän."
"Totta mä tuon tietänen, kun suurimman osan niistä tyttäreni mukana
sait... mutta ei niitä tyhjänpäiten tuhlata."
"Mutta nyt _tahdon_ minä tohtorin tänne!"
"Vai niin." — Enempää ei anoppi sanonut, mutta ne sanat tulivatkin
painolla ja sitte istui muori aivan hievahtamatta paikoillaan.
"Taikka vedän minä teidät kerran vielä tuomiolle Jumalan istuimen
eteen!"
"Laita sinä itse vaan paperisi reilaan!" kehoitti Suur-Kaisa
pilkallisesti.
"Niin totta kuin elän, kummittelen luonanne jok'ikinen yö, jos nyt
kuolen!"
Tämä uhkaus tuntui paremmin tehoavan, sillä Suur-Kaisa oli hyvin
taikauskoinen.
"Herra Jesta, Pelle, kuinka jumalattomia puhelet! Haluaisitko
peloitella minua, omaa muorikkaasi, kummittelemalla?"
"No, siitä saatte olla varma, sillä ette te parempia ansaitse, eikä
päässänne löydy niin monta kivusta, kuin käsivarsissanne pitää
mustelmia oleman, palkaksi siitä häjyydestä ja kovuudesta, jota minulle
olette osoittaneet..."
"No, voi sinua senkin höperö, siitä nyt tässä välität! Älä luulekaan,
että sinua pelkään, mutta ei sinun silti ilman tohtoria kuolla
tarvitse, koska häntä niin välttämättömästi tänne tahdot. Savimäen
Janne menee muutenkin sinnepäin aikaseen huomisaamuna; voihan hän sen
silloin tänne tuoda."
Tohtori tuli kuin tulikin; hän tunnusteli Pellen valtimoa, tarkasti
hänen kieltään, pudisteli päätään, kyseli yhtä ja toista sekä kirjoitti
viimein reseptin. Pelle nautti kärsivällisesti rohtojaan, mutta siitä
huolimatta heikkoni hän heikkonemistaan, ja eipä aikaakaan kun jo
pitäjällä kerrottiin ett'ei Pellellä enää ollut monta elon päivää
jälellä.
Eräänä iltamyöhäsenä tuli Savimäen Janne saamaan maksua kyydistä,
eikä silloin _voinut_ olla kysymättä, miten Pelle jaksaa. Ei tarvitse
suinkaan luulla, että talonpoikaismiehet kulkevat sairaita katsomassa;
sen tehtävän jättävät he naisille; eivätkä nekään sitä luultavasti
pelkästä osaaottavaisuudesta tekisi, ell'eivät tietäisi varmasti
kahvipannua silloin tulelle pantavan. Mutta nyt, kuten sanottu, kysäsi
Savimäen Janne, "kuinkas täällä jaksetaan..."
"Ja-a, uskokaa pois Janne, ei se mies enään monenkaan sillinpään
arvoinen ole! Toivoisin vaan, että saisin hänet kunnialla hautaan..."
"Mutta jospa hän kuulee, mitä puhutte", sanoi Janne ja vetäytyi
vaistomaisesti ovelle päin.
"Mitä vielä! ei se kuule eikä näe", vakuutti Suur-Kaisa, kaatoi ryypyn
ja antoi sen, nirhityn sokeripalan kanssa, Jannelle. "Mutta voimmehan
kuitenkin mennä ulos tuvasta, kun täällä on niin kauhean ummehtunut
ilmakin", ja niin meni hän sitte Jannen perässä etehiseen, jättäen oven
hiukan raolleen, kuullakseen tarvitsisiko Pelle jotakin.
"Vain luulette te hänen jo kohta kuolevan?" kysäsi Janne alakuloisesti,
sillä hän tiesi, ettei yksikään toinen tulisi enää ompelemaan hänelle
niin halvalla, kuin Pelle oli tehnyt...
"No, herra Jesta, sitä nyt ei tarvitse epäilläkään! Mutta minulla vaan,
Jumalan kiitos ei ole mitään omallatunnollani, sillä hyvästi minä
häntä hoitanut olen, pitänyt puhdasta ja siistiä ja aina hänen etuaan
valvonut, kuin olisi hän oma lapseni ollut... Niin, ja kuulkaapas
Janne, minä olen jo nikkarilta kirstunkin tilannut, luulenpa, että se
jo heti kohta valmistuu..."
"Oletteko suunniltanne, Kaisa, olette tilanneet kirstun, vaikka ihminen
vielä elää?"
"Aina täytyy varansa pitää; kun sitte surussa ja kiireessä tilaa, niin
nylkevät ne siitä mitä hyvänsä. Jokaisen, joka viisas tahtoo olla,
pitäisi jo eläessään kirstunsa teettää."
"Te, Kaisa olette melkein _liian_ viisas", tuumaili Janne omituisesti
hymyillen. "No, tiedättekös, onko Pelle testamentannut mitään
Sillanpään Liisalle?"
"Ei, kiitos, sitä hän ei ole tehnyt! Kyllä hän parisen kertaa on jotain
sinnepäin mutissut, mutta eihän ensiksikin tuollaisen sairaan ihmisen
puheisin ole mitään perustamista ja sitäpaitsi — kuka tässä kaikki
ko'ossa on pitänyt, joll'en juuri minä; ja tottahan omaisuuden silloin
pitää minulle jäädäkin."
"Mutta Pellehän piti Liisasta, kaiketi te sen tiesitte?"
"Se ei minuun kuulu. Hän ei tyttöä saanut ja se on pääasia. Sillä
näetkös, minä olin sen mielessäni vannonut, ett'ei hänen sitä pidä
saada — mikä _minusta_ silloin olisi tullut?"
"No, olisihan tässä ollut tupaa teillekin asti; ja onhan teillä
sitäpaitsi kammarikin tässä porstuan pohjassa".
"Kiitos kunniasta! Ei sitä niinkään vaan rikkatunkiolle heittäydy, kun
saa pöydän päässäkin olla".
"Niin no, kiitoksia nyt vaan kyytipalkasta ja kestityksestä! Ei taida
tänne enään toista kertaa tohtoria tarvita tuoda?"
"Niinkö luulette! Enpä usko hänen huomisaamua näkevän... Jos luulisin
helpottavan, niin raahaisin hänet lattialle loppua tekemään, sillä,
niinkuin Janne kyllä tietää, on höyhenpatjoilla vaikea henkeään
heittää".
"Jaa, niin, _akkaväen_ kylläkin, sillä ne ovat sitkeätä sukua", vastasi
Janne kohteliaasti; "mutta antakaa te vaan Pellen olla paikoillaan —
kyllä hänestä siinäkin loppu tulee!"
Ja "loppu tuli". Seuraavana aamuna asteli Suur-Kaisa, musta liina
päässä ja silmät punaisina, niinkuin pitikin, kunnianarvoisen
pastorin luo, ilmoittamaan kuoleman tapausta. Sitten piti hän huolen
haudan kaivusta, sielukellojen soitosta sekä kaikesta muusta mikä
kuoleman kamaliin juhlamenoihin kuuluu ja meni viimeksi nikkarin tykö
kirstua kuulustamaan. Jaa, valmis se oli, muutaman tunnin kuluttua
kannettaisiin se kotiin. Tämä oli Suur-Kaisalle koko juhlapäivä,
sillä ei päässyt hän yhdenkään tuvan taikka talon ohi, ett'ei olisi
huudettu sisälle ja tarjottu punaista viiniä, kahvia ja mitä vaan
parasta talossa oli. Jokainen tahtoi saada kuulla Pellen viimeisistä
hetkistä, oliko hän paljon valittanut, oliko sanaa tahtonut kuulla,
kuoliko silmät seljälleen, oliko Kaisa kunnolleen pannut kymmenpenniset
silmäluomien painoksi, oliko hän leukapielet nenäliinalla sitonut ja
viimein, oliko hän Pellen rinnalle asettanut virsikirjan ja sen päälle
sakset, sillä se ainakin varmasti tiedettiin, etteivät kummitukset
teräkselle mitään mahtaneet. Ja siten huomattiin, että Kaisa oli
kaikesta tarkan vaarin pitänyt. Mutta — nyt tuntui sentään hieman
kamakalta nukkua kotosalla yksin kuolleen kanssa, ja jos joku olisi
halunnut tulla hänelle seuraksi, olisi hän ollut sangen tyytyväinen.
Matta kaikilla oli omat hommansa, paitsi — Sillanpään Liisalla, joka
sanoi mielellään tahtovansa olla Kaisan luona siksi kunnes hautajaiset
ovat ohi, jos vaan sisar, jolla Liisa oli palveluksessa, siihen suostuu.
"Oletpa sinä sentään kunnon tyttö", sanoi Suur-Kaisa hiukan nolona,
"kyllä etsin sinulle sitte jotain vaivoistasi". Sitte läksivät he
yhdessä kotiin.
Raskain sydämin auttoi Liisa illalla rakastettuaan kirstuun ja kyynel
toisensa jälkeen vierähti sen kaitaiselle reunakoristeelle. Mutta oli
se työ suloistakin. Kosk'ei kerran Liisa häntä ollut saanut, niin ei
pitänyt kenenkään muunkaan häntä omistaa — — ja sitte taittoi Liisa
kauniin geraniumioksan ja asetti sen kuolleen käteen, kun tämä, makasi
viimeisellä sijallaan pienessä porstuan pohjakamarissa. Kello 9 illalla
saivat he sen työn suoritetuksi, mutta sitte alkoi toinen. Suur-Kaisan
kahdesta vanhasta hameesta piti ommeltaman _yksi_ uusi, ja Liisan sisko
oli myös luvannut tulla yöksi auttamaan sitä tehtäessä. Kaisa itse,
joka ei ollut kovinkaan kätevä, vaikka hänellä olikin räätäli vävynä,
askarteli uunin ääressä, ja kun kello läheni 12:sta yöllä, kohotti hän
tulelta nokisen kattilan, asetti sen alustalle ja kantoi kattilan,
kupit, leivät ja muut tarpeet pöydälle ahkerain ompelijain eteen, jotka
kiireen kaupalla valmistivat surupukua. Mustat tilkut työnnettiin
syrjään ja tehtiin tilaa Suur-Kaisalle, joka asettui vieraittensa
joukkoon mitä iloisimmalla mielellä. Ahnas syyskuun tuuli vinkui ulkona
ja tunkeutui läpi hatarain ikkunain sisäänkin, pannen läheisellä
pöydällä olevain talikynttiläin liekit rauhattomasti lepattamaan, ja
sateen rapina ulkona lisäsi tämän myöhäisen hetken kamakuutta. Mutta
nyt Suur-Kaisa peukalolla ja etusormellaan niisti kynttilät, nosti
kahvikattilan alustalta ja kaatoi ensimäisen kupin kahvia täyteen
ja oli juuri ojentamassa, kattilan torvea toiseen kuppiin, kun ovi
hitaasti aukeni ja sisään astui itse räätäli, kääreliinoissaan, silmät
kuopassa ja seisoi heidän joukossaan sekä kuiskasi haudan kolkolla
äänellä: _"minun on kylmä, älkää kaikkia kahvia hotkiko!"_ ja vaipui
sitte, kuin alasvedetty lippu yhteen kokoon oven eteen.
Onneksi sattui muuan rauhallinen matkamies, joka juuri tuvan ohi kulki,
kuulemaan noitten kolmen naisen kauhistuksen kirkunan, ja juoksi
sisään katsomaan, mikä hätänä. Kaikki oli täällä mullin mallin: kahvi
valui virtanaan lattialla, pöytä oli ylösalaisin, toinen kynttilöistä
sammuksissa, toinen kumollaan palamassa, naiset pyörryksissä ja
_kuollut elävänä_, sillä hän se ensimäiseksi oli toipunut. Mutta
kuollut, varmasti kuollut oli anoppimuori — kovasta säikähdyksestä.
Toiset naiset virkosivat vähitellen ja huomasivat kohta, että räätäli
oli ollutkin valekuollut. Kaisa asetettiin nyt somasti siihen kirstuun,
jota hänellä oli ollut niin hätä vävylleen hankkia ja hän lienee ehkä
ainoa, joka itselleen on hommannut sekä kirstun, kääreliinat, haudan,
sielukellot ja vielä lisäksi hautajaisoluetkin, jos nim. otamme
kahvitkin lukuun.
Pian senjälkeen parani räätäli entiselleen ja kun koitui uusi kesä
esikoinen ja muine kukkineen, toi hän Sillanpään Liisan vaimonaan
kotiinsa. Nyt oli hän iloisempi kuin ennen koskaan, teki työtä heidän
kummankin edestä sekä tekasi muistoksi elämänsä merkillisemmästä
tapauksesta seuraavan kyhäelmän:
Nyt laulamahan taasen mun kielen hyörähtää.
Ja ken sen laulun kuulee, se ympär' pyörähtää.
Tirilirilei!
Olipa muinoin räätäli, no, moni siin' on työs',
Ol' niinkuin neula lihava ja nokkela hän myös.
Tirilirilei!
Housuja neuloi aikaiseen ja myöhäänkin — sen näin,
Jos väriä ne lähtivät, niin sydän puhtaaks' jäi.
Tirilirilei!
Muuatta neidon hemppua tais' hieman rakastaa
Tuo räätäli, ma luulen — vaimo ol' alla maan.
Tirilirilei!
Anoppi hällä oli myös — siitä ei muuta nyt,
Sen kaltaista vaan, sanon, et toista löytänyt.
Tirilirilei!
Kun sitten kerran sattui räätäli sairaaksi
Jo akka ennen arkun toi, kuin tiesi vainaaksi.
Tirilirilei!
Ja sitte kun hän kuoli, niin pidot toimittiin
Ja muori ukon puki liinoihin, tohveliin.
Tirilirilei!
No, sitten yöllä kahvia hän tarjos leivän kans',
Vaan lemun tunsi räätäli ja nousi arkustans'.
Tirilirilei!
Sisähän ukko astui nyt valkeissa liinoissaan,
"Pisara mulle", tokasi, "mua kovin vilustaa!"
Tirilirilei!
Kattila kumoon keikahti ja muori tuolilta
Hän putos', kuoli, pääsi pois tään mailman huolilta.
Tirilirilei!
Vaan räätälipä eloon jäi, ja ämmän äksyn, niin,
Hän itse pisti arkkuhun ja nakkas kannen kiin!
Tirilirilei!
Mut' ennen vuoden loppua hän heilin taloon toi.
Ja häitä viettäessänsä anopin maljan joi.
Tirilirilei!