"Merilokki" seisoi Cocklemouthissa vielä kolme päivää, jona aikana
Dick, käveltyään kaksitoista penikulmaa sai Piggotin lahdesta tietoonsa
kaikki, mitä tiedettiin. Tämä toinen loukkaus oli saattaa hänet vuoteen
omaksi, mutta silloin juuri pälkähti hänen päähänsä muuan mainio ajatus.
"Olen tullut ajatelleeksi, Sam", sanoi hän seuraavana aamuna, "että
olen ollut hyvin itsekäs. Tarkoitan tuota osakeyhtiötä. Minun olisi
pitänyt yhtyä siihen."
"Voithan sen vielä tehdä", sanoi Sam.
"Niin, ajattelin näin: parempi myöhään kun ei koskaan", sanoi Dick ja
kääntyi kokkiin. "Toimitan teidät kapteeni Gethingin jälille."
Kokki näytti hämmästyvän.
"Tiedän varmasti hänen asuvan eräässä paikassa, jota kutsutaan Piggotin
lahdeksi", jatkoi Dick. "Jos teitä haluttaa kävellä sinne jonakuna
iltapuhteena ja ottaa selvä kapteenista, saatte kaksi kultaista'
mieheen. Minä puolestani tyydyn yhteen."
"Oo...", sanoi Sam ja seisoi kuin kivettyneenä moisesta julkeudesta.
"Ei! — Sehän olisi vahinko sinulle, Dick", sanoi kokki. "Emmekä me voi
nauttia etuja sinun kustannuksellasi. — Ei. — Viisi puntaa ovat sinun."
"Minä en niistä huoli", sanoi Dick totisena. "Ahneuteni saakoon
rangaistuksensa. Jos te kaksi menette ja otatte selvän hänestä, pidän
sitä oikein rehellisenä ystävyyden merkkinä."
"No! Voimmehan siellä käydä", sanoi kokki teeskennellyllä ihastuksella.
"Dickillä on sydän oikealla paikallaan", sanoi Sam kokille. "Parasta
kun menemme heti juomaan teemme."
"Anna kun puristan kättäsi, Dick", sanoi kokki kiitollisena.
"Sen tahdon minäkin tehdä", sanoi Sam ja tarttui vuorostaan
Dickin kouraan. "Sinä olet oiva mies, Dick, siitä ei voi olla eri
mielipidettä."
"Oikein kunnon mies", säesti kokki.
"Lähdemme heti teen jälestä, jos sinä viitsit katsoa lipun meille,
Dick", sanoi Sam.
"Lipun?" toisti Dick. _"Lipun?"_
"Niin, tietystikin! Suurbritannian lipun", sanoi Sam ja katseli miestä
viattomalla kummastuksella. "Eihän Piggotin lahteen voi Suurbritannian
liputta mennä. Etkös sitä tiedä? Kävithän siellä eilen illalla."
Sam seisoi rauhallisena ja odotti vastausta, katsellen ihmetyksellä
oikein ammattipetturia — ja Dick ryntäsi hyttiin suuttuneena kuin
kimalainen. Ollen luulevinaan Dickin lähteneen etsimään puheessa
ollutta lippua, pisti Sam varovasti päänsä hytin ovesta ja sanoi parin
uimahousujakin kelpaavan, paremman puutteessa — pilapuhe, minkä hän
halusta olisi ottanut takaisin, ennenkuin tapasi Dickin päivällisellä.
Northfleet'iin uudestaan saavuttua oli koko etsimishalu näennäisesti
kadonnut jokaiselta. Ensiksikään ei ketään haluttanut antautua
alttiiksi Henryn pilapuheille ja toiseksi, kun asiaa punnittiin järjen
kannalta, tuntuivat edellytyksetkin hyvin mitättömiltä. Kajuutassakin
vallitsi alakuloinen mieliala; ainoastaan perämies hoiteli puhetorvea.
"Sehän on suoraan vastoin parempaa ymmärrystä", sanoi hän erään kerran,
kun asiasta oli sukeutunut pitempi keskustelu. "Te ette edes voi
odottaa löytävänne häntä. Seuratkaa neuvoani: jatketaan vanhoja vuoroja
Brittlesean välillä; tyytykää siihen."
"En, siihen en tyydy", sanoi laivuri itsepintaisesti.
"On aivan synti heidän kanssaan — tarkoitan ukkoja, joilla on vähänkin
ikää ja harmaa parta —, että heitä ajetaan takaa kuin mitäkin metsän
otuksia. Ja sitäpaitsi joutuu miehistökin ennen pitkää selkkauksiin,
siitä olen varma."
"Puhukaa niin paljon kuin teitä haluttaa, se ei minua liikuta", sanoi
laivuri ja hieroi saippuaa kasvoihinsa kovassa puhdistushommassa.
"Vai niin! Koetatte taas kaunistaa itseänne", sanoi perämies. "Ja kenen
tähden? Toisen miehen kihlatun morsiamen. Niin se kuitenkin on, vaikka
asiaa mihin päin vääntelisitte."
"Kun tarvitsen teidän neuvojanne, niin pyydän niitä", sanoi laivuri
suuttuneena.
Hiljaisuuden vallitessa lopetti hän vaatetuksensa, meni maalle,
käveli ja katseli puotien ikkunoita, lopulta kuitenkin kääntyen
Gravesendiin päin. Ainoat valonsäteet hänen nykyisessä elämässään
olivat säännölliset kouluvuorot, ja jatkaessaan matkaansa siunasi
hän opettajain tarkkaa velvollisuuden tunnetta — joka ainakin kello
neljältä ilmeni.
Mutta tänään riemuitsi hän liian aikaiseen, sillä vaikka lapset jo
aikoja sitten olivat päässeet koulusta, ei vaan näkynyt varjoakaan
Annis Gething'istä. Laivuri asteli edestakaisin katua ja ihmetteli.
Puoli viisi. Hän odotti kello kuuteen ja aikoi juuri lähteä matkaansa,
kun Annis neljännestä yli kuusi ilmestyi koulun rappusille.
"Kas! Tekin olette taas täällä", sanoi hän ja tervehti laivuria.
"Saavuimme juuri äsken."
"Ei mitään tietoja isästäni, otaksun?" kysyi Annis.
"Ei, ikävä kylläkin", vastasi laivuri! "Olitte myöhään koululla tänään.
Eikö totta?"
"No! — Kyllä."
"Näytätte väsyneeltä", sanoi laivuri auliisti.
"Mutta sitä en ole", vastasi Annis. "Olin miss Grattan luona juomassa
kupin teetä. Äiti lupasi mennä ulos enkä minäkään sentähden pitänyt
mitään kiirettä."
"Onko hän ulkona vieläkin?" kysyi laivuri.
Miss Gething nyökkäsi ja pysähtyi seuraavassa kadun kulmassa.
"En aio vielä mennä kotiin", sanoi hän. "Täytyy vähäsen kävellä
raittiissa ilmassa."
Wilson oli kahdella päällä tarjoutuako seuraan vai ei.
"Hyvästi", sanoi hän lopulta ja ojensi kätensä.
"Hyvästi", vastasi Annis. "Jos haluatte pistäytyä meille ja odottaa,
niin äiti varmaan kotiin saavuttuaan on hyvin iloinen."
"Onko siellä ketään, jotta pääsen sisään", kysyi laivuri.
"Herra Glover, luullakseni", vastasi Annis ja katsoi pitkin katua.
"Sitten — sitten tulen toisella kerralla", änkytti Wilson
hätääntyneenä. "Luulin muuten..."
"Mitä luulitte?"
"En mitään", vastasi laivuri. "Minä... Menettekö pitkällekin?"
"No, enpä juuri. Miksi sitä kysytte?"
"Ajattelin vaan, että kernaammin kai kävelette yksinänne?"
"Samantekevää", sanoi Annis. "Voittehan tekin tulla mukaan jos
haluatte."
He astuivat äänettöminä katua alas.
"Mitä te äsken aioitte sanoa?" kysyi Annis vihdoin, kun vaitiolo näytti
vaivaavan kumpaakin.
"Koska?"
"Kun sanoin herra Gloverin olevan meillä, niin sanoitte te
luulevanne...?" Tätä sanoessaan katsoi Annis laivuriin silmäyksellä,
jota tämän oli mahdoton käsittää.
"Niin, minä luulin", sanoi laivuri epätoivoisen rohkeudella, "teidän
kernaimmin haluavan kotiin."
"En ymmärrä teitä", sanoi Annis kylmästi. "Olette äärettömän
nenäviisas."
"Pyydän anteeksi", sanoi Wilson nöyrästi. "Olen hyvin — hyvin
pahoillani."
Seurasi uusi hiljaisuus.
"Antaisin vaikka mitä, jos löytäisin teidän isänne", sanoi Wilson
totisena.
"Niin! Toivoisin teidän onnistuvan — toivoisin teidän onnistuvan",
sanoi Annis katsoen olkapäänsä ylitse laivuria.
"Otaksumpa herra Gloverinkin tekevän parhaansa", sanoi Wilson.
"Minun täytyy saada isäni takaisin", huudahti yht'äkkiä Annis. "Minun
täytyy saada hänet, mutta halusta soisin jonkun toisen, kuin hra
Gloverin, löytävän hänet."
"Tehän juuri menette naimisiin, jos isänne löytyy", sanoi laivuri
ihmeissään.
"Niin, jos herra Glover hänet löytää", sanoi Annis matalalla äänellä.
"Tarkoitatteko...?" sanoi laivuri ja tarttui tytön käsivarteen.
"Tarkoitatteko ettette mene naimisiin herra Gloverin kanssa, ellei hän
löydä isäänne?"
"Niin", sanoi Annis. "Siten se on päätetty. Äiti haluaa sitä niin — ja
minulle on asia yhdentekevää kun vaan löydän isäni. Siihen olen antanut
lupaukseni."
"Mutta jos joku toinen hänet löytää?" änkytti Wilson.
"Siinä tapauksessa", sanoi Annis ja katsoi veitikkamaisesti Wilsonia,
"en mene naimisiin. Niinkö tarkoitatte?"
"En... En minä juuri sitä tarkoittanut", sanoi laivuri. "Aijoin
sanoa..."
"Katsokaa", sanoi Annis ja pysähtyi samassa, "mikä ihana näköala tästä
on joelle.
"Hurmaava", sanoi laivuri.
"Tämä onkin lempikävelypaikkani", jatkoi Annis.
Wilson painoi sen mieleensä.
"Erittäinkin silloin kun herra Glover sattuu olemaan kotonanne", sanoi
hän enempää ajattelematta.
"Herra Glover on ollut hyvin kiltti", sanoi Annis totisena. "Hän on
ollut hyvin kiltti äidille ja nähnyt paljon vaivaa isäni etsimisestä."
"Toivon kumminkin, ettei hän onnistu löytämään häntä", virkkoi Wilson.
Annis kääntyi ja tarkasti laivuria.
"Onko tuo ystävällistä?" sanoi hän kiivaasti.
"Tahdon itse hänet löytää", sanoi laivuri. "Te tiedätte minkätähden."
"Nyt täytyy minun kiirehtää kotiin", sanoi Annis vastaamatta laivurin
arveluihin.
Wilson tunsi rohkeutensa loppuvan ja yritti kaikin mokomin saada
sanottavansa lausutuksi.
"Toivoisin teidän kohtelevan minua samalla tavalla kuin herra
Gloveriakin."
"Sen teen halusta", vastasi Annis kiireesti. Hän ei voinut estää
huuliensa värisemistä, ja hänen katseensa kääntyi toisaalle.
"Olen rakastanut teitä ensi näkemästä", sanoi laivuri yht'äkkiä
laukaisten.
Aivan valmistumattomana näin pikaiseen hyökkäykseen ei miss Gething
tiennyt mitä vastata. Osat olivat vaihtuneet, ja punastuneena kääntyi
hän toisaalle.
"Olen viettänyt päiviä käyden edestakaisin koulunne edessä, edes
vilahdukseltakin nähdäkseni teidät", jatkoi Wilson. "Toisinaan olen
ihmetellyt, etteivät lapset ole jo mitään huomanneet."
Miss Gethingin karmiinin punainen poski kääntyi häneen.
"Sen ne kylläkin ovat tehneet", sanoi hän. "Eräs pieni toitottaja sai
seistä tunnin nurkassa oppiakseen pitämään suunsa kiinni."
"Minä en voi sitä auttaa", sanoi Wilson. "Saatte panna vaikka koko
koulun nurkkaan ettekä sittenkään saa minua estetyksi rakastamasta
teitä."
"Ehkä nyt käännymme ympäri", sanoi Annis kylmästi. Molemmat astuivat
ajatuksissaan eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. Vähää ennen kaupunkiin
saapumista Wilson pysähtyi ja katsoi pelotta ja vakavasti tyttöä
silmiin. Hän oli päättänyt ajaa asiansa loppuun, maksoi mitä maksoi.
Miss Gething peräytyi ja katsoi maahan.
"Lupaatteko kohdella meitä molempia yhtäläisesti?" kysyi Wilson
matalalla äänellä.
"En", vastasi Annis ja katsoi pelokkaasti hymyillen laivuria. Ikäänkuin
huumaantuneena tarttui tämä tytön käteen ja yritti vetää hänet
luoksensa.
"Ei", sanoi Annis ja vetäytyi kiireesti syrjään. "Ei, se ei sovi."
Wilson pelästyi, huomaten menneensä liian pitkälle, ja pelko sai
hänessä uudestaan vallan.
"Miksikä se ei sovi?" kysyi hän koettaen näyttää viattomalta.
Lyhyt, mutta onnettomuutta uhkaava kipinä välähti miss Gethingin
silmissä.
"Pyydän anteeksi", sanoi laivuri nöyrästi.
"Mitä?" kysyi miss Gething, ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää
viattomalta.
Väsyneinä kiertoteihin, joissa hän aina joutui tappiolle, päätti Wilson
taas käydä suoraan asiaan.
"Kun koetin suudella teitä ja sitten olin olevinani ymmärtämätön",
sanoi hän avomielisesti.
"Kapteeni Wilson... minä... minä en käsitä mitä te tarkoitatte."
"Kyllä te käsitätte", sanoi Wilson levollisena.
Kipinä välähti taas miss Gethingin silmissä, hän puri huultaan ja
kääntyi poispäin, huomattuaan mahdottomaksi rangaista tätä syntistä
olentoa.
"Varmaankin sanotte ensi kerran tällaisia asioita jollekin tytölle",
sanoi hän lopulta. "Niin", sanoi Wilson vakuuttavasti.
"Tahdotte harjotella", sanoi miss Gething halveksivasti.
"Niin, sitä juuri haluan", sanoi Wilson innokkaasti.
Hän teki taas liikkeen lähestyäkseen tyttöä, mutta tämän katse pidätti
hänet.
"Ei kuitenkaan tytön kanssa, joka jo on puoliksi kihloissa", sanoi
Annis ja katsoi laivuria lempeän moittivasti. "Se ei ole oikein."
"Tietääkö hän asian oikean laidan?" kysyi Wilson, tietystikin
tarkoittaen herra Gloveria. Miss Gething nyökkäsi.
"Silloin katson asian olevan aivan oikein ja paikallaan", sanoi Wilson.
"Mutta sitä en tee minä", sanoi Annis ja ojensi kätensä. "Hyvästi
nyt!" sanoi hän varmalla äänellä. "En halua tavata teitä ennen isäni
löytymistä. Ja, jos herra Glover hänet löytää, en halua tavata teitä
koskaan. Voikaa hyvin."
Laivuri tarttui ojennettuun käteen ja ihmetellen rohkeuttaan, veti hän
vastusta tekevän tytön luoksensa. Sitten taivutti hän päänsä ja miss
Gethingin suosiollisella avulla suuteli hänen hattunsa koristuksia.
Tyttö riuhtasi itsensä irti, juoksi aina kadun toiseen päähän ja katosi
nurkan taakse. Laivuri vilkasi vihaisesti aidan takana katselevaa
hevosta, tapauksen ainoaa elollista näkijää, ja lähti kiireesti kohti
Northfleetia, kehottaakseen rohkeutensa menettänyttä miehistöään uusiin
ponnistuksiin.