Tarvitsematta nyt enään suurestikaan pelätä, mutta kuitenkin
rikoksensa muiston kiusaamana, pesi kokki kasvonsa vähäisessä
vesilätäkössä. Tallustettuaan vielä tuntisen eteenpäin, saapui hän
aivan oudolle maantielle ja pääsi nöyrän rukouksen jälkeen ohi
ajaviin kuormavaunuihin. Siellä istuskeli hän nyt heinäkuorman päällä
ja katseli levottomana maisemia ympärillään. Noin puolen tusinaa
penikulmia ajettuaan, pysäytti kuski hevosen mahtavan talonpoikaistalon
eteen. Kokki antoi pari muutamista mukanaan olevista lanteista
ajomiehelle ja läksi matkaansa kierrellen — eksyttääkseen takaa-ajajia
— tieltä toiselle, kunnes vihdoin pimeän tullen saapui pienen kylän
syrjään.
Ajatellen kaikkivoipaa sähkölennätintä, mikä epäilemättä oli tehnyt
kyselyjä hänen suhteensa, piiloutui hän pensas-aidan taakse, kunnes
valot kylästä vähitellen sammuivat. Sitten alkoi hän suurella
varovaisuudella etsiä kattoa itselleen. Lopuksi huomasi hän pari taloa
kylän syrjässä. Toisen puutarhassa oli iso vaja joka näytti suovan
hänelle toivomansa suojan. Kokki aukaisi oven. Oli pilkkosen pimeä
sisällä... Samassa kuului jokin rapsahtavan. Kokki pelästyi, kompastui
pieneen kiveen lattialla, mutta pelastui kaatumasta saatuaan kiinni
jostakin orresta. Mutta surkeus! Yht'äkkiä kuului sydäntäsärkeviä
avunhuutoja ja tusina kanoja pyrähti lattialle. Koko vaja oli täynnä
siipien lepatusta ja pelästyneitä kanoja kiirehti villinään kokin
jalkain välistä, tämän yrittäessä takaisin ovelle juuri parahiksi
rynnätäkseen oudon, tuvasta juosseen miehen syliin.
"Sain kiinni sen, Poli", huusi tämä ja huiteli kepillä kokkia selkään.
"Sain kiinni sen!"
Hän aikoi vielä jatkaa lyömistään, mutta raivoissaan kivusta, kääntyi
kokki ympäri ja töyttäsi miehen selälleen. Silmänräpäyksessä oli tämä
kuitenkin uudestaan pystyssä ja vaimonsa auttamana, joka yövaatteissaan
riensi paikalle, onnistui hänen kaataa kokki alleen ja asettaa polvensa
hänen rinnalleen. Toinen mies viereisestä tuvasta ilmestyi avuksi ja
suurella levollisuudella etsittyään vapaata paikkaa kokin ruumiissa,
astui hän viimein tämän kämmenelle ja kysyi syytä meluun.
"Aikoi varastaa kanojani", sanoi ensimäinen mies puhkuen, "mutta
onneksi kuulin ajoissa."
"En minä mitään varastaa aikonut", änkytti kokki.
"Suljetaan sisälle hänet", sanoi toinen innokkaasti.
"Niin olen aikonutkin", vastasi ensimäinen. "Ole hiljaa, senkin varas."
"Viekää hän yöksi sisälle ja sitokaa hyvin kiinni, minä kyllä huomen
aamuna kuljetan hänet Wintonin poliisiasemalle. Se on vaarallinen
sälli."
Koska kokkia ei uskottu itse kävelemään, kannettiin hänet miesvoimalla
kyökkiin. Vaimo veti tulta rikkitikkuun ja sytytti kynttilän. Sitten
aukaisi hän kaapin oven ja veti kokin kauhuksi esille ainakin
kaksikymmentä syltä pitkän köyden.
"Paras ja varmin keino on sitoa hänet tuoliin", sanoi naapuri.
"Muistelen isoisän kertoneen joskus tehneensä saman tempun jollekin
roistolle."
"Se kyllä parasta lieneekin", sanoi vaimo tuumivana. "Mukavampikin
hänen tuolissa on, vaikka ei suinkaan hän mitään sellaista ansaitsisi."
Miehissä nostettiin kokki suureen tammiseen tuoliin ja sidottiin
kiinni, jotta kokkiparka tuskin voi hengittää.
"Kiinni sidottuaan antoi iso-isä roistolle jonkun kerran 'pääkuoreen'",
sanoi naapuri ajattelevana kokkia katsellen.
"Niin, niin! Ne olivat niin raakoja siihen aikaan", sanoi kokki
ennenkun toiset ennättivät vastata.
"Saadakseen vaan miehen pysymään paikallaan", selitti naapuri
esitystään puolustellen.
"Kyllä tämä paikoillaan muutenkin pysyy", sanoi kanojen omistaja,
tarkastaen vangin köysiä.
"Tulkaahan tänne huomenna, Pettit, niin viemme kärryillänne hänet
Wintoniin. Olenpa varma, että miehellä on hyvin musta omatunto."
"Niin minäkin luulen", sanoi Pettit — ja kokki värisi. "Hyvää yötä nyt."
Mies läksi matkaansa ja kun pariskunta vielä kerran oli tarkastanut
vangin siteet sekä varoittanut karkaamisen seurauksista, vetäytyivät he
jatkamaan häiriintynyttä untaan.
Pitkän aikaa istui kokki suuriakaan tietämättä mistään. Ihmetteli
vaan helppoutta, millä hän oli vaipunut rikoksesta toiseen — ja miten
paljon kaikista tulisi saamaan. Sirkka lauloi nurkassa, rotta vikisi
lattialla. Väsyneenä levottomuudesta ja ponnistuksista vaipui kokki
uneen.
Hän heräsi yht'äkkiä hirveään suonenvetoon jalassaan ja aikoi hypätä
lattialle kojustaan. Mutta samassa selvisi hänelle asemansa ja
raivoisasti ponnistellen yritti hän nousta seisomaan, ojentaakseen
suonenvetoista jalkaansa. Hyväksi lopuksi pääsikin hän jonkunlaiseen
seisovaan asentoon; muistuttaen puoleksi ihmistä, puoleksi etanaa
laahusti hän tassutellen ympäri huonetta. Aluksi ajatteli hän vaan
suonenvetoa, mutta sen loputtua, kiitos ja kunnia liikkumiselle, sai
rohkea pakenemishalu hänessä vallan. Tuoli yhä selässään sai hän
ponnistustensa tulokseksi oven säpin suuhunsa ja aukaisi sen. Viiden
minuutin kuluttua oli hänen ilokseen aukinainen veräjä selkänsä takana
ja — avonainen maantie edessään.
Mutta tällainen liikkumistapa oli, kuten ymmärretään, kovin hankalaa;
kokin oli istuttava lepäämään mukana seuraavaan tuoliinsa sekä
ajattelemaan samalla eteenpäin pääsemisen mahdollisuuksia. Pelko lisäsi
siipiä, joskin tässä tapauksessa hyvin yksinkertaisia; huomatessaan jo
olevansa ulkopuolella korvan kuulemaa, asettui kokki selin puuta vasten
ja kolahutteli tuolia runkoon.
Vikaantunut tuolin taka-jalka katkesi, ja nyt sai kokki istuessaan
tehdä tasapaino-koetuksia, mitkä olisivat olleet kunniaksi itse
Blondinillekin.
Aina päivän koittoon saakka sai onneton miesraukka ryömiä taakkoineen
eteenpäin ja kun aurinko nousi, löysi se hänet istumassa keskellä
maantietä ja toivottamassa kuolemaa ja kirousta kapteeni Gethingille
ja kaikelle, joka vähänkin häntä muistutti. Yht'äkkiä hän pelästyi,
kuullessaan askeleita takaansa ja kun päätä oli mahdoton yksin kääntää,
nousi hän ylös ja teki tuoleineen vaivaloisesti kokokäännöksen.
Astuja pysähtyi heti ja katseli hämmästyneenä tätä tuolista ja
ihmisestä laitettua kaksoisolentoa. Etäämpää oli hän luullut kokkia
innokkaaksi tutkijaksi, joka luonnon rakkautensa takia antautui mihin
seikkailuihin tahansa, nyt ei hän tiennyt näkikö peikkoja vai aaveita.
"Hyvää huomenta", sanoi kokki väsyneellä äänellä.
"Hyvää huomenta", vastasi mies ja peräytyi muutaman askeleen.
"Otaksun", sanoi kokki ja koetti teeskennellä hymyä, "teidän
ihmettelevän tavatessanne minut tällaisessa asemassa?"
"En todellakaan ole ennen sellaista nähnyt", sanoi mies näyttäen olevan
varuillaan.
"Ette luultavastikaan", sanoi kokki. "Olenkin ainoa koko Englannissa
joka taidan tällaista."
Mies kertoi uskovansa.
"Teen tätä ainoastaan vedon tähden", sanoi kokki.
"Vai niin", sanoi mies ja kasvonsa kirkastuivat. "Vedon! Ja minä kun
luulin teitä hulluksi! No, paljoko on kysymyksessä?"
"50 puntaa", vastasi kokki. "Olen kulkenut aina Lontoosta saakka."
"Ooh! Peijakas!" huudahti mies. "Mitähän ne keksivätkään ensi kerralla?
Aiotteko pitkällekin?"
"Oakvilleen", vastasi kokki; hän oli joskus matkoillaan kuullut
puhuttavan Oakvillesta. "Halusta sinne yrittäisin, mutta nyt tunnen sen
olevan mahdotonta. Ettekö katkaisisi poikki näitä nuoria?"
"Ei, ei!" huudahti toinen rohkaisevasti, "elkää antako perään.
Seitsemän penikulmaa on enää jälellä!"
"Minun täytyy", sanoi kokki surullisesti hymyillen.
"Ei teidän täydy", sanoi mies innokkaasti. "Pitäkää päälle vaan, niin
tulettepa pian iloiseksi kuin 'pelimanni', ajatellessanne miten vähällä
olitte hävitä."
"Katkaiskaa vaan nuorat", sanoi kokki, väristen malttamattomuudesta.
"Olen voittanut neljäkymmentä puntaa päästyäni näin pitkälle. Jos
katkaisette, lähetän teille kymmenen niistä."
Mies epäili; synnynnäinen urheiluharrastus taisteli ahneutta vastaan.
"Minulla on vaimo ja lapset", sanoi hän lopuksi ikäänkuin lieventäviksi
asianhaaroiksi, ja otettuaan kynäveitsen taskustaan olivat nuorat pian
poikki.
"Jumala teitä siunatkoon", sanoi kokki ojennellen köyryyn käynyttä
selkäänsä tuolin pudottua maahan.
"Nimeni on Jack Thompson", sanoi hyväntekijä. "Jack Thompson,
Winchgate, sillä osotteella tulee kirje perille."
"Nostan summan 12 puntaan", sanoi kokki, "ja tuolin saatte
päällekaupan."
Lyötiin kättä vahvikkeeksi, ja kokki jatkoi iloisena vapaata matkaansa,
viattoman rikostoverinsa kääntyessä ympäri tuoli selässä — kuullakseen
sen oikealta omistajalta kiukkuisia totuuksia yksinkertaisista
luonnonlahjoistaan.
Kokki ei tiennyt miten paljon hän oli edellä pelkäämistään uusista
takaa-ajajista, ja huolimatta nälästä ja väsymyksestä asteli hän
eteenpäin minkä jaloista läksi. Tunnin kuluttua kysyi hän tietä
eräältä kyntäjältä ja pyysi samalla pienen, hyvin pienen osan hänen
aamiaisestaan. Seuraavalta kukkulalta näki hän vilahduksen merestä, ja
pitäen huolellisesti tätä vanhaa nuoruuden ystäväänsä silmällä marssi
hän kohti Brittleseaa. Päivällisaikaan kerjäsi hän taas ylijääneitä
ruokavaroja eräästä metsänvartijan torpasta, ja saatuaan suurimman
nälkänsä tyydytettyä jatkoi hän uudestaan kulkuaan. Kymmenen aikaan
illalla laahusti hän pitkin Brittlesean laituria ja hiipi varovasti
laivaan. Kannella ei ollut ketään, mutta miehistön hytistä loisti
valoa. Kokki ryömi sisään. Henry, joka juuri oli häviämäisillään
tammipelin Samille, hytkähti, hypähti pystöön ja käänsi laudan
ylösalaisin.
"Herra minun luojani! — Kokki!" huudahti Sam. "Missä sinä olet ollut?"
Kokki ojensi ruumistaan ja osoitti kädellään kaikille ilmansuunnille.
"Vähän joka paikassa."
"Sinä olet ollut rellumassa", sanoi Sam, katsoen terävästi kokkia.
"Rellumassa", sanoi kokki itku kurkussa. "Rellumassa!"
Tunteensa olivat tukahuttaa hänet ja koetettuaan heikosti puolustautua,
vaikkakin turhaan, kömpi hän kojuunsa ja nukkui heti.