Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin telegrafi ja muut tieteelliset
komeudet vielä olivat piilossaan, olisi kapteeni Gething rauhassa
pysynyt "Merilokissa" ja päässyt perheensä luokse suuremmitta
selkkauksitta. Toisin nyt. Wilsonin sähkösanoma saapui rouva
Gethingille juuri kun herra Glover, joka koko iltapäivän oli istunut
hänen luonaan ja koettanut ylläpitää ikävää keskustelua, oli
aikeissa lähteä. Häneen teki se melkein suuremman vaikutuksen kuin
itse emäntään, ja rautatieasemalle saapui hän mielentilassa, missä
mustasukkaisuus ja raivo taistelivat keskenään ylivallasta. Koko
matkan Lontooseen ajatteli hän vaan miten parhaiten voisi ryöstää
kilpakosijansa saavuttaman saaliin ja junan saapuessa Fenchurch
Streetille oli hänellä valmiina hienoin soppa, minkä konsanaan mies,
jonka koko elämänikä oli viattomasti kulunut naissukkain seurassa,
oli keittänyt. Puoli tuntia myöhemmin istui hän erään hyvän ystävänsä
hienosti kalustetussa vastaanottohuoneessa Welworth tien varrella.
"Pyydän palvelusta sinulta Tillotson", sanoi hän tervehdittyään.
"Vai niin. Annappas kuulua sitten" virkahti herra Tillotson, työnsi
kädet housuntaskuihin ja lämmitteli pesän edessä. "Autan kyllä, jos
vaan jotenkin taidan."
"Se on suuri palvelus, jota sinulta nyt pyydän", sanoi Glover.
Herra Tillotson näytti tulevan alakuloiseksi, mutta sanoi tietysti
huvinkin olevan sitä suuremman.
"Keltään muulta en sitä pyytäisi", sanoi Glover. "Ja jos se onnistuu,
hankin sinulle sen paikan Leatham & Robertsilla, jota niin olet
halunnut."
"Sitten kyllä onnistuu", sanoi herra Tillotson ja hänen katseena
kirkastui. "Odotappas hetkinen... Jos palvelustyttö on kotona lähetän
hänet hakemaan vähän suuhunpantavaakin."
"On parasta, että alan aivan alusta", sanoi herra Glover ja kaatoi
pienestä pullosta whiskyä lasiinsa Silläaikaa kuin kaikki "jos" oli
saatu selväksi. "Ei se kauan kestä."
Hän sytytti piippunsa ja lopetti historiansa kertaakaan pysähtymättä.
"Olet sukkela mies, Glover", sanoi ystävä ihmetellen jutun loputtua.
"Tuo 'pikipöksy' siis nappasi kiinni ukon. Todellakaan, minä en ymmärrä
mitä olisi tehtävä."
"On saatava ukko pois", sanoi toinen. "Ellen minä häntä löydä, ei
kukaan muukaan ole sitä tekevä. Ja — sinä autat minua."
"Ehkä matkustan Stourwichiin, pistän ukon pussiin ja upotan meren
syvyyteen", sanoi Tillotson, koettaen ylläpitää mainetta, minkä oli
saavuttanut ilkkuvilla pilapuheillaan.
"Voitko matkustaa huomenna?" kysyi Glover kärsimättömästi.
"Minä olen vapaa, kuin taivaan lintu", sanoi Tillotson synkkänä, "sillä
ainoalla eroituksella vaan, ettei kukaan sirottele leivänmuruja eteeni."
"Saan siis luottaa sinuun", sanoi Glover. "Niin toivoinkin. Olemme
olleet kauan tuttavia Tillotson ja minun täytyy todellakin myöntää,
että sinä olet ystävä hädässäkin."
Herra Tillotson nyökkäsi kainosti.
"Et suinkaan unohda Leatham & Robertsia?" sanoi hän.
"En tietystikään", sanoi Glover. "Katsos minun ei ollenkaan sovi
persoonallisesti sekaantua tähän asiaan. Mitä sinulta siis pyydän, on,
että seuraat minua Stourwichiin ja tuot ukon sieltä Lontooseen. Minä
taas löydän hänet kadulta, tai mistä tahansa, aivan sattumalta — sinä
ymmärrät."
"En oikein täydellisesti", sanoi Tillotson. "Miten kaikki saadaan
onnistumaan?"
"Tule huomenaamuna Waterloo-asemalle, kymmenen yli kahdeksan", sanoi
Glover, juoden lasinsa pohjaan ja nousten seisomaan, "niin yritämme
ainakin."
Hän puristi ystävänsä kättä ja lähti kotiinsa miettimään huomispäivän
tapahtumia.
Seuraavana aamuna oli Glover ensimäisenä asemalla ja herra Tillotson
ilmestyi sinne myöskin niin ylenpalttisella täsmällisyydellä, että
hädin tuskin ennätti hypätä junaan, ennenkuin se oli liian suuressa
vauhdissa.
"Jo vähän epäilin, etten ehtisi mukaan", sanoi hän ja heittäytyi
sohvalle. "Tupakkavaunu päälle päätteeksi! Tämän parempaa en olisi
saanut vaikka jo seitsemältä olisin asemalle tullut."
Ystävä mörähti ja kun vaunussa ei löytynyt ketään vierasta alkoi hän
heti neuvotella yrityksen eri seikoista.
"Taitaisipa hän vaan lukea, niin yksinkertaisesti lähettäisimme kirjeen
laivaan", sanoi herra Tillotson ja työnsi hatun niskaansa. "On outoa
ajatella lukutaidotonta miestä hänen ijässään."
"Hän kuuluu vanhaan kouluun", sanoi Glover. "Lysti koulu!" nauroi
Tillotson pilkallisesti. "No, voimmehan toki toivoa hänen käyvän ulkona
kävelemässä."
Stourwichiin saavuttiin vähän jälkeen kahdentoista ja Glover ystävineen
astuskeli hitaasti ja varovasti kohden satamaa. Tillotson meni ottamaan
selvää kuunarista ja Glover poikkesi tilaamaan huonetta Delphinestä,
pienestä rantaravintolasta, josta oli mainio näköala yli sataman.
"Tuolla se on", sanoi Tillotson palattuaan tarkastusmatkaltaan ja vei
ystävänsä akkunaan. "Tuo pieni kuunari tuolla. Eroitatko ukkoa, joka
häärähtelee toisten mukana?"
Herra Glover tarkasti laivaa teatterikiikarillaan ja huudahti
hämmästyksestä.
"Totta totisesti! Hän se juuri on! No, mitäs nyt teemme?"
Tillotsonin kehoituksesta tilattiin päivällinen ja iltapäivän istui
Glover huoneessaan poltellen, ystävän kuljeskellessa laiturilla.
Mutta teen jälkeen oli hänen mahdoton hillitä uteliaisuuttaan; hän
painoi lakin syvään päähänsä ja hiipi laiturille. Viisikymmentä metriä
"Merilokista", asettui hän lyhtytolpan varjoon, josta Tillotson pian
hänet löysi.
"Kas, nyt lähtee kolme niistä kaupunkiin", sanoi Tillotson yht'äkkiä.
Jännityksellä katsottiin miten miehistö katosi näkyvistä ja kun päivä
yhä vaan pimeni, siirryttiin lähemmäksi laivaa.
"Tuossa tulee Wilson", kuiskasi Glover. "Hän menee kaupunkiin, jonkun
toisen seurassa, — perämiehensä luultavasti. Pidä varasi nyt! Jos saat
narrattua ukon mukaasi, annan sinulle jotain oikein — oikein komeaa...
Totta totisesti teen sen, Tillotson."
"Mitä komeaa tarkoitat", kysyi ystävä, jonka sydän ei lähimainkaan
pamppaillut niin kuumeentapaisesti kuin toverinsa.
"Laita ukko Lontooseen, niin saat — saat viisi puntaa", sanoi Glover.
"Mene nyt, minä odotan täällä."
Kun asia oli sovittu näin kauppamaisesti lähti Tillotson, suruttomasti
väännellen harvoja viiksiään, kuunarin luo, jonka kannella vaan
poikapahanen näytti askaroivan.
"Onko kapteeni Gething laivassa, poikaseni?" kysyi Tillotson
ystävällisesti.
"Kajuutassa luultavasti", vastasi Henry ja osotti peukalollaan.
"Olisin halunnut tavata häntä", jatkoi herra Tillotson.
"Kernaasti minun puolestani", vastasi Henry.
Ihastuneena onnistumisestaan nousi herra Tillotson laivaan ja katseli
huolettomasti ympärilleen.
"Olemme vanhat ystävät ukon kanssa", sanoi hän tuttavallisesti. "Mitä
sinä poltat?"
"Palturia."
"Maistappa sikaaria", sanoi herra Tillotson, ottaen esiin
sikaarikotelonsa. "Niiden ei pitäisi olla hullumpia."
Henry otti yhden ja haisti sitä tuntijan arvokkuudella. Herra Tillotson
hiipi kajuuttaan.
Teetarjotin ja käytettyjen kuppien sekasotku oli pöydällä, jonka
ääressä eräs vanha mies istui, kädet ristissä polvillaan.
"Hyvää iltaa", sanoi herra Tillotson ja katseli ympärilleen, jos
mahdollisesti muitakin löytyi kajuutassa. "Oletteko yksin?"
"Kyllä", vastasi kapteeni Gething ja ihmetteli outoa ääntä.
"On niin pimeä, etten oikein näe teitä", kuiskasi Tillotson
salaperäisesti, "mutta tehän olette kapteeni Gething, eikö totta?"
"Kyllä", vastasi kapteeni levottomasti.
"Ja aijotte matkustaa Northfleetiin?" sanoi Tillotson yhä kuiskaten.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi kapteeni ja tarttui pöydän syrjään.
"Luuletteko tekevänne viisaasti matkustaessanne?" jatkoi Tillotson.
"Mitä te tarkoitatte?" toisti kapteeni. "Puhukaa, suoraan!"
"Tarkoitan, että olisi paras kun nyt loikkisitte", sanoi Tillotson
innokkaasti kuiskaten. "On luvattu iso palkinto kiinniottajallenne ja
Wilson aikoo saada sen. Ymmärrättehän itsekin, ettette rankaisematta
pääse, koska kerran rikoksen olette tehnyt." Kapteeni Gething peitti
kasvonsa käsillään. "Minun täytyy päästä kotiin", sanoi hän sortuneella
äänellä. "Wilson sanoi minulle miehen elävän ja kaiken olevan jo
anteeksi annettua. Jos hän on valehdellut, saadakseen palkinnon, —
saakoon sen. Minun vanha pääni ei enään ole suuren arvoinen."
"Mutta vaimonne ja tyttärenne?" sanoi herra Tillotson. "Näin
sanomalehdessä tänään, että Wilson on saanut teidät kiinni. Luultavasti
on hän nyt mennyt saamaan tarkempia määräyksiä suhteenne."
"Hän sai aamulla kirjeen tyttäreltäni", sanoi vanha mies surullisesti.
"Sanoi saaneensa tyttäreltänne. — Ottakaa nyt vaan tavaranne ja
seuratkaa minun mukanani."
Innostuneena näyttelemäänsä osaan, tarttui hän vanhan miehen
käsivarteen. Kapteeni Gething nousi, otti vanhan, kuluneen hatturasansa
seinältä ja seurasi Tillotsonia kannelle.
"Menemme ottamaan lasin", sanoi Tillotson pojalle. "Kymmenen minuutin
kuluttua olemme taas täällä."
"All right", sanoi Henry. "Toivoisin vaan pääseväni mukaan minäkin."
Tillotson nauroi ja astuskeli vanhan miehen vieressä laituria ylös
kaupunkiin. Alussa kulki kapteeni hyvin välinpitämättömänä, mutta
kuta kauemmaksi päästiin kuunarista, sitä enemmän kasvoi hänessä
takaa-ajetun eläimen vaistomainen pakohalu ja lopulta oli hän niin
innokas pääsemään matkaansa, kuin Tillotson konsanaan voi toivoakin.
"Minne mennään?" kysyi hän, kun lähestyttiin rautatietä. "Junalla minä
en matkusta."
"Lontooseen", vastasi Tillotson. "Siellä parhaiten voi pysyä piilossa."
"Mutta junalla minä en matkusta", toisti kapteeni uhmaavana.
"Miksikä ei?"
"Palattuaan laivaan ja huomattuaan minun olevan poissa, sähköittävät ne
heti Lontooseen", sanoi vanha mies. "Minä en halua tulla kiinniotetuksi
kuten rotta loukkuunsa."
"No mitä sitten aijotte tehdä?" kysyi Tillotson ällistyneenä.
"En ymmärrä. Parasta kai lähteä kulkemaan jalkaisin. Nythän on pimeä
ja päivän sarastaessa voimme olla jo kahdenkymmenen penikulman päässä
täältä."
"Niin! Voimmehan niin", sanoi Tillotson, jota ei ollenkaan huvittanut
tällainen yöllinen pyhiinvaellusretki, "mutta niin emme sentään tee."
"Antakaa minun mennä yksinäni", pyysi vanha mies.
Tillotson pudisti päätään. "Ne tietysti ilmoittavat poliiseille teidän
kulkevan maita mantereita", sanoi hän. "Kas niin! Minä kyllä tiedän,
mikä on parasta. Matkustakaa junassa vaan."
"Sitä en tee", sanoi Gething itsepintaisesti. "Olitte erinomaisen
ystävällinen varoittaessanne minua. Antakaa minun nyt mennä omia
teitäni."
Tillotson pudisti päätään ja vilkasi muutaman metrin jälessä kulkevaa
Gloveria.
"Ah! Jos vaan uskoisitte minua", sanoi hän vakavana. "Lontoossa te
olisitte varmimmassa turvassa."
Kapteeni Gething ajatteli. "Pienen matkaa 'Merilokista', yläpuolella,
on kuunari, joka luultavasti purjehtii yhden aikaan yöllä", sanoi hän.
"Olen muutaman kerran ollut työssä siinä ja laivuri, joka tuntee minut
Stroud-nimisenä, ottaa kyllä meidät mukaansa, jos te maksatte hyvin."
"Vartokaahan pari minuuttia, jotta saan tavarani asemalta", sanoi
Tillotson, haluten päästä neuvottelemaan päämiehensä kanssa.
"Varron tässä porttikäytävässä", sanoi kapteeni Gething.
"Mutta älkää juosko matkoihinne", varoitti Tillotson peloissaan.
"Ellette tahdo matkustaa junassa, lienee kai parasta, että yritämme
kuunarilla."
Hän läksi asemalle päin ja neuvoteltuaan kiireesti Gloverin kanssa,
palasi hän levottomana porttikäytävään. Gething seisoi yhä pimeässä ja
odotti kärsivällisenä kädet housuntaskuissa.
"Nyt olen valmis", sanoi Tillotson iloisena. "Parasta kun heti lähdemme
merimatkallemme. Tiedätte kai tien kuunariin?"
Käännyttiin ympäri ja kapteeni Gething poikkesi vasemmalle, pienelle,
likaiseen sivukaupunkiin vievälle kadulle. Täällä ei suinkaan ollut
mikään kävelypaikka, mutta Henry, joka oli tullut rauhattomaksi ja
lähtenyt ulos etsimään poistuneita, seurasi hämmästyneenä miehiä,
saatuaan heidät silmiinsä eräässä kadun kulmauksessa.
Hänen kummastuksensa yhä suureni, kun kaupungin asuttu osa jäi selän
taakse ja joen kylmä viima alkoi tuntua ohuen takin lävitse. Tie oli
pimeä ja kuoppainen, mutta poika seurasi äänettömästi ja varovasti
edellä kulkijoita, kunnes nämä pysähtyivät mädäntyneeseen laituriin
kiinnitetyn kuunarin ääreen ja lyhyen neuvottelun jälkeen nousivat sen
kannelle. Ei näkynyt yhtään ihmistä, mutta kajuutasta loisti valo ja
miehet astuivat sisään.
Tunti tai kaksi kului ja muutamien tynnörien takana oleva pieni
vakoilija vapisi vilusta. Tietämättömänä ystävällisestä keskustelusta
kajuutassa, jonka tuloksena oli, että "Feben" kapteeni otti kaksi
matkustajaa, jotka eivät olleet niin turhan tarkkoja ruoan ja
mukavuuksien suhteen, ei poika uskaltanut jättää piilopaikkaansa.
Kului vielä tunti. Pari matruusia tuli kaupungista, nousivat laivaan
ja kiipesivät hyttiinsä. Joku kello löi yksitoista ja muutama minuutti
senjälkeen sammui valo kajuutassa.
Poika odotti vielä neljännestunnin, mutta kun kuunarissa kaikki pysyi
hiljaa ja pimeänä, hiipi hän äänettömästi sen kannelle. Kajuutasta
kuului syviä kuorsauksia; poika hyppäsi takaisin laiturille ja juoksi
minkä jaloista lähti takaisin "Merilokkiin."