Wilson ja perämies palasivat laivaan taakkoineen, heittivät ne ensin
kannelle ja kömpivät sitten itse hitaasti perässä.
"Näyttääpä kuin miehet olisivat kaupungilla vielä", sanoi perämies. "Ja
hyvässä purjetuulessa, se on varmaa. Poika on luultavasti kapteenin
luona."
"Menkää te ja lähettäkää hän ylös", sanoi laivuri. "On muutenkin
kiusallista vaatteiden lahjoittaminen mieshenkilölle, saatikka sitten,
jos joku vielä seisoo vieressä katselemassa."
"Ei siellä ole edes valkeaa", sanoi perämies ja katsahti ohimennessään
kajuutan ikkunaan.
"Istutteko pimeässä?" kysyi hän iloisesti, oven avattuaan.
Ei vastausta. Perämies etsi pimeässä tulitikkuja, sytytti kynttilän ja
katseli ympärilleen. Kajuutta oli tyhjä. Hän aukasi makuuhytin oven ja
vilkasi sisään; sielläkään ei ollut ketään.
"Hän on mennyt pojan kanssa ulos", sanoi laivuri, kuultuaan uutiset,
otti vaatekääröt kainaloonsa ja meni kajuuttaan. Sytytettyään
piippunsa, heittäytyi hän sohvalle ja jäi miettivänä polttelemaan.
"Yhdeksän", sanoi vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen perämies ihmetellen.
"Ei suinkaan se kirottu pojanpenikka vaan liene keksinyt jotakin
koirankujetta. Pari viimeistä päivää on hän ollut merkillisen
kummallinen ja juonittelevan näköinen."
"Minä en ymmärrä mitä koirankujeita hän voisi tehdä", sanoi laivuri ja
rypisti silmäkulmiaan.
"Näyttää kuin hän olisi narrannut kapteenin kaupunkiin", jatkoi
perämies. "Minäpä lähdenkin katsomaan, jos tapaisin heidät."
Hän otti lakkinsa ja läksi. Kului tunti; laivuri nousi kannelle hyvin
huolestuneena.
Kauppapuodit olivat suljetut ja lukuunottamatta pieniä katulyhtyjä, oli
koko kaupunki pimeyden peitossa. Pari miestä tulivat käyden laituria
ja katosivat viereiseen höyrylaivaan. Joku nainen lähestyi hitaasti,
katseli etsivästi kutakin laivaa ja säpsähti kun eräs merimies
kulki hänen ohitsensa. Saavuttuaan "Merilokin" viereen pysähtyi
hän ja tarkasti samaan epäilevään tapaansa tätä. Laivuri ponnisti
näköhermojaan.
"Onko tämä 'Merilokki'? kysyi reipas tytönääni.
"Annis!" huudahti laivuri ihmeissään. "Annis!"
Yhdellä harppauksella oli laivuri laiturilla ja tarttui tytön käteen.
Sitten veti hän vastustamattomalla voimalla tytön luoksensa ja aikoi
juuri kiertää käsivartensa hänen kaulaansa, kun samassa näytti
muistavan jotakin ja vetäytyi nolona takaisin.
"Tulkaa laivaan", sanoi hän sydämellisesti.
Hän auttoi tytön yli syrjän kannelle.
"Missä isä on?" kysyi tämä innokkaasti.
Wilson tuli hämilleen, eikä vastannut.
"Missä hän on?" toisti tyttö. Laivuri pudisti päätään.
"Minä en tiedä", sanoi hän alakuloisesti. "Minä en tiedä. Vielä pari
tuntia sitten oli hän täällä."
Annis tarttui suonenvedontapaisesti laivurin käsivarteen.
"Missä hän nyt on? — Mitä olette tehneet hänelle?"
Wilson kertoi kaiken mitä tiesi ja lopetettuaan katsoi rukoilevasti
tyttöön.
Samassa kuului laiturilta kuoro, mikä voimassa korvasi sen mitä
soinnusta puuttui, lähestyi vähitellen "Merilokkia" ja pysähtyi aivan
sen ääreen, laskeakseen loppuvirityksen. Sen suoritti kokki ja Dick
mahtavalla äänen voimalla ja Sam tanssi laiturilla nuotin jälkeen, kuin
hullu.
"Hiljaa siellä", huusi laivuri ankarasti.
"All right, sir", kuiskasi Dick juhlallisesti. "Kyllä minä niistä
huolen pidän. — Varo vaan, ettet taita niskaasi, Sam."
Sam pysytteli laiturin ulommalla lankulla ja teki muutamia
pyörähdyksiä, näyttääkseen miten varma hän oli jaloillaan. Sitten
tarttui hän laivan syrjään ja heilautti itsensä kannelle. Dick ja kokki
seurasivat samalla tapaa, molemmat juovuksissa ja yliluonnollisen
juhlallisina.
"Menkää kojuunne", komensi laivuri suuttuneena.
"Kyllä — kyllä, sir", soperteli Dick ja hoiperteli. "Tule nyt, — Sam, —
täällä ei meitä — tar-tarvita."
"Se on vaan sen sinun kirotun tanssisi tähden, Sam", sanoi kokki
valittaen; hän piti kovasti kauniista tytöistä.
"Korjatkaa luunne", ärjäsi raivostunut laivuri ja kääntyi, kun miehet
olivat kadonneet, Annis'een. "Kaikki näyttää käyvän hullusti tänä
iltana."
"Ei se mitään tee", sanoi Annis kylmästi. "Hyvää yötä!"
"Mihin aijotte mennä?" kysyi Wilson.
"Ravintolaan", vastasi Annis. "Ei mene mitään junaa enään tänään."
"Tyytykää kajuuttaan", pyysi Wilson. "Minä ja perämies menemme keulaan."
"En, kiitoksia", vastasi Annis.
Laivurin avulla hyppäsi hän takaisin laiturille. Samassa tuli
perämieskin ja pysähtyi uteliaana katselemaan.
"Se on miss Gething", sanoi laivuri. "Onko teillä mitään tietoja?"
"Ei", sanoi perämies kunnioittavasti. "He ovat kadonneet kuin tuhka
tuuleen."
"Oletteko varma", sanoi Annis ja kääntyi perämieheen, "että se oli
minun isäni?"
Perämies vilkasi laivuriin ja työnsi lakkinsa korvalle.
"Emmehän muutakaan voineet luulla", sanoi hän lyhyesti. "Kaikki on nyt
salaperäisen verhon peittämänä. Junalla hän ei ole voinut matkustaa,
sillä rahoja hänellä ei ollut."
"Se ei ole ollut minun isäni", sanoi Annis. "Joku on pitänyt teitä
narreinaan. Hyvää yötä! Tulen takaisin huomen aamulla."
"Mihin aijotte mennä?" kysyi perämies.
"Neiti aikoo ravintolaan", vastasi laivuri tytön edestä.
"On kovin myöhäinen", sanoi perämies epäillen, "eikä täällä ole juuri
mitään ravintoloita. Eikö ole parempi saattaa neiti sen vaimon luokse,
jossa hänen isänsäkin asui? Sanoittehan hänen olleen kunnon ihmisen."
"Siellä on vähän epäsiistiä", sanoi laivuri.
"Kelpaa kylläkin", sanoi Annis. "Jos se kerran on kelvannut minun
isälleni, saa se kelvata minullekin. Onko sinne pitkältäkin?"
"Kaksi penikulmaa", sanoi perämies.
"On parasta, että heti lähdemme", sanoi laivuri ja otti hyvän esimerkin
vuoksi pari askelta.
"Te ehkä voitte lähteä myöskin mukaan?" kysyi Annis perämieheltä.
Ehdotus oli houkutteleva, mutta perämies oli uskollinen ystävä.
"Ei, kyllä minun täytyy joka tapauksessa jäädä kojuuni", sanoi hän,
punastuen epäkohteliaisuuttaan. "Olen kovin väsynyt."
Häpeissään nosti hän lakkiaan ja meni kajuuttaan. Annis seurasi
laivuria pää paljoa pystympänä, kuin mitä mukavuuden lait olisivat
sallineet.
"Ikävää ettei perämies lähtenyt seuraan", sanoi laivuri jäykästi.
Kuljettiin likaista katua, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan.
Annis alkoi vaistomaisesti tuntea, että mies hänen rinnallaan oli
vähintäänkin tusinan verran alakuloisempi, kuin hän itse — ja jokin
lämpimämpi tunne ajoi hänet lähemmäksi laivuria. Yht'äkkiä sipasi hänen
kätensä laivuriin; tämä sulloi kädet takkinsa taskuihin.
Lähestyttiin vihdoin kapteeni Gethingin salaperäistä asuntoa. Vanhat
vaununryjät olivat aivan portin edessä ja joku koira viereisessä
pihassa haukkui vimmatusti.
"Tässä se on", sanoi laivuri ja pysähtyi. "Numero viisi. — Mikä teitä
vaivaa?"
Annis oli kätkenyt kasvonsa nenäliinaan.
"Olen väsynyt", sanoi hän. "Väsynyt ja pahoillani."
Hetkisen näytti hän epäröivältä, vaan ennenkuin Wilson ehti saamaan
järkeensä, mitä olisi tehtävä, astui tyttö nopeasti ja kolkutti numero
viiden ovelle. Muutaman minuutin kuluttua aukeni ovi ja likainen
vaimoihminen, päällään pari vaatekappaletta ja tohvelit paljaissa
jaloissa, tuli näkyviin. Kuultuaan Wilsonin selvitykset, laski hän
tytön sisään, sanoi jotenkin tuimasti hyvää yötä laivurille ja sulki
oven jälkeensä.
Pää aivan pyörällä illan moninaisista vaiheista, kiiruhti laivuri
takaisin kuunariinsa. Tultuaan lähemmäksi laituria, alkoi hän juosta.
Samoin näkyi tekevän vastapäiseltä suunnalta tuleva pieni olentokin.
"Sinä kuljeksija", huohotti laivuri ja tarttui samaan aikaan kuunarin
sivulle saapuvaa poikaa kaulukseen.
"No? Minähän teen vaan kuten tekin", sanoi Henry.
"Heittäkää yli syrjän", sanoi perämies, joka melun kuultuaan oli
uudestaan tullut kannelle.
Pimeän suojassa vilkasi Henry tähän herraan sanomattoman halveksivasti,
ja katseella, mikä selvään ilmaisi hänellä olevan tärkeän asian
takanaan, alkoi hän kertoa matkastaan, sovitellen siten että juttu kävi
hiljalleen yhä jännittävämmäksi. Molemmat kuulijansa eivät kuitenkaan
olleet tyytyväisiä tällaiseen kertomistapaan, vaan selittivät kiihkeinä
asianomaiselle, mikä hyöty oli asiallisesta ja lyhyestä kertomistavasta.
"Minä en ymmärrä hölyn pölyä", sanoi laivuri, kun kertoja
kuuntelijoiden mieliksi oli pilannut koko historiansa. "Joku on
peloittanut häntä; parasta sentään, että lähdemme heti perässä."
"Ne purjehtivat kello yhdeltä", sanoi perämies. "Ja ajatelkaa mitä
teette, ellei hän tulekaan sovinnolla takaisin, — ja jos mies ei
olekaan tytön isä. Kirotun sekasotkuinen koko juttu."
"En todellakaan ymmärrä mitä tekisin", sanoi laivuri. "En ollenkaan
ymmärrä mikä olisi viisainta."
"Niin, minua ei asia tietystikään koske", sanoi Henry
välinpitämättömästi, "mutta kyllä minä tietäisin tehtäväni."
Molemmat miehet kumartuivat uteliaana. "Minä tietysti olen
katukuleksija", sanoi Henry, nauttien tavattomasti voimansa
tuntemisesta. "Se minä ehkä olenkin. Minut tietysti joku irvistelevä
joukko kantaa kojuun. — Minä tietysti..."
"Mitä sinä tekisit?" kysyi laivuri rauhallisena.
"Noutaisin miss Gethingin takaisin laivaan", sanoi poika, "ja sillä
olisi koko asia autettu."
"Tuhat tulimmaista, poika on oikeassa", huudahti perämies. "Kunhan
vaan ehdittäisi." Mutta laivuri oli jo matkalla. "Sinä olet kiltti
poika, Henry", sanoi perämies. "Juokse nyt uudestaan ja pidä tarkkaa
tähystystä 'Febestä'. Heti kun huomaat sen aikovan purjehtia, kiiruhda
takaisin ilmoittamaan. Jos se purjehtii sivutse ennenkuin laivuri
on tullut, koitan minä jollakin tavalla ottaa selvän, mitä tämä
kaikki merkitsee." Laivuri oli tällä aikaa juossut, henki kurkussa,
Overcourtiin. Numero viisi oli pimeän peitossa, mutta kun laivuri
hetkisen moukaroitsi ovea, ilmestyi valoa ikkunaan.
"Kuka siellä? Mitä te tahdotte?" kuului kimakka, kiukkuinen ääni ja
äskeisen vaimoihmisen pää pisti ulos avatusta ikkunasta.
"Tahdon tavata sen nuoren naisen, jonka hetkinen sitten saatoin tänne",
sanoi laivuri. "Heti!"
"Mitä? Näin myöhään yöllä?" sanoi vaimo. "Olkaa toki järkevä, nuori
mies, niin rakastunut kuin lienettekin."
"Asiani on erittäin tärkeä", sanoi laivuri kärsimättömästi.
"Ettekö saata minulle sitä ilmoittaa?" kysyi eukko, joka välttämättä
tahtoi saada uteliaisuutensa tyydytetyksi.
"Olen saanut tietoja hänen isästään", sanoi laivuri, koettaen pysyä
rauhallisena.
Pää katosi ja ikkuna suljettiin. Hetken perästä, mikä laivurista tuntui
ijankaikkisuudelta, kuului askeleita eteisessä, ovi aukeni ja Annis
seisoi hänen edessään.
Lähdettiin takaisin satamaan ja laivuri kertoi matkalla tietonsa.
Tie oli pitkä ja Annis tunsi väsyvänsä, mutta kieltäytyi kuitenkin
ylpeästi nojautumasta seuraajansa käsivarteen — liiaksikin hyvin
muistaen edellisen matkansa samalla tiellä. Päästyään laiturille
näkivät he perämiehen tulevan juosten vastaan. Laivuri sai ankaran
sydämentykytyksen.
"Sinne ei enään kannata mennä", sanoi perämies. "'Febe' on jo matkalla.
Huudammeko kun se menee ohitse?"
Laivuri unohti Anniksen laiturille, hyppäsi laivaan ja tirkisti
jokea ylös. Yö oli tähtikirkas ja hetkisen katseltuaan eroitti hän
epäselvästi pienen kuunarin, joka hiljalleen lähestyi.
"Vetäkää ylös pari merkkilyhtyä, Jack, ja ajakaa miehet kojusta", huusi
hän perämiehelle.
"Miksi niin?" kysyi tämä ihmeissään.
"Tehkää kuten käskin", huusi laivuri kiukkuisesta "Henry, auta näiden
luukun kansien nostamisessa."
Perämies sytytti lyhdyt ja juoksi keulaan herättämään miehistöä. "Febe"
oli enään parikymmentä metriä peränpuolella.
"Ohoii! Kuunari, ohoi!" huusi Wilson ja juoksi syrjälle.
"Halloo", kuului käheä ääni.
"Onko teillä täysi lasti?" kysyi "Merilokin" kapteeni.
"Ei."
"Laskekaa sitten ankkuri ja tulkaa viereen", huusi Wilson. "Meidän
pitää vielä viikon päivät viipyä täällä ja ruumassa on pari tusinaa
sillitynnöreitä, joiden välttämättä pitää olla Lontoossa tällä
viikolla."
"Febe" oli nyt aivan "Merilokin" rinnalla; laivuri pidätti henkeään
levottomuudesta.
"Ette siinä viivy jos puolen tuntia", huusi hän huolestuneena.
Ankkurin kolina oli musiikkia hänen korvilleen ja tuskin luottaen
silmiinsä, näki hän "Feben" miesten korjaavan juuri ylös saatuja
purjeita. Kymmenen minuutin kuluttua keinuivat kuunarit vieretysten.
"Merilokin" lastiruuman luukut olivat auki ja keinuva merkkilyhty
märssyssä levitti heikkoa valoaan miehistön unisille kasvoille.
Perämies seisoi kajuutan seinän nojalla ja supatti ohjeita Anniksen
korvaan.
"Rientäkää", sanoi "Feben" laivuri, "otan ne vaan kannelle kun matka ei
ole pitempi."
Toimekkaana riensi hän syrjälle ohjaamaan lastin siirtoa ja tarkasti
uteliaana toimitusta katselevaa tyttöä.
"Kaunis laiva", sanoi Annis. "Saanko tulla katsomaan sinne?"
"Kernaasti, ellette vaan tule tielle", kuului vastaus.
Käyttäen hyväkseen tätä ehdollista lupausta, astui Annis "Febeen" ja
kuljeskeli ympäri sen kantta. Saavuttuaan kajuutan rappusille, hän
pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kaikki olivat toimissaan, eikä kukaan
näyttänyt enempää kiinnittäneen huomiotansa häneen. Tyttö epäili
silmänräpäyksen ja astui sitten pimeään kajuuttaan.
"Oletteko se te, kapteeni?" kuului ääni. "Minkätähden pysähdyimme?"
Annis ei vastannut.
"Kuka se on?" kuului ääni uudestaan, tällä kertaa jyrkemmin.
"Hiljaa", sanoi Annis.
"Mikä hätänä?" kysyi herra Tillotson.
Annis säpsähti ja koetti kuunnella toista ääntä. Mutta ainoastaan
heikko hengitys oli kaikki mitä hän saattoi eroittaa.
"Isä!" huudahti hän yht'äkkiä. "Se olen minä, — Annis! Missä sinä olet?"
Kuului huudahdus toiselta puolen kajuuttaa ja Annis näki jonkun
hypähtävän pystyyn ja lähestyvän häntä. Se tarttui hänen vyötäisiinsä
ja partaset kasvot koskettivat hänen hienoa hipiäänsä. Vuoroin nauraen,
vuoroin itkien, kiersi Annis käsivartensa isänsä kaulaan ja puristi
häntä suonenvedontapaisesti.
"Kas niin! — kas niin, lapseni", sanoi lopulta kapteeni Gething.
"Oli kerrassaan ihme, että onnistuimme pysäyttää teidät", sanoi Annis
innoissaan. "'Merilokki' on aivan vieressä, enkä minä ymmärrä miksi sinä
uudestaan aiot mennä matkaasi."
"Sitä en itsekään ymmärrä", sanoi Gething väsyneesti.
"Voit toki käsittää, etten minä johda sinua mihinkään vaaraan. Ota
takki päällesi ja tule mukaan."
Sanomatta sanaakaan teki kapteeni Gething mitä käskettiin ja seurasi
tytärtään kannelle.
"En tulekaan mukaan, kapteeni", sanoi hän, tavatessaan "Feben" laivurin
nostamassa sillitynnöreitä.
"Vai niin", vastasi tämä lyhyesti, "mutta rahoja ette enää saa
takaisin."
Häpeissään ja pitäen tyttärensä käsivarresta, astui kapteeni Gething
"Merilokkiin" ja pudisti Wilsonin kättä. Saavuttuaan kertomuksensa
ja selvityksensä puoliväliin sai laivuri ihmeellisen halun kohdata
Tillotsonia, mutta Annis sai hänet sentään estettyä, ja kun "Febe"
oli saanut lastattua sillinsä, liukui se hiljalleen, toivotettuaan
ystävällisesti hyvää yötä, jokea ulos ulapalle. "Merilokin" miehistö
pääsi jatkamaan häirittyä untansa.
"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi laivuri Annikselta, kun kapteeni
Gething väsyneenä oli mennyt kajuuttaan.
"Täydellisesti", vastasi Annis.
"Mutta minä en ole", sanoi Wilson merkitsevällä äänenpainolla.
Miss Gething hymyili ja nojautui laivan syrjälle katselemaan tummaa
vettä ja nukkuvaa kaupunkia. Hän ei liikahtanut, kun Wilson asettui
hänen viereensä ja kun tämä tarttui hänen käteensä ei hän estellyt.
"Minä en ole tyytyväinen — — vielä", sanoi Wilson ja vei tytön käden
huulilleen.
Samassa huomasi hän merkkilyhtyjen loistavan liian kirkkaasti. Hän
laski ne alas ja puhalsi sammuksiin. Vaan yht'äkkiä kuului pidätettyä
naurua, laivuri kääntyi ympäri — silmänräpäystä liian myöhään. Annis
Gething katosi kajuutan rappusista.