Niinkuin hyväntahtoisen jättiläisen suojaan sulloutunut
kääpiöparvi ympäröi pikkukaupunki harmaine rakennuksineen mahtavaa
goottilaiskirkkoa. Ja aivankuin voittamattoman suojelijan turvissa oli
se seissyt vuosisatoja yhtä pienenä ja harmaana, säästyen yhtähyvin
sodilta kuin uusilta, maailmaa mullistavilta aatteiltakin, itse
tulikin näytti sitä välttävän ja milloin joku yksityinen talo paloi,
siihen rakennettiin heti toinen samanlainen — mutta ei myöskään
muualle. Tuntui siltä kuin olisi se määrätty seisomaan samanlaisena
tuomiopäivään asti.
Mutta nyt näytti tuho uhkaavan kaupunkia kauheana ja armottomana kuin
kuolema; sillä taukoamatta, säännöllisten väliaikojen jälkeen kuuluu
kaukaa pohjoisesta peloittava ääni, lähenee, kasvaa kammottavaksi
ulvahdukseksi, sitten sokaiseva leimahdus, maata järisyttävä räjähdys
ja kaikki syöksähtää suunnattomana mustana massana ilmaan, ikäänkuin
puhkeavan tulivuoren kraaterista. Ja siinä missä äsken oli vanha, sievä
talo kukkivien hedelmäpuiden keskellä, siinä savuaa suunnaton, palavien
raunioiden reunustama, musta kuoppa. Ikäänkuin arvokkainta vastustajaa
etsien putoilevat nuo hirveät hävittäjät yhä lähempänä kirkkoa, jonka
jättiläistornit vavahtivat joka kerta kuin kuolemantuskassa. Mutta
mihin se putosikin, siinä kaikki räjähti raunioiksi.
Eikä kukaan enää näyttänyt luottavan jättiläisen suojaan. Asukkaat
pakenivat pelottavan sekasorron ja kauhun vallassa kaikkiin
suuntiin — aivankuin hyönteiset joiden pesää hävitetään. Rikkaat
kiirehtivät pois omilla autoillaan, vaunuillaan ja vuokra-ajureilla;
köyhemmät kuljettivat kuormarattailla ja käsikärryillä lapsiaan
ja välttämättömimpiä tarpeitaan. Mutta paljon näkyi sodassa
olevien työläisten vaimoja ja leskiä, jotka eivät olleet saaneet
käsirattaitakaan, vaan pakenivat paljaine pienokaisineen niinkuin
lintuemo väijyvää metsästäjää. Pienimpiä kantaen, toisia taluttaen
laahustivat he nääntyneesti huohottaen eteenpäin ja joka kerta
kun tuo hirvittävä räjähdys sattui lähelle, lysähtivät he maahan
sydäntäsärkevästi kirkaisten — ja taas ylös ja eteenpäin kauhusta
vapisevin jaloin.
Kaikki kaupungin asukkaat pyrkivät poispäin, mutta haavoitettuja
sotavankeja kuljetettiin kuumeisella kiireellä keskikaupunkia kohden.
Niitä vietiin sairasautoilla, yksityisautoilia ja hevosilla, vieläpä
kuorma-autoillakin. Kirkon edustalle ne kaikki pysähtyivät, ja sinne
raahattiin haavoittuneet hurjalla kiireellä kuin elottomat tavaramytyt,
välittämättä heidän valituksistaan ja tuskallisista pyynnöistään.
Kaikki koettivat vain selviytyä mahdollisimman pian pois kirkon
lähistöltä.
Kirkon läheisyydessä sijaitsevasta sairaalasta kannettiin parhaillaan
haavoittuneita ulos pihalle; paareilla makasi jo parikymmentä ja
vierellä seisoivat sotilaat, odottaen lähtökäskyä. He kyyristyivät
kauhusta kalpeina ja vapisevina joka kerta kun jättiläispommin
pelottava ulvonta läheni ja haavoittuneet peittivät kasvonsa
käärityillä kädentyngillään; mutta kädettömät ja ne jotka eivät enää
jaksaneet liikkua, sulkivat vain väsyneesti silmänsä eikä heidän
kelmeissä kasvoissaan kuvastunut muuta kuin kärsimys, toivottomuus ja
kuolemanväsymys. Mutta muutamat eivät näyttäneet tuntevan tuskaa eikä
pelkoa, heidän silmänsä välähtivät joka kerta kuin salatusta riemusta
ja kostonhimosta.
Odottavien sotilaiden joukosta kuului eräitä katkeria ja pelokkaita
huomautuksia:
— Ovatko ne perkeleet päässeet taas lähemmäksi?
— Ei — mutta niillä kuuluu olevan uusi tykkimalli. Jospa minä kerran
saisin...
Hänen puheensa keskeytti taas tuo pelottava vongahdus; se tuntui
lähenevän suoraan sairaalaa kohden. Muutamat sotilaat heittäytyivät
maahan, toiset kyyristyivät kuin iskua odottaen. Sitten tuntui kaikki
lentävän sirpaleiksi leimahtavasta iskusta, se paiskasi seisovat
sotilaat maahan, iskeytyi heidän korviinsa terävänä rautanaulana. Ja
kun he pökertyneinä kömpivät jaloilleen, näkivät he vain 100 m päässä
erään rakennuksen kadonneen ja viereisen talon murskaantuneena palavan.
Sotilaat tuijottivat kauhusta tyrmistyneinä toisiinsa, voimatta sanoa
sanaakaan. Mutta vihdoin kuului joitakin raivosta ja kauhusta käheitä
ääniä:
— Oi nuo... nuo perkeleet...
— Ensikerralla voi pudota tähän.
— Tässä täytyy vielä noiden tähden...
— Älähän nyt... Kyllä minä mielelläni teen tämän palveluksen heille.
— Ja minä...
— Kun nyt vaan saataisiin lähteä.
Samassa vyöryi sairaalan ohitse kokonainen jono kuorma-autoja, joissa
haavoitetut tärisivät kauheasti ja moottorien jyrinästä eroitti
epäselvästi voihketta ja valituksia.
Eräs sairaalan pihalla odottavista haavoittuneista kysyi vieressä
seisovalta sotilaalta:
— Mihin meidät nyt viedään?
Kaikki lähellä olevat sotilaat katsahtivat kysyjää pahaenteisesti
välähtävin silmin ja eräs vastasi harvakseen, hillityllä vahingonilolla
ja uhkalla:
— Teidät viedään turvapaikkaan.
— Turvapaikkaan? Saanko kysyä minne?
— Parhaaseen, turvallisimpaan paikkaan mitä meillä on — kirkkoon.
Hänen sanojaan säesti pari toveria pilkallisella myhähdyksellä.
Haavoitettu oli pysynyt aivan tyynenä äskeisen pommiräjähdyksen aikana,
mutta nyt hän hätkähti, katsoi kuoppiinsa vajonneilla, kärsineillä
silmillään viimeistä puhujaa ja lausui raskaasti syyttäen:
— Se olisi epäinhimillinen rikos! Kun sen tornissa kauan on ollut
ilmatykkipatteri — ja vielä tähystysasema jotka aina saa hävittää
tykkitulella.
— Sinä lörpöttelet...
— Vielä kiellätte! — keskeytti haavoittunut kiihtyen ja juuri eilen
sieltä lentokonetykeillä pudotettiin kaksi meidän tähystysretkellä
ollutta lentokonettamme. Onhan mahdotonta...
— Pian näette onko se mahdotonta...
— Te olette siis niin kurjia raukkoja, ettette saa haavoittuneistakaan
henkeä — vaan _varastatte_ apua meidän tykistöltä...
— Vaiti koira! Taikka minä näytän, kuka saa sinusta hengen...
— Et sinä ainakaan! Eiväthän sakaalit itse uskalla tappaa — ilkkui
haavoittunut murhaavalla ivalla. — Mutta kyllä jalka ja paksupohjainen
kenkä sentään olisivat toisinaan tarpeen — eräs kuono kaipaisi nytkin
potkua...
Muutamat haavoittuneet naurahtivat katkerasti ja sotilaat ärähtivät
raivosta — niinkuin parvi nälkäisiä koiria, joille heitetään
yksi lihapala. He olisivat mahdollisesti ryhtyneet joihinkin
rankaisutoimiin, mutta taaskin putosi pommi huumaavasti räjähtäen ja
sotilaat vaikenivat — jääden jähmettyneinä ja pelokkaina paikoilleen.
Kaikki haavoittuneet oli kannettu pihalle ja suurikokoinen aliupseeri
tuli ulos, aikoen sanoa jotain. Mutta hänen sanansa katkesi kuin
tukehtuen, sillä samassa kuului taas tuo kamala ääni lähenevän —
aivankuin mielettömän paholaisen mylvähdys. Aliupseeri vilkasi kauhusta
kalveten ympärilleen ja heittäytyi maahan, ryömien naurettavan nopeasti
erään haavoittuneen paarien alle. Pommi putosikin kauas sairaalasta ja
haavoittuneiden seasta kuului pilkallista naurua ja muutamia ivallisia
huomautuksia:
— Siinä nyt näette vihdoinkin oikean sankarin!
— Koettakaa tekin pyrkiä hänen rinnalleen.
— Onko ihme, jos täytyy kerjätä koko maailmalta apua...
Aliupseeri hypähti kuin käärmeen pistämänä paarien alta. Hänen kasvonsa
olivat tummanpunaiset raivosta ja häpeästä; hän vilkasi hätäisesti
taakseen aivankuin aikoen juosta tiehensä, sitten sinkahutti villin
katseen haavoittuneiden yli ja tarttui pistooliinsa. Mutta samassa
kuului vihlovan pilkallinen kehoitus:
— Niin! Ammu! Nyt ne eivät pääse pakoon, eivätkä liiku...
Hänet keskeytti käheä karjahdus. Aliupseeri oli hellittänyt
pistoolista, niinkuin se olisi polttanut hänen sormissaan; hän hypähti
tasajaloin maasta ja syöksyi pilkkaajaa kohden, huitoen hurjistuneena
nyrkeillään ilmaa, ärjähdellen ja ähkyen kuin tukehtumaisillaan
kiukusta:
— Suu kiinni! Kurjat koirat! Siat... Minä opetan pian... Sotilaat!
Viekää ne pian pois... Mars! Juoskaa! Kyllä te pian... odottakaa...
Hänen sanansa hukkuivat lähenevän jättiläispommin vongahdukseen,
mutta nyt hän ei edes kumartunut, vaikka se putosi niin lähelle, että
räjähdyksen voima heitti hänet rajusti taaksepäin, temmaten lakin hänen
päästään. Hän sieppasi lakkinsa ja jatkoi masentumattomalla raivolla:
— Kuulitteko, minä sanoin: Liikkeelle, mars! Juoksuun! Kyllä minä
opetan...
Sotilaiden silmät välähtivät vahingonilosta ja julmasta
tyytyväisyydestä, ja he noudattivat käskyä säälimättömällä innolla.
Jok'ainoa pommi lisäsi heidän raivoaan, he pitivät niiden tuottamaa
tuhoa ja kuolemaa noiden raajarikoiksi rääkättyjen miesparkojen
syynä, koska he kuuluivat samaan kansaan. Ja nämä olivat vielä
kiihdyttäneet voittajain vihaa katkerilla sanoillaan, tietäessään
joutuvansa avuttomina vihollisen julman ja rikollisen kostotyön
uhreiksi. Suonenvedontapaisesti koettivat he tarrautua katkottuine
jäsenineen paareihin, silmät tuijottivat jäykästi eteenpäin ja hiki
helmeili heidän kuolemankalpeilla, kuihtuneilla kasvoillaan; kuului
käheätä voihketta, joku rukoili katkonaisin sanoin, etteivät kantajat
hytkyttäisi — hänen jalkansa oli juuri tänään katkaistu ja kädessä oli
verenmyrkytys. Mutta kantajat eivät olleet kuulevinaan, vaan jatkoivat
samaa hölkkäjuoksua.
Silloin välähtivät raajarikon silmät ja hänen kasvoillaan kuvastui
epätoivoinen uhma ja raivo ja hänen äänensä oli kokonaan muuttunut:
— Raukat! Ettekö nyt saa minua putoamaan — eihän minulla ole kuin yksi
käsi ja jalka. Yrittäkää uudelleen!
Hammasten narskahdus — ja nyt paarit hypähtivät niin ankarasti, että
haavoitettu oli putoamaisillaan; hänen huulensa sinertyivät, silmät
sulkeutuivat niinkuin olisi pyörtynyt. —
Mutta hänen luinen kelmeä kätensä näytti puristuneen paarin reunaan
kuin yhteen jäykistynyt kuolleen koura.
Taas räjähti ja kantajat lähtivät juoksemaan kuin ruoskaniskujen
ajamina... Pitkin paaririviä kuului käheätä, tukehtunutta voihketta,
valitusta ja hammasten kiristystä.
Mutta kädetön ja jalaton raajarikko ei enää valita, hänen huulensa ovat
lujasti yhteen puristetut ja tuskanhiki vierii suurina pisaroina hänen
kuolemankalpeata otsaansa myöten.
Jättiläiskirkon kylmä kivilattia oli ladottu täyteen haavoittuneita
— vain kaikkein heikommat oli jätetty paareille. Kaikkialla näkyi
laihtuneita, kalpeita kasvoja, tuskasta vääntyneitä suita ja
suonenvedontapaisesti kouristelevia käsiä. Kaikkialta tuijottivat
kuumeesta hehkuvat silmät... kuului hammasten kiristystä, nääntynyttä
valitusta, vaikerrusta ja voihketta — se kiirii edestakaisin
kumajavissa holveissa salaperäisenä, loppumattomana huokauksena, jossa
väräjää tuhansien tuskat ja kärsimykset.
Kun lattialla ei enää ollut tilaa, tuli kirkkoon nuoren luutnantin ja
muutaman sotilaan seuraamana pieni tummaihoinen eversti, jonka rintaa
koristi kunniamerkit. Hän silmäsi arvostelevasti onnettomien joukkoa ja
sitten kajahti voihkeen ja puheensorinan yli komentava, korskea ääni:
— Vangit! Teidät on nyt tuotu tänne turvaan. Mutta minä varotan:
pienimmänkin pakoyrityksen sattuessa käytetään aseita ilman
varoitusta...
Hänet keskeytti ankara räjähdys ja sitten kuului katkeria ja
voimattomasta vihasta vapisevia huutoja:
— Voi raukat! Te siis sulette meidät tänne kuin teurastushuoneeseen!
— Kurja murhaaja!
— Iskekää se kuoliaaksi!
— Kuristakaa se konna!
— Kuolema murhaajalle!
— Teurastaja!
Meteli kiihtyi huumaavaksi, sanattomaksi ulvonnaksi ja muutamat
haavoittuneet alkoivat lähetä everstiä! Silloin hän viittasi
vartijasotilaat viereensä kiväärit valmiina, kohotti kätensä ja huusi
julmalla, uhkaavalla äänellä:
— Vaiti! Jos yksikin liikahtaa, ammutan minä jok'ainoan!
Mitä — kuka uskaltaa solvata minua? Mistä löydätte varmemman
turvapaikan? Vaikka vihollisemme menettelevätkin barbaarien tavoin,
niin en minä vielä usko heidän ryhtyvän niin kauhistavaan rikokseen,
kuin herran huoneen häpäiseminen ja hävittäminen olisi... Se
osoittaisi...
Taas ojentuivat sadat sidotut kädet häntä kohden ja kirkossa kajahti
niin uhkaava ärjähdys, että everstin täytyi lopettaa...
Joukon huuto hukkui taas vuorostaan pommin räjähdyksen pauhuun...
Räjähdystä seurasi lyhyt äänettömyys ja haavoittuneet näkivät, miten
nuori luutnantti lähestyi everstiä, kohotti kätensä lakin reunaan;
hänen kauniilla kalvenneilla kasvoillaan ja vapisevassa äänessään
kuvastui ankara mielenliikutus ja harmi:
— Herra eversti! He ovat haavoitettuja... vaikeasti haavoitettuja,
jotka eivät voi liikahtaa... Minä en tahdo olla osallisena siihen,
että... Ennen annan miekkani.
Ja hän tempasi miekkansa huotrasta, ojentaen sen kahva edellä
everstille...
Tämä katsahti kiukusta kiiluvin silmin ympärilleen, sieppasi sapelin
luutnantilta ja karjasi raivosta käheällä äänellä:
— Aliupseeri, tarttukaa häneen, sitokaa, viekää päävahtiin! Heti! Mars!
Sitten hän käännähti taas onnettomia kohden silmät julmasta riemusta
kiiltäen ja lausui teennäisen vakavasti:
— Minä siis toivon, ettei teillä ole mitään valittamista. Kirkot ovat
kansainvälisillä sopimuksilla suojatut kaikenlaisilta hyökkäyksiltä ja
pommitukselta...
Ja kun taas jyrähti kauempana, livahti eversti nopeasti ulos ovesta ja
välskäri seurasi häntä sotilaineen.
Vasta seuraavan jyrähdyksen jälkeen huomattiin, että _kaikki_
hoitosotilaat olivat poistuneet. Eräs haavoittunut asteli ontuen
ovelle, aikoen työntää sen auki — ei auennut. Hän uudisti kokeensa
monta kertaa, viittasi erään toverinkin avukseen; turhaa — ovi oli
kiinni.
He käännähtivät kauhusta kalpeina kuolemaantuomittuja tovereitaan
kohden ja heidän värisevät huulensa liikkuivat äänettömästi, niinkuin
he olisivat menettäneet puhekykynsä — mutta tuo mykkä epätoivo selitti
enemmän kuin sadat sanat.
Seuraava pommi putosi pelottavan lähelle kirkkoa. Seinät tuntuivat
horjahtavan ja etelänpuoleiset, monivärisillä lasimaalauksilla
koristetut ikkunat sinkahtivat kirjavana sirpalesateena yli kirkon;
huumaavan jyrähdyksen jatkona kuului ylhäältä tornista kymmenien
erisuuruisten kellojen kumea, väräjävä ääni, ikäänkuin hukkuvien
yhteinen hätähuuto — ja taas katsahtivat onnettomat toisiinsa tylsästi,
äänettömästi, niinkuin kauhu ja epätoivo olisi lamauttanut heidän
viimeisetkin voimansa.
Mutta pommeja putoilee saatanallisella säännöllisyydellä, ja ikäänkuin
nekin tahtoisivat lisätä noiden kidutettujen tuskaa ja kauhua,
lähenevät ne hitaasti kuin hiipivä vihollinen varmaa saalistaan. Ja
nuo sodan raatelemat miehet lävistettyine rintoineen, puhkottuine
vatsoineen odottavat niitä kuin pyövelin iskua. — Sillä jokainoa
räjähdys sattuu heihin kuoliniskua kiduttavampana. Heidän sielunsa
ja ruumiinsa värisevät kuin inkvisiittorin kidutuspenkissä; jotkut
alkavat sanattomasti huutaa, muutamat menettävät järkensä... Alkaa
kuulua hohottavaa, pitkäveteistä naurua, itkua ja laulua; eräs
jättiläiskokoinen nuori mies linkuttaa horjuen ja välillä kaatuillen
miehestä toiseen ja selittää käheällä äänellä, että on juuri noussut
kuolleista; hänen palloksi kääritty päänsä muistuttaa todella pääkalloa
syvine suu- ja silmäaukkoineen ja niiden pohjasta tuijottavat
liikkumattomat silmät niin kamalasti, että kuulijoita puistattaa...
Mutta mielipuoli jatkaa matkaansa, hokien salaperäisesti, uhkaavasti:
— Mitä? Epäiletkö sinä? Ja siitä on vasta puoli tuntia, kun makasin
syvällä, syvällä. — Katsos — multaa! Ooh — se on jo varissut.
Hänen sanansa hukkuvat räjähdyksen pauhuun ja luhistuvan rakennuksen
jyminään; kuuluu viiltäviä kirkaisuja ja hätähuutoja. Eräs kädetön
heittäytyy polvilleen toisten eteen, rukoillen sydäntäsärkevällä
äänellä armoa, hänen luiset kellertävät kasvonsa ovat kuvaamattoman
hädän ja epätoivon vääristämät ja kun ei kukaan vastaa, alkaa hän
mielettömällä kiireellä riisua risaisia vaatteitaan, tarjoten niitä
henkensä hinnaksi. Se vaikuttaa järisyttävästi toisiin — yhä useammat
hukkuvat hulluuden harmaaseen hämäryyteen. Kaikki jotka kykenevät
liikkumaan, alkavat ontuen, laahustaen, ryömien kierrellä ympäri
holvista holviin kuni pyydykseen ahdistetut villieläimet; toiset
yrittävät nousta kerran toisensa jälkeen, lysähtäen uudelleen ja
uudelleen lattialle kunnes eivät enään jaksa.
Silloin tuntui haavoittuneista kuin koko kirkko olisi tulilieskana
lentänyt raunioiksi heidän ympärillään, kaikki jylisi, ryskyi ja
murskaantui, särkyneet kipsikoristeet ja kivilohkareet sinkoilivat
sinne tänne hurjalla voimalla murskaten joukottain lattialla viruvia
ja tukehuttava soransekainen savupilvi peitti kaikki sisäänsä kuin
jättiläissuuri harmaa hämähäkinverkko.
Mutta kun se hiljalleen hälveni kattoa kohden ja he alkoivat tointua
puhtaan ilman vaikutuksesta, huomasivat he pommin tulleen ikkunasta
sisään ja räjähtäneen vastakkaisella seinällä repäisten siihen
ammottavan aukon.
— Ulos!
Tuossa yksinäisessä huudahduksessa kuvastui yhtaikaa hämmästystä,
epämääräistä riemua ja toivoa. Ja sitä säestivät sadat liikutuksesta
vapisevat äänet. Heti kohosi kaikkialta kuihtuneita, kalmankalpeita
kasvoja, sadat sammuneet silmät kirkastuivat ja tuo moniääninen
huuto kasvoi, kajahtaen holvista holviin ikäänkuin yhdestä ainoasta,
nääntyneestä jättiläisrinnasta puhjennut helpotuksen huokaus. Sitten
näytti koko lattia heräävän eloon. Miltei kaikki liikahtivat ja suuri
joukko alkoi lisääntynein voimin, kävellen, ryömien ja madellen pyrkiä
aukkoa kohden.
Kauhea räjähdys keskeytti heidän matkansa: sadat voimattomuudesta
vapisevat, horjuvat olennot paiskautuivat yhtaikaa lattiaan —
aivankuin näkymätön jättiläinen olisi yhdellä ainoalla leimahtavalla
sivalluksella pyyhkäissyt heidät maahan.
Suuri joukko jäi paikalleen, mutta useimmat nousivat uudelleen,
lähtivät uudelleen aukkoa kohden. Ja taas kuului liikutuksesta
vapisevia ääniä:
— Ulos! Ulos! Pois!
Etumaiset olivat jo perillä kun ulkopuolelta kajahti kylmä, ankara ääni:
— Seis! Vai aiotte paeta? Takaisin — mars!
— Emme pakene! — selitti eräs voimakas ääni: — Asetumme yhteen joukkoon
tuohon puistoon — ja te saatte vartioida.
— Vaiti! Jokainen ken ei paikalla peräydy, ammutaan! Takaisin!
Kuului matalaa murinaa ja sen ylitse taas sama ääni:
— Sotilaat! Tehän kuulitte, ettemme pakene! Ettehän tahdo, että meidät
näin rikollisesti tapetaan.
— Vaiti! Takaisin! — karjui aliupseeri raivosta punaisena. — Pois
aukolta! Mars!
— Kurjat murhaajat!
— Ajatelkaa, sotilaat!
— Mitä te aiotte...?
— Murhaajat! Pelkurit!
— Kurjat...
Melun yli kajahti aliupseerin komennushuuto, kiväärit kohosivat
onnettomia kohden.
Sitten kaikki sekaantui hurjaan epätoivon ja raivon huutoon — joka
hukkui yhtäkkiä rätisevään yhteislaukaukseen.
Laukaukset räiskyivät taukoamatta ja niiden seasta kuului tuskallisia
parahduksia, kirkaisuja ja sitten huusi haavoittuneiden johtaja
läpitunkevasi:
— Eteenpäin — veljet! Nopeasti! Aseet pois murhaajilta! Tulkaa vel...
Hänen äänensä tukehtui korahtaen; hän kaatui, nousi uudelleen ja yritti
huutaa, mutta veri purskahti hänen suustaan kuin ruiskusta; hän lysähti
maahan, aukoen suutaan kuni kuivalle heitetty kala. Hänen tuskallinen
korinansa hukkui huutojen pauhinaan ja hänen ruumiinsa tallattiin
muodottomaksi.
Aukon kohdalla oli maa suurten kivilohkareiden peitossa ja
haavoittuneet pääsivät vain vaivaloisesti eteenpäin; sotilaat ampuivat
heitä joukottain — yksikään ei päässyt ohi, koska miesjoukko työntyi
aukosta tiheänä, mustana tulvana... He kaatuivat, laahautuivat
nelinryömin, nousivat. Mutta jokaisen kasvoilla kuvastui kuoleman
epätoivo ja päättäväisyys — ja lopulta heitä pääsi parikymmentä
sotilaiden kimppuun. He tarraantuivat kuin kuolevat petoeläimet näiden
jalkoihin, vetivät heidät maahan, iskivät, kuristivat. Ja vihdoin
kuulivat sisällä olevat laukausten taukoavan; heidän jännityksensä
kiihtyi yhä — sitten kuului taas muutamia...
Yhä tulvasi aukosta haavoittuneita, kömpivät kuolevien toveriensa yli —
heillä oli vain yksi ajatus: _kostaa_...
Oli pöyristyttävää nähdä nuo vapisevat, loppuun nääntyneet raajarikot
raivosta mielettömine, vääntyneine kasvoineen taistelussa terveiden,
voimakkaiden miesten kanssa. Muutamat näistä nousivat kerran toisensa
jälkeen, iskivät haavoittuneita joukottain maahan ja yrittivät
lähteä... Mutta kaikkialta ojentui lukemattomia luisevia kouria, sormet
koukistuneina kuin hyökkäävän petolinnun kynnet, repien, iskien,
kuristaen... Uudet ja vanhat haavat vuotivat pelottavasti ja monet
vaipuivat kuin vastustamattoman unen valtaamina maahan, vavahtaen
vain muutaman kerran — mutta toiset tarrautuivat kuollessaankin
suonenvedontapaisesti vihollisiinsa... Heidän otteensa ja iskunsa
olivat voimattomia, mutta niitä jatkui loppumattomasti — ja vihdoin
viimeinenkin sotilas oli liikkumaton.
Mutta haavoittuneet eivät tietäneet, että aliupseeri oli heti pyytänyt
apua ja nyt kuului lähenevien moottorien jyrinää ja pienen matkan
päähän pysähtyi kaksi panssariautoa. Alkoi kuularuiskujen kamala soitto
ja pian oli kaikki valmista — yksikään ei enää ollut jaloillaan kirkon
ulkopuolella.
Mutta sisäpuolella näytti vielä kauheammalta. Leveästä aukosta oli koko
ajan satanut kuulia, jotka sinkoilivat kirkon kiviseinistä kaikkialle
läpitunkevasti ulvoen ja suristen — aivankuin kamalat, tuntemattomat
hyönteiset... Kaukaisemmissa loukoissakin olivat ne lävistäneet
makaavia miesparkoja...
Säännöllisesti olivat jättiläispommit nytkin putoilleet kirkon
lähistölle ja sentähden panssariautot alkoivatkin kiireesti kääntyä,
lähteäkseen pois.
Mutta viime hetkellä putosi niiden eteen pommi — ja kun savu hälveni
olivat panssariautot miehistöineen kadonneet...
Kirkossa olevat raahustivat aukolle ja eräs kohotti kätensä huutaen
huumaantuneesti mielettömällä riemulla:
— Oi veljeni — veljeni! Ampukaa, ampukaa! Nopeammin, nopeammin! Amp...
Häntä säestivät sadat mielettömällä vimmalla — kunnes kuolema katkaisi
heidän huutonsa. Sillä aivankuin heidän pyyntöänsä noudattaen putosi
pommi keskelle kirkkoa, ulospyrkijäin tiheimpään parveen — ja laajalta
alalta katosivat kaikki mustanpunaiseen, räiskähtävään tuleen ja
savuun. Ja kauempana olevat tunsivat hämärästi, että heidän päälleen
putoili jotain kuumaa, kosteanniljakasta ja iöyhkävää...
Se oli ainoa mitä heidän tovereistaan oli jälellä.
Se oli liikaa — onnettomat eivät enää kestäneet. Viimeisetkin näyttivät
menettävän järkensä; jotkut heittäytyivät lattialle peittäen kasvonsa,
toiset yrittivät nousta ja heikoimmat kohottivat silvotut kasvonsa tai
muodottomat kädentynkänsä taivasta kohden kuin rukoillen; kuolevien
voihke ja hätähuudot, uikuttava nauru ja ulvonta täytti kirkon
pöyristyttävänä parkaisuna — ikäänkuin itse hulluus ja kauhu olisi
kajahuttanut riemuhuutonsa. —
Nuori haavoittunut, joka pari tuntia sitten väitteli sairaalan pihalla
kantajansa kanssa, makaa paareillaan vavahdellen ja aukoo välillä
suutaan kuni pyydystetty kala.
Hän aukaisee silmänsä, mutta ei näe mitään, ei kuule mitään, hän ei
tunne muuta kuin tuskaa — se kuristaa kurkkua, repelee rintaa, koko
ruumista terävin pedonkynsin... Ja kaikki on niin käsittämätöntä ja
kauheata kuin painajais-unsssa.
Sitten huomaa hän olevansa tukehtumaisillaan johonkin kauheaan ja
salaperäiseen, joka ympäröi hänet paksuna ja tukehuttavana kuni
suunnattoman suuri musta käärinliina...
Yhtäkkiä hän vavahtaa, hänen hampaansa alkavat kalista: tuosta
mustanharmaasta hornasta häämöttää harmaat, vääristyneet kasvot,
hiukan taampana luinen, ahnaasti koukistunut koura... Ja sitten alkaa
humiseva hiljaisuus häipyä ja joka puolella kuuluu yhä äänekkäämpänä
käheätä tuskanvoihketta, epäinhimillistä ulinaa ja uikutusta ja vihdoin
eroittaa sen seasta joitakin katkonaisia, sekavia sanoja:
— Missä olen...?
— Vettä — kurkkuuni...
— Olemme petetyt — helvetissä...
— Se lupasi taivaaseen...
— Sotavankeja ei saa sulkea helvettiin — sopimuksetta.
— Sopimukset — olemme täällä...
— Oi oi, en voi... valitan...
— Mistä tiedät — helvetissä?
— Etkö näe savua — helvetin huurua...
— Älä valehtele! Varokaa...
— Armoa, armoa...
Taas hukkuvat sanat kiihtyvään meteliin kuni myrskyn pauhuun — eikä
mitään näy... Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu, että tuo hirveä harmaus
on todella helvetin huurua... Ja vieläkin eroittaa hän joitakin
nääntyneitä ääniä:
— Auttakaa... päästäkää!
— Armoa... olen sotavanki.
— Miksi meidät helvettiin — haavoittuneet?
— En voi... ijankaikkisesti...
— Armoa... apua...
Ennen tuntematon kylmä kauhu kiitää hyytävänä hänen lävitseen. Noissa
tukehtuneissa äänissä kuvastuu niin hirvittävä hätä ja epätoivo,
ettei sellaista _voi olla_ muualla kuin yhdessä paikassa — hänet oli
siis heitetty helvetin syvimpään onkaloon, missä kadotetut kituvat ja
vaikeroivat nauravien pirujen kynsissä.— Ooh — sitä kestää aina...
ijäisesti...
Hän jännittää viimeiset voimansa ja hänen kurkustaan kuuluu korisevana,
rukoilevana:
— Pelastakaa... en voi... Auta — rakas kuolema! Etkö sinäkään...? Rakas
kuole...
Silloin tuntui aivankuin kauhea tulinen kita olisi maata järisyttävällä
karjaisulla auennut, puuskaisten polttavan liekkimeren onnettomien yli,
ja jokin jättiläissuuri syöksyi mustana, muodottomana, murskaten kaikki
alleen ja hotkaisi heidät ahnaasti kamalaan kitaansa.
Ympärillä on äänetön pimeys.