Neljässä päivässä saavuttiin Brittleseaan. Koko tämän ajan
vietti laivuri suurimmaksi osaksi hiljaisessa mietiskelyssä ja
synkkämielisyydessä, jättäen työt kokonaan perämiehen huostaan.
Päivä alkoi hämärtää, kun laiva oli kiinnitetty rantaan. Ainoastaan
pari kalastajaa istuskeli vielä laiturilla piippu hampaissaan.
Avonaisesta kapakan ovesta vastapäätä kuului iloisia ääniä ja lasien
kilinää, muistuttaen salaperäisesti miehistölle kapteeni Gething'iä.
Kylmäverisemmät miehistöstä epäilivät kapteenin löytyvän noin vaan ensi
tilassa, mutta kokki päätti että "kuta pikemmin alottaa, sitä pikemmin
löytää." Voihan hän yhtähyvin nyt juuri tuossa ravintolassa odotella
löytymistään.
Illalla lähdettiin miehissä maalle ja tarkastettiin ensimäinen
ravintola, kuitenkin tuloksetta. Ainoa, mikä hiukankin muistutti
etsittävää, oli eräs vanha, hyvin kuumaverinen mies, joka kiukustui
huomatessaan kokin vaanivat katseet ja kysyi oliko kokki kadottanut
jotakin. Kokki pyysi kohteliaasti anteeksi, ja miehet siirtyivät
toiseen ravintolaan. Mutta täälläkään ei onni hymyillyt lempeämmin.
Dick selitti oluen olevan huonompaa kuin edellisessä eikä kenenkään
haluavan täällä rahojaan kuluttaa. Matkaa siis jatkettiin edelleen ja
ennenkuin puolissakaan niistä oli ehditty käydä oli jo ravintolain
sulkemisaika käsissä.
"Tämähän on koko romaani", sanoi Sam, ääni sopertaen, kun hänet
viimeisestä oluttuvasta vähemmän lempeäkouraisesti syöstiin kadulle.
"Minne nyt mennään?"
"Laivaan", sanoi Dick. "Tule nyt!"
"Vasta sitten kun olen löytänyt hänet", sanoi Sam arvokkaasti ja työnsi
apuaan tarjoavan Dickin syrjään.
"Et sinä häntä yöllä löydä, Sam", sanoi kokki.
"Miksikä en?" kysyi Sam ja tirkisti miehiä lasimaisine silmineen.
"Sitävartenhan juuri uloskin lähdimme."
"Nythän on pimeä", sanoi kokki.
Sam nauroi halveksivasti.
"Tule mukaan nyt", sanoi Dick ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Läksin ulos saadakseni selvän kapteeni... kapteeni... saadakseni
selvän hänestä", sanoi Sam. "Minä en tule laivaan ilman häntä."
Hoiperrellen läksi hän alas katua, ja molemmat merimiehet, joiden
yksinkertaiset elämäntavat kielsivät jättämästä kumppania tällaisessa
tilassa, seurasivat muristen perässä.
Puolituntinen asteltiin katuja. Dickin kärsivällisyys oli suuressa
koetuksessa nähdessään Samin tuontuostakin, milloin toisella, milloin
toisella puolen katua, kauppapuodin rappusten tai muiden senlaisten
esteiden sattuessa, nenä maassa etsivän kadonnutta kapteenia. Lopulta
pysähtyi Sam erään talon eteen, otti muutamia askeleita eteenpäin —
takaisin ja ryntäsi vasten porttia.
"Tartu kiinni kokki!" huusi Dick ja kiersi käsivartensa Samin
vyötäisille.
Kokki tarttui kurkkuun, ja molemmat miehet koettivat ähkyen saada
toverin mukaansa.
"Tule sinä laivaan vaan, vanha hupsu", sanoi Dick kiukuissaan. "Olemme
jo saaneet tarpeeksi hullutuksistasi."
"Päästäkää", kirkui Sam, potkien vastaan minkä voi.
"Hellitä portinkahvasta", sanoi Dick varottavalla äänellä.
"Siellä hän on", sanoi Sam ja nyökäytti itsetietoisena päätään taloa
kohden.
"No, jos tulet, niin tule nyt, vanha hullu", toisti Dick. "Tosiaankin
olisi parasta, ettet koskaan joisi mitään maitoa väkevämpää."
"Riisu takkini, kokki", sanoi Sam, samalla kun hänen käytöksensä
yht'äkkiä muuttui uhkaavaksi.
"Älä hulluttele", pyyteli kokki.
"Riisu takkini, kuuletko, kokki", toisti Sam, ylpeästi katsellen
ympärilleen.
"Eihän sinulla takkia olekaan", sanoi kokki. "Etkös näe
merimiespaidassa kulkevasi. Niin juovuksissa et sentään liene."
"Pitele kiinni sitten minusta, kunnes saan sen päältäni", sanoi Sam
tunteellisesti.
Vastoin parempaa tahtoansa piteli kokki leveähartiaista matruusia tämän
riisuessa. Dick odotti kunnes paksu, ahdas paita oli noussut yli pään.
Silloin työnsi hän kokin syrjään, tarttui uhriinsa ja alkoi vetää häntä
perässään.
"Kuluttele nyt vähän housunpolviasikin ja rankaise sitten ketä haluat",
sanoi hän sydämettömästi. "Kas niin, — ole hyvä ja istu!"
Sam solui käytävälle ja Dick, kokin seuraamana, riensi matkaansa.
Suurikokoinen matruusi-raukka sätisteli pitkän aikaa pää ja kädet
ahtaassa merimiespaidassa, päästellen lauseita, jotka, vaikkakin
tulivat mailmalle yllämainitun vaatekappaleen lieventäminä, kuitenkin
olivat merkillisen meheviä ja kuuluvia. Lopulta pääsi hän vapaaksi,
heitti kiukkuisena paitansa kadulle, otti sen uudestaan ylös, pisti
kainaloonsa ja marssi takaisin laivaan.
Seuraavana aamuna herätessään ei hänen muistinsa ollut ollenkaan selvä.
Joku pimeä aavistus loukkauksesta sai hänet kuitenkin kohtelemaan
Dick'iä nähtävällä kylmyydellä, mikä kannella yhdessä työskennellessä
sentään vähitellen lämpeni. Sementin purkaus on kuivaa työtä, ja
hetkisen taisteltuaan sydämessään seurasi hän kokin pyyntöä ja joi
kupin kajuutasta takaisin tullutta kahvia.
Kokki pesi kahviastiat ja pitäen tomuista kantta kuumaa keittiötä
mukavampana, siirtyi hän kannelle pesemään likaista puuropataa. Tämä,
kuten jokainen lukija tietää, on työtä, missä ajatukset voivat vapaasti
lennellä. Kokki katseli kaihoten maalle, koettaen keksiä keinoa
päästäkseen kapteeni Gethingin jälille. Että valokuva oli parhain
apukeino, selveni hänelle yht'äkkiä, ja uuden ajatuksen valloittamana
jätti hän puuropadan ja meni alas kajuuttaan. Pian tuli hän uudestaan
kannelle valokuva kädessään ja läksi kiireesti maalle.
Kolmelta ensimäiseltä vastaantulevalta, joiden kanssa hän jutteli
asiasta, ei lähtenyt mitään tietoja. Katseltuaan uteliaasti kuvaa ja
tehtyään mitättömiä huomautuksia sen onnistumisesta, olivat he kaikki
varmoja, ettei Brittleseassa sen näköistä miestä löytynyt. Kokki aikoi
jo jättää koko hommansa, kun samassa huomasi vanhan kalastajan seisovan
eräässä porttikäytävässä.
"Kaunis ilma tänään", sanoi kokki.
Vanhus otti kohteliaasti piipun hampaistaan ja nyökkäsi.
"Olettekohan koskaan sattunut näkemään tämän muotoista ihmistä?" kysyi
kokki vetäen valokuvan taskustaan.
Vanha mies asetti piipun uudestaan suuhunsa ja katseli tarkasti kuvaa.
"Merkillistä, miten hyvin näitä tähän aikaan jo tehdään", sanoi hän
vapisevalla äänellä. "Minun ja teidän nuoruudessanne ei tällaisista
vielä tiedetty mitään."
"Niin, keksinnöt kehittyvät", myönsi kokki ärtyisenä.
"Silloin tehtiin vaan maalaamalla muotokuvia", jatkoi mies
muistelmiaan, "tai piirustettiin mustalla liidulla."
"Oletteko koskaan nähnyt sen näköistä miestä?" kysyi kokki
kärsimättömästi.
"Tietysti minä olen. Kyllä kuulette pian", sanoi vanha mies
valittavalla äänellä. "Antakaas kun vähän ajattelen... No, mikä hänen
nimensä nyt taas olikaan?"
"En minä vaan tiedä", valehteli kokki.
"Kyllä minä sen muistaisin kunhan vaan kuulisin", sanoi vanha mies
pitkäveteisesti. "Kas, niin! Nyt minä sen muistan!"
Iloisena naputti hän sormella otsaansa ja tirkisteli kokkia
kyyneltyneillä vanhoilla silmillään.
"Muistoni on aivan entisellään", sanoi hän itsekehuvasti. "Toisinaan
kyllä unohdan asioita, mutta ne tulevat takaisin. Äitini oli ihan
samanlainen, ja hän eli 93 vuoden vanhaksi."
"No mikäs se nimi oli?" kysyi innostunut kokki.
Vanha mies hämmästyi. "Kirottua", huudahti hän huolestuneena, "nyt se
meni taas — mutta kyllä se takaisin tulee, siitä olen varma."
Kokki odotti pakolaista kymmenen minuuttia. "Ei suinkaan se ollut
Gething?" kysyi hän lopulta.
"Ei", vastasi vanha mies. "Älkäähän nyt hätäilkö niin riivatusti; kyllä
se takaisin tulee."
"Koska?" kysyi kokki malttamattomana.
"Ehkäpä viiden minuutin — ehkäpä kuukauden perästä", sanoi ukko,
muistoaan jännittäen.
"John Dunn'han se on!" huudahti hän yht'äkkiä. "John Dunn!"
"Ja missä hän asuu?" kysyi kokki hätäisesti.
"Holebournessa", sanoi ukko, "pikku kylässä, noin seitsemän penikulmaa
täältä."
"Oletteko varma asiasta?" kysyi kokki vapisevalla äänellä.
"Kuin kallio", vastasi toinen vakuuttavasti. "Hän tuli tänne noin
kuusi vuotta sitten, mutta riitaannuttuaan isäntänsä kanssa muutti hän
Holebourneen."
Kokin korvia kuumotti; hän silmäsi kuunaria laiturin ääressä. Työ kävi
tomupilven keskessä kuten ennenkin eikä kukaan näyttänyt huomanneen
hänen poissaoloaan.
"Jos haluavat päivällistä", sanoi hän itsekseen, tarkoittaen tomuisia
olentoja kuunarin kannella, "niin keittäkööt itse, siinä koko asia.
Ettekö ottaisi 'lasia' vanhus?"
Tämä oli heti valmis, ja saatuaan kokilta muutaman lasin lönkytti mies
hänen vieressään läpi pienen kaupungin ja osotettuaan kokille oikean
tien Holebourneen, palasi hän takaisin rakkaaseen porttikäytäväänsä.
Kokki jatkoi vihellellen matkaansa, ajatellen mielihyvällä toisten
harmia, kun he kuulevat hänen onnestaan. Kolme penikulmaa marssi hän
väsymättä, kunnes lehmuksien välistä esiin pistävä ilmoitustaulu
kiinnitti hänen huomionsa pieneen ravintolaan vähän matkaa tiestä.
Ulkopuolella puutuolilla istui paksu isäntä janoovia vieraita odotellen.
Kokki epäili silmänräpäyksen, lähestyi sitten hitaasti ravintolaa ja
istuutui vastapäätä isäntää ja tilasi lasin olutta.
Isäntä nousi raskaasti ja vaivalloisesti, meni asuntoon täyttämään
määräystä ja palasi hetken kuluttua vaahtoava olutlasi kädessään.
"Juokaahan itse vaahto pois", sanoi kokki kohteliaasti.
Paksu mies totteli iskien silmää.
"Varmaan kävelymatkalla maalle", kysyi hän laskien melkein tyhjän
olutlasin kokin eteen.
Kokki myönsi.
"En sentään yksin huvin vuoksi", sanoi hän. "Liikun asioissa."
"Vai niin! Olette siis niitä koko maailman rahain kokoojia", sanoi
isäntä leikillisesti. "Miten pitkälle aiotte?"
"Holebourneen", vastasi toinen.
"Onko tuttavia siellä?" kysyi isäntä.
"No, eipä juuri", sanoi kokki. "Etsin vaan erästä John Dunnia."
"Hänestä ette suuria hyödy", sanoi ulos tullut emäntä. "Hän on oikea
erakko."
Kokki siristi silmiään ja hymyili pahantapaisesti.
"Hänessä on jotain kummallista", jatkoi emäntä. "Kukaan ei tiedä,
mikä hän on, ja itse ei hän sitä myöskään ilmoita. Kun mies elelee
sillälailla, huomaa heti hänen asioittensa olevan hullusti — ainakin
minä huomaan."
"Hävytön hän kuitenkin kuuluu olevan", sanoi isäntä.
"Vai niin", sanoi kokki. "Minulle ei hän tule olemaan hävytön."
"Tiedättekö hänestä sitten jotakin?" kysyi emäntä.
"No, ehkäpä vähäsen", sanoi kokki salaperäisesti.
Isäntä viittasi vaimolleen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa;
kokki kuuli selvästi sanan "salapoliisi."
Vilkaisten uteliaasti vierasta, riensi emäntä tarjoilemaan parille
sisäänpoikkeavalle ajomiehelle. Miehet istuutuivat viereiseen pöytään
ja keskustelu kävi yleiseksi. Ajomiehet olivat ihan samaa mielipidettä
herra Dunnista kuin isäntäväkikin. Kokkia katseltiin syvällä
kunnioituksella, ja hänen tarjottuaan kaikille lasin olutta, olisivat
miehet olleet valmiit kuljettamaan hänet maksutta jauhokuorman päällä
Holebourneen.
"Kiitoksia, kävelen kernaimmin", sanoi kokki katsahtaen lastivaunuihin.
"Toivon pääseväni perille kaikessa hiljaisuudessa, saadakseni vähän
katsella ympärilleni ennenkun alan toimia."
Hän jäi istumaan ja lepäämään vielä hetkiseksi, vastaten mahdollisimman
varovasti emännän uteliaisiin kysymyksiin. Lastivaunut jatkoivat
ritisten ratisten matkaansa Holebournen tietä, mutta vasta sitten kun
oli syönyt yksinkertaisen aamiaisen juustoa ja leipää ja polttanut
piipullisen tupakkaa, jatkoi kokki matkaansa.
"Näes miten hän kävelee", sanoi isäntä, pariskunnan katsellessa
vieraansa kulkua maantiellä.
"Niin", sanoi emäntä.
"Aivan kuin vainukoira", sanoi isäntä. "Katsoppas vaan häntä. Tunsin
miehessä heti salapoliisin."
Kokki kulki edelleen tietämättömänä käyntinsä aikaansaattamasta
ihailusta. Mutta vähitellen alkoi häntä harmittaa avomielisyytensä. No!
Paljoa ei hän ollut puhunut, ja jos kuulijat väärin ymmärsivät, oli se
heidän oma asiansa.
Tällaisten ajatusten valtaamana saapui hän Holebourneen, kylään, missä
yksi katu, kapakka ja kirkko olivat tärkeimmät mainittavat. Kadun
toisessa päässä, pienen hyvin hoidetun puutarhan keskellä olevan
rakennuksen edessä seisoi väkijoukko juttelemassa.
"Jotain on tekeillä", tuumi kokki, maksaen korolla kyläläisten
uteliaisiin katseihin. "Missä herra Dunnin asunto on, poika?"
"Kyllä se tässä on", sanoi poika ja osoitti taloa, jonka edessä
väkijoukko seisoi. "Oletteko salapoliisi."
"En", sanoi kokki terävästi.
Aukaistuaan puutarhan portin, astui hän pihaan. Jännityksen sorina
kuului väkijoukosta, mutta kokki astui vakaana rappusille ja kolkutti
ovelle.
"Sisään", kuului matala basso-ääni.
Kokki seurasi käskyä ja sulki oven tarkkaan perässään. Hän oli nyt
pienessä salissa, vanhan suuttuneen näköisen, nojatuolissa sanomalehteä
lukevan herrasmiehen edessä.
"Mitä haluatte?" kuului ärtyinen kysymys.
"Haluaisin tavata herra Dunn'ia", vastasi kokki levottomana.
"Se olen minä?"
Kokin kaikki toiveet sammuivat, sillä partaa lukuunottamatta ei mies
muistuttanut valokuvaa enempää kuin hän itsekään.
"Se olen minä", toisti ukko vahingoniloisena, rypistäen tuuheita
kulmakarvojaan.
Kokki hymyili hieman, koettaen koota ajatuksiaan.
"Vai niin! Vai te se olette", sanoi hän lopulta.
"Kuulin teidän etsivän minua", sanoi vanha mies. (Ääni kohosi
vähitellen karjunnaksi). "Sen tietää koko kylä. Mitä pirua nyt haluatte
minusta?"
"Minä, — minä luulen — — tämä on erehdys", änkytti pelästynyt kokki.
"Vai niin! — Todellakin!" sanoi ukko pilkallisesti. "Kyllä tekin olette
kaunis salapoliisi — te! Haastatan oikeuteen teidät, annan vangita
teidät ja poliisikonstaapelimme kyllä huolehtii rangaistuksestanne."
"Tämä on erehdystä kaikki", sanoi kokki vavisten. "En minä mikään
salapoliisi ole."
"Seuratkaa mukanani", sanoi ukko, nousten seisomaan.
Kokki seurasi pihanpuoleiseen pieneen kamariin.
"Ettekö ole salapoliisi?" kysyi ukko osoittaen tuolia kokille.
"Tiedätte varmaan, mitä teeskenteleminen salapoliisina maksaa? Istutte
täällä kunnes tuon poliisin."
Kokilla ei tuntunut olevan halua.
"Vai niin", sanoi ukko. "Kyllä sittenkin haluatte." Hän astui ovelle ja
huusi rappusille: "Roger!"
Ennenkuin "Merilokin" hämmästynyt kokki oli kunnolla kääntynyt
katsomaan ovelle, kuului jo rappusilta sipsuttelevia askeleita ja
sisään astui mahdottoman suuri verikoira. Ollen puhdasrotuinen omisti
se vähintäänkin tusinan ominaisuuksia, mitkä muissa olosuhteissa
olisivat herättäneet kokissa sekä ihmettelyä että ihastusta, mutta nyt
hänen huomionsa kiintyi vaan sen erinomaisiin hampaisiin.
"Pidä silmällä häntä, Roger", sanoi ukko ja otti hattunsa pöydältä.
"Elä laske liikkumaan."
Koira murisi, istuutui muutaman askeleen päähän kokista ja katseli tätä
epäiltävällä uteliaisuudella.
"Ei se teihin koske, ellette liikuttele", sanoi ukko.
Kokin silmät pimenivät; hän ajatteli päänsä ympäri. "Toivoisin
mieluimmin teidän jäävän tänne", huokasi hän, "niin, sen todellakin
teen. Koskaan maailmassa en ole tavannut ihmistä, johon niin olisin
kiintynyt kuin juuri teihin — heti ensi hetkestä."
"Parasta kun säästätte kirotut hävyttömyytenne jollekin toiselle",
tiuskasi toinen suuttuneena. "Pidä nyt silmällä vierasta, Roger."
Roger murisi kuin olisi mieluisankin toimen saanut, ja isäntä, vielä
kerran huomautettuaan liikkumisen vaarallisia seurauksia, poistui
huoneesta ja sulki oven jälkeensä.
Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan Rogerin syvä,
säännöllinen hengitys.
Varovasti kasteli kokki kielellään huuliansa ja alkoi hiljaa viheltää;
Roger vastasi murinalla, nousi ylös ja haukotteli merkitsevästi.
"Roger raukka!" sanoi kokki vapisevalla äänellä. "Vanha Roger parka!
Kiltti, vanha poikaseni!"
"Kiltti, vanha poikaseni" astui uhkaavan näköisenä lähemmäksi ja
tarkasteli kokin väriseviä sääriä.
"Kiss, kiss!", sihisi kokki, saaden yht'äkkiä nopean tuuman, ja osoitti
ovea. "Kiss, kiss! Ota kiinni, Roger! Ota kiinni!"
"R-r-r-r", murisi Roger uhkaavasti. Kokin vapisevat jalat näyttivät
sille olevan mieluisampana syöttinä; äänekkäästi se niitä nuuski.
Kokki katseli kauhuissaan ympärilleen löytääkseen edes hiilihangon.
Sitten koetteli hän varovasti takkinsa alle, sai käteensä suuren
tuppiveitsen ja työnsi sen yht'äkkiä epätoivon rohkeudella koiran
selkään. Tämä ei vielä ehtinyt kunnollisesti asiaa käsittääkään, kun
veitsi jo uudestaan painui sen ruumiiseen. Kuului väkinäinen ulahdus,
koira kaatui lattialle, potkasi muutaman kerran ja heitti henkensä.
Kaikki oli tapahtunut niin pikaisesti, että kokki pyyhkiessään vielä
veistään suureen pöytäliinaan, ei itsekään ymmärtänyt rikoksensa
halpamaisuutta; mutta halua ylistää vielä kerran tovereilleen
rohkeuttaan hänellä oli. Vaan huomattuaan samassa, paitsi asiaa,
jonkatähden herra Dunn jo oli lähtenyt poliisia etsimään, olevansa
vielä pakoitettu tekemään tiliä kuolleesta koirasta sekä pilaantuneesta
pöytäliinasta, katsoi hän parhaaksi silmänräpäyksessä poistua.
Päästyään takaovelle pisti hän veitsen tuppeensa, hiipi hiljaa
puutarhaan ja sieltä yli aidan. Sitten vilkasi hän kerran taaksensa
murhapaikkaa, nosti housujansa ja läksi laputtiin.
Juostuaan yli kahden pellon saapui hän maantielle, kovin vaivalloisesti
hengittäen. Tie kävi ylös mäkeä, mutta siitä huolimatta kokki jatkoi
juosten kulkuaan ähkyen puhkuen aina mäen harjulle. Täällä heittäytyi
hän pitkäkseen tien viereen, kasvot kohti Holebournea. Viisi minuuttia
sen jälkeen ryntäsi hän uudestaan pystyyn ja jatkoi kiireesti pakoaan,
samalla kun useita henkilöitä juoksi kylästä, alkaakseen takaa-ajon.
Hetkisen pysytteli hän maantiellä, mutta tuli samassa ajatelleeksi,
että joku takaa-ajajista ehkä voisi käyttää jotakin nopeampaa
kulkuneuvoa; sentähden tunkeutui hän läpi pensas-aidan ja läksi
juoksemaan ketoa. Vaikka jalkansa töin tuskin enään kannattivat
ruumista, jatkoi hän kuitenkin matkaansa vuoroin juosten, vuoroin
käyden, kunnes takaa-ajajia ei enää näkynyt.