Laivurin ihmeeksi ja harmiksi piti Annis sanansa. Hän tiesi hyvin,
ettei voinut estää laivuria kohtaamasta itseään kadulla, ja sentähden
otti hän mukaansa pari koulutyttöä. Kun ei tämäkään näyttänyt auttavan,
lisättiin lukua, ja sen päivän perästä, jolloin Anniksen mukana kulki
viisi nauravaa pienokaista, ei laivuria enää näkynyt.
Etsimistä jatkettiin koko kesä, ja "Merilokin" miehistö sai osakseen
monet naurut ja ihmettelyt nuuskivasta esiintymisestään.
Syyskuun alkupäivinä oltiin Iranbridgessä, pienessä kaupungissa,
Lebbe-joen rannalla. Kuten tavallista, eivät laivurin tiedustelut
johtaneet mihinkään tuloksiin. Iranbridge oli siksi vähäinen
paikkakunta, ettei kukaan siellä voinut piilottautua. Kuitenkin sai
Henry eräänä kauniina päivänä, kun huomattiin hänen vastenmielisyytensä
lastin purkaukseen, luvan mennä maalle ostamaan tupakkaa kokille ja
samalla katselemaan vähän ympärilleen.
Henry astuskeli hiljalleen ja heitti tuontuostakin katseen taaksensa
tomupilveen, mikä ympäröi "Merilokkia." Paikkakunta oli uusi ja
tuntematon ja hänen mielensä hehkui seikkailuihin.
Kaupungissa ei löytynyt montakaan näkemisen arvoista paikkaa. Ennen
rautateitä oli se kylläkin ollut vilkas satamakaupunki; nyt olivat sen
kadut tyhjät ja ranta melkein autio. Paitsi "Merilokkia", löytyi vaan
pari jahtia, joiden lastia miehet koreilla kantoivat maalle.
Hiljaisuus vaikutti painostavasti Henryyn; juotuaan kohtuullisen
puolikkaan olutta sytytti hän piippunsa ja asteli Isoakatua kädet
housuntaskuissa.
"Ei! Kyllä Lontoo on sentään toista", sanoi hän ja pysähtyi korkean
tiilimuurin viereen katselemaan hedelmäpuita sen takana. "Täällähän on
kaikki ihan kuollutta."
Hän kiipesi muurin harjalle, istui sinne hajareisin ja vihelteli.
Kasvava oluthalunsa oli muuttunut vanhaan rakkauteen omeniin. Puut
peittivät takana olevan rakennuksen, tilaisuus oli mainio, ja meikein
pakosta hyppäsi hän muurin toiselle puolelle, ja alkoi kiireimmän
kautta sulloa omenia taskuihinsa.
Kaikki oli äärettömän hiljaista. Poika matki romaanissa lukemiansa
"punanahkain" hiipiviä liikkeitä tällaisissa tapauksissa, niin hyvin
kuin kaksi tai kolme omenakiloa taskuissa sallivat, lähestyi sitten
tutkien isoa huvihuonetta, ja kurkisti ovesta sisään. Se oli tyhjä,
paitsi pöytää ja paria puupenkkiä. Henry istuutui ja maistoi omenaa.
Mutta samassa huomasi hän tilansa vaarallisuuden. Kuului lähestyviä
askeleita, joiden päämääränä epäilemättä oli huvihuone. Äänettömästi ja
kiireesti kuin vanha tottunutkin murtovaras ryömi Henry pöydän alle.
"Pysy tuolla, hävytön penikka", kuului samassa naisääni. "Ja ennen et
pääse ulos, kun osaat joet aivan kuin vettä."
Joku työnnettiin huvihuoneeseen, ovi suljettiin ja väännettiin lukkoon.
Askeleet poistuivat ja hämmästynyt ryöväri käsitti nyt tilansa koko
vaarallisuuden: elämänsä riippui pienestä tytöstä.
"Minä en välitä teidän saarnoistanne", kuului vastustava ääni. "Minä en
välitä — en! Syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne — syljen
teidän jokiinne."
Äänen omistajatar istuutui pöydälle. Hädissään koetti Henry parantaa
asentoaan, vaan löi vahingossa päänsä kovasti pöytään.
"Ooooh!..." huusi pieni tyttö kauhistuneena. "Älkää peljätkö", sanoi
Henry nöyrästi ja katsoi tyttöön. "En minä tee teille pahaa."
"Hyi! — Hyi", sanoi tyttö. "Poika...!"
Henry ryömi esille ja istuutui arvokkaasti, vaan yskäsi samassa nolona
huomatessaan tytön katseen kiintyvän hänen taskuihinsa.
"Mitä sinulla on taskuissasi?" kysyi tyttö. "Omenia", vastasi Henry
houkuttelevasti. "Ostin niitä kaupungista."
Tyttö otti pari kappaletta ja tarkasti niitä tyystin. "Olet paha ja
kelvoton poika", sanoi hän ja purasi toista omenaa. "Mutta kyllä tulet
saamaankin, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."
"Kuka miss Dimchurch on?" kysyi Henry, anteeksiannettavalla
uteliaisuudella. "Opettajatar."
"Onko tämä koulu?"
Pieni tyttö nyökkäsi suu omenaa täynnä. "Onko täällä miehiäkin
opettamassa?" kysyi Henry, teeskennellyllä välinpitämättömyydellä.
Tyttö pudisti päätään.
"Sinä olet ainoa poika, minkä koskaan olen täällä nähnyt", sanoi hän
iloisesti. "Kyllä sinä saat, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."
Joku painostava levottomuus putosi Henryn sydämeltä ja hän hymyili
tyytyväisenä.
"Vanhoja mamselleja minä en pelkää", sanoi hän rauhallisesti, veti
piipun taskustaan ja täytti sen.
Pienen tytön silmät loistivat ihastuksesta.
"Oi! Jos minäkin olisin poika", sanoi hän kaiholla. "Silloin en
välittäisi mitään miss Dimchurchista. Oletko sinä merimiespoika?"
"Merimies", oikaisi Henry. "Kyllä."
"Minä pidän merimiehistä", sanoi pieni tyttö ystävällisesti. "Saat
kappaleen omenastani, jos haluat."
"En, kiitoksia", sanoi Henry kiireesti. "Minulla on vielä alkamattomia."
Pikku tyttö nousi pystyyn ja katsoi ylpeästi poikaan, mutta
huomattuaan, ettei tämä vilkaissutkaan häneen, puri hän uudestaan
omenaansa. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi tyttö. "Henry Hatkins",
vastasi poika. "Entäs sinun?"
"Gertrude Ursula Florence Harcourt", sanoi tyttö suoristaen selkäänsä.
"Minä en pidä Hatkins nimestä."
"Etkö?" sanoi Henry ja koetti peittää loukkaantumistaan. "Minä en taas
pidä Gertrudesta taikka Ursulasta taikka Florencesta, ja Harcourt
minusta on kaikkein hullumpi."
Miss Harcourt siirtyi pari kolme tuumaa etemmäksi ja naputti
hermostuneesti sormenpäillään pöytää.
"Minä en välitä mistä sinä pidät", sanoi hän ylpeästi.
"Minä pidän Gertystä", sanoi Henry tuntijan äänellä ja katsoi pieniä
rusottavia kasvoja. "Gerty on hyvin kaunis, siitä minä pidän."
"Siten minua tavallisesti kutsutaankin", sanoi miss Harcourt
huolimattomasti. "Purjehtiiko sinun laivasi suurilla merilläkin?"
"Kyllä", vastasi poika.
"Ja kuinka monta kertaa", sanoi Gertrude Ursula Florence Harcourt,
"olet taistellut merirosvojen kanssa?"
"En nyt niin varmaan muista — kuusi tai seitsemän kertaa", sanoi Henry
Hatkins. "Luulen niitä sentään olleen vaan kuusi."
"Kerro minulle niistä kaikista", sanoi miss Harcourt, joka vaivoin
pysyi alallaan.
Henry puri kappaleen omenastaan ja alkoi, romaanejaan muistellen,
juttunsa. Hän valloitti laivoja tavalla, jota eivät edes amiraalit
olisi voineet uneksiakaan, vielä vähemmän merirosvot, jotka aina
tulivat lyödyiksi. Miss Harcourt pidätteli henkeään, ja hänen pienet
(eivät suinkaan liian puhtaat) sormensa puristivat pojan käsivartta
kovemmin ja heikommin, aina kertomuksen kulun mukaan.
"Mutta koskaan et itse ole tappanut ihmistä", sanoi tyttö pojan
lopetettua. Äänessä oli sointu, jota Henry ei tuntenut ansainneensa.
"Sitä en voi niin varmaan sanoa", vastasi hän lyhyesti. "Katsos
taistelun tuoksinnassa ei siitä koskaan voi olla varma."
"Ei tietystikään", sanoi miss Harcourt katuen kiittämättömyyttään.
"Sinä _olet urhoollinen_." Henry punastui. "Oletko upseeri?" kysyi miss
Harcourt.
"En vielä juuri", sanoi Henry, salaisesti toivoen se olevansa.
"Jos tulet upseeriksi, niin minä menen naimisiin kanssasi suureksi
tultuani", sanoi miss Harcourt ja hymyili suloisesti. "Se tahtoo sanoa:
jos sinua haluttaa?"
"Kernaasti minun puolestani", sanoi Henry halukkaasti. "Minä en äsken
tarkottanut totta, kun sanoin, etten pidä sinun nimestäsi."
"Silloin et myöskään olisi saanut valehdella", sanoi miss
Harcourt lujasti, mutta ei epäystävällisesti. "Minä en voi kärsiä
valehtelijoita."
Henryn omaatuntoa kolkutti jokin, mutta kun hän tuumasi vielä olevan
aikaa parannukseen, niin hän tyyntyi. "Europan joet" olivat pudonneet
pöydän alle ja kokonaan unohtuneet, kun monien jalkain ratina ja äänten
sorina puutarhassa muistutti vangeille heidän kohtalostaan.
"Välitunti", huudahti tyttö, sieppasi kirjansa ja siirtyi niin kauaksi
kuin mahdollista Henrystä. "Thames, Seine, Donan, Rhein..."
Miesmäiset askeleet pysähtyivät oven taakse. Avainta väännettiin
lukossa. Ovi lensi auki, ja miss Dimchurch astui sisään huudahtaen
hämmästyksestä. Hänen takanaan seisoi neljättäkymmentä pientä tyttöä,
jotka olivat huomanneet hänen hämmästyksensä ja nyt odottivat
selvitystä.
"Miss Harcourt!" huudahti opettajatar uhkaavalla äänellä.
"Niin", vastasi tämä, laskien sormensa riville, johon oli lopettanut ja
katsoi ylös.
"Miten rohkenette istua täällä tuollaisen henkilön seurassa?"
"Ei se ollut minun syyni", vastasi miss Harcourt ja onnistui
pusertamaan kyyneleen silmästään. "Te suljitte sisään minut ja hän oli
täällä."
"Miksette huutaneet takaisin minua?" kysyi miss Dimchurch.
"En minä tiennyt hänen olevan täällä. Hän makasi pöydän alla", sanoi
miss Harcourt.
Miss Dimchurch katsoi julmistuneena Henryä, joka piippu kouraansa
unohtuneena, odotti tilaisuutta päästäkseen pakoon. Miss Harcourt
pidätti henkeään, vilkasi salavihkaa merirosvojen tappajaa ja odotti
jotain merkillistä tapahtuvaksi.
"Hän on varastanut omenoita", sanoi miss Dimchurch. "Missä on
voimistelun opettajatar?"
Voimistelun opettajatar, pitkä kaunis tyttö, seisoi aivan hänen
takanaan.
"Viekää pois tuo siivoton poika, miss O'Brien" sanoi johtajatar.
"Älkää nostako niin suurta elämää", sanoi Henry ja koetti puhua
levollisesti. "Minä kyllä avuttakin menen. Pois tieltä siellä. En halua
pidellä naisväkeä kovakouraisesti."
"Viekää ulos se", käski johtajatar. Miss O'Brien oli ihastuksissaan
saadessaan näyttää voimiaan. Hän astui sisään ja seisahtui
sisäänmurtajan eteen, aivan samalla tavalla kuin Henry oli nähnyt
kapakan isännän tekevän Samille. "Ei! Kuulkaa nyt", sanoi Henry ja
vaaleni. "Jättäkää pois tämä leikki. Minä en halua tehdä väkivaltaa
teille."
Hän pisti piipun taskuunsa ja nousi ylös, mutta samassa kiertyivät
voimistelun opettajattaren vahvat käsivarret hänen ympärilleen — ja
Henry sätkytteli koipiaan ilmassa.
"Minä potkasen teitä", kuiskasi hän pahankurisesti unohtaen kokonaan
jalkansa olevan ruuvipenkissä tytön kainalossa. Miss G.U.F. Harcourtin
kasvot olivat vaaleat ja kauhistuneet.
"Tehkää se!" sanoi miss O'Brien ja kieritteli poikaa kuin
voimistelusauvaa — pienten oppilastensa suureksi ihastukseksi.
"Jos vielä kerran tulet tänne, pahankurinen poika", sanoi miss
Dimchurch, kulkien joukkueen etunenässä, "niin jätän sinut poliisille.
Avatkaa portti, tytöt."
Portti oli auki ja Henry puolikuolleena häpeästä lennätettiin keskelle
katua — ihan poikaa etsimään lähetetyn kokin nenän eteen.
"Mitä? — Henry?" sanoi kokki epäluuloisella äänellä ja vetäytyi
muutaman askeleen taaksepäin. "Mitä sinä olet tehnyt?"
"Varastanut minun omenoitani", sanoi miss Dimchurch kiivaasti. "Jos
hänet vielä kerran tapaan samoilla asioilla, niin katsokoon eteensä."
"Aivan oikein, rouva! Toivon ettei hän ole tehnyt mitään väkivaltaa
kenellekään", sanoi kokki, voimatta käsittää nuoren ystävänsä tappiota.
Miss Dimchurch läiskähytti portin kiinni ja jätti arvoisan parin
seisomaan keskelle katua. Kokki kääntyi ympäri ja kulki edellä, Henry
seurasi masentuneena perässä.
"Tahdotteko omenan, kokki", sanoi jälkimäinen. "Piilotin kaikkein
kauneimman juuri teille."
"En, kiitoksia."
"Ei se teitä pure."
"Ei, enkä minäkään sitä", sanoi kokki.
Jatkettiin matkaa äänettöminä. Torilla pysähtyi Henry "Valkoisen
Hevosen" edessä.
"Astukaa sisään, juomaan pullo olutta, toveri", sanoi hän
sydämellisesti.
"En, kiitoksia", sanoi kokki taas. "Ei se hyödytä, Henry. — Minua sinä
et niillä keinoilla petä."
"Mitä te tarkoitatte?"
"Sen sinä aivan hyvin tiedät."
"En, en todellakaan."
"Niin, minä en olisi puhumatta tätä asiaa kuudestakaan olutpullosta",
sanoi kokki. "Sinä olet oppinut veijari, Henry, mutta niin olen
minäkin."
"Onpa hyvä, että sanotte", sanoi Henry. "Kukaan ei sitä ilman
tietäisikään."
Kokki hymyili maltillisesti, ja laivaan saavuttua jätti hän nuoren
karkulaisen laivurille, selvittelemään poissaolonsa syitä niinkuin
parhaiten taisi. Itse hän pojan suureksi harmiksi meni keulaan ja
näytteli miss O'Brienin osaa korkkinen hengenpelastusrenkaan kappale
sylissään, jota hän pieksi ja mukuloitsi ja laskesteli tuon tuostakin
sekalaisia kurkkuääniä, mitkä hänen mielestään suuresti muistuttivat
Henryä. Miehistö nauroi täyttä kurkkua, ja kokki sai useat kerrat
uudistaa temppunsa, ennenkuin leikistä oli tarpeeksi nautittu.