Kuinka Lallin on vaikea osata pilkkuun. Merikö vai järvi,
kookospähkinäkö vai saari. Ihmemaa meren pohjalla. Haikala nielee
Villin. Lallin suru ja musta sika lohduttajana. Sian viisaus. Ihana
maa. Siivekkäitä sotilaita. Antarktis. Raakalaiset saapuvat. Lallin
pako. Ihmissyöjät osoittautuvatkin olevansa siansyöjiä. Kauhea
rajumyrsky.
Lalli oli mielestään parantumaton hutilus, kun hän herätessään huomasi,
että hän oli hukannut nahkapussin timantteineen, aivan niinkuin hän
edellisellä kerralla oli kadottanut kultamaljakon. -- Miten saattoi hän
olla sellainen kömpelö köntys? Äiti olisi toki tullut niin iloiseksi,
jos hän olisi saanut sellaisen kauniin kiven, ja isä olisi varmastikin
voinut ostaa sen saaristossa olevan huvilan, joka hänen mielestään nyt
oli aivan liian kallis, ja kuitenkin olisi jäänyt riittävän paljon
tähteeksi poloisten Austraalian neekerien auttamiseksi. Kaikki tuo oli
niin harmittavaa, ettei Lallia laisinkaan haluttanut kertoa
vanhemmillensa matkoistaan, vaikka hän muuten oli aikonut kertoa niistä
juuri tänään. Hänen täytyi vielä tehdä pari yritystä. Ehkäpä hänen
sittenkin onnistuisi tuoda mukanaan jotakin kallisarvoista.
Hän tutki uudelleen karttapalloansa. Hän oli jo käynyt tärkeimmissä
maanosissa, mutta toisaalta Aasian ja Austraalian sekä toisaalta
edellisten ja Ameriikan välillä levisi mahtava Tyynimeri ja kun hän
tarkemmin katseli, näki hän tässä meressä lukemattoman joukon suuria ja
pieniä saaria useimmiten jakautuneina erinimisiin ryhmiin.
Karttapallolla tämän saarimaailman nimenä oli Polyneesia. Kaikki nämä
pienet pilkut näyttivät niin kummallisilta hajallaan sinisessä
valtameressä, että Lallia kovasti halutti nähdä, millaisilta ne
todellisuudessa näyttivät. Hänestä tuntui kuitenkin varsin vaikealta
hypätessään halki avaruuden osua oikeaan pilkkuun, sillä saaret olivat
kaikki niin pieniä, että oli vaikeata edeltäkäsin laskea, mihin niistä
hän maapallon pyöriessä putoaisi.
Kun hän sitten illalla istui hiljaisessa lastenkamarissa ja näki
vähäisen auringon valaisevan pieniä saaria, ei hän voinut kuitenkaan
vastustaa kiusausta, vaan houkutteli Villin keittiöstä, missä se oli
kiivennyt yötilalleen lämpimälle liedelle. Sitten hän otti tarkan
suunnan ja koetti ottaa huomioon pallon pyörähdyksen, jottei hyppäisi
ohitse.
-- Uskallammeko me, Villi, -- kysyi hän ja osoitti valitsemaansa pientä
pistettä.
-- M-jaa, vastasi Villi, kyyristyneenä hyppäämään pyörivälle
maapallolle.
Sitten he lentää suhahtivat ilman halki.
Mutta sittenkin hän oli ollut typerä antautuessaan niin uhkarohkeaan
yritykseen. Pää edellä hän sukelsi syvään veteen, joka maistui hirveän
suolaiselta kun sitä sai suuhunsa. Hän osasi tosin vähän uida, mutta
vaikea oli hänen sittenkin päästä pinnalle kauheasta syvyydestä, mihin
hän oli vajonnut.
Pintaan kohottuaan hän karisti veden silmistään ja katseli ympärilleen.
Hänen vieressään Villi polskutteli ja pärskytteli suolavettä suustaan
ja sieraimistaan.
-- Mikähän soma valtameri tämä olikaan? -- ajatteli Lalli. -- Sehän
näytti vain aivan pieneltä pyöreältä sisäjärveltä, jota ympäröivät joka
puolella huojuvia palmuja kasvavat rannat. Hän oli pudonnut melkein
keskelle tätä järveä. Ei suinkaan se voinut olla Tyyni valtameri! Tyyni
se kyllä oli, sillä vain pienet, kimaltelevat laineet panivat
vedenkalvon väreilemään, paitsi eräällä taholla, missä pitkät mainingit
hiljaa vyöryivät ja vähitellen asettuivat ehtiessään matkan päähän
rannasta. -- Mutta missä olivat nuo pienet pisteet, jotka hän oli
huomannut karttapallolla? Vedessä kellui tosiaankin jotain, ja hän oli
aivan sellaisen mustan pisteen läheisyydessä, mutta eihän se saattanut
olla saari, jota kohti hän oli hypännyt. Eihän karttapallolle voinut
olla merkittynä tuollaisia mitättömiä täpliä. Silloinhan voitiin yhtä
hyvin piirtää hänen kiikkuhevosensakin karttapallolle.
Hän ui muutaman vetäisyn verran tuota tummaa esinettä kohti ja huomasi
silloin, että se olikin iso kookospähkinä, joka kellui vedenpinnalla.
Hän työnsi sen allensa ja huomasi silloin, että nyt oli paljon helpompi
uida, sillä iso pähkinä kannatti häntä vedenpinnalla.
Vähän matkan päässä hänestä uiskenteli kokonainen puunrunko laineiden
loiskahdellessa sitä vastaan. Sille oli hänen päästävä voidakseen vielä
paremmin pysytellä pinnalla. Hän teki vielä muutaman vetäisyn ja sai
kiinni rungosta juuri ennenkuin hänen voimansa pettivät. Myöskin Villi
kiipesi rungolle märkänä ja nolona.
-- Huh sentään, -- sanoi Villi, -- tästä minä en lainkaan pidä. Vesihän
on niin suolaista, ettei sitä voi edes nuolemalla päältänsä karistaa.
Samassa pyörähti runko taaskin, ja Villi pudota molskahti pää edellä
uudestaan veteen. Lalli nauroi, niin että hänen kätensä olivat vähällä
luiskahtaa irti, ja hän sai suunsa suolavettä yhtä täyteen kuin
Villikin. Häntä ei laisinkaan peloittanut täällä haaleassa vedessä,
joka oli yhtä kirkasta ja läpikuultavaa kuin ilma pään päällä. Hän
koetti parisen kertaa päästä kahareisin puunrungolle, mutta joka kerran
kiepsahti se ympäri, ja Villi-rukka, joka hädintuskin oli päässyt
vedestä, vierähti takaisin aaltoihin toruen ja nurkuen. Vihdoin viimein
hän päätti vain pysytellä kiinni rungossa ja samalla pitää sitä
tasapainossa, niin että Villi sai olla kuivilla.
-- En minä vain pidä vedestä, -- sanoi Villi, sittenkun he olivat
hetkisen ajautuneet maata kohti, -- mutta tuolla pohjassa on sellaisia
kauniita nähtäviä, etten osaa oikein suuttuakaan. Katsoppa vain!
Kun Lalli katsahti veteen, valtasi hänet hämmästys ja ihmettely. Hän
saattoi nähdä aivan tuon pienen järven pohjaan, vaikka se oli varsin
syvä, ja pohja näytti hänestä aivan ihmeelliseltä satumaailmalta.
Siellä levisi oksiansa joka taholle levittelevistä kummallisista puista
muodostunut metsä, ja puiden oksilla kasvoi kirjavia kukkia, joiden
terälehdet hiljaa liikkuivat tai kokonaan katosivat oksan sisään, kun
joku kala tai muu eläin lähestyi niitä. Näiden puiden oksille nousivat
kalaparvet kuin koreat linnut ja perhoset, ja pohjalla vilisi muita
eläviä olentoja, jotka usein olivat mitä eriskummallisinta muotoa ja
väriä. Jotkut niistä muistuttivat kukkia, toiset sieniä tai
hämähäkkejä. Merikravut kiitivät kylki edellä, simpukat ryömivät
hitaasti eteenpäin, ja meritähdet ja mustekalat ojentelivat pitkiä
lonkeroitaan tavoitellen saalista. Kaikki näytti niin salaperäiseltä,
että Lallin melkein teki mieli laskeutua pohjaan ja lähteä
huvikävelylle näihin metsiin.
Hitaasti kuljetti aallokko puunrunkoa valkeata hiekkarantaa kohti.
Lallilla oli hyvästi aikaa tarkastella syvyyksien eläinmaailmaa, ja
Villikin oli siitä sangen huvitettu ja sitä halutti hypätä pohjaan
pyydystämään ohikiitäviä merikrapuja. He olivat jo tulleet varsin
lähelle maata, kun Lalli silmäillessään taakseen näki kauhean suuren
kalan, jolla oli kita täynnä sahamaisia ja teräviä hampaita ja jonka
selkäevä oli uhkaavasti kohollaan kuin iskuun nostettu miekka. Se kiiti
heidän perästään arvatenkin aikoen hyökätä heidän kimppuunsa, ja Lalli
tajusi heti, että sen täytyi olla haikala. Hän ymmärsi olevansa
mennyttä miestä, sillä hän ei voinut päästä maihin ennenkuin haikala
hänet saavuttaisi, ja hän parkaisi kauhusta.
Samassa teki Villi valtavan loikkauksen puunrungolta ja pudota
molskahti veteen Lallin ja haikalan väliin. Kauhuissaan irroitti Lalli
otteensa ja ui maihin ponnistellen epätoivon vimmalla, kunnes hänen
jalkansa tapasivat pohjaan ja hän voi kahlata maihin lämpimien
maininkien häntä huuhtoessa.
Kun hän oli tullut kuiville, etsivät hänen silmänsä Villiä, mutta
missään ei sitä näkynyt vilaukseltakaan. Sen sijaan hän näki kappaleen
matkan päässä rannasta haikalan uhkaavasti kohotetun evän. Ilmeistä
oli, että Villi oli pannut henkensä alttiiksi pelastaakseen hänet.
Silloin heittäytyi Lalli epätoivoissaan rannan valkealle,
kimaltelevalle hiekalle, jota peittivät mitä kauneimmat simpukankuoret
ja vedenalaisesta metsästä ilmeisesti irtautuneet rahtuset. Hän itki
niin katkerasti, että hänen sydämensä oli pakahtua. Olihan hirveää,
että Villin, hänen parhaan ystävänsä täytyi uhrata henkensä
pelastaakseen hänet. Mitä nyt sanoisivatkaan isä ja äiti, kun hän
täältä tulisi kotiin ilman Villiä? Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka paljon
hän oli pitänyt ystävästänsä ja kuinka paljosta hänen oli tätä
kiittäminen.
-- Röh, röh, -- kuului hänen korviinsa kummallisen tutunomainen ääni.
-- Mitä sinä siinä olet pitkälläsi ulvomassa, poika? Tämä on oivallinen
paikka, eikä sinun ole syytä valitella tänne joutumistasi.
Lalli katsahti ylös, ja hänen vieressään seisoi suuri, musta sika
tirkistellen häneen pienillä silmillään puolittain ystävällisesti,
puolittain halveksivasti.
Silloin Lalli kertoi kyynelsilmin Villin sankarikuolemasta.
-- Äh, -- röhkäisi sika kevyesti. -- Sinä et näy lainkaan tuntevan
kissoja. Etkös tiedä, että kissalla on yhdeksän henkeä ja ettei ole
niinkään helppoa riistää niitä kaikkia yhdellä kertaa. Sitäpaitsi ei
koskaan ole tapahtunut, että kissa olisi uhrannut henkensä herransa
puolesta, niinkuin ylen herkkämieliset koirat voivat tehdä. Tässä on
juoni kysymyksessä, ja voit olla varma siitä, että pian tapaat sen
taas. Jollei sillä muuta keinoa ole, raapii se reiän haikalan vatsaan
ja ryömii ulos.
Sika puhui sellaisella varmuudella, että Lalli antoi sen vakuutuksen
jonkun verran vaikuttaa itseensä, ja hänen kyynelensä lakkasivat
vuotamasta.
-- Niinkö todella luulet? -- kysyi hän. -- Ehkä on parasta, että menen
katsomaan, onko hän päässyt maihin jossakin muualla. Mutta mihin
merkilliseen paikkaan minä olen oikeastaan tullut?
-- Tämä on korallisaari, jos tiedät mikä sellainen on, -- vastasi sika
rikkiviisaasti. -- Tämä saari on ehkä miljoonien vuosien kuluessa
syntynyt sellaisista pienistä eläimistä, jotka muodostavat ikäänkuin
metsiä merenpohjalle. Jokainen puu on monen miljoonan sellaisen eläimen
muodostama yhteiskunta, jossa jokainen eläin kokoaa kalkkikuoren
ympärillensä, ja kun se kuolee, niin sen sijalle tulee toinen; sillä
tavalla kasvavat puut kuin todellisessa metsässä. Ne eivät ylene veden
pintaan asti, mutta merenpohja kohoaa monissa paikoin, niin että ne
siten saavuttavat vedenpinnan. Silloin aallot murtavat niitä ja
heittävät läjään riutoiksi, jotka vihdoin kohoavat vedenpinnan
yläpuolelle ja joilla kasvit vähitellen alkavat viihtyä ja vihannoida,
kunnes muodostuu saaria samanlaisia kuin tämä. Tämä on rengasmainen ja
sen keskellä on järvi, jonka vain kapea väylä yhdistää mereen, mutta on
olemassa toisenkin muotoisia saaria.
-- Mutta miten sinä, joka olet vain sika, tiedät tämän kaiken, -- kysyi
Lalli hämmästyneenä ja epäluuloisena.
-- Huh, -- vastasi sika loukkaantumatta, -- siat tietävät paljon
enemmän kuin mitä luullaan. Oppii paljon, kun käy kärsällään tonkimassa
liejua, ja kun makaa sulattamassa ruokaansa, niin on hyvää aikaa
miettiä maailman menoa, ja tapaa sitä aina väliin toisiakin, jotka
jotakin tietävät. Linnut esimerkiksi tietävät paljon, sillä ne
lentelevät kaikkialla ja lörpöttelevät jokaisen kanssa, jonka tapaavat,
ja toiset niistä elävät myöskin hyvin kauan, papukaijat muun muassa, ja
ne ovat kertoneet minulle koko joukon juttuja, mutta paljon olen
myöskin itse tehnyt havaintoja.
Lalliin oli sian viisaus tehnyt kerrassaan valtavan vaikutuksen, ja
samalla yhä enemmän vahvistui hänen uskonsa, ettei Villi toki voinut
olla kuollut. Hänen täytyi heti lähteä tutkimusmatkalle ympäri saarta
löytääkseen jos mahdollista ystävänsä.
-- Mutta miten sinä olet tullut tänne saarelle, -- kysyi hän epäluulon
kipinä mielessään.
-- Oh, minä olen uudisasukas, -- vastasi sika rauhallisesti, -- eli
ehkä oikeammin sanoen isoisäni isoisä oli sellainen. Kun muudan laiva
kerran purjehti tämän saaren ohitse, nousivat merimiehet maihin
etsimään juomavettä, ja silloin laskivat he esivanhempani maihin
kansoittamaan saarta. Luulenpa niiden ajatelleen, että toiset laivat
vastaisuudessa saisivat läskiä näiden jälkeläisistä. No niin, moniaita
meistä lienee jo ammuttu, mutta ei ole niinkään helppoa tavoitella
meitä tiheikössä, eikä tänne usein laivoja tulekaan. Saari on
todellinen paratiisi, eikä meidän ole syytä valittaa kohtaloamme.
Lalli pyysi sikaa kanssaan etsimään kissaa, ja vähän hangoiteltuaan ja
päiviteltyään kuumuutta seurasi sika mukana. Näkinkenkäin peittämältä
rannikolta he tulivat ensin tiheään pensaikkoon, joka seppeleen tavoin
reunusti saaren sisässä kasvavaa upeaa palmumetsää. Sika näkyi hyvin
tuntevan eri hedelmien laadun. Se näytti Lallille, kuinka suuret
kookospähkinät oli avattava ja kuinka saattoi juoda niitten maitomaisen
nesteen. Se opetti häntä tuntemaan ison joukon virvoittavia ja
maukkaita hedelmiä ja selitti, kuinka leipäpuun hedelmiä voi paistaa
tuhkassa, vaikkakin se omasta puolestaan mieluimmin söi ne
sellaisinaan.
Saaren lintumaailma oli mitä kirjavin. Siellä oli papukaijoja, joita
Lalli jo ennestään tunsi, mutta myöskin muita lintuja, joista toisilla
oli hyvin loistava höyhenpuku. Kaikki ne syytivät suustansa nenäkkäitä
ja julkeita sanoja Lallille ja sialle, mutta vastaukseksi sika vain
röhkäisi halveksivasti.
Lalli huomasi kohta, että sika oli puhunut totta kaikessa mikä saarta
koski. Tämä ympäröi aivankuin kiehkurana pientä järveä ja oli
todellinen paratiisi täynnä ihania puita ja pensaita. Kun he tulivat
saaren toiselle rannalle, erottivat he kaukana taivaanrannalla kaksi
muuta saarta, jotka kuvastuivat syvänsiniseen tyyneen mereen. Kaikki
oli niin kaunista, että hän kernaasti olisi vanhempineen tahtonut tulla
sinne asumaan. Ilma oli niin lauhkea ja miellyttävä, kukat tuoksuivat
ja kypsät hedelmät putosivat puiden oksilta hänen jalkoihinsa, ja
niillä saattoi hän sammuttaa janonsa ja tyydyttää nälkänsä. Vaikka meri
näyttikin aivan tyyneltä, näki hän kuitenkin pitkien, tasaisten
maininkien hitaasti vyöryvän sen pinnalla. Hän näki tällä suunnalla
lukuisten koralliriuttojen kohoavan vedestä, ja kun mainingit
kohtasivat riuttoja, räiskähti valkeata vaahtoa korkealle. Eräällä
riutalla hän näki omituisen näyn. Komppania sotamiehiä upseerit
etunenässä marssi hitaasti riuttaa pitkin. -- Miten kummalla ne olivat
saattaneet päästä sinne ja mitä ne tekivät tuolla autiolla riutalla?
Hän tiedusti sialta, mutta tämä vain nauroi.
-- Huuda heille, niin saat nähdä, -- sanoi se.
Ja Lalli huusi, ja ikäänkuin komennosta heittäytyi koko komppania
veteen ja ui nopeasti salmen poikki saarelle. Niinkuin mitkäkin somat
pikku peikot ne nousivat rannikolle ja kiipesivät maihin. Lalli näki
silloin, että ne olivat lintuja eivätkä ihmisiä.
Maihin tultua asettuivat ne jälleen riviin, ja muuan niistä astui esiin
ja piti pitkän koreasanaisen ja ylevämielisen tervehdyspuheen, jossa
hän lausui Lallin tervetulleeksi saarelle. He, pingviinit, tekivät
voitavansa saadakseen hänen oleskelunsa saarella viihtyisäksi. Puheensa
lopetettuaan lintu kumarsi juhlallisesti kaikkiin ilmansuuntiin.
Tuo kaikki oli niin somaa, että Lallilla oli hyvä halu nauraa, mutta
hän ei uskaltanut loukata lintuja, vaan kiitti sen sijaan heitä heidän
ystävällisyydestään niin kohteliaasti kuin voi.
Nyt hajaantui komppania leikkimään rannikolle, sillä välin kuin
muutamat pingviini-vanhukset puhelivat Lallin kanssa. Sika oli jo
nukahtanut leipäpuun siimekseen. He kysyivät Lallilta, kuinka hän oli
sinne tullut ja mitä hän halusi, ja Lalli kertoi heille käynneistään
maailman eri puolilla.
-- Nyt luulen käyneeni kaikissa maanosissa, -- lopetti hän, -- ja nytpä
tahdon kertoa äidille ja isälle, mitä olen kokenut. Sehän minun on
muutenkin tehtävä selittääkseni, minne Villi-parka on joutunut.
-- Et sinä ole vielä kaikkia maanosia nähnyt, -- väitti muudan vanha
pingviini joukosta. -- Tuolla kaukana etelässä on on vielä maanosa
nimeltä Antarktis. Meillä on siellä asuvia sukulaisia, toisia
pingviinejä, ja he ovat kertoneet meille siitä maasta. En luule
kuitenkaan kannattavan yrittää sinne, sillä koko maa on jään ja lumen
peitossa. Se ulottuu aina etelänapaan asti, ja siellä on niin
hirvittävän kylmä, ettei siellä ole muita eläviä olentoja kuin
pingviinejä, jotka asuvat vain rannikolla. Sydän jäätyisi rinnassasi
siellä, ja moni matkustaja, joka on koettanut tunkeutua sen sisäosiin,
on saanut surkean kuoleman. Parasta on, että pysyt täällä, missä on
kaunista ja lämmintä.
-- Raakalaisia tulee, -- huusi äkkiä eräs pingviineistä.
Sika heräsi makeasta unestaan ja hypähti kauhusta korkealle ilmaan.
-- Missä, missä? -- vinkui se.
-- Tuolla, -- vastasi pingviini ja osoitti nokallaan merelle päin,
missä Lalli keksi kolme mustaa pistettä, jotka nopeasti lähestyivät. Ne
olivat varmaan villien kanootteja, joista hän oli lukenut Robinson
Crusoesta.
Sika syöksyi suinpäin metsään huutaen Lallille, että hän koettaisi
pelastautua miten parhaiten taitaisi. Pingviinit sukelsivat nopeasti
mereen. Raakalaisethan olivat ihmissyöjiä ja söisivät hänet suuhunsa,
jos saisivat hänet kiinni. Hän juoksi sian perästä metsään, mutta hänen
oli mahdotonta seurata sitä tiheässä viidakossa, ja hän huomasi pian
jääneensä yksin, hengästyneenä ja vapisevana.
Kotvan aikaa juostuaan umpimähkään tuli hän taas rannalle, ja aivan
metsän laidassa aukeni korallikalliossa pieni luola. Sinne hän juoksi
ja piilottautui hiljaa perimmäiseen soppeen. Hän koetti pysytellä niin
hiljaa kuin mahdollista ja viimein hän nukahti, mutta läheltä ammuttu
laukaus herätti hänet, jotta hän kavahti pystyyn kauhuissaan.
Kuitenkaan hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan katseli ulos luolan
ovelta.
Silloin näki hän raakalais-joukon tulevan metsästä ja kantavan
selässään polttopuita. Useimmat niistä olivat melkein alastomat,
vyötäisten kohdalle vain oli kierretty vaatekaistale, mutta muuten ne
eivät näyttäneetkään niin kauheilta kuin hän oli odottanut. Niillä oli
tosin tumma suklaanvärinen iho, mutta heidän kasvonsa eivät hänestä
näyttäneet julmilta, vaan pikemmin iloisilta ja vilkkailta.
He sytyttivät nyt ison nuotiotulen rannalle, ja kohta tuli muita
raakalaisia kantaen raskasta ruumista, johon Lalli ei uskaltanut
katsoa. Se oli varmaankin se vanki, joka syötäisiin.
Samassa oli kai joku raakalaisista huomannut Lallin, sillä hän hypähti
pystyyn ja kiiruhti luolan ovelle.
Kovasti itkien pakeni Lalli pimeimpään soppeen, mutta se oli myöhäistä,
ja pian tavoittelivat raakalaisen kädet häntä.
-- Älkää minua tappako, -- rukoili Lalli tuskaisesti. Silloin naurahti
raakalainen hyväntahtoisesti.
-- En ole aikonut sitä tehdäkään, pikku herra -- sanoi hän
ystävällisesti. -- Sinun on tultava ottamaan osaa ateriaamme. Kuinka
olet joutunut yksin olemaan tällä saarella?
-- En minä tahdo ihmisenlihaa, vaikeroi Lalli.
Silloin pani raakalainen kädet puuskaan ja nauroi, niin että vatsa
hypähteli.
-- Enkä minäkään, -- sanoi hän, -- mutta minä pidän paljon
sianpaistista. Sitä me voimmekin tarjota sinulle, sillä olemme
juur'ikään ampuneet sian.
Lalli nousi istumaan ja katsoi hämmästyneenä raakalaiseen. Todellakin
tämä näytti hyväntahtoiselta ja iloiselta, ja Lallissa heräsi luottamus
häntä kohtaan, niin että hän seurasi häntä toisten luo. Iloinen näky
kohtasi häntä tuolla tulien ääressä. Raakalaiset olivat pystyttäneet
jonkinlaisen paistinvartaan tulen yläpuolelle, ja vartaassa paistoivat
he suuria läskiviipaleita, jotka tuoksuivat kovin hyvälle. Osa heistä
lepäsi hiekalla, toisten tanssiessa ja laulaessa. Lallista tuntui, kuin
olisi hän ennen kuullutkin muutamia lauluista. Ne eivät tuntuneet
lainkaan niin hurjilta, ja moniaat naiset, jotka olivat tulleet mukaan
saarelle, istuivat erillään toisista ja lauloivat virrentapaisia
lauluja. Kaikki raakalaiset olivat hyvin ystävällisiä Lallia kohtaan,
ja kun hän ei mitenkään voinut maistaa läskiä, se kun saattoi olla
peräisin hänen ystävästään mustasta siasta, niin paistoivat he hänelle
kalaa ja leipäpuun hedelmää. He kertoivat hänelle, että kaikki
raakalaisheimot olivat jo kristityt, mutta että heidän lukumääränsä
alituisesti väheni, kun he olivat alkaneet kärsiä valkoihoisten
taudeista. Itse he asuivat toisilla saarilla, jotka Lalli oli nähnyt
taivaanrannalla, mutta olivat tulleet tälle puolen sikoja metsästämään.
Äkkiä syntyi suurta levottomuutta raakalaisten keskuudessa, ja se
osoittelivat hätääntyneinä merelle päin. Lalli näki silloin kapean
mustan pilvenhattaran nousevan taivaanrannalle. Se kasvoi varsin
nopeasti, ja ennen pitkää oli puoli taivaankantta mustana, ja
häikäisevät salamat seurasivat toinen toistaan tuossa hirveässä
pimeydessä, sillä välin kuin ukkonen jyrisi uhkaavasti, aivankuin
raskaita tykkejä olisi kuljetettu kumisevaa siltaa pitkin.
Raakalaiset pakenivat puiden suojaan, mutta Lallin äiti oli opettanut,
ettei ukkosilmalla koskaan pitäisi hakea puun alta turvaa, ja hän jäi
rohkeasti avoimelle rannalle. Silloin näki hän kuohuvan vaahtoharjan
nousevan tyvenellä merellä, se läheni lähenemistään, ja pian sattui
häneen niin kova tuulenpuuska, että se paiskasi hänet maahan. UIvoen ja
vonkuen kulki tuuli hänen ylitseen, ja hän kuuli metsän ryskävän ja
kaikuvan, kun puut syöksyivät maahan rajuilman raivotessa. Vaivoin
nousi hän pystyyn, mutta silloin tarttui tuuli häneen toistamiseen
sellaisella voimalla, että hän kohosi maasta ja paiskautui avaruuteen
eteenpäin kiitävän ukkospilven ohitse. Oltuaan melkein tunnotonna tuli
hän tajuihinsa hiljaisen lastenkamarin sohvalla ja ryömi vavisten
vuoteeseen.