Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa
huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä
kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta
kuin haudassa ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän
keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin — ja istujain muodottomiksi
suurentuneet mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla,
kosteankiiltävillä sementtiseinillä, kuin riitelevien jättiläisten
haamut.
Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin
käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja
oli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta,
lopettaessaan seuraavasti:
— Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen
sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt
elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko
maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet,
mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi — emme _voi_ kärsiä! Nyt
täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista elämää.
— Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! — huusi käsiään huitoen eräs
toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret
siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vaan olevani
sitä mieltä, että ministeri M., viimeisen hirmujulistuksen isä, on
poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen...
— Mitä se hyödyttäisi, huomautti eräs rauhallisella äänellä.
— Hyödyttäisi, — hyödyttäisi - kiivastui nuorukainen. — Ainakin olisi
yksi kaikkein pahimpia sortajia poissa, se pelottaisi toisia ja
lamauttaisi niiden sortohalua... Toiseksi se olisi vastalause meidän
puoleltamme. Tahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä...?
Ei, ei, ei! — huusivat monet kiihkeästi.
— Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, — kuului
äskeisen kysyjän rauhallinen ääni. — Minusta pitäisi meidän joka
asiassa ensimäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi — olisiko siitä
hyötyä sorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä. Ja
yksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin korkea
virkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu? Tai onko
joku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen tähden? Mitä se
silloin toisiin vaikuttaisi?
— Hyvä! hyvä!
— Oikein puhuttu?
— Kyllä se vaikuttaa toisiin! — lisäsi toinen ja nousi seisomaan. — Se
ärsyttää — ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.
— Anna kuulua!
— Selitä!
— Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri Karjagin'in
testamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n palatsin
läheisyydestä talon, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla
pienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen
alle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniiltia... Kun sitten
palatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko taantumusvalta
on koolla — silloin me sähkönappulan avulla sytytämme... Ja kaikki
lentää atoomeiksi.
Eräs lihava lempeännäköinen mies keskeytti tämänkin puheen.
— Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, ennenkuin sinut siepataan
sieltä kuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin kautta
hirsipuuhun! Ei niin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia
suorittaa... Sitäpaitsi hukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä
lapsiakin — emmekä me saa surmata viattomia. Sitäpaitsi...
Silloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru.
Kaikki katseet suuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului
suuttuneita, kysyviä ääniä:
— Mitä sinä naurat?
— Mitä tämä on?
— Mitä, Maksim? Pilkkaatko sinä meitä?
— Selitä...
Pitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla
muuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää. Hänen
mustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean hillityssä äänessä
kuvastui katkeruus ja harmi:
— Voiko teitä pilkata enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?
— Minä en salli! — huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja
sinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin
taskustaan sammaltaen käheästi:
— Mitä tämä on...? Hän taitaa olla provokaattori...
Tuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina
istumiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta
Maksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.
— Pistooli pois!
Maksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, multa kun hän samalla
kohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin
hypnotisoituna.
— Mitä sinä nauroit...? Mitä sinä tarkoitat..? — kysyi tukehtuneella
äänellä lihava mies.
— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut
ketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä
murhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden
nimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista — mutta
nyt on liian vakava aika tuollaiseen. — Sitten hän lyhyesti osoitti
esitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat
ehdotuksensa tehneet.
— Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi
yhä useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta
vallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan,
etteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat
yhä useampiin ja...
Hän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen.
Hetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:
— On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa
olevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja
pikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin
uskovaisempi — marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon
suurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.
Kuului hermostunutta, pilkallista naurua: se näytti koskevan ehdotuksen
tekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen
uhman ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.
— Eipä taida olla sinullakaan.
— Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan — rohkeista teoista», — huomautti
eräs ivallisesti. — Kyllä se on eräs _toinen_, joka on niistä aina
_puhunut_!
— No, ei siis ole kenelläkään mitään _varmaa_...
— Kyllä minulla on, — lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella,
tutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.
Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia
silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui
purevasti:
— Sepä hauskaa... että edes yhdellä on! Kai se keino ainakin
_varma_ on — et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin
hajoittamiseen...?
— En!
Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun
hän kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin
tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:
— En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa
hävittää tämän kaupungin maan tasalle.
Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään
oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin
leijonan katseen sanotaan lumoavan...
— Miten, onko se totta, mahdollista? — kysyi vihdoin joku kuiskaten.
— On — minulla on siihen keino... Toistakymmentä vuotta olen sentähden
taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin valmis...
Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi — ja siinä
samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän
otti sen varovasti pitkien sormiensa väliin, ja, hymyillen salaperäistä
hymyä, jatkoi entistä hillitymmin:
— Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon
sementtilattiaan — ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei
tätä kuusikerroksista rakennusta — eikä lähitaloja...
Tuli painostava hiljaisuus — niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut
ihminen... Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäisi otsaansa ja
äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.
Taas kuului käheä, liikutuksesta värisevä ääni:
— Onko se todellakin mahdollista...? Tuo pallo...
— Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden
menetin kätenikin. Mutta minä olen myöskin varma, että
räjähdysainekysymys on siinä kehittynyt huippuunsa. Tämän pallon,
sanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin
pommilla.
Maksimin kasvoissa välähti jotakin kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa
lisäsi:
— Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että se
räjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää
kaiken ympärillään.
Sama painostava äänettömyys.
— Minkälainen on suunnitelmasi? — kuului vihdoin omituisen kiihkeä,
soinnuton ääni.
— Tahtovatko kaikki sen kuulla?
— Tahdomme! Tahdomme!
— Onko se tarpeen...? — kysyi joku epäröiden.
— Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä
provokaattoriksi. Minä _tiedän_, ettei kenestäkään teistä koskaan tule
petturia... Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen
tiedän...
Maksim vaikeni hetkeksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä
mykkinä niinkuin näkisivät hänet ensikerran.
— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi eroittamattomasti
sitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se olisi
rakkaus — suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi ihmistä —
epävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin on
vierellä vihamielinen petturi... Mutta viha, samasta syystä syntynyt
viha — se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät
jokaisen, kaikesta olen ottanut selvän...
— Mitä sinä sillä tarkoitat? — kuului pöydän alapäästä kysyvä,
tukehtunut ääni.
Maksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin
sormellaan lausui hitaasti ja... läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka
näyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:
— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin?
Ja sinun veljesi, Nikolai? Kai vielä muistat, että hänet hirtettiin.
Entä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit ministerien rouvia ja
tyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka paleltui kuoliaaksi
kaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha, joka minulle äsken
näytit revolveria — voitko löytää äitisi haudan...?
Hän vaikeni katsoen erästä nuorukaista omituisen surullisesti ja
sitten lausui entistä hitaammin: — Volodja, muisteletko vielä usein
Katariinaa, joka vankilassa...
Viimeksimainittu syöksyi seisoalleen, tarttui käheästi voihkaisten
päähänsä ja hänen kasvonsa muuttuivat kuolemankalpeiksi; toisten
silmissä välähti uhkaavasti, kaikki muistivat mitä tuon nuorukaisen
morsiamelle oli tehty. Ja se, jota oli Sashaksi sanottu, kumartui
käsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää.
Mutta Maksim jatkoi yhä, ja keneen noiden mustien silmien läpitunkeva
katse osui, hän hätkähti kuin terävän puukonkären sattuessa; sillä
nuo muutamat sanat loihtivat hänen eteensä jonkun hirvittävän näyn,
jonka hän satoja kertoja oli nähnyt, kokonaisen tuskallisen historian.
Toiset tuijottivat puhujaan kauhistuneina — niinkuin näkisivät
jumalan tai perkeleen, joka tietää kaikki, jonka kädessä on kaikki...
Kädet puristuivat nyrkkiin, kuului raskasta hengitystä, ja muutamat
kiristivät hampaitaan kuin haavoittuneet tuskallisen leikkauksen
aikana. Sillä nuo muistot viilsivät ja raatelivat niin tuskallisesti
kuin olisi suuret, puoliparantuneet haavat raa'asti revitty auki.
Pitkän äänettömyyden jälkeen jatkoi Maksim matalalla, sointuvalla
äänellä:
— Niin toverit. Tässä komiteassa ei ole ainoatakaan, ken ei olisi
saanut jotain parantumatonta haavaa noilta... Samoin alakomiteoissa.
Ymmärrättekö nyt? Kuka teistä voisi pettää minut tai jonkun toisen
meistä tuon hirmuvallan hyväksi, joka on teiltä kaikki ryöstänyt?
Kukaan meistä ei kykene tekemään tovereilleen tuhatta osaa siitä
pahasta. Te ette voi vihata ketään enempää, ettekä siis myöskään pettää
— varsinkaan onnettomuustovereitanne, jotka tahtovat yhdessä kostaa
yhteiselle vihollisellemme. Mitä se siis merkitsee vaikka välillä
riitelemmekin? Sinäkin Aleksei loukkasit viime kokouksessa minua
ja useita muita sangen rumasti, — syytit pelkuriksi. Mutta et sinä
sentään koskaan petä minua tai toisia tovereitasi? Enkö puhunut totta,
Aleksei...?
Viime sanat lausui Maksim hiljaisella, miltei hellällä äänellä — ja
sitten tapahtui jotain tavatonta...
Aleksei tuli nopeasti Maksimin luokse, tarttui hänen käteensä ja
sammalsi vapisevin äänin:
— Anna minulle anteeksi... Vaikka minä olen niin pahoin tehnyt...
Hän ei voinut sanoa enempää, hänen äänensä muuttui niin käheäksi ja
tukehtuneeksi kuin olisi näkymätön käsi kuristanut hänen kurkkuaan.
Maksim hymyili omituisesti, puristaen hänen kättään ja hänen äänensä
värähti lämpimänä ja veljellisenä:
— Veljeni. Minä olen jo kaikki unohtanut. Sinä olit silloin kiihtynyt —
ja sinähän olet onneton.
Sinisilmäinen nuorukainen kumartui pöytää vasten, peittäen kasvonsa, ja
kuiskasi katkonaisesti:
— Kuinka minäkään enää voin... silmiäni näyttää... kun olen ollut
niin...
— Veliparka, — värähti vastaan Maksimin ääni. Minulla oli samanlainen
veli, mutta hän menehtyi juuri sinun iälläsi pyövelien kynsiin...
Sasha, tästälähtien olet sinä minun veljeni — minun kadonnut veljeni,
jonka jälleen olen löytänyt...
Nuorukainen nousi, poistui paikaltaan ja istahti kaukaisimpaan nurkkaan
kumartuen käsiinsä niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa
poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään...
— Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! — huudahti
Aleksei tulisesti. Ja kaikkialta kuului innokkaita, vakuuttavia ääniä.
— Veljet! Jokainen teemme niinkuin yhdessä päätämme! Ja nyt kerron
miten minä olen ajatellut...
Kaikki katseet kääntyivät Maksimiin ja hän jatkoi hetken äänettömyyden
jälkeen:
— Te tiedätte, että sadat aivot työskentelevät kuumeentapaisesti,
keksiäkseen tehokkaan aseen lentokoneita vastaan, jotka nyt ovat
ilmassa täysin varmoja ja voivat ottaa mukaansa verrattain paljo
räjähdysaineita. Mutta vielä se on keksimättä — ja tätä murroskautta
voimme me käyttää hyväksemme.
— Miten? — kuului käheä kuiskaus.
— Minä olen ajatellut ja suunnitellut tätä vuosikausia; minun
toimestani on eräs toverimme naapurimaassa lentokone-tehtaan johtajana.
Hän on järjestänyt, niin että voimme ostaa tuon tehtaan koska vain
tahdomme — ja samalla kolmekymmentä kaikkein suurinta ja nopeinta
lentokonetta, jotka ovat vain kokoonpanoa vailla. Kun meillä on nämä
pommit, niin me olemme toistaiseksi miltei vastustamattomia.
Kuului joitakin hillittyjä, hämmästyneitä ääniä ja sitten Aleksei äkkiä
huudahti kuin pelästyen:
— Mutta meillähän on se uusi lentokonetykki! Yksi sen tuhannesta
räjähdyskuulasta, jotka sen pommista singahtavat, riittää
räjähdyttämään koko tuon kauhean voiman ja...
Hän vaikeni niinkuin ei uskaltaisi ilmaista kauheaa ajatusta, ja
maanalaisessa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Maksim yksin
näytti rauhalliselta ja vastasi varmasti:
— Eivät ne osaa ampua.
Kaikkialta kuului kiihkeitä kysyviä huudahtuksia:
— Eivät osaa...
— Selitä, millä sen estää...
— Onko se totta?
— Ensiksikin nousevat nuo uudet lentokoneet korkeammalle kuin mitkään
nykyiset, ne ovat nopeampia kuin mitkään entisistä malleista ja kun
ottaa huomioon pimeyden, sumun y.m. on osumismahdollisuus jo sinänsä
pieni. Mutta sen lisäksi on tuo lentokoneen johtajana toimiva toveri
tehnyt keksinnön, jolla lentokoneen saa pimeässä näkymättömäksi — heti
hämärän tultua.
Hän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys
saadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia.
Lopuksi selitti hän lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa
pääkohdat.
— Mutta mistä saadaan ilmailijoita? — kuului taas levoton ääni.
Maksim vastasi tyyrfesti:
— Samassa maassa on kouluutettu... kaksikymmentä nuorta ilmailijaa,
jotka minä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä
suunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side — he ovat valmiit
kaikkeen.
Kaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden
jälkeen kysyi Andrei käheästi:
— Mutta... onko se mahdollista? — Tuleeko se todella tapahtumaan...?
— Jos te vain tahdotte?
Maksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella, ettei sitä
voinut epäillä — se oli siis totta.
Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet
uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta useammille tämä yö oli heidän
elämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa ja sitten
muuttuu kaikki: suuremmoisia keksintöjä, mullistavia suunnitelmia ja
yhtäkkiä tietoisuus, että heidän hallussaan on noin suunnaton voima.
Se tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla
innostuksella ja voimalla — se liikutti ja huumasi kuin väkevä viini...
Ja Maksim — oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon?
— kuvastui toverien katseissa? — Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa:
kärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt
Manalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei
mikään ole mahdotonta...? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta,
ihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan taistella — ja
se on hänen ansionsa...
Silloin kuului Andrein arka, pidätetystä kauhusta väräjävä ääni:
— Mutta Maksim, oletko ajatellut miten paljon viattomia sellaisessa
hukkuisi... naisia, lapsia, vanhuksia. Kyllä se sentään olisi
kamalaa... Meidän täytyy ajatella kaikkea myöskin inhimilliseltä
kannalta, sääliä viattomia, sillä sääli on sittenkin eräs
inhimillisyyden tunnusmerkki.
Andrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja
hänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät ruoskaniskut.
— Kyllähän meidän ohjeeksemme, tunnusmerkiksemme tietysti parhaiten
sopisi juuri sääli! Minähän juuri viittasin miten rajattomasti
hirmuhallitus on meitä ja omaisiamme säälinyt... Sinunkin nuori
siskosi säälittiin kuoliaaksi — ennenkuin hän ehtisi turmeltua!
Ja säälin valtaamana on hallitus ammuttanut kaduille joukottain
nälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia — jotta niiden ei tarvitsisi
kitua ja kuolla nälkään... Ja muistathan miten viimesyksynä pikkupojat
putoilivat ammuttuina alas puiston puista, niinkuin pienet linnut...
— Vaiti, vaikene... mitä sinä...? Minä vain... minun on vain kamala
ajatella, että työläisetkin, joiden asiaa me olemme myös koettaneet
ajaa... että hekin...
— Veljet — keskeytti Maksim hillityllä kiihkolla. — Meidän täytyy heti
päättää, harjoitammeko sääliä, vai pelotammeko? Molempia emme voi.
Mitä tulee työläisiin, niin heille voidaan ilmoittaa vähää ennen,
että he jättävät kaupungin ja lisäksi voidaan säästää esikaupungit...
Mutta uskokaa, veljet: jos he tietäisivät tämän suunnitelman, olisivat
tuhannet valmiit hautautumaan raunioihin vaimoineen ja lapsineen niin
suuri on siellä kurjuus ja epätoivo. Ja sitäpaitsi heidätkin yhdistää
meihin sama side.
Hän jatkoi edelleen:
— Te tiedätte, että meidänkin hirmuhallituksemme korkein pyrkimys on
saada tuleva sota mahdollisimman veriseksi ja kauheaksi: sitä varten
on armotta ryöstetty kansan varat ja voimat. Heidän ihanteensa on
siis: hävitys, kurjuus ja kuolema ja toimintaohjeena: kidutus, kauhu
ja kuolema. Menettelytapa on siis täysin sopusointuinen ihanteelle...
Kun me näitä vastaan alkaisimme suuremmoisen taistelun puhtaan
säälin aseilla, niin saavuttaisimme tosin sangen pian kirkkaan
marttyyrikruunun, mutta älkäämme silloin sekottako siihen väkivaltaa.
Jos taas otamme vallassaolijain ihanteen, niin älkäämme sekottako
siihen sääliä. Toinen tai toinen. Ja minä ehdotan, että valitsemme
saman kuin sortajatkin. Kohottakaamme kuolema kunniaan, kuolema
valtaistuimelle. Sitähän he juuri tahtovat.
Tuo kolea, pilkasta ja vihasta värisevä ääni valtasi jokaisen, tempasi
mukaansa kuin lumivyöry. Kaikkialta näkyi raivosta säihkyviä silmiä,
puristettuja nyrkkejä, kuului hammasten kiristystä...
— Minä hyväksyn kaikki! — huudahti Aleksei — mitä siitä, vaikka
hukkuisikin viattomia, sillä meidän iskustamme kukistuu vanha,
väärä yhteiskuntajärjestys ja tilalle nousee uusi, onnellisempi,
inhimillisempi...
— Ei! — keskeytti Maksim jyrkästi. — Ei tällä tavalla mitään
yhteiskuntaa muuteta. Yhden asian me saavutamme: me kostamme tuhansien
viattoman veren — ja me _pelotamme_. Ja jos seuraavana päivänä ilmestyy
lyhyt julistus, jossa _käsketään_ päästää kaikki valtiolliset vangit
vapaiksi — niin he tottelevat. Sillä koko maailman hirmuvaltiaat
tulevat vapisemaan kauhusta.
— Toverit! Veljet! — huudahti aivankuin huumautuneena eräs
synkännäköinen sotilaslääkäri. — Maksim on antanut meille koston. Mutta
hän on antanut vielä jotain muuta, jolla ei ole varsinaista nimeä —
mutta se on kalliimpi kuin elämä. Tehän tiedätte, ettei helvetissäkään
voi olla niin hirmuisia tuskia kuin meillä, kun on täytynyt
voimattomana katsella omaisten ja tuhansien viattomien teurastusta
kaduilla ja vankiluolissa. Kyllä minäkin kärsin, kun vanha isäraukkani
virui lumisella kadulla toisten joukossa, ruumis tuskallisesti
koukistuneena, kuulien lävistämänä — ja minä olen kuitenkin mies! Mitä
tuntevat vanhukset — lesket ja orvot...? Ja nyt tuollainen voidaan
estää Maksimin keksinnön avulla! Se on niin suunnaton asia, ettei voi
sitä heti käsittää! Kymmenettuhannet, jotka tälläkin hetkellä viruvat
pimeissä komeroissa, kuiskaisivat sinun nimesi — jos tietäisivät...
Ja jos olisi mahdollista, niin lukemattomat teloitetut, kuoliaaksi
kidutetut marttyyrit kurottaisivat kiittäen kätensä sinua kohden
tuntemattomista haudoistaan...
— Ei veli - älä minua kiitä! — keskeytti Maksim värähtävin äänin. Mutta
nähdessään toverien liikutetut kasvot, tulvahti ennen tuntematon,
salaperäinen onni ja riemu hänen sydämeensä — hän tunsi, että tämä oli
hänen elämänsä _suurin hetki_, jota varten hän oli elänyt. Kuin unessa
kuuli hän oman muuttuneen äänensä.
— Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin... Nähkääs,
jokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli — en olisi voinut elää,
ellen olisi ajatellut ja suunnitellut kostoa. Vähitellen huomasin
tuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta
huomasin, että voin kostaa perinpohjaisemmin yhdessä kaikkien vääryyttä
kärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme, meidän
onnettomien koston... Eikä minua enää säälitä — se tuli on kauan sitten
polttanut poroksi sellaiset tunteet... Ja se polttaa _vieläkin_.
Viimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta kuin olisi voimakas
koura tarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen
kimppuunsa kuin nälkäinen susilauma...
Kukaan ei ollut kuullut Maksimin puhuvan mitään itsestään ja
kärsimyksistään ja siksi hänen sanansa vaikuttivat tovereihin
tärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan päänsä painuvan
voimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen valtaamana.
Kukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä
muuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat
jonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää,
haudantapaista huonetta, niinkuin näkisivät jonkun kauhean, surullisen
näyn. Eräät ovat peittäneet kasvonsa, aivankuin päästäkseen näkemästä...
Maksim tuijottaa sysimustaan, pimeätä aukkoa muistuttavaan nurkkaan,
hän unohtaa missä on, hän ei huomaa tovereitaan. Hän on taas näkevinään
tutun, kiduttavan näyn: hän on kyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa
erään aukean toiselle puolelle. Siellä riippuu jotakin tummaa heiluen
vienossa kesätuulessa... Vaatteitako? Ei, vaan hänen nuorempi
veljensä... Ja yläpuolella, puhtaalla, sinikirkkaalla kesätaivaalla
leijailee laiskasti muutamia kylläisiä korppeja.