Etsinnälle Bymouthissa ei Samista enää ollut apua. Loppuajalla, minkä
laiva täällä vielä viipyi hän tuskin poistui laivasta. Piippunsa
polttamista rauhassa kannella piti hän parempana, kuin kengännauhoja
haluavain irvistelijäin kohtaamista. Dickin ja pojan kanssa kieltäytyi
hän keskustelemasta kokonaan, ja vasta Cocklemouthissa suvaitsi hän
täyttää piippunsa kokin kukkarosta.
Cocklemouth on pieni syrjäinen paikkakunta Walesin rannikolla. Kun
suurempi laiva saapuu sen pieneen satamaan, rientävät kaupungin
asukkaat katsomaan sitä, ja pienempäin alusten laivurit riitelevät
kajuuttainsa ovista sen mahdollisesta ankkuripaikasta.
"Täältä emme häntä löydä, kokki", sanoi Sam, kun osakeyhtiö taas
sovinnossa istui kannella ja katseli harvoja pimeän tultua ilmeneviä
valopilkkuja kaupungissa.
"Minä en toivo löytäväni häntä mistään", vastasi kokki.
"Ellen pelkäisi Dickin tai pojan löytävän häntä", sanoi Sam, "jättäisin
minäkin etsimisen hiiteen."
"Jos joku hänet löytää, on se laivuri itse", sanoi kokki ja alensi
ääntänsä, nähdessään kysymyksessä olevan henkilön tulevan kajuutasta
ja menevän maalle. "Joka satamassa menee hän suoraan poliisikamariin,
näyttää valokuvan ja ajaa 'koirat' liikkeelle. Mitä toiveita meillä
sitten enää on?"
Matruusi pudisti päätään, ja istuttuaan hetkisen ääneti nousi hän ylös
ja meni maalle, mistä vasta myöhään palasi takaisin pää merkillisen
"kuumana." Tuumien päiviensä nyt olevan lopussa antoi hän auliisti
anteeksi vihollisilleen, tekipä testamenttinsakin — antamalla
yksinkertaisesti veitsensä Dickille ja kaksi shilling'iä seitsemän
penceä Henrylle.
Oli kaunis ja kirkas päivä, kun hän seuraavana aamuna heräsi pää
kipeänä ja mielessä selvä tuntumus siitä millaiseen kurjuuteen
ihmisluonto-raukka maailmassa voi vaipua. Kaupungin kirkonkellon
taukoamaton räminä ja kahden virsikirja kainalossa sivutse kulkevan
tytön näkeminen selvittivät hänelle päivän olevan sunnuntain.
Laivuri harjotteli uusia tapoja ja seurasi kellon kutsuntaa. Perämies
lähti pitemmälle kävelymatkalle, ja miehistö istui kannella katsellen
kokin päivällis-valmistuksia. Vasta kun ruoka-annokset olivat vatsassa,
etsittiin sunnuntai-vaatteet ja mentiin maalle.
Dick läksi ensimäiseksi ja otti kaikille yhteisesti annetun valokuvan
mukaansa. Hetkisen asteli hän katuja, mutta suljetut kauppapuodit
ja autiot kadut tekivät mielensä pian alakuloiseksi ja hän kääntyi
ympäri, lähtien kädet housuntaskuissa astelemaan takaisin satamaan.
Sattumalta joutui hän puheisiin erään vanhanpuoleisen miehen kanssa, ja
keskustelu, mikä alkoi ilmasta, sai yht'äkkiä toisen suunnan, kun Dick
veti esiin valokuvan ja alkoi kysellä kapteeni Gethingiä.
"Olen ainakin nähnyt hyvin tämän näköisen miehen", sanoi uusi tuttava,
pitkän ja tarkan katselemisen perästä.
"Missä?" kysyi Dick ihastuneena.
"No niin, minä en ymmärrä miksi minun pitää sekoittautua koko asiaan",
sanoi mies. "Eihän se minuun kuulu."
"Ehkä shillingi voisi...?"
"Jaa, se kylläkin voi", vastasi mies ja pisti hymyillen rahan
taskuunsa. "Hän asuu... Piggotin lahdella."
"Missä sellainen on?" kysyi merimies.
"Seuratkaa tuota tietä suoraan eteenpäin", sanoi mies ja osoitti
vuorenrinnettä kiertelevää kivistä polkua.
"Miten pitkälle?"
"Toisille on matka pitempi, toisille lyhempi", kuului oraakkelimainen
vastaus. "Sanokaamme vaikka kuusi penikulmaa."
Dick toivoi kolmen riittävän.
"No, lähemmä kuusi", sanoi mies ja hymyili hyväntahtoisesti. "Hyvästi."
"Hyvästi", sanoi Dick ja alkoi astuskella kivistä ja routaista polkua.
Onnettomuudeksi sattuivat Sam ja kokkikin lähtemään ulos; he olivat
olleet vähän matkan päässä Dickin keskustelun huomaamattomina
näkijöinä. He riensivät nyt vuorostaan vanhan miehen luokse ja lyhyen
ristikuulustelun jälkeen oli heillä selvillä syy Dickin kiireeseen.
"Mikä tie se on?" kysyi Sam.
"Seuratkaa vaan häntä", sanoi vanha mies ja osoitti vuoren rinnettä
parhaansa mukaan kiipeävää Dickiä, "niin saavutte yhtä pian sinne kuin
hänkin."
Aikeissa ollut vähäinen huvimatka sai jäädä sikseen, ja miehet
alkoivat kunnioitettavan matkan päässä seurata Dickiä. Päivä oli
tavallista kuumempi, ja tietä, mikä toisinaan nousi vuorten harjalle,
laskeutuakseen jälleen laaksoihin, eivät tie- ja vesihallituksen herrat
useinkaan olleet tarkastaneet. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt; muutamat
lampaat vaan nyppivät niukkaa ravintoaan kalliolla ja jokunen lokki
leijaili korkealla ilmassa.
"Pitäisi välttämättä päästä perille ennen häntä", sanoi Sam ja
sipsutteli varovasti kuoppaista tietä.
"Kyllä, mutta jos rannan puolelta yritämme sivutse, huomaa hän heti
meidät", sanoi kokki.
"No ei suinkaan meitä se hyödytä, että tulemme perille vaan nähdäksemme
hänen löytäneen kapteenin."
"Vartokaamme tilaisuutta", sanoi kokki.
Sam murisi.
"Ja kun se tulee, tartumme siihen lennosta", sanoi kokki, jota Samin
murina ei ollenkaan miellyttänyt.
Kuljettiin taas hetkinen; Sam kiroili kuumaa ilmaa ja huonoa tietä.
"Nyt menee hän rantaan", sanoi kokki yht'äkkiä. "Kiiruhda, Sam!
Pyyhkäsemme hänen ohitsensa."
Paksu merimies teki parastaan ja kun saavuttiin paikkaan, josta Dick
oli kadonnut, heittäytyi hän maahan ja veti syvään henkeään. Samassa
pääsi kokilta heikko huudahdus.
"Ylös Sam", sanoi hän innokkaasti. "Se menee Guineaan."
Ystävä nousi maasta ja lähestyi varovasti vuoren rinnettä. Pieni läjä
vaatteita oli melkein hänen allaan ja Dick asteli alastomana, pitkin
askelin, santaista rantaa mereen.
"Tule nyt", sanoi kokki kiiruhtaen. "Nyt jätämme hänet."
"Nauraisinpa jos joku varastaisi hänen vaatteensa", sanoi Sam
häijynilkisesti ja katseli vaateläjää.
"Olisipa se hyvä meille, jos joku sen tekisi", sanoi kokki. "Silloinhan
voisimme rauhassa tarkastaa Piggotin lahtea." Samassa luki hän Samin
silmistä pahan aikomuksen. "Ei, ei", sanoi hän kiireesti.
"Ei, _varastaa_ niitä en aio", sanoi Sam puolustellen. "Ainoastaan
piilottaa kivien alle. Kysymys on vaan kuka sen tekee."
Kuusikymmentä sekuntia taisteli kokki urhoollisesti viettelijää vastaan.
"No, leikkiä se vaan on", sanoi Sam. "Dick puolestaan olisi ensimäinen
mies nauramassa, jos jonkun toisen vaatteet täten katoaisi."
Samassa otti hän taskustaan kuparirahan, heitti sen ilmaan, sieppasi
sen sieltä uudestaan kouraansa ja ojensi suljetun kätensä kokille.
"Kruuna", sanoi tämä.
"Klaava", huudahti Sam iloisesti. "Kiiruhda, kokki."
Kokki ryömi alas puhumatta sanaakaan, kaivoi vaatteet kiviröykkiöön,
tuontuostakin arasti vilkaisten kylpevää miestä rannalla, ja kiipesi
sitten rinnettä ylös riemuitsevan rikostoverinsa luokse.
"Kauppa on kauppaa", sanoi hän hetken kuluttua, kun äänettöminä matkaa
jatkettiin. "Miksei yhtynyt osakeyhtiöön!"
"Hän oli ahne; toivoi yksin saavansa koko summan", sanoi Sam jyrkästi.
"Ehkäpä tämä on pieni opetus hänelle", tuumi kokki vahingoniloisena.
"Panin merkille paikan, ellei hän sattuisi löytämään niitä. Sitäkään
eivät kaikki olisi tehneet."
Miehet marssivat vielä tunnin ja lopulta päästiin pieneen
kalastajakylään pitkän, kapean lahdelman rannalla. Pari kolme vähäistä
alusta oli ankkuroituna kivilaiturin ääressä, ja muutamia lapsia
pyhäpukimissaan asteli hartaan näköisenä rannalla.
"Tässä sen täytyy olla", sanoi Sam. "Pidä varasi, kokki."
"Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi hän samassa vanhalta
ohitsekulkevalta "merikarhulta."
"Stonepen Quay", vastasi ukko.
Samin naama venyi pitkäksi.
"Missä sitten on Piggotin lahti?" kysyi hän.
"Mikä?" kysyi ukko, otti piipun suustaan ja jäi silmät selällään
katselemaan miehiä.
"Piggotin lahti."
"Ettehän totisesti vaan aikone Piggotin lahteen", sanoi mies.
"Ja miksikä ei?"
Vastaamatta löi ukko kädet reisiinsä ja nauroi oikein ukkosnaurua.
"Ettekö jo pian lopeta nauruanne", kysyi kokki viimein arvokkaasti.
"En, sitä en vielä ajattelekaan", sanoi vanhus ja otti piipun
suustaan, saadakseen nauraa esteettömästi. "Ne etsivät Piggotin lahtea,
Joe", lisäsi hän kääntyen kahteen paikalle saapuneeseen kalastajaan.
"Mitä koiruutta se on?" sanoi Joe kasvot loistaen ihastuksesta.
"Tuletteko kaukaakin?"
"Cocklemouthista", vastasi Sam näyttäen hyvin tyhmältä. "Jahka olette
tarpeeksenne nauranut, niin selvittäkää syy meillekin."
"Kyllä. Katsokaas, sen nimistä paikkaa ei löydy koko maailmassa", sanoi
hän. "Koko nimi on vaan leikillinen sanantapa tällä paikkakunnalla."
"Mikä?" kysyi Sam hämmästyneenä.
"Sanantapa", vastasi mies ja vilkasi tovereihinsa.
"En oikein ymmärrä teitä", sanoi kokki. "Miten joku paikka voi olla
sanantapa?"
"Asia johtuu kokonaan eräästä velikullasta, jonka nimi oli kapteeni
Piggot", selitti kalastaja. "Hän oli kovin hauska veitikka ja erään
kerran oli päänsä tavallista täysinäisempänä. Silloin hän löysi
Etelä-Amerikan! Eikös se niin ollut Dan?"
"Niin kai se oli", vastasi vanha mies. "Hän luuli löytäneensä uuden
maanosan", jatkoi kalastaja "ja laski laivansa erääseen lahteen, veti
Suurbritannian lipun tangon nenään ja kutsui lahden nimensä mukaan
Piggotin lahdeksi. Tämä pääsi ulos miehistöltä kotia saavuttua. Ja nyt
jos joku täällä käyttäytyy hullumaisesti sanotaan hänen ajavan takaa
Piggotin lahtea. Siinä koko juttu."
Hän alkoi uudestaan nauraa, ja Sam, joka surukseen huomasi miehen
suureksi ja vahvarakenteiseksi, kääntyi ympäri ja seurasi jo mäkeä
ylöspäin harppaavaa kokkia. Saavuttuaan kukkulalle katsoivat miehet
taakseen; Stonepen Quay nauroi vielä.
Turvatakseen "koskemattomuuttaan" tekivät miehet ison kierroksen
maallepäin. "Ennen pari penikulmaa toiselle suunnalle ennenkuin kohdata
Dickiä", oli kokin tunnuslause. Puhe ei ottanut sujuakseen, ja kuivin
suin ja särkevin säärin asteltiin alakuloisina tomuista tietä.
"Merilokkiin" saavuttua kello 7 pyydettiin laivalla yksinään oleva
Henry keittämään teetä.
"Missä Dick on?" kysyi Sam ikäänkuin sattumalta.
"En ole nähnyt sitten päivällisen", vastasi poika. "Luulin hänen olleen
teidän seurassanne."
Sam pudisti päätään, hörppäsi teensä ja heittäytyi purjepakalle kokin
viereen. Väsyneinä kävelystä ei kumpikaan liikahtanut paikaltaan
ennenkuin yhdeksältä, jolloin noustiin ylös. Odottavan näköisinä
vilkaistiin suunnalle, mistä Dickiä varrottiin, mutta kun ei mitään
näkynyt, kiivettiin kojuihin.
Lamppu sai palaa romaania lukevan Henryn suureksi mielihyväksi. Kello
löi kaupungilla kymmenen — miehet vaihtoivat levottomia katseita. Kun
molemmat nyt makasivat lämpimissä vuoteissaan, muistui väkistenkin
mieleen Dick; oltiin ehkä oltu liian ajattelemattomia. Puoli tuntia
myöhemmin katsoi Henry yht'äkkiä ylös; jotakin pehmeää kuului
pudonneen kannelle ja lähestyvän tassutellen hyttiä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä huudahti poika pyhällä hartaudella.
"Dick! _Dick_?!”
"Tuki suusi!" ärisi Dick vaipuen merimies-arkulleen. "Oi, Herra Jumala!
Jos joku ihminen tietäisi mitä minä olen kärsinyt!"
"Ihmettelen teitä", sanoi Henry ja heitti peitteen alastoman merimiehen
hartioille. "Mihin häveliäisyytenne on joutunut Dick?"
"Jos vielä sanallakin pilkkaat, väännän niskasi nurin, kirottu
irvinaama", sanoi Dick suuttuneena. "Ellei minulla häveliäisyyttä
olisi, niin päivällä jo olisin laivaan saapunut. Ei yksikään syntinen
ihminen voi tietää, mitä minä olen kärsinyt."
"Missä teidän vaatteenne ovat?" kysyi Henry. "Mistä helkatista minä
sen tiedän", tiuskasi toinen. "Jätin ne rannalle, kun menin uimaan,
ja palatessani olivat ne poissa. Olen istunut noilla kirotun kylmillä
kivillä aina kello kolmesta iltapäivällä, eikä ristin sielua kulkenut
ohitseni. Se oli ensi kerta, kun etsin kapteeni Gethingiä, mutta
viimeinen se myöskin oli."
"Vai sellaisissa asioissa olette liikkunutkin", sanoi Henry. "Sanoinhan
teille niistä seuraavan vaan ikävyyksiä."
"Olet aivan liian viisas ikäiseksesi", murisi Dick. "Samille ja kokille
et puhu tästä mitään. Ymmärrätkö?"
"Miksikä ei?"
"Sentähden, että minä en tahdo sitä", sanoi Dick ärtyisesti. "Se on
syy."
"Luultavasti he sen jo tietävätkin", sanoi Henry kiusottelevasti.
"Luulen Samin kuuntelevan unissaan."
Dick nousi ylös ja tarkasti varovasti molempia nukkuvia.
Toistaen varoituksensa ja uhaten kauheimmilla rangaistuksilla
tottelemattomuudesta meni hän omaan kojuunsa ja unohti kärsimyksensä
unen helmaan.
Dick säilytti salaisuutensa koko seuraavan päivän, mutta kun hän
tiistai-aamuna kannelle tultuaan huomasi vaatteensa ankkurin vieressä
likaiseen sanomalehtipaperiin käärittynä, paljastui salaisuuskin. Sekä
Samille että kokille kertoi hän kaikki, ja kun miehet eivät nauraneet,
kuten hän kovasti oli pelännyt, nousi heidän arvonsa hänen silmissään
suuresti. Kumpikaan ei edes suutaan hymyyn vetänyt, kuuntelivat vaan
tahdottomina, ja heti kun Dick oli lopettanut kertomuksensa nukahtivat
siihen paikkaan. Sen he muuten tekivät aina kun vaan saivat siihen
tilaisuutta.