Kiukuissaan juoksumarssista jatkoi laivuri Wilson metsästystään, mutta
perämiehen aikaansaama keskeytys oli onnettomuutta tuottava. Usein
ennenkin oli hän jo tehnyt surullisia havainnoita otuksensa nopeudesta,
— tänään saapui hän parhaaksi perille, nähdäkseen tytön nähtävällä
levottomuudella kolkuttavan pienen, puutarhassa sijaitsevan rakennuksen
ovelle ja katoavan sisään.
"Kirottu perämies", sanoi laivuri raivoissaan — "ja poika", lisäsi hän
ollakseen täydellisesti puolueeton.
Päämäärättä jatkoi hän kulkuaan katua alaspäin, kunnes se muuttui
korkeiden puitten varjostamaksi lehtokujaksi.
Laivuri pysähtyi ja nypisteli jotakin paperikappaletta takkinsa
taskussa.
"Joka tapauksessa pitää minun nähdä ja puhutella häntä", mutisi hän
itsekseen. "Rohkeutta, Wilson!"
Hitaasti lähestyi hän uudestaan taloa. Sydän pamppaillen ja kurkussa
ikäänkuin joku tukahuttava palanen meni hän ovelle ja naputti hyvin
hiljaa. Odotettuaan pitkän aikaa vastausta saamatta nykäsi hän muutaman
kerran soittonuorasta. Hetken kuluttua kuului askeleita ja vanha,
valkohapsinen rouvasihminen aukaisi oven.
"Onko kapteeni Jackson kotona?" kysyi laivuri kauhean hermostuneena.
"Kuka?"
"Kapteeni Jackson", toisti laivuri punastuen.
"Ei täällä asu sen nimistä", sanoi vanha rouva. "Oletteko varma, että
etsimänne henkilön nimi on juuri Jackson?" lisäsi hän.
"En — varma en tosiaankaan ole", sanoi Wilson totuuden mukaisesti.
Vanha rouva katsoi miestä uteliaana. "Astukaahan sisään", sanoi hän
lähtien edellä ja antamatta toiselle aikaa vastaväitteisiin. Laivuri
seurasi — omatunto kuin kanatarhaan vietävällä ketulla. Jääden
seisomaan ovelle, katseli hän hämmästyksissään ja nolona seisomaan
noussutta tyttöä.
"Tämä herra kysyi jotakin kapteeni Jackson-nimistä henkilöä", sanoi
vanha rouva tyttöön kääntyen. "Ajattelin, ehkäpä hän — — hän ei ole
varma nimestä... ehkäpä hän sattuisi tietämään jotakin."
"Epäilen sitä, äiti", sanoi tyttö ja katseli merimiestä vähemmin
rohkaisevasti. "Täällä ei asu ketään kapteeni Jacksonia."
"Oletteko häntä jo kauan etsinyt?" kysyi äiti.
"Useita vuosia", vastasi toinen, tarkemmin vastaustaan ajattelematta.
Vanha rouva huokasi osaaottavasti.
"Istukaahan", sanoi hän.
"Kiitoksia", sanoi laivuri ja istuutui varovasti sohvan syrjälle.
"Ette siis ole oikein varma nimestä", sanoi tyttö kylmästi.
"Se — se oli vähän Jacksonin tapainen", mutisi vieras. "Yhtähyvin se
sentään taisi olla Blackson tai Dackson, vieläpä Snackson'kin — — sitä
en uskalla mennä vannomaan."
Vanhan rouvan pää vaipui käsien varaan.
"Ehkä voisitte tietää jotakin minunkin miesraukastani", sanoi hän
lopulta. "Hän katosi joku vuosi sitten ja kun te merenkulkijaa etsitte,
luulin vihdoinkin saavani jotain tietoja hänestä."
"Tämä herrahan etsii aivan toista henkilöä, äiti", sanoi tyttö. "Sinä
vaan suotta viivyttelet häntä."
"No, jos hän kerran useita vuosia on etsinyt", sanoi vanha rouva
närkästyen, "niin näillä muutamilla minuuteilla ei suinkaan suuria voi
aikaan saada."
"Ei! Tietystikään ei", sanoi Wilson, koettaen turhaan saada äänensä
vakavammaksi. "Sanoitte miehenne kadonneen — — — tarkoitatte varmaankin
että hän on ollut kauan poissa?"
"Viisi vuotta", sanoi vanha rouva, asettaen kädet ristiin polvelleen.
"Miten kauan sanoitte te etsineenne kapteeni Jacksonia?"
"Seitsemän", vastasi laivuri, kummastellen itsekin levollisuuttaan.
"Ja toivoanne ette vieläkään ole kadottanut?"
"En. En niin kauan kuin mailmassa vaellan", vastasi toinen ja
tarkasteli mattoa lattialla.
"Niin minäkin ajattelen", sanoi vanha rouva päättävästi. "Ihmettelen
hämmästystänne, hänet kerran ehkä tavatessanne."
"Molempain", sanoi tyttö.
"Siitä on viisi vuotta, toukokuussa — 20 päivä toukokuuta", sanoi vanha
rouva, "kun minä viimeksi näin miesraukkani. Hän..."
"Äiti hyvä! Tuo ei suinkaan vierasta huvita", keskeytti tyttö.
"Päinvastoin, olen erinomaisen utelias", sanoi laivuri. "Kun sitäpaitsi
etsin Jacksonia, voin mainiosti tavata hänetkin... Kuka sen voi tietää!"
"Niin, kuka sen voi tietää", sanoi vanha rouva. "Yksi häntä muuten jo
etsiikin... Herra Glover, tyttäreni tuleva mies."
Seurasi kiusallinen äänettömyys, mutta lopulta kuitenkin, koottuaan
kaiken kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa, sai laivuri puhelahjansa
takaisin.
"Toivon hänen löytävän miehenne", sanoi hän pitkäveteisesti.
"Herra Glover tekee mitä ihmisvoimalle on mahdollista", sanoi vanha
rouva. "Hän on kauppamatkustaja ja kulkee asioissansa ympäri maata."
"Oletteko koettaneet sanomalehdessä ilmoittaa?" kysyi laivuri, yrittäen
urhoollisesti pitää voimassa asian alussa osoittamaansa uteliaisuutta.
Rouva pudisti päätään, katsoen epäilevästi tyttäreensä.
"Se ei auttaisi mitään", sanoi hän. "Se ei auttaisi mitään."
"No niin! Enhän minä tahdo sekaantua teidän asioihinne", sanoi laivuri.
"Mutta vuoden kuluessa käyn minä useammassa satamassa. Voisinhan vähän
tarkemmin katsella ympärilleni, jos vaan tietäisin minkä näköinen
etsittävä henkilö on."
Rouva käänteli tuskallisesti ruumistaan, ikäänkuin haluten, mutta myös
peläten, ilmoittaa jotakin.
"Katsokaas! Kadotimme hänet hyvin omituisten asianhaarain vallitessa",
sanoi hän lopulta. "Hän..."
"Eihän minun, rouva hyvä, niitä tarvitse tietää", keskeytti laivuri
hyväntahtoisesti, vilkasten tyttöön.
"Meidän ei ole sopinut ilmoittaa sanomalehdessä", sanoi nyt tyttö
kirkkaalla äänellään. "Isäni ei osaa lukea, eikä kirjoittaa... Hän oli
hyvin äkkipikainen, tulinen mies, ja viisi vuotta sitten löi hän erästä
miestä, kuten pelkäsi, kuolettavasti. Sen jälkeen emme ole kuulleet
emmekä nähneet häntä."
"Isänne oli varmaan äärettömän vahva?" tiedusteli laivuri.
"Sanottiin olleen hänellä jotakin kädessä", sanoi tyttö punastuen.
"Mutta mies parani nopeasti ja oli jo kahden päivän perästä uudestaan
työssään eikä senjälkeen ole kantanut minkäänlaista vihan kaunaa isääni
kohtaan."
"No, silloinhan hän voi olla missä tahansa", sanoi laivuri päättävästi.
"Siellä missä laivoja on, ainoastaan siellä hän viihtyy", sanoi vanha
rouva, "se on minun vakaumukseni. Ollen itse kapteeni ja vanha merimies
ei hän voi elääkään muualla kuin meren läheisyydessä ja ainoastaan
siellä voi hän ansaita toimeentulonsa — miesraukka — ellei hän jo ole
lähtenyt ulkomaille, joka kuitenkin on hyvin epäiltävää."
"Parkkilaiva", sanoi laivuri, katsellen öljyvärillä maalattua taulua
seinällä.
Vanha rouva nyökkäsi. "Niin, se oli hänen laivansa", sanoi hän laivurin
katsetta seuraten. "Mutta maalarin oli mahdoton saada varjoja hänen
mielikseen. Luulenpa tuskin koko Englannissa löytyvän ketään, joka
olisi ollut tarkempi varjoista, kuin juuri hän."
"Minkä näköinen hän suunnilleen oli?" kysyi Wilson.
"Odottakaapas, näytän hänen valokuvansa teille", sanoi rouva nousten
seisomaan ja jättäen huoneen.
Tyttö istui ikkunan ääressä ja neuloi ahkerasti. Laivuri koetti
kaikin mokomin näyttää häikäilemättömältä, yskäsi kerran, toisen ja
aikoi juuri sanoa jotakin ilmasta, kun tyttö käänsi päänsä ja katsoi
uteliaasti ikkunasta kadulle. Laivuri hölmistyi, vilkasi uudestaan
seinällä riippuvaa laivaa ja jäi katselemaan sen varjoja, ehkäpä
suuremmalla vastenmielisyydellä, kuin itse kadonnut kapteeni sitä oli
katsellut.
"Tämä otettiin juuri vähän ennen hänen katoamistaan", sanoi vanha rouva
astuen taas sisään ja ojentaen valokuvan laivurille. "Voitte kernaasti
pitää sen."
Laivuri tarkasti kuvaa: leveäharteinen, noin kuusikymmenvuotias
poskipartainen mies. Sitten pisti hän sen povitaskuunsa ja nousi
seisomaan.
"Jos hänet nyt tapaan", sanoi hän pitkäveteisesti, "niin saanen tietää
mikä on hänen nimensä?"
"Gething", vastasi vanha rouva. "Kapteeni Gething. Jos hänet tapaatte
ja sanotte, ettei hänen mitään tarvitse pelätä ja että hänen vaimonsa
ja tyttärensä Annis kuolevat ikävään, silloin teette hyvän työn, josta
elinaikamme olemme teille kiitollisia."
"Koetan parastani", sanoi Wilson lämmeten. "Hyvästi!"
Hän puristi vanhan rouvan kättä, seisoi sitten hetkisen kädet sivulle
riippuen ja katseli epäilevästi Annista.
"Hyvästi", sanoi tämä ystävällisesti.
Rouva Gething seurasi laivuria ovelle.
"Olisimme hyvin kiitollisia", sanoi hän, "jos Gravesendissä käydessänne
kävisitte kertomassa, miten pitkälle etsinnässä olette joutuneet."
Laivuri lupasi, kiiruhti vikkelästi alas rappusia, vilkasi taaksensa
ylös ikkunaan, mutta huomatessaan tytön vaipuneen työhönsä, asteli hän
hiljaa kohti laivaansa.
* * * * *
Laivuri istui jo myöhäisen päivällisensä ääressä, kun hän vasta
muisti neiti Gethingin kihlauksen. Yht'äkkiä lensi tämä ajatus hänen
aivoihinsa, veitsi putosi lautaselle, ja pää vaipui käsien varaan
synkkiin ajatuksiin. Hetken kuluttua otti hän kuvan taskustaan ja
tarkasti sitä huolellisesti.
"Mitäs tästä sanotte?" kysyi hän vihdoin ojentaen kuvan uteliaana
vieressä katselevalle perämiehelle.
"Joku ystävänne?" kysyi perämies varovasti.
"Ei!"
"Hm! — — Niin! — — Mitäs sanomista minulla hänestä olisi", tuumi
perämies. "Mistä olette saaneet sen?"
"Joku antoi sen minulle", sanoi laivuri salaperäisesti. "Mies on
kadoksissa ja minun pitäisi ottaa selvää hänestä. Hyvä jos tekin
pidätte silmänne auki."
"Mistä häntä sitten etsitään?" kysyi perämies.
"Kaikkialta. Minulle sanottiin hänen epäilemättä oleskelevan jossakin
merikaupungissa. Jos hyväntahtoisesti tahdotte auttaa minua, olen
teille erinomaisen kiitollinen."
"Tietystikin minä autan. Mitä mies muuten hommailee?"
"Sitä en tiedä itsekään? Viisi vuotta on hän ollut kadoksissa, ja minä
lupasin tehdä parhaani etsimisessä."
"Sukulaiset ovat levottomia, otaksun", sanoi perämies.
"Niin."
"Olen aina pannut merkille", jatkoi perämies, "naisten olevan
levottomampia kuin miesten tällaisissa tapauksissa."
"Avosydämisimpiä", sanoi laivuri.
"Mikään ruma naama ei tuo totta vieköön olekaan, kun sitä tarkemmin
katselee", sanoi perämies. "Tuntuu siltä kuin olisin nähnyt ennenkin
tämännäköisen ihmisen, — tyttö, muistelen — mutta missä...?"
"Kaiketi jonkun partaisen naisen markkinateltassa", tiuskasi laivuri
vihaisena.
Keskustelu taukosi, kun Henry astui sisään. Huomattuaan kuvan
perämiehen kädessä, alkoi hän kiireesti koota astioita kaappiin, mutta
samassa sanoi hänelle katseensa perämiehen pitelevän kuvaa ylösalaisin,
omantunnon kuiskatessa sen tapahtuvan hänen tähtensä. Poika katsoi
välinpitämättömänä toisaalle, mutta pieneen kirjanpitovihkoon, jota
hän huolellisesti piti (ajatuksissaan), tuli vienti perämiehen tilin
debet-puolelle.
"Henry!" sanoi laivuri yht'äkkiä.
"Niin, kapteeni?"
"Sinä olet vikkelä poika. Katsoppas tuota valokuvaa."
Henryn kasvot loistivat ihastuksesta. Pilkallisesti vilkasi hän
perämieheen, sieppasi valokuvan hänen kädestään ja kuunteli tarkkaavana
samoja selityksiä kuin perämies äsken.
"Voit viedä sen mukanasi keulaan ja näyttää miehistöllekin", sanoi
laivuri lopuksi.
"Miehistölle —?" kysyi Henry ihmetellen.
"Niin. Miehistölle. Enkö puhu tarpeeksi selvään?"
"Kyllä, kyllä. Mutta se vaan tahraantuu siellä. Ajatelkaa paksua Samia,
kokkia ja Dickiä... ."
"Tee sinä kuten käskin", sanoi laivuri äreästi.
"Tietysti", vastasi Henry. "Mutta ihmettelen mitä vastaan kaikkiin
heidän turhiin kysymyksiinsä, — kuka hän on ja miksi te haluatte
tietoja hänestä?"
"Ota se mukaasi keulaan", sanoi laivuri, "ja sano: kuka ensiksi tapaa
tämän miehen, saa kaksi puntaa."
Päästyään kannelle tarkasti poika kuvaa mahdollisesti ensimäiseksi
päästäkseen rikkauden omistajaksi ja vei sen vihdoin keulaan. Paksu
Sam sanoi heti nähneensä saman miehen muutama päivä sitten Poplarissa;
kokki tunsi naaman yhtähyvin kuin äitinsä, ja Dick oli useita vuosia
jo tuntenut hänet erääksi Plymouthin arvokkaimmaksi asujameksi. Henry
vei kuvan takaisin laivurille ja kerrottuaan kuulemansa, esitti hän
alamaisesti etsimisen alotettavaksi jo Gravesendissä.
Oli keskiyö, kun ankkuri vedettiin ylös. Gravesendissä oli kaikki
hiljaista; ainoastaan joku kaasulyhty välähteli silloin tällöin
rakennusten takaa "Merilokin" liukuessa jokea merelle.