Vanha harmaapartainen mies istui yksin hienossa ruokasalissa, ja
silmäili väsyneesti aamulehteään. Vanha palvelija kaatoi hänelle
kahvia, kumarsi äänettömästi ja siirtyi seisomaan hänen tuolinsa taakse.
Hän pani sokeripalan kuppiin, hämmenteli sitä hitaasti ja sitten hörppi
hitaasti puolisen kuppia, jättäen lopun siihen.
Vanha palvelija rykäsi ja huomautti arasti ja huolestuneesti:
— Herra tohtori... suvaitkaa ottaa hiukan leipää... se on tuoreita...
— Onko posti tullut?
— Ei vielä, herra tohtori, — vastasi palvelija alakuloisesti.
Vanha mies nousi ja asteli heikoin askelin toiseen huoneeseen. Istui
pehmeään nojatuoliin ja sytytti sikaarin.
Hetken kuluttua hän nousi uudestaan, asteli ikkunan ääreen ja hänen
ryppyisissä kasvoissaan kuvastui tuskallinen, levoton odotus.
Hän hätkähti kuullessaan jostain kaukaa ovikellon äänen ja heti sen
jälkeen toi palvelija tarjottimella kirjeen ja paketin...
Hän sieppasi kirjeen, repi auki kuoren — vieras käsiala: »Arvoisa
herra». Hän heitti pois kirjeen.
Pienestä paketista tuli ensimmäisenä esiin silkkipaperikäärö; hän kääri
sen auki vapisevin sormin — ja sodassa olevan _poikansa kello_ tikitti
hänen kourassaan... Toisesta kääröstä ilmestyi valokuva, jossa _hän_
oli yhdessä morsiamensa kanssa... sitten sormus.
Hän hätkähtää; totuus työntyy tylsänä, jääkylmänä nuolena sydämeen...
Sikaari unohtui sammuneena hänen käteensä: hän muisti samanlaisen
syyspäivän kaksi vuotta sitten, jolloin hänen nuorin poikansa oli
tullut sisään ja hiukan arasti kysynyt, lähteekö sotaan vapaaehtoisena,
vai ei. Kun kaksi veljeä oli jo kaatunut, niin isä jäisi aivan yksin,
jos... Sentähden hänestä on väärin jättää isä yksin ja saa isä
ratkaista...
Vanha mies muistaa vieläkin äänensä valheellisen juhlallisuuden,
vastatessaan hitaasti:
— Mene poikani! Minun tähteni ei isänmaa saa kärsiä. Minulla ei saa
olla mitään, joka olisi isänmaata kalliimpi!
Poika punastui, katsahti häntä omituisesti ja lausui lyhyesti: Hyvä.
Kääntyi ja poistui hitain askelin.
Oo — hän olisi tahtonut silloin peruuttaa sanansa, pyytää, rukoilla,
ettei poika lähtisi — eikä kuitenkaan tehnyt sitä.
Ja seuraavana päivänä poika lähti.
Katumus se ei ole mitään sen kauhean tunteen rinnalla, jota hän
on siitä lähtien povessaan kantanut kuni myrkyllistä käärmettä, —
käärmettä, joka aina vähän ajan kuluttua puree paljasta ihoa eikä sen
myrkystä kuole, kituu vain...
Vanha mies oli kuin jähmettynyt, tunsi vain, miten kylmä hiki pusertui
suurina karpaloina hänen otsalleen ja päässä pyöri kaikki kohisevana
kaaoksena. Hämärästi käsitti hän jotain hirmuista tapahtuneen — mutta
mitä?
Kuin unessa katseli hän, miten ryppyiset, vapisevat sormet pitelivät
sormusta, jossa oli punainen kivi — ja alkoi taas muistaa... Tuo
kivi muistutti suurta veripisaraa — hänen vertansa. Ja hänelle tuli
tuskallinen mielikuva: _se värisee_... Niin, se eli vielä, se itki,
valitti, se toi hänen viimeisen tervehdyksensä... Se on hänen nuorta,
punaista vertansa...
— Miksi, _miksi_ minä silloin... kaksi vuotta sitten? — kuiskasi
hän äänettömästi ja tarttui tukkaansa. Sitten kuuli hän raskaan,
haavoitetun voihketta muistuttavan huokauksen — ja huomasikin
huokaisseensa itse; kaikki on niin epäselvää ja ahdistavaa kuin
tuskallisessa painajaisunessa.
— Mutta se suuri ja kiduttava ei ole unta — nuo esineet ovat
todellisia, eivätkä katoa... Hän rukoilee, että se olisi unta, mutta
ei, ei... Hän kuulee kadulta huutoja, vaunujen jyrinää... Joku huutelee
nauraen toiselle, kuuluu joku kirous... heleätä naurua... Ei... Onko se
siis totta? Onko hän...?
Ja aivankuin vastaukseksi itselleen kuiskaavat hänen vapisevat huulensa:
— Jumalani... jumalani ainoa poikani on kuollut... _kuollut_.
Mutta silloin on hän kuulevinaan jonkun vieraan, ilkkuvan äänen
kähisevän korvassaan:
— Entäs kaksi vuotta sitten...?
Vanha mies katsahtaa ympärilleen kuin mieletön. Silloin hän huomaa
käärössä poikansa muistikirjan — ja tarttuu siihen niinkuin hukkuva
hädässään... Hänen poikansa oli joka päivä kirjoittanut tärkeimmät
kokemuksensa ja tunnelmansa muistiin ja lähettänyt hänelle joka
sunnuntaiksi — jotta hän sai päivä päivältä seurata poikansa elämää.
Puolet kirjan lehdistä oli jo irroitettu: ne olivat täällä hänen
pöytälaatikossaan ja jatko oli nyt hänen vapisevissa käsissään,
kirjoitettuna _hänen_ kauniilla käsialallaan... Vanha isä tunsi
aivankuin epämääräistä toivoa alkaessaan lukea:
_Maanantaina 10 p:nä heinäk._
Rakas isä:
Olen vieläkin kenraalin kirjurin apulaisena ja olen niin iloinen, ettei
minun tarvitse mennä juoksuhautoihin — tänään minä vasta ensikerran sen
oikein tunsin.
Taistelu on jatkunut täällä jo kolme päivää yhtämittaa. Äsken kun
minun piti viedä eräs paperi kenraalin allekirjoitettavaksi ja olin
aukaisemaisillani sen maalaistuvan oven, jossa kenraali asuu, kuulin
kummallisen voihkauksen. Pysähdyin jännittyneenä ja kuulin hänen
vieraan, käheän kuiskauksensa:
— Poikani... poikani... Jumala, _miksi_ sen teit?
Kuului taas tuo voihkaisu ja se sattui sydämeeni kuni kylmä pistimen
kärki: kenraalin molemmat pojat olivat kaatuneet tänä aamuna — ja
minä muistin sinut, isä... Sentähden tuntuu niin hyvältä, että olen
täällä... Miten sinä kärsisitkään, jos jäisin sinne silvottuna,
muodottomana... Sinähän olet muutenkin niin yksin, rakas isä...
Luonnollisesti en itsekään tahtoisi kuolla, olenhan nuori, elämäni
kaikki vielä edessä... Ja kun _hän_ vielä — niin, kyllähän te
ymmärrätte, isä...
_Tiistaina 11 p:nä_.
Taistelu on päättynyt. Hyökkäys lopullisesti torjuttu. Suuri
vihollisjoukko tuli eristetyksi pääjoukosta ja sen täytyi antautua.
Ja minä olin äsken asemalla kun viimeisiä heistä sullottiin
rautatievaunuihin.
Pölyisellä ratapihalla oli kauhea helle. Pitkän tavaravaunurivin
ympärillä pyörivät ja häärivät hikiset, likaiset olennot
kuumeentapaiselia kiireellä ja savuisessa ilmassa risteili käheitä
käskyjä, haukkumasanoja, kirouksia...
Kenraali karautti roturatsuaan sinne tänne, jotta vaahto putoili sen
mustilta kyljiltä... Sitten seisautti sihteerinsä kohdalle ja kysyi
kolealla, aivankuin pidätetyllä voitonriemulla:
— Ovatko kaikki vaunuissa, herra kapteeni?
Kapteeni, jonka apulainen olen, läheni kiireesti ja vastasi kunniaa
tehden:
— Ovat, herra kenraali!
— Montako?
Kapteeni katsahti muistikirjaansa ja vastasi taas kunnioittavasti:
— Kaikkiaan 867, teidän ylhäisyytenne! Niistä on 105 vaarallisesti ja
264 lievemmin haavoittunutta; loput terveitä.
— Hyvä, — virkkoi kenraali hitaasti ja jotain epämääräistä,
pahanenteistä välähti taas hänen katseessaan. — Vihollisten lentokoneet
ovat särkeneet sillan — vankijunaa ei siis toistaiseksi voida lähettää.
Hankkikaa lujat lukot ja sulkekaa heti kaikki ovet.
Kapteeni katsahti neuvottomasti ympärilleen ja sitten sanoi arasti,
miltei kuiskaten:
— Teidän ylhäisyytenne... vaikeasti haavoittuneet...
Hän vaikeni, sillä kenraalin kasvot muuttuivat peloittavan näköisiksi.
Tuijottaen kapteenia silmiin, sinkautti hän pidätetystä raivosta
sähisevällä äänellä:
— _Lukot oviin!_
Kapteeni kalpeni ja hänen katseensa vaipui; kunniaa tehden sopersi hän
vapisevin äänin:
— Ymmärrän, herra kenraali...
Minä kuulin ja näin kaikki, sillä seisoin aivan vieressä ja minua
pelottaa — mieleeni tahtoo väkisin tunkeutua kamala aavistus...
Kenraalin pojat kaatuivat eilen... Ei — se ei ole mahdollista — se on
mahdotonta...
_Keskiviikkona_.
Istun vaunun alla ja kirjoitan tätä muistikirjaani. Auringon paahteessa
on mahdoton olla, helle on vielä hirveämpi kuin eilen. Ei ainoatakaan
tuulenhenkäystä, ei pilvenhattaraa taivaalla, hehkuva ilma vain
värisee, aivankuin avaruus olisi täynnä tulisena kiehuvaa lasimassaa.
Ratakiskot ovat tulikuumat. Hiekka polttaa jalkoja kenkien lävitse.
Kaikki näyttävät loppuun nääntyneiltä ja monet tuijottavat tylsin
verestävin silmin eteensä — aivankuin olisivat olleet pari viikkoa
yhtämittaa humalassa.
Eikä ole vettä.
Me olemme sentään ulkoilmassa — mutta vangit...? Ovia ei ole kertaakaan
aukaistu ja siellä he ovat kaikki, haavoittuneet, kuolevat, ja... Ei,
en uskalla ajatella... Sieltä kuuluu niin kamala meteli: jyskettä,
valituksia, rukouksia, korinaa... Ei, ei...
Ja kummallakin puolella on kasakkaosasto kuularuiskujen kanssa... Ei
voi mitään...
_Torstaina_.
Minä en tällä hetkellä käsitä paljo muuta kuin sen, että suuta
kirvelee ja kurkkua polttaa, ikäänkuin sieltä nousisi hiljainen tuuli.
Pitkällisen kuivuuden vaikutuksesta ei koko paikkakunnalla ole vettä;
eräässä suossa vielä löytyy sakeata, hyönteisistä kihisevää moskaa,
josta selittämällä on saatu vähän harmahtavaa nestettä — mutta eihän
siitä joukot saa. Ja helle tuntuu kiihtymistään kiihtyvän — nyt on
kovin vaikea hengittää. Ja kaiken lisäksi on vankivaunuista alkanut
kuulua sellaista, jota ihmiset eivät voi kauan kestää. Tänään jo
ryntäsi parikymmentä sotilasta aivankuin mielettöminä vaunuja kohden;
mutta kuularuiskut alkoivat heti säristä — ja heidät kannettiin kaikki
paareilla pois: hautaan...
Ooh — äsken menin vaunujen toiselle puolelle tuulen alle — ja olin
vähällä tukehtua, pyörtyä; sieltä tuli niin pöyristyttävä löyhkä.
Siellä tukehuttavassa kuumuudessa he kaikki viruvat yhteensullottuna:
kuolleet, haavoittuneet, kuolevat ja mielipuolet... Oh... Tuo korina
tunkeutui suoraan sydämeeni hyytävän kylmänä, värisyttävänä.
_Myöhemmin_.
Äsken tapahtui jotain odottamatonta ja kauhistuttavaa: vaunuista kuului
_naurua_ — ja se on lisääntynyt yhtämittaa. Tuo nauru on tuhat kertaa
kauheampaa kuin vihlovinkaan voihke ja tuskanhuudot — ja se yltyy, yhä,
yltyy...
Olen ollut täällä ratapihalla jo pitkän ajan mutta en voi poistua.
Minun _täytyy kuunnella_. Vaunuista kuuluu yhtenä kammottavana kuorona
matalaa, käheätä hörkötystä ja hohotusta, nääntynyttä uikutusta
ja pitkäveteistä, kimeätä ulvontaa ja vihlovia kiljahduksia. — Ne
tunkeutuvat ruumiin lävitse aivankuin jääkylmät, pitkät pistimet...
Herra jumalat Mitä, mitä tämä on...? Minä tunnen kauhean halun _yhtyä
tuohon nauruun... Herra auta, auta minua!_
_Perjantaina_.
Rakas isä!
Suo minulle anteeksi, minä olen muutaman kerran nauranut. Toverit
pelästyivät ja minä pelkään, että saan siitä jonkun rangaistuksen — en
voinut sille mitään! Nyt ovat toverinikin alkaneet nauraa; mutta minä
en enää — en naura enää!
_Lauantaina_.
Isä!
Minun täytyy kirjoittaa muutama rivi ja lähettää sinulle, vaikka
minulla on kuumeentapainen kiire. Sillä minulle on tapahtunut
yliluonnollinen onni — minulle on annettu elämän avain.
Minä taistelin kauan vastaan, vaikka vaunuista yhtämittaa kuului
iloinen nauru. Lopulta ilmestyi enkeli taivaasta ja sanoi: Sinä olet
valittu. _Naura!_ Minä täytin hänen käskynsä ja yhtäkkiä tunsin, miten
sydämeeni syöksähti ihana valo, nälkä, jano ja väsymys katosi kuin
pyyhkäistynä ja sanoin kuvaamaton riemu täytti koko vapisevan ruumiini.
Nyt ymmärsin, että se oli Saatana, joka oli estänyt minua totuudesta!
Oi, iloitse isä! Iloitse, että sinulla on sellainen poika! Ajattele:
vuosituhansia ovat ihmiskunnan suurimmat nerot uhranneet koko elämänsä
tuolle kysymykselle ja sen olen nyt minä ratkaissut! Minä olen keksinyt
elämän loimen salaisuuden.
Ja se on tämä: ihmiskunnan, kaikkien ihmisyksilöjen täytyy kehittyä
niin pitkälle kuin minä olen kehittynyt — että voi nauraa kaikelle;
tietää kaikki ja tuntea samaa, ääretöntä riemua kaikesta olevaisesta,
niinkuin minä ja muutamat valitut minun seurassani..
Tiedätkö, minä näin äsken taivaan — ja sen suunnaton, pyörryttävä
ilo oli tukehduttaa minut. Näetkös isä, se on niin kauhean suurta,
että se tuntui ensin mahdottomalta kestää, minä luulin kuolevani,
tukehtuvani. Mutta pian siihen totuin ja sitten vasta ymmärsin, että
olen kuolematon, suurin elävistä...
Niin, isä ja äiti, teitä palvellaan pian tuhansissa kirkoissa,
miljoonat kunnioittavat ja ylistävät teitä siitä, että olette minut
kasvattanut — että olette kasvattaneet Jumalan!
Jospa tietäisitte, miten äärettömän paljon onnea minun nauruni on
tuottanut! Samalla hetkellä haihtui kaikkien sotilasten jano ja nälkä,
haavoitetut paranivat ja noiden onnettomien tuska tuolla vaunuissa
muuttui sanomattomaksi riemuksi. He saivat palkan kärsimyksistään
— mutta vain _minun tähteni_. Ellen olisi nauranut, kituisivat he
vieläkin kauheissa kärsimyksissä!
Eikä siinä kyllin! Minä olen pelastanut koko _maailman_ kärsivät —
janoiset ja nälkäiset ovat vihdoinkin kylläisiä, viattomasti vangitut
vapaita ja kaikki, jotka tuskissa kiemurtelivat ja vaikeroivat,
murheessa itkivät — he tanssivat nyt riemusta ja nauravat, nauravat...
Tänään koettivat monet toverit taas mennä vaunuihin, yhteiseen
riemujuhlaan, mutta Saatanan valta oli vielä liian suuri — hänen
nuolensa kaatoivat heidät... Mutta se oli viimeinen kerta — pian hänen
valtansa loppuu! Ja minä tulen armotta rankaisemaan sen kauhistavat
rikokset!
_Sunnuntaina_.
Nyt on kaikki lopussa: tämä on hyvästijättöni.
En aavistanut sitä näin kamalaksi. Saatana tahtoi saattaa minut
häpeään, minä taistelin epätoivoisesti. Mutta se ponnisti viimeisetkin
voimansa — ja minä _jouduin tappiolle_.
Eilen olin suurin elävistä olennoista, lähin jumalasta — tänään
onnettomin kuolevaisista...
Ja se suunnaton onni, minkä olin kärsivälle maailmalle toimittanut —
sen pyyhkäisi Saatana paikalla pois tappioni jälkeen...
Kerron lyhyesti maailmalle miten se tapahtui.
Taivaallinen riemu vaunuissa kiihtyi niin valtavaksi, ettemme voineet
enää odottaa: tahdoimme yhtyä samaan iloon.
Käskin veljieni aukaista ovet ja sitten tulla ottamaan minut
riemukulussa. — Olin niin iloinen, etten voinut kävellä. Riemukkaasti
syöksyivät veljeni oville, mutta...
Niin, Saatanan nuolet vinkuivat ilmassa, veljiäni kaatui, kaatui...
Ja minulle tuli kamala aavistus, että viholliseni oli keksinyt jonkun
kavalan keinon. Kehoitin tovereita...
Mutta ei — emme päässeet... kaikki näytti olevan hukassa...
Silloin maailman lapset kuulivat hätämme, heidän silmänsä aukenivat
ja he hyökkäsivät kaikki avuksemme riemusta huutaen: vihdoin lukot
murrettiin, ovet aukaistiin...!
Tiesin _näkeväni taivaan_, jumalallinen voima täytti olentoni väkevänä,
huumaavana, se kohotti minut maasta: menin ensimmäiselle ovelle,
toiselle...
Voi, voi minua! — Voi Saatanan suurinta hirmutyötä! Luulin näkeväni
taivaan ja näinkin syvimmän helvetin... Samaan aikaan kun sotilaani
taistelivat, oli Saatana hirmuisella, pöyristyttävällä tavalla
surmannut enimmät puolet valituista. Voi, sitä näkyä — ei, en kerro...
Te kuolisitte isä, jos tietäisitte sen. Kamala löyhkä, mädäntyneet
jäsenet, mustuneet, matoiset ruumiit, korina, ulina, nauru, kaikki
tuntui tulvahtavan koskena vastaan... Ei — en voi elää! Hyvästi, isä!
_Myöhemmin_.
Oi isä, minun täytyy sittenkin kirjoittaa sinulle tappiostani, joka
äsken unohtui — sillä se on suurin mitä iankaikkisuuden alusta lähtien
on tapahtunut. Eihän Luciferin tappio ollut mitään minun tappioni
rinnalla: minähän olen _Saatanan voittama_! — Ooh, nyt se _pilkkaa
minua_!
Heti määräsi se vaunuihin laumoittain nauravia piruja. Ja tehdäkseen
tuskani tuhatkertaiseksi, koettavat he inhoittavalla määkinällään
matkia valittujen ihanaa ilonaurua — ja aina välillä viiltää ilmaa
ikäänkuin jonkun jättiläisorhin hirveä hirnunta: _Saatanan pilkkanauru_.
Nyt alkavat tappioni seuraukset näkyä: ilma on jo jähmettynyt ikäänkuin
kirkkaaksi hyytelöksi, sotilaat ovat tukehtua sitä hengittäessään...
Niin, nyt tiedän: Saatana _aikoo tukehduttaa koko ihmiskunnan_....
Nythän sillä on kaikki valta, kun se kerran minut voitti... Taivas
pimenee, aurinko näyttää punertuvan verenkarvaiseksi.
Oi jumala: jos sinä vielä kerran auttaisit, niin ehkä me _yhdessä_
voittaisimme Saatanan. Älä anna minun joutua häpeään — sinähän itse
minut korotit!
Ei — hänkin on minut hyljännyt: minun täytyy vain voimattomana
katsella, kun ihmiset vähitellen tukehtuvat, kiemurtelevat...
Aurinko on jo mustansinisten länttien peitossa — aivankuin
jättiläissuuri, verintahrattu, mädäntynyt maksa; kuu muistuttaa
karvasäkkiä... tähdet sammuvat taivaalla, putoilevat... Nyt juuri
putosi eräs Saharan kohdalle, puhkasi pinnan, syöksyen suoraan maan
sisuksiin ja koko Pohjois-Afrika on nyt äärettömän tulivuoren aukkona
— tänne asti kuuluu tulen kohina... Tähden iskusta luiskahti maa pois
radaltaan, kiitää nyt avaruudessa yhä kiihtyvällä vauhdilla... Ohi
tuhansien tähtien, halki tuntemattomien aurinkokuntien. Ja pyörii,
pyörii...
Jumala — minä kiitän sinua, että annoit minun järkeni vielä kerran
leimahtaa, keksiä nerokkaan suunnitelman, jottei minun tarvitse
tukehtua: ammun kuulan sydämeeni! Hyvästi isä!
Kauhea kiire: täytyy saada tämä postiin ennenkuin maailma häviää...
Ooh... Nyt ei ole enää muita eläviä olentoja kuin minä... Musta aurinko
putoo alaspäin suoraan minua kohden ja sen jälessä kymmenittäin sinisiä
tähtiä... Ne suurenevat kammottavan nopeasti... pusertaen ilman
kivikovaksi... En voi enää... lähden...»
»K. H.
Poikanne ystävänä ja yliopistotoverina lähetän teille tämän
muistikirjan, jonka hän itse on sulkenut. Liitän samaan yhteyteen
myöskin hänen kellonsa, sormuksensa ja medaljongin valokuvineen.
Nämä rakkaat muistot tuovat teille sanoittakin surusanoman. Mutta te
kyllä kestätte ja kannatte sen pystypäisenä, sillä teillä on niin
paljon, josta voitte olla ylpeä.
Ensiksi siitä, että teillä on tuollainen poika; toiseksi, että olette
uhrannut hänet isänmaalle, antanut rakkaimman, mitä teillä oli: ainoan
jälelläolevan poikanne. Kolmanneksi saatte ylpeillä siitä, että hän
on saavuttanut ihanimman kuoleman, mikä ihmisen osaksi saattaa tulla:
sankarikuoleman taistelussa vihollista vastaan — _isänmaan puolesta_.
Hänet oli löydetty kentältä jalo sydämensä lävistettynä... Toisin ei
hän saattanutkaan kuolla. Sen urhoollisempaa soturia, parempaa toveria
ei voi löytää. Hänen nimensä tulee toisten sankarinimien mukana
säilymään isänmaan ylpeytenä, kunniana ja...»
Kirje putoaa vanhan miehen kädestä lattialle. Hän istuu siinä kuin
jähmettyneenä, aivankuin jokin salaperäinen kylmyys olisi jäädyttänyt
koko ruumiin...
Silloin tuntuu hänen sydämensä taas vavahtavan: hän on taas kuulevinaan
ilkeän, sähisevän kuiskauksen:
— Mutta... entäs kaksi vuotta sitten...?
— Vaikene... _vaikene_! — änkyttää vanhus vaalein, vapisevin huulin.
Vanha mies istuu kauan pehmeässä nojatuolissa liikkumattomana samassa
asennossa, sama sammunut sikaari suussa ja pitkä elämä kiitää nopeana
kuvasarjana hänen sielunsa silmien editse. Hän on menettänyt elämässä
niin paljon: vaimonsa, kuusi poikaansa, yhden toisensa jälkeen —
mutta hän ei koskaan ollut tuntenut sellaista tuskaa, kuin nyt, ei
milloinkaan kärsinyt niin kovin... Sillä tämä oli _viimeinen — hänellä
ei ole enää ketään_... Hän ei itke, ei valita, eikä repele tukkaansa
— harmaa pää vain on vaipunut rinnalle hervottomana. Nuo ryppyiset,
kumartuneet kasvot himmeine, tuijottavine silmineen, näyttävät
jähmettyneen sanomattomaan suruun ja epätoivoon, — niinkuin kuolleen
kasvoille joskus jää erityinen ilme, muistuttamaan vainajan viime
ajatuksesta.
Ja noissa vanhoissa kasvoissa kuvastuu vain yksi ajatus, yksi tunne
— yhtä tuskallisena ja jähmettyneenä kuin kuoleman hyisen kouran
painamana. Sillä se on hänelle surullisempi ja tuskallisempi kuolemaa,
pelottavampi kuin iankaikkisuus. Se kaikuu hänen korvissaan taukoamatta
kuni hautakellojen kumina:
— _Yksin, yksin_.
— _Kaksi vuotta!_ — kuuluu jostakin saatanallinen sähähdys.
Vanha mies vavahtaa kuin kuolettavan kuulan sattuessa. Horjuen astelee
hän toiseen huoneeseen ja palaa hetken kuluttua pistooli kädessään.
Hän katsahtaa arasti ympärilleen ja istuutuu uudestaan. Hänen
vapiseva kätensä kohoaa hitaasti, hän pidättää henkeään kuin odottaen
jotakin — ja kauhea, kiduttava jännitys kuvastuu hänen vanhoilla,
kuolemankalpeilla kasvoillaan...