Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö...
Mutta se ei ole hiljainen, rauhan ja levon hetki, jolloin pimeys
peittää kaiken ja ihmiset nukkuvat.
Ei.
Se on suurkaupungin kuumeinen, hehkuva yö... huvien, hekkuman ja
hurjuuksien hetki... Loistava ilotulitus erään juhlapäivän johdosta
on juuri päättynyt, mutta koko keskikaupunki loistaa vielä yhtenä
valomerenä... Ravintolat, varieteet, bordellit — kaikki huvi- ja
juhlapaikat ovat täynnä väkeä. Kaikkialla virtaa viini, huudot ja
lasien kilinä kaikuu yhtenä loppumattomana pauhuna — ja senkin ylitse
kuuluu silloin tällöin naisten kimakka nauru...
Mutta he eivät tiedä...
Sivukaupungeissa vain on hiljaista. Sadattuhannet työläiset nukkuvat
siellä kuolemankaltaisessa unessaan, kunnes tehtaantorvien ulvovain
äänten pitäisi heidät herättää...
Hekään eivät tiedä...
Pääministerin juhla voittaa kaikki muut juhlat. Suuri sali
peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla
— se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisena, epämääräisenä pilvenä
leviää yli salin naisten valkeat harsopuvut, alastomat olkapäät ja
käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät hohtokivet kuin
lukemattomat salaperäiset tulet — ja kaiken ylitse leviää hajuvesien ja
kukkien tuoksu...
Juhlassa on vain valittuja vieraita. Ylhäisiä, jalosukuisia.
Loistavapukuiset upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja sirosti
kumartaessaan helähtävät heidän rinnoillaan kirkkaat kunniamerkit;
frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme kaikkein arvokkainta
ritarimerkkiä. Ruusunvärisessä valossa näyttävät naiset ihanilta kuni
keijukaiset... Samppanjan vaikutuksesta hohtavat heidän poskensa —
kaikkialla näkyy kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat
enemmän kuin sadat sanat. Valitun jouhiorkesterin sävelten seasta
kuuluu silloin tällöin heidän heläjävä naurunsa... He iloitsevat...
Sillä he eivät tiedä.
Mutta pimeydestä, joka sysimustana seinänä ympäröi kaupunkia,
ilmestyy kaupungin kohdalle kokonainen jono lentokoneita — ja osa
siirtyy läheisen linnoituksen yläpuolelle... Aivankuin kauheat
petolinnut, jotka tietävät, ettei uhri enää voi paeta, järjestyvät
ne suunnattomaan, pyörivään ympyrään kaupungin ympärille. Jossakin
kääntelee laiskasti valonheittäjä, mutta kukaan ei huomaa, ei näe
mitään — sillä lentokoneet ovat kolmen kilometrin korkeudella.
Jos oikein tarkkaan kuuntelisi, saattaisi ehkä kuulla omituisen, tuskin
kuuluvan surinan — mutta kelläpä olisi aikaa kuunnella sellaisia.
Kaupunki iloitsee...
Pääministerin palatsissa on orkesteri juuri virittänyt ensimmäisen
valssin ja nuoret luutnantit nousevat lähteäkseen naisten luokse...
Mutta äkkiä tapahtuu jotain uskomatonta, yliluonnollista: salin
täyttää kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus himmentäen sadat
sähkölamput näkymättömiin, hirvittävä räjähdys vavahduttaa palatsia
perustuksia myöten — ja sivu-ikkunat singahtavat siruina sisään.
Joka taholta alkaa kuulua samanlaisia räjähdyksiä ja sanomaton
kauhu valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät
— tuntuu kuin joka puolelta aukeaisi maa... Juopuneet selviävät
humalastaan, bordellien asukkaat ja vieraat lemmenhuumastaan, alastomat
tanssijattaret taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen...
Sitten sammuvat äkkiä koko kaupungin sähkövalot — sähkölaitos on
räjähtänyt ilmaan... Jossakin, luultavasti linnoituksesta kajahtaa
muutamia tykinjyrähdyksiä, mutta ne tukehtuvat heti räjähdysten pauhuun.
Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta ammottavine akkunoineen,
lasisirujen ja pirstojen peittämänä, mutta vielä surkeammilta näyttävät
ihmiset. Välähdysten sokaisemina, kauhusta jäykistynein kasvoin
koettavat he hapuillen etsiä tukea jostakin. Mutta kaikki horjuu,
häviää, yhtämittaa leiskahtelee, taukoamatta iskevät räjähdykset kuin
näkymättömät nyrkit... Ja aivankuin raivostuneen rääkkääjän edessä,
ovat useimmat kyyristyneet lattialle koettaen peittää päätään; naiset
tarrautuvat miehiinsä ja rakastajiinsa hukkuvien suonenvedontapaisella
voimalla; monet ovat pyörtyneet, toiset vapisevat kauhusta, piilottaen
päänsä toistensa vaatteihin niinkuin jäniksenpojat vaaran uhatessa...
Ja eräs hieno nainen jonka puku säihkyy jalokivistä ryömii pöydän alle
kuni loistavahöyheninen, haavoitettu lintu, joka viimeisin voimin
tunkeutuu pensastoon kuolemaan...
Kaupunki heidän ympärillään näyttää olevan yhtenä tulimerenä — ja
tuli lähenee lähenemistään, pusertuu kokoon joka puolelta hirveänä
kuolemanrenkaana. Uljaat palatsit lennähtävät yksi toisensa jälkeen
sekavana, tulisena massana ylös korkeuteen ja toisinaan räjähdysten
lomassa kuuluu tulen ahnas kohina ja vihlova moniääninen kauhunhuuto —
ikäänkuin kadotettujen hätähuuto helvetin syvimmästä onkalosta... Ja
taas, taas leimahtaa... yhä lähempänä... lähempänä...
Vielä oli kaupungin suurkirkko säilynyt — punertavankeltaista tulimerta
vastaan sen mahtava kupooli kuroittautui vielä ylpeänä taivasta
kohden... Silloin järähtää maa, kauhixtavalla leimahduksella lennähtää
korkeuteen jotakin muodotonta, mustanpunaista... Ja kun se hetken
kuluttua hälvenee, ei kirkkoa enää ole olemassa... Sen sijalla suitsuaa
savuava tulivuori...
Sattuu jonkun sekunnin väliaika 'ja salissa kajahtaa kammottavana
kuorona itku, rukoukset ja hätähuudot — ylinnä yksinäinen kaamea nauru,
joka keskeytyy kauhealla tavalla...
Jokin terävän-sininen sokaisee heidän silmänsä, palatsi vavahtaa,
seinät horjuvat ja ikkunoista syöksähtää sisään jotain muodotonta,
paiskaten heidät kumoon; he ovat tukehtua tuliseen katkuun, tomuun...
Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän, eikä kuulu mitään — vain muutamat
sekavasti käsittävät, että vastapäätä oleva yöravintola on räjähtänyt..
Taas vavahtaa lattia, seinät huojuvat kuin maanjäristyksessä ja savun
seasta häämöttää hulluuden, kauhun ja tuskan jäykistämiä kasvoja — ja
lattialla tiilenpätkien ja soran seassa viruu vavahteleva, alaston
naisruumis...
Mutta sitten tapahtuu sellaista, jota ei kukaan enää käsitä eikä tunne:
kaikki loppuu. Ihmiset silpoutuvat kappaleiksi ja raajat, kukat,
viinipullot, tuolit, kaikki katoaa silmänräpäyksessä sinertävään
liekkiin — joka lennättää kauhistavalla voimalla kaikki taivasta
kohden...
Mutta ylhäällä, huimaavan korkealla kaupungin yläpuolella kiitävät
koneissaan tuon hävityksen toimeenpanijat. Monet olivat huudahtaneet
hurjasta kostonriemusta, nähdessään ensimmäiset hirveät leimahdukset,
mutta se oli kauan sitten kadonnut. He olivat kummallisessa
huumaustilassa, kaikki tuntui kauhealta painajaiselta, jotkut luulivat
menettäneensä järkensä — luulivat katselevansa hullun harhanäkyä.
Sillä siinä missä äsken oli komea, remuava ja huoleton miljoonakaupunki
— siinä riehui nyt ääretön savu- ja tulimeri... Ja minkälainen
tulimeri! Rooman palo mahtoi olla lapsenleikkiä tuohon leimuavaan,
aaltoilevaan ja hyppivään helvettiin verraten... Ja vieläkin siellä
räjähtelee — vieläkin leiskuvat jättiläissalamat ja joka kerta kalpenee
tulimerikin kaameansinertäväksi massaksi.
Vihdoin räjähti heidän yläpuolellaan kirkas tulipunainen raketti. Monet
hätkähtivät kuin unesta herätessä ja sulkivat pudotuslaitteen.
Leimahdukset taukosivat alhaalta ja lentokoneet lähtivät kiitämään
kuin paeten pimeätä merta kohden. Kuin varovaiset linnut liitelivät
ne hetken erään punaisen merkkivalon kohdalla ja laskeutuivat lopulta
jäälle.
Siellä odotti joukko miehiä, jotka ottivat haltuunsa lentokoneet.
Ilmailijat astuivat jäänreunalla odottaviin veneisiin.
Kun ilmailijat vihdoin saapuivat laivan kannelle, näyttivät he loppuun
menehtyneiltä... Laivan laitaan nojautuen alkoivat he äänettöminä
tuijottaa tulimerta...
Tuosta äärettömästä tulimerestä kohoilevat liekit kuin myrskyisen
meren aallot; niiden matala kohina ja ulvahdukset ja sortuvien
kivirakennusten ukkosentapainen jylinä — kaikki sekaantuu kaameaksi
pauhuksi, joka muistuttaa kaukaisen valtameren myrskyn pauhua.
Miljoonat kipinät sinkoilevat avaruudessa suunnattomina, säihkyvinä
pilvinä, koko toinen puoli maailmaa näyttää palavan ja taivas on
hehkuvan, veripunaisen kajastuksen peitossa. He unhottavat kaiken, he
vaan tuijottavat... tuijottavat...
Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa joku matalalla, käheällä äänellä:
— Missä viipyy Maksim?
Ja toinen toistaa kuin kaiku:
— Niin, missä viipyy Maksim?
* * * * *
Niinkuin mahtava, jättiläissuuri kotka kiertelee tuleen hukkuvan
kaupungin kohdalla yksinäinen lentokone. Sinne ei enää kuulu ainoakaan
ihmisääni, ei tulen kohina eikä ampumatarvevarastojen räjähdykset —
siellä on vain jääkylmä, äänetön ja ääretön avaruus, jonka kelmeätä
hämäryyttä ei tulimerikään kykene valaisemaan.
Maksim oli kauan ollut kokonaan yhden pyrkimyksen vallassa: Ylöspäin.
Nyt hänen mittariin tuijottava katseensa havaitsi, ettei viisari
enää noussut vähääkään ja että hän oli paljon korkeammalla kuin
koskaan ennen. Se herätti hänet kuin unesta ja nyt vasta hän tunsi,
että ruumiinsa oli ihan jäykistynyt kylmyydestä. Äärimmäisellä
ponnistuksella taivutti hän ruumistaan nähdäkseen alas.
Kylmä värähdys syöksyi hänen ruumiinsa lävitse: näky oli niin
kammottavan suuremmoinen.
Hiukan alempana liiteli muutamia pilven lonkareita jotka tulen
kajastuksessa muistuttivat jättiläissuuria, vereen tahrautuneita
ilmalaivoja ja niiden alapuolella hehkui hirvittävässä syvyydessä
palava kaupunki kuin jättiläissuuri tulivuorenaukko. Siitä nouseva
mustanpunainen savu peitti koko eteläpuolen suunnattoman hehkuvan
laavavirran lailla vähitellen himmeten, tummeten ja vihdoin häipyen
mustana kaukaiseen pimeyteen. Mutta pohjoispuolella oli niin valoisaa
kuin päivällä, sieltä korkeudesta näyttivät naapurikaupungit
olevan uskomattoman lähellä, niiden takana olevat vuoret hehkuivat
heleän punaisina ja niiden rinteillä loistivat lumiset metsät
vaaleanpunertavina kuni kukkivat ruusukentät.
Maksim on kylmästä miltei jäykistynyt ja aivoissa pyörii kaikki
kuumeisen sekavana.
Koneellisesti muuttaa hän uuden happisäiliön, mutta ei auta. Hämärästi
hän vihdoin käsittää mitä on tapahtunut: hän on siis murhannut
miljoonia — hän on siis maailman suurin _murhaaja_. Käheä voihkaus
tunkeutuu hänen kurkustaan ja hän tuijottaa sinne alas kuin mieletön.
Äkkiä vääristyvät hänen kasvonsa kauhusta — hän kumartuu, kuuntelee
henkeä pidättäen...
— Mitä, mitä? Ne huutavat...
Sieltä palavasta syvyydestä kuuluu huuto, ikäänkuin lukemattomien
hukkuvien huuto. Se kasvaa, kiihtyy, muuttuu uhkaavaksi. Maksim
vavahtaa kuin työnnettäisiin pistin hänen ruumiinsa lävitse: hän on
kuulevinaan miten hennot lastenäänet vaikeroivat sydäntäsärkevästi...
— Äiti, äiti, äiti...
Maksim tarttuu suonenvedontapaisesti ohjauspyörään, kiihdyttää vauhdin
äärimmilleen ja ohjaa ylöspäin — ei nouse vähääkään. Hän hätkähtää,
kuuntelee, katsoo alas ja taas hän jäykistyy liikkumattomaksi, tuntee
veren hyytyvän suonissaan. Tuo suunnaton tulipätsi kohoaa ylöspäin,
sen vauhti kiihtyy kiihtymistään — eikä kone nouse enää vähääkään. Hän
ei voi paeta minnekään, hän on tukehtumaisillaan, tuo hirvittävä huuto
lähenee lähenemistään, hän parahtaa kuin kuolettavasti haavoitettu
eläin. Tulimeri lähenee hirmumyrskyn pauhinalla, suureten peloittavan
nopeasti, ja sen lävistävä kirkkaus sokaisee hänet. Hän sulkee
silmänsä, mutta näkee sittenkin, miten häntä kohden kuroittautuu
lukemattomia käsiä, äitien tuskasta ja vihasta vääntyneitä kasvoja,
satojen tuhansien pienokaisten kyyneleisiä syyttäviä silmiä. Hän
peittää kasvonsa, mutta samassa värähtää koko maailman avaruus;
miljoonista kurkuista kajahtaa kammottava, pitkäveteinen huuto:
— Murhaaja! Murhaaja!
Se ei taukoa, se kiihtyy yhä kauheammaksi... Ja Maksimin aivoissa
pyörii kaikki sekavana kaaoksena, pimenee sysimustaksi. Kamalan hädän
valtaamana etsii hän jotain hapuilevin sormin kuni sokea. Löytäessään
vihdoin istuimensa vierestä sytytysnastan, alkaa hänen rintansa
omituisesti hytkiä ja kurkusta kuuluu omituista ääntä — hän ei tiedä
onko se itkua vai naurua... Hän tuntee vain heittäytyvänsä taaksepäin
ja kuulee kummallisen käheän hohotuksen — se muistuttaa taivaanvuohen
kaameata hörkötystä pimeänä syysyönä...
* * * * *
Kuolemankalpeina seisovat terroristit laivan kannella ja tuijottavat
tulimerta... Sitten kuuluu hermostunut, tuskallinen kuiskaus:
— Missä se Maksim nyt viipyy?
Äänettömyys.
Äkkiä tuntui kuin olisi taivas auennut — koko avaruus leiskahtanut
tuleen yhtenä suunnattomana jättiläissalamana... Avara näköpiiri,
luminen merenjää, kaukaiset rannat, koko maailma näytti muuttuvan
aavemaisen, sinisen kirkkaaksi — tulimerikin kalpeni. Ja pitkän
tuskallisen hiljaisuuden jälkeen tapahtui vihdoin räjähdys...
Laiva heilahti kuni suuren projektiilin sattumasta, musta vesi värähti
niinkuin merenpohja olisi järkähtänyt — ja laivan kannella odottavat
miehet olivat kaatumaisillaan kaukaisen räjähdyksen iskusta...
Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskasi joku oudolla, tukehtuneella
äänellä:
— Siellä hän oli...
Ja toinen lisäsi hiljaa:
— Nyt minä tiedän, mitä se suuri alumiinilaatikko hänen koneessaan
sisälsi.
Ja pienen ajan kuluttua hiljaisia, värähteleviä kuiskauksia:
— Näin hän siis kuoli...?
— Mutta ajatelkaa, veljet, sehän oli kummallinen kuolema. Yksikään
ihminen ei ole koskaan näin kuollut.
Hetken äänettömyyden jälkeen eräs nuori ilmailija katsahti arasti
ympärilleen ja änkytti käheällä, vapisevalla äänellä:
— Sehän on kammottavaa... Oliko hän ihminen?
— Mitä sinä sanot! — huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi
ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies — _suuri mies!_ Mutta häntä
kohdeltiin kuin orjaa — ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen
kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa — hän oli
suuri loppuun asti.
Kukaan ei puhunut sanaakaan, he eivät kyenneet ajattelemaankaan
— kaikki oli niin sekavaa ja kauheata. Taas luuli moni näkevänsä
mieletöntä unta.
Mutta he eivät heränneet, näky ei poistunut — se näytti entistä
kauheammalta...
Silloin välähti Sashan aivoissa tuskallinen totuus: nyt häviää heidän
kotikaupunkinsa —.
— Onko se mahdollista...? Koti, koulu, yliopisto, bulevardit...?
Häviääkö todella kaikki...? sopersi hän hiljaa huomaamattaan ja hänen
nuorilla kalmankalpeilla kasvoillaan kuvastui kauhea hätä ja epätoivo.
Hänestä tuntui siltä kuin olisi itse iskenyt kuolettavan haavan
viimeisen omaisensa rintaan ja nyt katselisi miten veri valuu hänen
kylmenevästä ruumiistaan. Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, mutta
samassa tunsi, ettei enää voi mitään. Hänen hartiansa lysähtivät,
painuivat kuin musertavan taakan alla ja hänen äänessään värähti
epätoivo, masentava murhe ja kaipaus:
— Ei meillä enää mitään ole... kaikki, kaikki...
Hänen äänensä katkesi rajuun nyyhkytykseen ja hän vaipui laivan
kaidepuita vastaan kuin loppuun nääntyneenä.
Kukaan ei puhunut mitään, mutta jokainen tunsi saman tunteen niin
tuskallisen selvänä. Heitä ei ole hellitty tuossa kaupungissa: siellä
olivat heidän omaisensa kituneet ruoskijain kynsissä, menehtyneet
kuoliaaksi vankiluolissa ja kaatuneet kuulien lävistäminä — siellä
olivat he itse kärsineet rääkkäystä, vainoa, nälkää... Mutta sitä
he eivät nyt muistaneet. He muistivat vain lapsuudenkodin, koulun
urheilukenttineen, leikkeineen; siellä oli moni heistä elämänsä elänyt,
kuoleman uhallakin sen asian puolesta toiminut, jota olivat pitäneet
oikeana — siellä olivat useat löytäneet elämänsä ensimmäisen ja ainoan
lemmityn, siellä sen kadottaneet. Siellä olivat heidän kalleimmat
muistonsa, kaikki, kaikki... Ja nyt katoo kaikki. Kyyneleet sumentavat
heidän silmänsä ja jokin karvas ja tukehuttava nousee kurkkuun; he
eivät häpeä, että he itkevät.
Mereltä oli alkanut puhaltaa jääkylmä tuuli saattaen heidät vapisemaan.
Mutta sitä he eivät huomaa — he tuijottavat vain palavaa kotikaupunkia
— jota he eivät enää koskaan näe.