Syysaamun kuolemanharmaa hämärä peitti maan, kun Maksim laitakaupungin
lävitse asteli asuntoansa kohden. Suuret rautatehtaat sijaitsivat siinä
kaupunginosassa — ja se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä,
miltei kauhealla lavalla.
Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus
ja hetken kuluttua tuntui siltä kuin olisi kokonainen parvi
jättiläishirviöitä nälkäisesti ja raivokkaasti ulvoen vaatinut
tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ikäänkuin niiden ahnasta ulvontaa
totellen työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan viluisia,
rääsyisiä ihmisiä — ja pimeässä he todella näyttivät uhriraukoilta,
jotka vapisevina lähtevät kohtaloansa kohden.
Yhä useamman tehtaan torvet yhtyivät ulvontaan, hämärä hälveni
vähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Maksim
tarkasteli mielenkiinnolla vastaantulijoita ja hänen mielensä
virkistyi: Hän huomasi ensikerran, että noissa laihoissa, katkerissa
kasvoissa, tuon mustan marssivan joukon yrmeässä äänettömyydessä oli
uhmaa ja _voimaa_. Heitä tuli tuhansittain, mutta Maksim ei kuullut
ainoatakaan sanaa — kuului vain lukemattomien raudoitettujen saappaiden
pauke niin kovana ja kumeana kuni kaukainen konetykkien jyrinä ja
jäätynyt maa tuntui tärisevän heidän allaan... Keskikadulla marssi
suuria sotilaspatrulleja, kiväärit täysissä panoksissa, mutta miehet
vilkuilivat epäluuloisesti ja pelokkaasti äänettömiin, jotka eivät
suoneet silmäystäkään heille — ja heidän tylsät, pälyilevät katseensa
muistuttivat lähenevää vaaraa vainuavan eläimen katsetta.
Kun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa.
Koneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas,
vaikka ulkona oli jo päivä, sytytti tulen ja pyysi asuntonsa emännän
keittämään teetä.
Sitten aukaisi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia,
joita hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Päällimmäisessä oli kaksi
nuorta ylioppilasta, hän ja hänen nuorempi veljensä. Toisessa oli
hänen isänsä ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan
poikiensa lähden... hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti
oli kuollut surusta...
Maksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti
hän eteensä kirjoituspöydälle.
Kuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot
kapeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta — ja mustain
silmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen
elävänä, niinkuin muinoin...
Hänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo,
näytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli
tottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään; huomattuaan
valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli joku muistopäivä.
Ja muistopäivä se olikin...
Hän kaatoi teetä lasiin, maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän
vaieten kuvaa — ja muisteli... Nykyisyys haihtui epämääräisenä sumuna
entisyyden kirkkauden tieltä. Hän aivankuin eli uudelleen tuon illan,
jolloin ensikerran tapasi hänet — eikö siitä ollut iankaikkisuus?
Se oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja
istui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa
kiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön
flyygelin ääreen.
Hän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain
tavatonta, kapinallista. — Chopinin surumarssi, iloisessa perhejuhlassa!
Maksim oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin
tuo omituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut; siinä
kuvastui selittämättömän suuri suru — niinkuin sadattuhannet ihmiset
olisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla
jähmettynyt tuska ja suru...
Maksim seurasi soittoa koko olemuksellaan, aivankuin lumottuna. Ei
tämä keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki
Maksim kyyneleen vierivän hienoa, kalvennutta poskea myöten. Ja kun
hän lopetti olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa — ei
kukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon hän oli tehnyt.
Eräältä tuttavalta sai Maksim tietää, että tyttö oli erään
kenraalin tytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten
mielipiteittensä tähden. Tuttava esitti hänet tytölle — ja he
keskustelivat koko illan.
Maksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän vain muisti,
että rakasti — ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä...
Oi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja
sitten luopunut onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä
kivikovaksi. Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen
olisi voinut toivoakaan tuon nuoren kaunottaren vastarakkautta.
Ja kuitenkin hän toivoi.
Niin eli hän tuskassa, toivossa ja kiduttavassa epätietoisuudessa
useita kuukausia. Toisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen — ja taas
hän epäili...
Mutta eräänä iltana ei hän voinut pidättää itseään, hän ei voinut enää
kestää epätietoisuutta. He olivat kahden — ja äkkiä hän kuuli oman
äänensä, kuuli sopertelevansa jotain sellaisesta röyhkeydestä kun hän,
tällainen raajarikko, rohkeni toivoa...
Mutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneeseen
käteen, painoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen
silmissään oli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:
— Minä tiedän, missä sinä olet sen menettänyt — ja minä rakastan
sinua...
Sekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän
tyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli
heidän ensimäinen suutelonsa.
— Minä olen jo kauan sinua rakastanut — kuiskasi taas tyttö.
Maksim oli liian onnellinen puhuakseen... Oi miten onnellisia he
olivatkaan sinä iltana.
Mutta se olikin viimeinen ilta — viimeinen onnellinen ilta hänen
elämässään. Marie tuli saattamaan häntä kadulle asti. Ja siinä
katulyhdyn kalpeassa valossa hän suuteli vielä kerran rakastettuaan. Se
oli heidän viimeinen suutelonsa...
Hän ei enää milloinkaan nähnyt rakastettuansa. Sillä tämä vangittiin
seuraavana yönä.
Miten tuskallisen pitkiä olivatkaan ne päivät ja yöt vankilassa, kun
hän ei uskaltanut antaa tietoa itsestään, peläten, että myöskin Marie
vangittaisiin.
Siellä virui hän monta kuukautta. Ja sitten hänet karkoitettiin
Siperiaan pakkotyöhön.
Ja vasta sieltä karattuaan, kahden loppumattoman pitkän vuoden kuluttua
sai hän tietää, mitä Marielle oli tapahtunut...
Maksim syöksyi kalman kalpeana seisaalleen ja alkoi kävellä kiivaasti
edestakaisin — sillä kauheat muistot ja mielikuvat syöksyivät hänen
kimppuunsa kuni suuret, kiukkuiset käärmeet. Hän tahtoisi upottaa
ne hornan syvyyteen — mutta ei voi. Aivankuin jonkun tuntemattoman
käärmeen myrkkynä valuvat ne hänen aivoihinsa kirvellen ja polttaen.
Armottomalla järkähtämättömyydellä tulevat nuo satoja kertoja nähdyt
näyt taas hänen silmiensä eteen.
* * * * *
Marie viruu yksinäisessä kopissa vankilassa...
On yö. Koppi on pimeä kuin hauta... Ja kammottavan hiljaista — joskus
vain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa
kuuluvinaan tukehtunut itku...
Hän näkee niin kiduttavan selvästi, aivankuin inhottavana
kinematografin rikosdraamana niin pöyristyttävän paljon, paljon...
Hän näkee rakastettunsa, kuulee hänen pyöveliensä uhkaukset, ellei
hän tunnusta... Näkee, miten häntä kidutetaan loppumattoman pitkällä
kuulustelulla... Näkee, miten eräs roisto hiipii keskiyöllä hänen
rakastettunsa koppiin, mutta tulee viime hetkellä häirityksi
inhottavassa aikeessaan...
Oi, mitä mahtoikaan Marie kärsiä... ajatellessaan tulevaa yötä...
Päivällä hän pyytää tavata johtajaa, kertoo väkivallasta, rukoilee
apua — turhaan... Johtaja ei ole edes ymmärtävinään, mutta kuulustelun
jälkeen raahataan hänet armotta maanalaiseen, pimeään koppiin, josta ei
kuulu vihlovinkaan hätähuuto... ei mikään...
Tulee iltapäivä, — tulee ilta, — tulee yö.
Ja hänen hento, hienosieluinen rakastettunsa odottaa yksin,
hiilimustassa kolkossa kopissa. Hän kuuntelee, hän itkee, hänen
ruumiinsa värisee ja vavahtelee, hän huutaa apua — turhaan... Sokean
lailla käsillään hapuillen hän välillä astelee hätäisin askelin
ovelle, satuttaa kätensä sen kylmään rautapäällykseen, hän huokaa
raskaasti, kääntyy... avuton kuin vangittu lintu häkissä... Ja taas hän
istuu vuoteellaan, tuijottaen pimeyteen ja kuuntelee välillä henkeä
pidättäen... Ja tuollaista kestää niin kauan, kauan...
Maksim ei muista missä on. Suuret hikikarpalot pusertuvat hänen
otsaltaan ja ruumis värisee kuin vilutautisen. Hän näkee suurikokoisen
miehen hiipivän koppiin... kuulee oven narinan, hiipivät askeleet...
ja rakastettunsa läähättävän hengityksen. Paljastuu salalyhty ja sen
valossa näkyy lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmät...
Hän kirkaisee — ja niinkuin inhottava hämähäkki hyökkää verkkoon
takertuneen perhosen kimppuun, samoin hypähtää tuo huohottava hirviö
Marien kimppuun... ja paksut, partaiset huulet tukehuttavat värisevän
hätähuudon...
* * * * *
Maksim hypähtää seisaalleen karjaisten kuni kuolettavasti haavoitettu
villipeto. Hän tuntee kauhean tuskan raatelevan sieluaan. Armottomana
kuin kuolema kulettaa mielikuvitus häntä yhä kauemmaksi pimeyteen.
Aivankuin näkymättömät, kauheat peikot syöksyvät hänen kimppuunsa
muinaiset muistot, jokainoa iskee häntä sydämeen jollain kylmällä,
terävällä... Maksim kärsii kaikki kadotuksen kauhut, hän voihkii
käheästi, hän koettaa ajatella muuta — turhaan. Hirvittävän elävänä
näkee hän inhoittavan näytelmän pimeässä kopissa, näkee hänen hennon
värisevän vartalonsa vääntelehtivän tuon ihmispedon kynsissä; hänen
ajatuksensa kiitää sinne tänne hätääntyneenä, kuni huoneeseen eksynyt
lintu ja kidutettu mielikuvitus löytää yhä uusia, entistä kauheampia
yksityisseikkoja, jotka ovat hyytää veren suonissa...
Hän näkee jumaloimansa olennon istuvan värisevänä vuoteellaan ja
odottavan kauhu sydämessä iltaa ja tuleeko tuo hirviö taas. Hän näkee
rakastettunsa kiemurtelevan lattialla tuskissaan, kun huomaa saaneensa
kauhean taudin... Hän toivoo, rukoilee itkien kuolemaa — turhaan... Ja
illalla hän taas tuijottaa pimeyteen... ja odottaa...
Mitä kauhukuvia hän näkikään tuossa pimeydessä ennenkuin menetti
järkensä... Miltä hän näytti viruessaan hullujenhuoneen vuoteella
pakkopaita päällä... Muistiko hän enää entisestä elämästä mitään...
heidän onnestaan...
Se olisi ollut hirmuista... parempi, että hänen muistonsa olisi
kokonaan sammunut...
Ja taas muisti Maksim tuon ajatuksen, joka lukemattomia kertoja oli
häntä kiduttanut: palasiko hänen järkensä kuolinhetkellä? Niinhän
useasti tapahtuu... Ehkä hänkin...
Mitä hän mahtoi ajatella viimeiseksi — ennenkuin sammui iäksi hänen
silmäinsä loiste... Mitä kuiskasivat viimeiseksi hänen jäykät,
kylmenevät huulensa — nuo huulet, joita hän muinoin oli suudellut.
Marie... — luulee Maksim kuiskaavansa, mutta mitään sanoja ei kuulu —
vain käheä tuskallinen voihkaisu, niinkuin hän tukehtuisi... Ja sitä
säestää viiltävän terävä hammasten kiristys... Hän kumartuu painaen
kasvot käsiinsä ja kärsii... kärsii...
Ulkona on kirkas auringonpaiste, mutta hän ei sitä huomaa, hänen
huoneessaan ovat sähkövalot sytytetyt ja ikkunat peitetyt kuin yöllä —
sillä hänen sielunsa on kylmä ja pimeä kuin yö... Hän oli katsahtanut
entisyyteen ja nähnyt liian paljon...
Tuntuu niin hirvittävän tyhjältä... Nyt hänen suunnitelmansa toteutuu,
hän voi vihdoinkin kostaa — mutta Marie on poissa, hän ei palaja.
Maksim muistaa vieläkin hänen viime katseensa — tuon loistavan
katseen... joka lupasi niin paljon...
Mutta nuo mustat silmät ovat kauan sitten sammuneet ainiaaksi...
Äkkiä hän säpsähtää kuin salamurhaajan laukauksesta: ulkopuolella
kuului leikkivien lasten heleätä naurua... Lasten naurua... Hän tarttuu
rintaansa niinkuin häneen todella olisi sattunut kuula... Hän tuijottaa
hetken kuin jähmettynyt... Sitten tukkii korvansa, painuu kumaraan kuin
iskua odottaen. — Hän tahtoisi itkeä...
Mutta hän ei voi itkeä — ei koskaan.
Hän kohottaa pelokkaana päätään. Kuuntelee — huoahtaa helpotuksesta: he
ovat poistuneet...
Ulkona on taas hiljaista, hänen huoneessaan on hiljaista kuin yöllä —
ja hänen sielussaan on yö...