Mitä?
Sashka vavahti kuin näkymättömän ruoskan iskusta, kohoutui käsiensä
varaan ja alkoi jännittyneenä, hengitystään pidättäen kuunnella.
Hänestä tuntui niinkuin kopissa olisi joku huokaissut...
— Ei mitään... olen vain hermostunut — kuiskasi hän äänettömästi. Mutta
siitä huolimatta alkoi hän taas levottomasti kuunnella ja tuijotti
eteenpäin näkemättä mitään. Sillä koppi oli pimeä kuin hauta ja
hänen sydämensä kiihkeä sykintä oli ainoa mikä häiritsi haudansyvää
hiljaisuutta... Koneellisesti kosketti hän otsaansa — se oli kostea
kylmästä hiestä...
— Minä olen vain hermostunut — toisteli hän ajatuksissaan
rauhoittaakseen itseänsä.
— Jospa vain voisi nukkua, — kuiskasi hän taas äänettömin huulin. Mutta
hän ei voinut; sillä ajatukset, nuo vankilan hirmuisimmat kiusanhenget,
joita on mahdoton paeta, ahdistivat ja kalvoivat taukoamatta — kuin
suuret nälkäiset rotat...
Taas hän hätkähti, alkaen tuijottaa pimeyteen. Ja muistaessaan
viimeisten öitten hirmunäyt, alkoi hän vavista — jospa ne nyt eivät
tulisi...
Sashka muisti taas täällä kuluneet kauheat viikot ja hänen ruumiinsa
alkoi vavista yhä ankarammin. — Yhtämittaa oli kuulusteltu. Pakotettiin
tunnustamaan — eikä hän tiennyt mitään. Vuorotellen oli tehty lupauksia
ja uhattu kidutuksilla, kiusattu nälällä ja janolla, niin että hän
monasti oli luullut kuolevansa...
Näinä viikkoina oli Sashka laihtunut miltei luurangoksi, hänen
kasvonsa muuttuneet tuntemattomiksi, teräviksi... Hän ei enää voinut
nukkua, vavahti heti hereille jostakin hirmunäystä... Ja nyt hän
ensikerran hämärästi käsitti, että nuo harhanäyt johtuivat vankilan
kärsimyksistä... Hän alkoi taas vavista muistaessaan edellisen yön
kauhut. Muisti niin kamalan selvästi sen salaperäisen kahinan, joka
ensin kuului — ja miten hän äkkiä tiesi, että lattialla mateli häntä
kohden suuri käärme...
— Ei — ei! Minä en tahdo ajatella sellaisia — en! Tulevat uudestaan...
Jotain muuta, muuta...
Ja onneksi hän unohtikin viimeöisen: hänen ajatuksensa lennähti
kotiin...
Sashka muisti katuen, miten hän monasti oli ollut tyytymätön,
kun kotona oli puutteellista, ahdasta ja ikävää; kun pikkusiskot
sairastivat ja itkivät — ja isä vielä joi. Kaksi kertaa oli isä ajanut
kaikki ulos kapakasta tullessaan — ja Sashka oli pitkän aikaa tuntenut
katkeruutta ja vihaa isää kohtaan...
Kyllä hän nyt oli katunut, oppinut ymmärtämään kodin arvoa! Nyt hän
muisti senkin, miten katkerasti isä oli itkenyt äitiä lyötyään: miten
hän päihtyneenäkin oli usein ollut synkkä ja surullinen. Hän alkoi
ymmärtää, ettei isäkään tahallaan juonut...
Entäs äiti. Tuo hyvä, aina lempeä ja kärsivällinen äiti... Kuinka
paljon oli äitiparka kärsinytkään taistellessaan pienokaisten puolesta,
köyhyyttä ja sairautta vastaan...
Mutta toisinaan oli hauskaakin. Sashka muisti viime pääsiäisjuhlan
vähän ennen kuin hänet vangittiin — he olivat silloin niin onnellisia
ja iloisia... Isä oli hiukan humalassa, mutta hän oli niin lempeä ja
iloinen — leikki heidän kanssaan, lauloikin... Ja myöhemmin kun isä oli
ulkona, kutsui äiti hänet kamariin, puhui kyyneleet silmissä jotain
kaunista, jota Sashka ei enää tarkkaan muistanut. Sitten kietoi kätensä
Sashkan kaulaan, suuteli häntä ja he itkivät molemmat...
Tuo ilta tuntui ihanalta unelta, niin kaukaiselta kuin ei sitä olisi
ollutkaan... Ja kun Sashka taas muisti, että siitä on vain viisi
viikkoa, tunsi hän oudon epätoivon sielussaan; se onkin epätodellinen
unelma tulevaisuuteen nähden: hän ei koskaan pääse kotiin, ei enää
milloinkaan näe äitiä — hän katoaa kuin lakastunut lehti syysmyrskyyn...
Ja äitiparka — hän tulee itkemään niin katkerasti... kauan, kauan...
Sashka tunsi niin polttavan kaipuun, ettei koskaan ennen; niinkuin
jokin terävä raatelisi rintaa ja täytyisi huutaa tuskasta... Hän olisi
tahtonut pyytää äidiltä anteeksi, ettei ole ymmärtänyt, ei rakastanut
tarpeeksi... Jospa saisi sanoa edes yhden sanan, näkisi hänen
katseensa...
Hänen kaipauksensa muuttui kummallisen haikeaksi, surulliseksi — sillä
hän oli vielä niin nuori... Hän koetti taistella kyyneleitä vastaan,
mutta lopulta ne kuitenkin täyttivät hänen silmänsä... Ja aivan kuin
syleilläkseen tuota kaivattua, ojensi hän huomaamattaan kätensä kopin
pimeyteen ja kuiskasi hiljaa:
— Äiti...
Tuossa särkyneessä äänessä särähti sellainen suru, kaipaus ja epätoivo,
jota eivät sanat saata ilmaista — niinkuin raa'an käden pirstoma
soitin olisi viimeisen kerran särkyessään särähtänyt... Sashka käänsi
kasvonsa kovaan, likaiseen tyynyyn ja alkoi katkerasti itkeä. Hän tunsi
olevansa niin avuton ja hyljätty kuin pieni puolikuollut koe-eläin,
joka raadeltuna värisee vivikseettorin kynsissä... Ja hänen itkunsa oli
niin haikeata ja toivotonta kuin olisi jossakin kauheassa, mustassa
syvyydessä valittanut yksinäinen, ijäksi unhotettu olento...
Sashka ei ollut monena yönä nukkunut kuin jonkun hetken ja nyt kun
itku tuntui jotenkin helpoittaneen, vaipui hän heti jonkunlaiseen
unenhorrokseen.
Sashka heräsi hätkähtäen. Hän tunsi jonkun uhkaavan vaaran, ja kylmä
hiki peitti silmänräpäyksessä hänen ruumiinsa...
Hän alkaa kuunnella henkeä pidättäen ja on kuulevinaan voimakasta,
hillittyä hengitystä — ja muutamia raskaita, varovaisia askeleita,
sitten välkähtää jokin... Mikä se on? Hänen kauhunsa kasvaa
kymmenkertaiseksi epätietoisuudesta... Onko pyöveli jo tullut häntä
hakemaan — olikohan se pyövelin lyhty...
Taas kuuluu omituista ääntä. Sashka käsittää mikä se on: Tiikeri.
Äsken se hiipi, nyt se istuu nurkassa ja odottaa kunnes Sashka
nukkuisi... Se alkaa jo pitkästyä, koska hännällään pieksää
kärsimättömästi kylkiään.
Sashka luulee sydämensä pysähtyvän: tiikeri lähenee hiljaa, hiljaa...
pysähtyy; ehkä huomaa, ettei Sashka vielä nuku...
Mutta se jää siihen lähelle — siitä on vuoteelle vain lyhyt hyppy...
Sashkasta tuntuu siltä, kuin täytyisi hänen heti kuolla: hänen
ruumiinsa on jähmettynyt kauhusta kankeaksi...
Käytävältä kuului lähenevien askelten kolketta, ne pysähtyivät ja avain
työnnettiin lukkoon. Sashkan rinnasta tunkeutui huokaus, voihkaus,
aivankuin hänen päältään olisi vieritetty musertava kivilohkare.
Avain kirskui lukossa ja hän näki eellimäisenä jättiläiskokoisen
vartijan astuvan sisään. Sashka hypähti vuoteelta, kaikki musteni
silmissä, mutta horjuvana ja vapisevana juoksi hän ovelle ja aivankuin
ilosta mieletönnä syleili hän jättiläiskokoista vartijaa ja sopersi
nyyhkyttäen:
— Minä kiitän teitä rakas ystäväni — pelastajani... Kiitän teitä
kaikkia — se olisi aivan heti syönyt minut...
— Syönyt? Mikä? Kuka? — kajahtivat kylmät kysymykset ja vartija sysäsi
Sashkan luotaan.
— Tiikeri...
— Tiikeri! — toisti eräs katsahtaen tovereitaan hölmistyneesti ja
sitten päävartija ärähti, röyhkeästi ja pilkallisesti:
— Poika on yhtäkkiä innostunut näytelmätaiteeseen! Mutia ei täällä
semmoiset konstit auta! Pue heti päällesi.
Sashka hätkähti katsahtaen tuskallisen hämmästyneenä ympärilleen ja
sammalsi tolkuttomasti:
— Mitä — se on totta... Minä näin... niinkuin se olisi... odottanut...
Päävartija astui askeleen lähemmäksi ja ärjäsi pahanenteisesti:
— No, etkö kuullut mitä sanoin? Vai tiikereitä... Kyllä minä ajan
tiikerit nahastasi...
Miehet naurahtivat ivallisesti ja Sashkan ruumis alkoi vavista: hän
aavisti, että jotain kauheata on tulossa... Mutta hän käsitti myös,
ettei sitä voi välttää ja alkoi pukeutua niin tyynesti kuin suinkin voi.
Sashka napitti vapisevin sormin takkiaan, kun päävartija rykäsi
äänekkäästi, ja sanoi miltei ilakoiden:
— Nyt lähdetään!
Kuin sekavassa unessa asteli Sashka vartijoiden keskellä jotain pitkää
käytävää, jossa askelten kolke kajahteli pelottavan räikeänä; sitten
kiviportaita alas syvälle kellarikerrokseen, josta leyhähti vastaan
ummehtunut, haudankylmä ilma — ikäänkuin itse kuoleman hengähdys.
Sitten kuului lukon kirskahdus, raskas rautaovi aukeni valittavasti
kitisten ja Sashka työnnettiin sisään.
Sashka huomasi olevansa haudantapaisessa huoneessa, jota savuinen
öljylamppu niukasti valaisi; peräseinä peittyi pimeään mutta
sivuseinällä häämötti outoja esineitä: pihtejä, ruoskia ja hänen
edessään matalalla lavitsalla näkyi tumma hyytynyt veriläiskä. Sashka
katsahti sivulleen ja vavahti kauhusta.
Pöydän ääressä istui vankilanpäällikkö ja tuossa himmeässä valossa
näytti hänen leveä, laskoksien reunustama naamansa entistä
harmaammalta, kammottavalta; leveä suu ulkonevine huulineen liikkui
hiljaa ja hän tuijotti Sashkaa himmein, ilmeettömin silmin, ikäänkuin
jokin tuntematon petokala... Sashka katsahtaa ympärilleen kuin
piiritetty eläin, hän oli vähällä huutaa apua, mutta takana seisovat
vartijat — ja yhä tuijottaa tuo kaamea katse. Vihdoin alkoi hän
kolealla, katkonaisella äänellä:
— Sinä et ole vieläkään tunnustanut rikostasi — etkä ilmoittanut
ketkä toverisi ovat terroristeja, ketkä toivat tehtaalle pommeja...
murhatakseen santarmipäällikön... Nyt sinun täytyy.
Kauhu ja hätä kuvastui Sashkan kuolemankalpeilla kasvoilla ja hän
änkytti värisevin huulin: Mutta enhän minä tiedä. Minä en ole ollut
koskaan...
Hän vaikeni kuin tukehtuneena ja hänen hätääntynyt katseensa liiteli
läsnäolijasta toiseen kuin apua rukoillen. Mutta joka puolelta
tuijottivat tunnottomina ja kylminä vihamieliset silmät kuin
ojennettujen pistoolien suut...
— Vai niin, vai niin, käykää toimeen — kuului taas tuo tunteeton ääni,
ja päävartija astui jo muutaman askeleen seinällä riippuvia ruoskia
kohden. Mutta samassa päällikkö viittasi odottamaan, lisäsi entistä
hitaammin.
— Vai tahdotko tunnustaa — saat vielä...
Sashka tunsi kaiken pyörivän päässään ja tuo kamala katse kidutti,
ahdisti hänen rintaansa, kuristi kurkkua kuni näkymätön, armoton koura.
Hän tahtoi puhua, selittää vielä kerran, mutta ei voinut — hänen
kurkustaan kuului vaan käheätä änkytystä:
— Minä en tiedä... en tiedä... Olen viaton... viaton...
— Riisukaa hänet, — keskeytti päällikkö kylmästi.
Kuin sekavan painajaisen vallassa tunsi Sashka kun vaatteet revittiin
hänen yltään niin että napit sinkoilivat. Hänellä oli vain paita
jälellä kun hän havahtui, käsitti mitä hänelle aiotaan tehdä. Se
syöksyi hänen kidutettuun sieluunsa kauhistuttavalla voimalla.
Tietämättä mitä teki, vaipui hän vavisten polvilleen päällikön eteen ja
rukoili hätäisesti ja tuskallisesti itkien:
— Teidän ylhäisyytenne... Odottakaa... Uskokaa... Säälikää minua — olen
viaton, viaton... äitini kuolisi... Teidän ylhäisyytenne... armoa,
armahtakaa... en tiedä... Kristuksen tähden...
Ilkeältä ivalta kuului Kristuksen nimi, sillä sitä säesti rätisevä ääni
kun Sashkan paita takaapäin repäistiin yltä kahtena kappaleena.
— No etkö sinä vieläkään tiedä? — ilkkui päällikkö pilkallisesti. — Vai
oletko vieläkin viaton?
Nuo julmat sanat ja viiltävän kylmä ääni tuntui aivankuin pitkänä
jääpuikkona tunkeutuvan Sashkan sydämeen, hän ymmärsi, ettei hänellä
ole pienintäkään toivoa, hänet tapetaan armotta... Niin, täällä
serkkukin rääkättiin kuoliaaksi — ja hän oli kuollut ääntä päästämättä.
Äkkiä Sashkan mieleen lennähti Mucius, josta koulussa oli luettu. Oo
— hän miltei näki nuoren roomalaisen, joka pelottomana ja sorjana
seisoo vihollistensa edessä. Häntä uhataan kidutuksella ellei puhuisi,
mutta silloin hän itse laskee kätensä tuleen, antaa sen hiiltyä
muodottomaksi... Sashka oli pitänyt häntä korkeimpana mies-ihanteenaan
— ja nyt hän _rukoilee_... pyöveleitään! Hän nousi niinkuin lattia
olisi tulisena polttanut polvia...
— Niin, minä olen viaton.
Päällikön paksu kaula ojentui, suunnaton suu leveni niinkuin olisi
aikonut nielaista rikollisen, mutta sieltä kuuluikin kähisevä naurahdus
ja sitten ilkkuva huomautus:
— Vai viaton sinä oletkin? Vai niin...
Sashkan ruumis vapisi kuin vilutaudissa ja hänet valtasi mieletön halu
huutaa, huutaa apua, apua — tuossa himmeän kalseassa kalankatseessa
kuvastui jotain puistattavan pahanenteistä... Mutta silloin päällikön
apulainen naurahti pilkallisesti. Se sytytti Sashkan mielessä uhman ja
vihan, hänen päänsä kohosi ja hän toisti päättävästi:
— Minä olen viaton.
— Käykää toimeen, — kuului päällikön komennus. — Sashka seisoi
raskaasti huohottaen kivilattialla ja hänen alaston ruumiinsa oli
niin kalpea kuin jokin hirveä jättiläisvampyyri olisi imenyt hänestä
viimeisenkin veritipan. Sen vampyyrin nimi oli _vankila_, ja se oli
kalunnut ruumiista lihankin viime hiveneen. Luut vain törröttivät
korkeina ja terävinä; hän näytti niin surkean avuttomalta ja hennolta
kuin lapsi joka on maannut kauan kuolemansairaana... Ainoa joka hänessä
kuvasti voimaa, oli profiili: kaareva nenä ja lujapiirteinen leuka
puristettuine huulineen...
Hänet paiskattiin rajusti veriselle lavitsalle, kädet ja jalat
sidottiin ruuvilaitteeseen — ja hänen laihaa ruumistaan venytettiin
niin että hän voihkasi tuskasta...
Kun ruoskijat ottivat käteensä hirveät, lyijynuppiset kidutusaseet
ummisti Sashka silmänsä, niinkuin korkeudesta putoava ihminen
odottaessaan murskaantumistaan, loppua... Ja sitten viuhahti...
Hänen ruumiinsa vavahti kuin sähköiskusta, yrittäen koukistua
suonenvedontapaisella voimalla, kauhistuneet silmät avautuivat ja
kurkusta tunki tuskanhuuto... Mutta sitten hän kiristi hampaansa
yhteen, sulki silmänsä ja hänen verettömien huuliensa välistä kuului
vain raskas huohotus, jota säesti ruoskien vinkuna...
Ruoskan jäljet kohoavat heti korkeina, sinertävinä Sashkan laihaan
lapsenselkään. Mutta pian repeytyy nahka ja suuret veriläiskät
purskahtavat esiin, loistaen valkealla iholla kuin tuntemattomat,
tulipunaiset kukat...
Sashkan heikontunut ruumis värisee ja vavahtelee, rinta kohoilee
rajusti ja koristen.
Hän tuntee hämärästi, että selkään kaadetaan kylmää vettä ja samassa
alkaa puistattaa kauheasti. Mutta uudestaan aletaan... Selkää
polttaa yhä ankarammin. Ooh, ne iskevätkin teräsruoskilla — jotka on
kuumennettu tulipunaisiksi... Ei, nyt ne alkavat pistellä tulisilla
rautapiikeillä... terävät kärjet työntyvät syvälle selkään...
Sashkasta tuntuu kuin kidutus olisi kestänyt jo tuntikausia, hän
rukoilee apua, kuolemaa — mutta ei mitään... Kaikki on niin hirmuista,
hän kärsii niin kovin — eikä se lopu milloinkaan...
Vihdoin on Sashka tuntevinaan, että Petrovitsh tarttuu hänen
kurkkuunsa, raahaa meren rannalle ja sitten alkaa hitaasti painaa
päätä veden alle... Hän tahtoisi huutaa, mutta huomaa: siten loppuu
vihdoinkin. Mutta yhtäkkiä hänen selkäänsä kaadetaan kiehuvaa vettä;
taas hän virkoaa ja jostakin korkealta kuuluu matala ääni:
— Sata!
Senjälkeen tuntee Sashka päällikön kammottavan äänen:
— Oletko vieläkin viaton?
Aivankuin kloroformiunessa kuulee Sashka kaikki, mutta ei voi
vastata... Taas valellaan hänen selkäänsä, hän muistaa kaikki ja on
menehtymäisillään tuskasta. Ja taas kuuluu päällikön voitonriemuinen
ääni:
— Ahaa — Siis vaikenet — tunnustat, ettet ole viaton. Minähän sanoin! —
Sashka muisti sen taukoamattoman kidutuksen, jonka oli täällä
viattomasti kärsinyt, tunsi, että nyt hänet murhataan näin hirmuisella
tavalla ja jokin ennen tuntematon kuohahti hänessä, täytti sielun ja
ruumiin polttavana, pakahduttavan suurena, karkoittaen uupumuksen,
tuskan ja pelon. Hän riuhtasi kahleitaan uskomattomalla voimalla, hänen
silmistään näytti pursuavan tulinen viha, uhka ja uhma ja hänen äänensä
kajahti läpitunkevan terävänä kuin pistoolinlaukaus:
— Minä olen viaton! Viaton!
Pyövelit hätkähtivät kuin nyrkiniskusta ja päällikkö vetäytyi
taaksepäin, niinkuin tuon sidotun uhriraukan katse olisi todella
polttanut. Mutta sitten kuului matala, petomainen murahdus, jota toiset
säestivät kuin sopimuksesta — ja Petrovitsch sieppasi kiireesti ruoskan
käteensä.
Kahta raivokkaammin alkavat siimat vinkua, Sashkan selkä oli
riekaleina ja veri... valuu punaisina viiruina alas kylkiä. Mutta yhä
paukahtelevat lyijynupit hentoja, teräviä kylkiluita vastaan joissa ei
näy lihan hiventä.
Mutta Sashka ei enää tiedä että häntä ruoskitaan... Hän luulee
makaavansa taas vsnkikopissa ja nyt se tiikeri on syöksynyt hänen
päälleen raadellen hänen selkäänsä terävillä kynsillään. Mutta hän ei
voi huutaakaan, se on niin painava, että hän on tukehtumaisillaan sen
alle...
Mutta lopulta Sashka huomaa, ettei olekaan kopissa, vaan vihreällä
kedolla ja ympärillä on paljon katsojia. Äiti, Ljuba ja Mitjakin
ovat siinä, mutta he eivät tunne, he vaan nauravat... Tiikeri alkaa
syödä häntä, pureskelee, pureskelee... kaivaa kuononsa syvälle hänen
selkäänsä ja imee verta... Eikä kukaan auta. Mitjakin osoittaa
häntä pienellä, valkealla sormellaan - ja taas rähähtää nauru...
Epätoivoisena ja kauhuissaan koettaa hän huutaa, ilmoittaa itsensä,
rukoilla äidiltä apua, pelastusta — mutta hänen kurkustaan ei tule enää
ääntä... Hän tahtoisi kuolla, hän rukoilee kuolemaa, mutta kuolemakaan
ei tule... Ja yhä raatelevat tiikerin hirvittävät hampaat, sen
tulikuuma hengitys polttaa hänen niskaansa — välillä se verenhimoisesti
muristen maiskuttelee hirmuista kitaansa...
Petrovitsh koetti toinnuttaa Sashkaa, mutta tämä pysyi velttona ja
elottomana kuin kuollut.
Silloin oli hän huomaavinaan että Sashka raotti silmiään — ja hän
miltei jähmettyi raivosta. Se uskalsi!
— Aukaise silmäsi! — sähisi hän läpitunkevasti. — Koira! Kuuletko!
Mutta Sashka ei liikahtanut. Petrovitsh alkoi vavista, hänen hampaansa
narskuivat kuin epätasaiset hammasrattaat, kun hän kiiluvin silmin
tuijotti tuota surkeata olentoa. Sitten hän yktäkkiä mörähti kuin peto
ja potkasi kaikin voimin Sashkan veristä kylkeä, kuului vaan omituinen
rouskahdus kun raudoitettu saappaan kärki upposi syvälle, katkaisten
kylkiluut.
Päällikkö rypisti ääneti kulmiaan, mutta kun Petrovitsh aikoi potkaista
uudestaan, komensi hän kolealla äänellä:
— Seis — pöllö! Ettekö ymmärrä, että hän voi kuolla — ennen... Vettä.
Petrovitsh näytti säpsähtävän tuollaisen vahingon mahdollisuudesta
ja alkoi hermostuneella kiireellä valella vedellä Sashkan päätä ja
päällikkö kysyi hitaasti:
— Vieläkö olet viaton?
Sashkan raadeltu ruumis kouristautui ja suu aukeni niinkuin hän olisi
alkanut oksentamaan. Sillä hän on olevinaan Intiassa — tiikerijahdissa,
niinkuin oli monasti kuvitellut. Mutta suuri tiikeri oli saanut
hänet kynsiinsä jo aamulla ja kiduttanut koko päivän... Se imi ensin
vähitellen veren, sitten se alkoi syödä pala palalta — mutta ei tapa,
ei tapa...! Ooh, hän kuulee huutoja, toverit tulevat apuun, mutta
tiikeri murahtaa, sieppaa Sashkan suuhunsa — ja taas hurjaa vauhtia
läpi tiheän viidakon... Pitkät piikit repelevät hänen ruumiinsa
riekaleiksi... Ooh — vihdoinkin! Ehkä hän jo kuolee: kaikki sekaantuu
niin kummallisesti, viidakko pimenee. Vai tuleeko yö...?
Sashkan ruumis alkoi taas suonenvedontapaisesti vavahdella, Petrovitsh
ravisti häntä olkapäästä ja kähisi katkonaisesti:
— Kuuletko! Uskallatko sinä teeskennellä! Sinä...
Hän vaikeni — Sashkan suusta purskahti punanen verivirta, ikäänkuin
vastaukseksi...
Päällikön himmeät kalansilmät tuijottivat uhria yhtä kylmästi kuin
ennenkin; mutta Petrovitshin kasvoissa kuvastuu voimaton viha, epätoivo
ja epämääräinen kauhu kun hän hiljaa, tolkuttomasti toistelee: —
Mitä... mitä... mitä...? Mutta Sashka on vaiti.. — Tiikeri on laskenut
hänet maahan, tarttunut kurkkuun... hän tukehtuu... Se on hyvä että
vihdoinkin loppuu kaikki... Nyt se puree yhteen hirmuiset hampaansa...
pimenee...