Lontoolainen kuunarilaiva "Merilokki", omistajansa laivuri Wilsonin
kuljettama, oli juuri saatu täyteen sementtiä Northfleet'issä, mistä
oli aikomus purjehtia Brittleseaan. Joka tuuman ala oli sullottu
täyteen. Sementti, mikä rikkinäisistä tynnörien raoista oli päässyt
levenemään, teki kunniallisten meripoikain partaiset naamat melkein
aavemaisiksi, ja lakaistessa leveni se vielä keittiöönkin, sekoittuen
päivälliseksi laitettavan lihapasteijin ryyteihin.
Vasta kun kansi oli pesty ja kuunari taas loisti puhtaana ja sievänä,
ehti perämies ajatella omaakin siivoustaan. Oli kaunis ja lämmin
toukokuun päivä, ja pieni osa lastista oli tarttunut hänenkin
hiuksiinsa ja hikiseen otsaansa. Kajuuttapoika, tietäen tarpeet, oli
tuonut ämpärin puhdasta vettä kajuutan katolle ja ämpärin viereen
keltaisen saippuapalasen ja pyyhinliinan. Perämies hymyili huomattuaan
valmistukset, riisui paidan päältään, kiersi housunkannattimet
vyötäisilleen, kumartui ämpäriin ja alotti pesuhommansa melulla ja
tyytyväisellä mielellä.
Auttava palvelushenki, itse ijässä, jolloin ei vielä suuriakaan
välitetä omasta puhtaudesta, muutti vettä kolme kertaa ennenkun
perämies oli tyytyväinen. Vihdoin kumminkin "työ" oli tehty. Kasvot
ja kaula hankauksesta kiiltävänä ja punottavana vetäytyi peränpitäjä
kajuuttaan vaatteita vaihtamaan.
Kun oli päästy päivälliseltä, minkä perämies tällä kertaa nautti
yksinään, ilmestyi hän uudestaan kannelle. Miehistö, joka samoin jo oli
nauttinut ruoka-annoksensa, istuskeli keulassa ja poltteli. Perämies
sytytti piippuunsa, istuutui kajuutan katolle ja jäi miettimään.
"Säilytän kapteenin päivällisen pienessä kattilassa lämpimänä", sanoi
kokki ja pisti nokisen päänsä keittiön ovesta.
"Hyvä on", sanoi perämies.
"Kummallista missä se laivuri oikein oleskelee tällaiseen aikaan
päivästä", sanoi kokki erityisesti kääntymättä kehenkään, mutta
vilkaisten kuitenkin perämieheen.
"Hyvinkin kummallista", sanoi perämies, ollen erinomaisen puheliaalla
päällä.
Kokki astui ulos keittiöstä, pyyhki märkiä käsiään likaisiin
palttinahousuihinsa ja katseli kaihoten maalle.
"Parhain kapteeni, minkä kanssa koskaan olen purjehtinut", sanoi hän
pitkäveteisesti. "Oletteko panneet merkille, miten hajamielinen hän
viime aikoina on ollut? Sanoin nytkin, kun hän meni maalle, että saamme
lihapasteijia päivälliseksi. 'Hyvä on Joe', sanoi hän, ikäänkuin puhe
olisi ollut piparuutilihasta ja perunoista, kauniista ilmasta tai
jostakin muusta vähäpätöisestä asiasta."
Perämies pudisti päätään, puhalsi pöllyävän savupilven piipustaan ja
katseli sen haihtumista ilmaan.
"Hän varmaankin etsii lastia tai mitä hommanneekaan", yhtyi
vahvarakenteinen vanhempi merimies puheeseen. "Huomatkaa vaan miten hän
pukeutuu tähän aikaan. Höyrylaivan kapteeni ei voisi olla hienompi."
"Ei sillä tapaa hieno", sanoi jälellä oleva matruusi, astuen hänkin
lähemmäksi huomatessaan perämiehen hyvän tuulen. "Enpä luule hänen
rahtia etsivän, sillä —, vaan — — —, sementistä saa hyvän maksun."
"Se _ei_ ole rahtia", kuului pieni, mutta asiastaan varma ääni.
"Pötki sinä matkoihisi", sanoi Sam vanhus. "Ei sovi sinun ikäistesi
poikaviikareitten sekaantua vanhempain ihmisten puheisiin! Mitä
sinustakin vielä joskus tullee?
"Mihinkä minä pötkisin? Olenhan omalla laivaosallani", vastasi poika
kostonhaluisena.
Miehet vavahtivat ja aikoivat rauhassa poistua, mutta se oli nyt jo
myöhäistä. Perämiehen hetkiseksi uinahtanut arvon tunne oli uudestaan
herännyt ja hän hypähti raivoisana pystyyn.
"No, tämähän on oikein pirua", karjasi hän. "Tehän olette peräkannella
— koko miehistö — joka 'sorkka'! Ehkä herrat suvaitsevat astua
kajuuttaankin juomaan lasin totia ja polttamaan sikaarin? — Koko
miehistö istuskelee täällä lörpöttelemässä laivurista kuin joukko
pesuakkoja! Ja kaupan päälle vielä polttaa! — Polttaa! Kun laivuri
tulee takaisin, saa hän hankkia uuden miehistön tai sitten uuden
— perämiehen. Minä olen jo saanut tarpeekseni tästä. Täällä ei
ole enempää kunnioitusta päällystöä kohtaan kuin lastiproomussa.
Kajuutta-poika on ainoa merimies koko joukossa."
Raivoisana marssi hän edestakaisin kannella. Kokki katosi keittiöön ja
molemmat matruusit olivat tekevinään jotakin keulassa. Pieni, asiastaan
varma veitikka, joka myrskyn sai puhkeamaan, mutta jolla ei ollenkaan
näyttänyt olevan halua joutua sen pudistettavaksi, pisti piipun
taskuunsa ja katseli ympärilleen.
"Tule tänne!", sanoi perämies ankarasti.
Poika lähestyi.
"Mitä äsken puhuit laivurista?" kysyi toinen.
"Sanoin, ettei hän etsi rahtia", vastasi Henry.
"Sinä et siitä mitään tiedä?" sanoi perämies.
Henry siirsi jalkaansa, vaan ei vastannut.
"Sinä et siitä mitään tiedä?" toisti perämies.
Henry siirsi toista jalkaansa.
"Annappas, että toisen kerran kuulen sinun juttelevan esimiestesi
asioista, niin katso eteesi", sanoi perämies terävästi. "Muista se!"
"Kyllä!" sanoi poika nöyränä. "Eihän ne minua liikutakaan."
"Mitkä ei sinua liikuta?" sanoi perämies välinpitämättömästi.
"Laivurin hommat", vastasi Henry.
Perämies kääntyi kiukuissaan ja kuultuaan tirskumista keittiöstä,
meni hän sen ovelle ja jäi tuijottamaan kokkia — olento raukkaa, joka
ei edes viittä minuuttia voinut hillitä tunteitaan. Lyhyessä ajassa
huomasi hän keittiön kurjimmaksi luolaksi auringon alla ja kokin
likaisimmaksi olennoksi, mikä milloinkaan oli ruokavaroja käsitellyt.
Ilmoittaen kokille keksintönsä ja saatuaan tämän kunnon miehen tuskasta
hikoilemaan, vetäytyi hän takaisin kannelle — ja miehistö sai uuden
läksytyksen.
Nimittäen heitä hävyttömiksi, jos he vastasivat, pässinpäiksi, jos he
vaikenivat, meni hän lopulta voitostaan varmana kajuuttaan. Miehistö
puolestaan päästyään pahasta hengestään, alkoi vuorostaan ripittää
Henryä.
"Olisit sinä minun poikani", sanoi Sam, hammastaan purren, "niin
piiskaisinpa kun piiskaisinkin sinut, jotta tuuman alaa ei tervettä
nahkaa ruumiissasi löytyisi."
"Ennen minä hirteen menisin, kuin sinun poikasi olisin", sanoi Henry
varmasti.
Henryn isä oli monasti sanonut pojan tulevan äitiinsä, ja äidillä taas
oli kieli sellainen, että koko Wapping sen tunsi, vieläpä etäisessä
Limehousessakin oli se saavuttanut tunnustusta.
"Mitä arvon tunnetta tällaisessa laivassa voi vaatia, kun laivuri ei
anna edes kajuutta-poikaa opettaa?" sanoi Dick synkkänä. "Pojalle
itselle ääretön vahinko."
"Älkää minun tähteni surko, veljet", sanoi Henry rauhallisena. "Minä
kyllä hoidan itse itseni. Ette koskaan ole nähneet _minun_ tulevan
laivaan niin 'täynnä', että hyttiin yrittäisin luukkua avaamatta. Ette
koskaan ole kuulleet _minun_ ostavan vääriä setelirahapakkoja. Ette
koskaan..."
"Kuulkaas tuota lurjusta!" sanoi Sam purppuranpunaisena. "Totta
totisesti, vielä kerran tulen onnettomaksi tuon nulikan tähden — —"
"Ellet sinä tule, tulen minä", murisi Dick, jolle puhe vääristä
setelirahoista oli arka kohta.
"Henry!" huusi perämies, pistäen päänsä kajuutan ovesta.
"Tulen, tulen!" vastasi Henry. "Olipa harmi, etten voi viipyä
kauvemmin", jatkoi hän kohteliaasti. "Mutta meillä on perämiehen kanssa
vähän asioita keskenämme."
"Kyllä minun ainakin on hankittava uusi paikka itselleni", sanoi Dick,
nähdessään pojan katoavan kajuutan rappusista. "Elämässäni en ennen ole
purjehtinut laivassa, missä poika saa tehdä mitä itse haluaa."
Sam pudisti päätään ja huokasi.
"Tämä on paras laiva, tuo poika poislaskettuna, missä olen
purjehtinut", sanoi hän vakavana.
"Ja mitä tulee hänestä miehenä?", sanoi Dick, vaipuen aavistuksien
maailmoihin. "Tehdään suuri vääryys pojalle, kun annetaan hänen kasvaa
noin omin valloin. Hyvä selkäsauna kerran viikossa tekisi mainiota
hänelle ja meille myöskin."
Hellän huolenpidon esine oli tällä aikaa päässyt kajuuttaan ja kaminiin
nojaten jäänyt odottamaan perämiehen tiedusteluja.
"Missä kapteeni on nyt?" kysyi tämä, käyden suoraan asiaansa.
Henry kääntyi ja katsoi pientä seinällä nakuttavaa kelloa.
"Käy edestakaisin pientä katua Gravesendissa", sanoi hän hyvin
rauhallisena.
"Vai niin! Sinä olet kaukonäkijä", sanoi perämies ja punastui. "No mitä
hän siellä kuljeskelee?"
"Nähdäkseen 'hänen' tulevan", sanoi poika ja vilkutti silmillään.
Perämies hillitsi luontonsa, joskin suurella vaivalla.
"Ja mitä sitten kun 'hän' tulee?"
"Ei mitään", vastasi pieni noita päättävästi. — "Mitä te etsitte?",
kysyi hän samassa levottomana, nähdessään perämiehen kohottavan sohvan
kantta ja etsivän jotakin.
"Köyden pätkää", kuului vastaus.
"Miksi kysyitte minulta?" sanoi Henry, muuttuen yht'äkkiä onnettoman
näköiseksi. "Se on totta! Ei hän mitään tee, — ei hän koskaan mitään
tee, — katselee vaan."
"Mitä sinä oikein tarkoitat valheillasi?" kysyi perämies ja tarttui
poikaa niskaan.
"Menkää itse katsomaan", sanoi Henry valittaen.
Perämies hellitti otteensa ja seisoi hetkisen ajattelevan näköisenä.
"Mene siivoomaan itsesi", sanoi hän yhtäkkiä terävästi. "Ja jos huomaan
sinun valehdelleen, nyljen nahkasi elävänä."
Poika ei tarvinnut toista käskyä. Kuin tuuli hyökkäsi hän kannelle,
nosti ämpärin vettä laivan syrjältä ja huolimatta miehistön
pilapuheista alkoi pestä sellaisella innolla, millaista hänessä ei
miesmuistiin muistettu.
"No, viruttaja! Mikäs nyt on?" kysyi kokki, voimatta hillitä
uteliaisuuttaan.
"Mitä te tarkoitatte?" sanoi Henry arvokkaasti.
"Pesu ja kaikki tuo", sanoi kokki, yksinkertainen luonnonlapsi.
"Vai niin! Ettekö te sitten koskaan peseydy, likainen sika", sanoi
poika nenäänsä nyrpistäen. "Mutta ymmärtäähän sen. Arvelette tulevanne
ruuan laittamisesta tarpeeksi puhtaaksi."
Kokin koura puristautui nyrkkiin, ja huomaamatta ollenkaan toistavansa
toisten sanoja, sanoi hän Samille tulevansa vielä kerran onnettomaksi
tuon poikanulikan tähden.
"Menemme vähän perämiehen kanssa kävelemään, Sam", sanoi poika,
sulloutuen merimiesröijyynsä. "Pitäkää silmänne auki älkääkä taas
tehkö mitään tyhmyyksiä. Voittehan muun työn puutteessa auttaa
'kyökki-pelleä' patojen ja astiain puhdistuksessa. Mutta älkää tapanne
mukaan rikkoko niitä. Kas niin! Älkää seiskö ja laiskotelko."
Perämiehen tulo esti Samin vastaamasta; hän jäi hiljaa seisomaan
toisten viereen katsellen "parin" maallemenoa. Erityisesti huomattiin
Henryn pään olevan tavallista pystympänä; tekikö sen sitten perämiehen
seura vai tuo tavattoman puhdas naama, oli mahdoton päättää.
"Hiljempaa, — kulje hiljempaa", huohotti perämies hengästyneenä,
pyyhkien punaista naamaansa vielä punaisempaan nenäliinaan. "Mihin
sinulla sellainen kiire on?"
"Tulemme liian myöhään ellemme kiirehdi", sanoi Henry, "ja silloin
luulette minun valehdelleen."
Perämies ei tehnyt suurempia vastaväitteitä ja matkaa jatkettiin
samalla reippaudella, kunnes lopulta saavuttiin pienelle,
vähäliikkeiselle kadulle Gravesendissä.
"Tuolla hän on", sanoi Henry osoittaen katua hiljakseen astuvaa miestä.
"Neiti on koulussa toisessa päässä katua. Opettajatar tai jotain
sentapaista. Kas nyt ne tulevat!"
Samassa ilmestyi eräästä rakennuksesta kadulle nuori tyttö koululaukku
toisessa ja nuottirulla toisessa kädessä. Perässä seurasi liuta
koulutyttöjä joista kukin hajaantui omalle suunnalleen.
"Jotenkin kauniita muutamat noista", sanoi Henry ja katseli
mielihyvällä koulutyttöjä. "Kas tuossa _hän_ tulee. Minä en puolestani
näe mitään erityistä hänessä."
Perämies katsoi tutkivasti lähestyvää tyttöä. Ne olivat siis varmaankin
nuo harmaat silmät ja heikko puna tytön poskilla, jotka olivat
saattaneet "Merilokin" laivurin pään sekaisin. Kunnioitettavan matkan
päässä seurasi laivuri tyttöä ja näytti hämmästyvän, kohdatessaan
odottamatta perämiehensä.
"Päivää, Jack!" sanoi hän.
"Hyvää päivää", vastasi perämies teeskennellen kummastusta. "Kuka olisi
aavistanut tapaavansa teidät täällä."
Välittämättä vastata näihin hieman pilkallisesti lausuttuihin sanoihin,
tirkisteli laivuri Henryä siksi kunnes ystävällinen, pistävä hymyily
katosi tämän veitikan kasvoilta. "Läksin vähän kävelemään", sanoi hän
lopulta, kääntyen perämieheen.
"Hyvästi sitten taas", sanoi tämä päästääkseen laivurin pulasta.
Toinen nyökäytti päätään ja kääntyi jatkamaan kävelyään vauhdilla,
minkä paljas näkeminenkin jo sai hikipisarat perämiehen otsalle.
"Saa hän kiiruhtaa, jos vielä aikoo saavuttaa tytön", sanoi hän
ajatuksissaan.
"Sitä hän ei haluakaan", sanoi Henry. "Sitä hän ei tee koskaan, —
tai jos hän sen tekeekin, menee hän vaan neidin sivutse ja vilkuilee
häneen. Illalla hän sitten kirjoittelee rakkauskirjeitä, mutta tytön
käteen ne eivät koskaan tule."
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi perämies.
"Olen vähän vilkaissut hänen olkansa ylitse, asettaessani astioita
kaappiin", sanoi Henry.
Perämies pysähtyi ja tarkasteli nuorta lupaavaa ystäväänsä.
"Silloin joskus ehkä katselet minunkin kirjeitäni?" sanoi hän.
"Te vaan kirjoittelette vaimollenne", sanoi Henry välinpitämättömänä,
"tai äidillenne. Minä en kuitenkaan muuta ole huomannut."
"Sinä tulet huonosti lopettamaan elämäsi, poika", murisi perämies
hampaittensa raosta.
"En ymmärrä mitä hän niillä kirjeillään oikein tekee", jatkoi poika,
ollenkaan välittämättä tulevaisuudestaan. "Sen vaan varmasti tiedän,
että perille ne eivät koskaan mene. Luulen häneltä puuttuvan rohkeutta.
— Puh! — Onpa nyt pakanan lämmin!"
Oli uudestaan saavuttu joelle, ja poika pysähtyi epäillen pienen
olutkapakan eteen, minkä puoliavonainen ovi ja sannoitettu lattia
olivat ainaisia houkutuksia kaikille sivukulkijoille.
"Tilaappas pullo olutta", sanoi perämies, tuntien samoin vetovoiman.
"En", sanoi Henry lyhyesti. "Mitäs minä sitä tilaan, kun te kerran
tilaatte."
Perämies irvisti, astui edellä sisään ja pyysi virvoitusjuomaa
kahdelle. Samalla iski hän silmää leikilliselle isännälle, nähdessään
tämän kaatavan pojan puolipulloa mahdottoman suureen tuoppiin.
"Varokaa päätänne, sir", sanoi isäntä Henrylle, kun tämä vilkasi
lasinsa pohjaan, nyökkäsi perämiehelle ja hautasi pienen päänsä
tuoppiin. "Muuten saatte viiksenne vaahtoon."
Poika laski tyhjän tuopin pöydälle, pyyhkäsi suutaan ja tarkasti
hyökkääjää.
"Ei se mitään tee, kunhan eivät vaan punaisiksi muutu", sanoi hän
levollisesti, "ja sitä ei tämä kurja moska suinkaan kykene tekemään."
Poika meni matkaansa perämiehen seuraamana. Isäntä jäi seisomaan
toisella kädellä pyyhkien pöytää, toisella koneellisesti silittäen
punertavia viiksiään. Sopivaa vastausta oli hänen mahdoton keksiä
ennenkun vieraansa jo olivat kadonneet jäljettömiin.