Ylhäistä sukua. Ilkeä karhu ja sen vaimo. Kaksi mustaa poikaa. Koiria,
jotka ovat karhuja suuremmat. Neekerivanhus. Papukaijoja lampaita
syömässä, ja maanvaivana olevia kaniineja. Kenguruja, jotka pilkkaavat
ihmisiä, mutta pelkäävät kissoja. Mustia joutsenia. Kaunis kuolinpaikka
ja suurenmoinen lahja. Partasuu mies ja laukaus.
Lalli oli hyvin pahalla tuulella koko seuraavan päivän sen tähden, että
oli kadottanut kauniin kultamaljakon hypätessään avaruuden halki. Hänen
teki kovasti mieli uudelleen koettaa päästä Kultavuorelle ja ottaa
sieltä mukaansa jokin muu kultaesine. Hänen vanhempansa tulisivat aivan
varmaan hyvin iloisiksi, jos saisivat paljon kultaa, mutta hän ymmärsi,
että olisi aivan mahdotonta suunnata hyppäystä niin täsmällisesti,
että joutuisi tuolle kapealle pengermälle, ja sitäpaitsi oli hän
Etelä-Ameriikassa ollut niin monessa vaarassa, että häntä pelotti käydä
siellä toistamiseen. Sen sijaan valtasi hänet suuri halu käydä siinä
maanosassa, joka näytti suurelta valtameren saarelta ja oli nimeltään
Austraalia. Se sijaitsi Suomeen nähden maapallon vastakkaisella
puolella, ja siellä oli aina yö, kun meillä oli päivä, ja talvi, kun
meillä oli kesä. Ehkäpä hän saattoi sieltä tuoda mukanaan jotakin
sellaista, joka ilahduttaisi vanhempia yhtä paljon kuin kulta.
Villi oli luonnollisesti mukana, kun hän illalla hiljaisessa
lastenkamarissa teki suuren hyppäyksensä, ja kun Lalli tuli tajuihinsa
lennettyään halki avaruuden, huomasi hän kierivänsä kissa mukana ison
muurahaiskeon rinnettä alaspäin. Hänen päänsä yläpuolella kaareutui
kauniista höyhenmäisistä jättiläissaniaisten lehdistä muodostunut
katos, ja kappaleen matkaa kauempana solisi hiljainen puro.
Miellyttävä, vihertävä valo vallitsi suurten saniaisten alla, ja
lauhkea lämmin tuuli siveli Lallin poskia. Enempää hän ei kuitenkaan
ehtinyt nähdä, sillä muurahaiset alkoivat ahdistaa häntä ja kiivetä
hänen kimppuunsa joka taholta.
-- Huh, -- huusi Villi ja alkoi pudistaa muurahaisia turkistaan.
-- Etkö pikemminkin voi syödä niitä suuhusi, niinkuin minä teen, --
kysyi naukuva ja vikisevä ääni muurahaiskeon takaa, ja kun Lalli
katsahti sinne, näki hän soman pienen eläimen, jolla oli linnun nokka
ja ruumis piikkien peitossa kuten piikkisialla. Se oli kuopinut reiän
muurahaispesään ja pisti nyt alituiseen nokkansa siihen, pitkän kielen
riippuessa suusta. Niin pian kuin kielelle oli kertynyt muurahaisia,
vetäisi eläin sen taas suuhunsa ja lappoi muurahaiset vatsaansa.
-- Hyvältäkö maistuvat? -- kysyi Villi ivallisesti pilkaten.
-- Erinomaiselta, -- vastasi eläin.
-- Mikäs omituinen otus sinä olet, -- kysyi Lalli.
-- Minä olen nokkasiili, -- sanoi toinen nähtävästi ylpeänä. -- Minun
sukuni on koko tämän maan vanhimpia nisäkässukuja. Olen hyvin läheistä
sukua linnuille, niinkuin voit huomata nokastani. Nämä piikit ovat vain
jonkunlaisia höyheniä. Ainoastaan tuolla alhaalla purossa elävä
nokkaeläin on lintujen vielä läheisempi serkku.
-- Hoi, naapuri, -- huusi hän vikisevällä äänellään. -- Olemme saaneet
pitkämatkaisia vieraita.
-- Tulen, tulen, -- vastasi yhtä vikisevä ääni, ja puron äyrästä
piipersi ylös pieni, näppärä olento, jolla myös oli pitkä nokka, mutta
jolla oli kankea karvapeite piikkien asemesta.
-- Olen tässä juuri kertonut näille herroille, että te olette
Austraalian vanhinta nisäkässukua, -- selitti nokkasiili, nielaisten
suun täydeltä muurahaisia.
-- Aivan niin, aivan niin, -- vastasi nokkaeläin mahtavana. -- Me
olemme ylhäisintä aatelia täällä. Me munimme munia kuten linnut ja
uimme kuten sisiliskot. Meistä ovat kaikki muut nisäkkäät kehittyneet.
-- Vai niin, -- tokaisi Villi halveksivasti. -- Mitähän hyötyä on
siitä, että on lintujen sukua, kun ei kuitenkaan osaa lentää? Omasta
puolestani minä ahmin mieluummin munia kuin itse niitä munin, ja syön
ennemmin lintuja kuin olen niitten sukulainen.
-- Tunnutte, hyvä herra, ylen paljon palvelevan vatsaanne, -- arveli
nokkaeläin ylhäisesti keikauttaen niskaansa, ja kissa näytti joutuvan
aivan häpeisiin. -- Mitä minuun tulee, -- jatkoi nokkaeläin -- niin
päähäni ei pälkähtäisikään varastaa toisten munia tai syödä muuta kuin
simpukoita, matoja ja kaloja, mutta sille en mahda mitään, että
jälkeläiseni huonontuvat suvustaan. Minusta polveutuvien eläinten
joukossa on täällä Austraaliassa monta sellaista, jotka syövät muita
eläimiä. Ne eivät ole sinua paremmat, vaikkakin kaikilla on poikastensa
säilyttämistä varten pussinsa, jollaista sinulla ei ole. Täällä asustaa
pussihukka, pussinäätä ja pussikarhu ja minkä nimisiä kaikki
lienevätkään, mutta pahin kaikista on pussiahma, vaikkakaan se ei ole
suuri, sillä se ei anna minkään eläimen elää rauhassa, jos vain se
sille jotakin mahtaa.
-- Panetteletko sinä kunnon väkeä selän takana, mokoma katala roisto,
-- sähähti vihainen ääni saniaisviidakosta, ja esiin syöksyi
tuuheakarvainen olento säihkyvin silmin ja hampaat irvessä.
Nokkaeläin pakeni puroon nuolen nopeudella, nokkasiilin levittäessä
kaikki piikkinsä suojakseen.
-- Pakene, poika, -- vikisi nokkasiili hätäytyneenä. -- Kas tuossa on
itse paholainen kimpussamme.
Esiin syöksyvä pussiahma ei ollut iso, mutta näytti niin hurjalta ja
ilkeältä, että Lalli kadotti rohkeutensa ja pakeni muurahaiskeon
toisella puolella olevaan korkeaan puuhun, jonka paksu runko kohosi
saniaisten keskestä, mutta jonka latvaa hän ei voinut nähdä tuuheilta
saniaislehdiltä. Sillä välin ryhtyi Villi rohkeasti taisteluun
pussiahmaa vastaan hypäten sen niskaan. Ahma tavoitteli purrakseen,
niin että leukapielet naksahtelivat tuhoaennustavasti, mutta kissa oli
aina sitä sukkelampi. Villin lyhyet hampaat ja kynnet eivät kuitenkaan
voineet läpäistä ahman tuuheata turkkia, ja niin pian kuin Lalli oli
puussa turvassa, livahti Villikin parilla loikkauksella perästä.
-- Siinä sinulle parahiksi, senkin roisto, vikisi nokkasiili
raivoavalle ahmalle, joka kiukuissaan puri ja repi kaarnaa
puunrungosta.
-- Vartokaapa vain, -- huusi ahma. -- Minä tässä vielä näännytän
nälkään teidät molemmat siellä puussa. Kutsunpa eukkoni apuun.
Ja sitten se päästi maanittelevan ulvahduksen, ja viidakosta tuli
toinen pussiahma hampaat yhtä uhkaavasti kiilussa.
Lallista alkoi puussa kököttäminen tuntua koko kaamealta. Hänellä ei
ollut vähintäkään halua laskeutua ja joutua noitten ilkeitten petojen
raadeltavaksi. Hänen piti ottaa selko siitä, oliko mahdollista saada
mitään apua läheisyydestä. Tässä mielessä hän kiipesi vielä ylemmäksi
puuhun, niin että hän saattoi nähdä yli saniaisten, jotka alempana
haittasivat näköalaa. Mutta täältäkään hän ei voinut paljoa nähdä,
sillä puro virtasi ahtaan ja syvän laaksonourun pohjalla, jonka
reunojen yli hän ei vielä kyennyt näkemään. Hän kiipesi sentähden vielä
korkeammalle, ja nyt vihdoinkin hän hallitsi maisemaa.
Toisella suunnalla hän näki siintävän vuorijonon kohoavan taivasta
kohti. Sielläpäin näyttivät olevan puron lähteet. Vuorten ja hänen
välillä oli laakson toinen reuna matalan viidakon peittämä, mutta
toisella puolella kohosi komeita puita. Ne näyttivät kuitenkin
tarjoavan vain perin vähäisen siimestä, sillä lehdet olivat syrjällään
eivätkä lappeellaan aurinkoon päin, niinkuin on laita kotona Suomessa.
Toisella suunnalla hänen lähellään laski puro laakson ourusta laajalle
aaltomaiselle lakeudelle, jolla suuria lammaslaumoja oli laitumella.
Pari repaleista mustaa poikaa moniaan koiran avustamana kaitsi niitä.
-- Hei, pojat, -- huusi Lalli. -- Tulkaa pelastamaan minua pussiahmojen
kynsistä.
Pojat näyttivät kuulleen huudon, sillä he tulivat heti juoksujalkaa
koirat mukanansa ja paksut sauvat aseena. Pystykorvaiset koirat olivat
suuret ja voimakkaat. Ne kävivät heti vimmatun raivokkaasti molempien
pussiahmojen kimppuun, jotka puolustautuivat hampaat irvessä ja
vihaisesti muristen. Syntyi hurja, mutta lyhyt ottelu, sillä koirat
olivat ahmoja paljon suuremmat, ja pojat käyttivät hyväkseen jokaista
tilaisuutta rusikoidakseen sauvoillaan raivokkaita petoja. Vielä
kuollessaankin purivat hurjat eläimet sauvoja ja tavoittelivat koiria.
-- Nyt ilostuu isäntämme, -- sanoi toinen poika taistelun tauottua. --
Nuo ilkeät ahmat syövät hänen lampaitaan ja kanojaan.
Nyt oli Lallilla aikaa lähemmin tarkastella molempia poikia. Näillä oli
tavattoman rumat kasvot ja ulkonevat leuat, mutta he näyttivät varsin
kilteiltä ja ystävällisiltä. Hän laskeutui sen tähden alas puusta ja
meni puristamaan vapauttajainsa kättä, jolloin pojat sanoivat nimekseen
Niku ja Timu.
-- Oletteko te kaikki täällä noin mustia, -- kysyi Lalli.
-- Ei suinkaan, -- vastasi Niku. -- Useimmat ihmiset täälläpäin ovat
valkeita kuten sinäkin. Mustia ihmisiä ei ole montakaan jäljellä, ja
heistä ovat useat sairaita. Isäntämme myöskin on valkoihoinen. Hänellä
on monta monta tuhatta lammasta. Niku ja Timu kaitsevat lampaita, ja
samoin tekee myöskin isä, silloin kun hän ei ole sairas tai päissään.
-- Isäsi ei enää kauan kaitse lampaita, poika, -- sanoi käheä,
soinnuton ääni tiheiköstä. -- Hän lähtee kohta valkean Kristuksen luo,
missä ei sairaus eikä jano häntä enää kiusaa.
Ja saniaislehtien välistä astui esiin vanha, valkeahapsinen, kauhean
laiha ja näivettynyt metsäläinen, jonka kasvot olivat vieläkin rumemmat
ja eläimellisemmät kuin poikien.
-- En tiennyt, että isä oli siellä nukkumassa, -- sanoi Niku
anteeksipyydellen. -- Luulin isän maanneen päissään navetassa.
Lalli katseli säälien ja inhoten kurjaa metsäläistä, joka lausuttuaan
äskeiset sanansa alkoi yskiä varsin surkeasti ja ontosti.
-- Se on yhdentekevää, -- sanoi musta mies yskän tauottua, --
Valkoihoisten tulivesi ja heidän tautinsa ovat murtaneet suuren
metsästäjän Marun, joka nuoruudessaan kykeni heittämään pumerankiansa
paremmin kuin kukaan toinen. Vielä tänäkään päivänä ei ole ketään, joka
osaa heittää hänen tavallaan.
Ja vanha metsäläinen otti repaleisen takkinsa alta kummallisen,
suorakulmaiseksi painetun puukappaleen ja heitti sen ilmaan heikon,
laihan käsivartensa voimalla. Pumeranki lensi kappaleen matkaa, mutta
tuli kohta takaisin omistajansa käteen.
Maru nauroi onttoa, käheää nauruaan.
-- Katsohan, poikaseni, -- sanoi hän uljaasti. -- Tuollaista ei moni
valkoihoinen kykene tekemään. Muinoin Maru harhaili näissä metsissä
metsästäen kenguruja ja oli voimakas ja vapaa, kunnes hän kerran
kohtasi valkoihoiset miehet. Nämä taritsivat hänelle tulivettään, ja
siitä pitäen on hän ollut heidän ja tuliveden orja, ja sitten sai hän
rintaansa valkean kuoleman, jota he sanovat keuhkotaudiksi, ja nyt hän
kohta kuolee. Hoh hoi tosiaan! Olivatpa ne toisenlaisia aikoja.
-- Niku ja minä emme koskaan maista valkoisten tulivettä, -- sanoi Timu
päättäväisestä. -- Me palvelemme heitä ja otamme heidän kultansa, mutta
emme koskaan heidän tulivettänsä.
-- Siinä teet oikein, Timu, -- sanoi Lalli vakavasti. Hänkin oli nähnyt
juopuneita miehiä omassa maassaan ja hän aavisti, mitä metsäläinen
tarkoitti tulivedellä.
-- Niinpä niin, -- huokasi vanhus ja yskäisi uudestaan. -- Vanhan Marun
täytyy vielä viimeistä kertaa lähteä katsomaan metsää, sillä yöllä hän
kuolee. Jos sinua, poika, huvittaa, niin voit tulla mukaan, ja minä
näytän sinulle, mitä siellä vielä on näkemisen arvoista. He ovat
hävittäneet parhaimman riistan tultasyytävillä putkillaan, mutta hiukan
on sitä toki vielä jäljellä, samoin kuin on hiukan vielä henkeä
Maru-vanhuksessa.
-- Saammeko tulla mukaan, saammeko tulla mukaan? -- huusivat molemmat
pojat.
-- Vaikkapa vain, -- myönsi vanhus, -- voivathan valkean miehen koirat
tunnin ajan vartioida valkean miehen lampaita. En usko, että nyt voi
mitään vaaraa olla tarjolla, nyt, kun pussiahmat ovat poissa. Menkäämme
kuitenkin ensin katsomaan, miten lampaitten laita on.
He lähtivät kaikki lakeudelle, jossa oli mustanaan määkiviä lampaita.
Maa oli täynnänsä koloja ja petollisia maanalaisia käytäviä, joihin
jalka äkkiä vajosi ja joista silloin tällöin kanien päitä pistäytyi
esiin.
Vanha austraalialaisneekeri naurahti käheästi.
-- Kas tuollaista sukua valkoinen mies on tuonut meille metsänriistamme
tilalle, -- sanoi hän. Niitä eläimiä on nyt maa tulvillaan, niin
etteivät valkoihoiset itsekään tiedä, miten heidän on niiltä suojeltava
vainioitaan. Ensin oli heillä vaivaa niitten tänne tuomisessa, ja nyt
maksavat he palkinnon sille, joka niitä ampuu.
-- Häts, häts, -- huusivat pojat ja kiiruhtivat lammaslauman luo.
Muutamien lampaitten selässä istui muhkeita, koreavärisiä papukaijoja,
jotka peloittavalla, koukkuisella nokallansa hakkasivat lampaita
selkään.
-- Tuollaista eivät papukaijat ennen osanneet, -- sanoi Maru
miettivästi. -- Ennen ne söivät puiden hedelmiä, mutta nyt ovat ne
ruvenneet ahmimaan lihaa, siitä lähtien kuin valkoihoiset ripustivat
lampaantaljansa ulos kuivamaan. Elottomista taljoista ovat ne oppineet
ahdistamaan eläviä lampaita.
Lallia puistatti. Kauheata oli katsella, kuinka nuo suuret koreat
linnut istuivat raatelemassa eläviä lammasraukkoja, jotka turhaan
määkivät ja potkivat, sillä julmat viholliset olivat kynsillään
tarrautuneet kiinni paksuun villaan. Pojat heittivät lintuja taitavasti
kivillä, ja pian oli suuressa lammaslaumassa taas elämä rauhallista. He
jättivät nyt vartioimisen koirille ja astelivat metsään.
Viidakossa räkättivät ja huusivat pienet vihreät papukaijat, ja heidän
tultuaan isoon metsään syytivät erikokoiset isommat kaijalajit heille
vastaan pilkkasanoja ja herjauksia. Omituista kyllä eivät Niku ja Timu
näyttäneet ymmärtävän, mitä linnut huusivat, vaikkakin nämä kutsuivat
heitä mitä kauheimmilla nimillä, mutta Lalli ja Villi käsittivät joka
sanan. Villi oli niin raivoissaan, että hänen silmänsä säkenöivät, ja
turhaan koetti hän ahdistaa pienempiä niistä. Suurempia hän ei
uskaltanut lähestyä. Häntä oli säikähdyttänyt lampaitten kohtalo, mutta
tämä ei suinkaan estänyt häntä vastaamasta herjauksiin samalla mitalla.
Lalli näki tässä metsässä kaikenlaisia omituisia puita ja pensaita.
Toisissa pensaissa oli marjoja ja pähkinöitä, jotka kelpasivat
syötäväksi, mistä molemmat villipojat kyllä näyttivät olevan selvillä.
Muutamat puut olivat tavattoman suuria, mutta katkaistuista kannoista
Lalli huomasi, että hirrenhakkaajan kirves jo oli tätä metsää
hävittänyt. Puiden oksilla vilisi lintuja, mutta nelijalkaisia ei ollut
niin viljalti kuin Ameriikan ja Intian metsissä. Täällä ei kuulunut
vaarallisten petoeläinten ulvontaa eikä karjuntaa. Ne harvat
nelijalkaiset, joita täällä tapasi, olivat jotensakin pieniä ja
ihmisille vaarattomia, kuten pussiahma, joka kyyryllään istui puun
oksalla ja katseli kulkijoita aran uteliaasti, ja pussihukka, joka
hiljaa tassutteli pensaikossa. [Pussihukka on Austraalian verenhimoisin
lampaan ryöstäjä.]
Äkkiä näki Lalli puitten lomassa muutamia hyvin merkillisiä eläimiä,
jotka pitkin hyppäyksin pakenivat heidän tieltänsä. Maru vihelteli
hiljaa, ja silloin ne pysähtyivät ja tirkistelivät uteliaina ihmisiin.
Ne muistuttivat jättiläisjäniksiä, mutta seisoivat takajaloillaan ja
tekivät niiden avulla korkeita hyppyjä. Toisilla oli vatsan alla
nahkapussi, josta pieni poikanen katseli maailmaa kirkkain, uteliain
silmin. -- Kenguruja, -- selitti Maru.
-- Kas vain, -- huusi eräs niistä, -- siinähän on vanha Maru. Piti!
Piti! Kuti! Etpä voi enää tehdä meille mitään, mokomakin raukka. Jopa
olet aikasi elänyt.
Pojat eivät nytkään ymmärtäneet, mitä eläimet sanoivat, mutta vanha
metsäläinen ymmärsi, ja hänen kasvonsa kävivät tuskan vääristämiksi.
-- Ei tule teidänkään sukunne elämään kauan minun jälkeeni, -- huusi
hän. -- Valkoisen miehen pyssyt tekevät teistä pian lopun.
Villi, joka vihasta säkenöivin silmin oli kuunnellut kenguruiden
puhetta, hyppäsi nyt lähintä hyppijää kohti, ja heti hajaantui koko
lauma vimmattuun pakoon loikaten korkealle yli kivien ja pensaiden.
Kulkijamme tulivat nyt pienelle järvelle, josta laski puro, ja tämän
pinnalla uiskenteli erilaatuisia vesilintuja. Mustat joutsenet eniten
Lallia huvittivat. Kotona oli hän aina kuullut sanottavan: "valkoinen
kuin joutsen", mutta täällä Austraaliassa näkyi kaikki olevan
ylösalaisin.
He kiersivät järven ja tulivat pienelle virralle. Se laski roiskien
alas vuorilta ja muodosti vähäisen vesiputouksen, joka pirskotti
vaahtoaan puitten oksille.
Vanhan metsäläisen askelet olivat käyneet hitaammiksi ja raskaammiksi,
ja hänen oli yhä taajemmin pitänyt pysähtyä yskimään. Nyt hän kävi
kivelle istumaan voimatta jatkaa sen pitemmälle.
-- Tämä on kaunis kohta Marun kuolinpaikaksi, -- sanoi hän. -- Se
muistuttaa isieni metsiä, joissa he metsästivät vapaina miehinä
tarvitsematta palvella valkoista miestä. Valkoisen miehen Jumala on
hyvä Jumala ja hän ottaa haltuunsa vanhan Marun sielun ja antaa hänelle
anteeksi, jos hän ei aina ole elänyt niinkuin olisi pitänyt.
-- Ei, ei toki, -- sanoi Lalli hätäisesti, -- Maru ei saa kuolla vielä,
Marun pitää levähtää vain hiukan, niin väsymys kyllä häviää.
Metsäläinen pudisti päätään. Sen jälkeen otti hän repaleisen takkinsa
taskusta nahkapussin ja antoi sen Lallille.
-- Katsohan, -- sanoi hän nauraen käheästi, -- valkoihoiset eivät
tienneet, että Maru oli rikas, paljon äveriäämpi kuin he itse. He
halveksivat vanhaa Marua, ja kuitenkin olisi hänellä ollut rahaa ostaa
heidän tiluksensa, jos olisi mielinyt. Mutta vanha Maru ei välittänyt
heidän tiluksistaan. Hän huoli vain metsistä ja vainioista, ja sen
tähden piti hän parempana kaitsea heidän karjojaan. Ei myöskään Marun
pojilla saa olla noita kiiltäviä kiviä, sillä silloin voisi tapahtua,
että valkoihoiset tulisivat kateellisiksi ja tappaisivat heidät kivien
takia. Valkoihoiset muuttuvat eläimiksi, kun saavat nähdä sellaisia
kiviä tai punaista kultaa. Mutta sinä olet ollut hyvä vanhalle Marulle
etkä ole häntä halveksinut, ja sen tähden annan ne sinulle.
Näin sanoen hän aukaisi pussin, ja Lalli näki, että se oli täynnänsä
säihkyviä, läpikuultavia kiviä, jotka hän arvasi timanteiksi, sillä
olihan hän Luonnonkirjasta lukenut vanhasta Amrusta ja hänen
timanteistaan, ja hän tiesi myöskin, kuinka kallisarvoisia sellaiset
kivet ovat, joista muutamat olivat hänen peukalonpäänsä kokoisia.
-- Mutta niillähän Maru saattaisi ostaa koko Austraalian, -- sanoi hän
aivan hämmästyksissään.
-- Jos Maru olisi valkoihoinen, voisi hän sen tehdä, -- sanoi vanhus
surumielisesti, -- mutta mustaihoiselle se on mahdotonta. Ei hän
ymmärrä käyttää valkoihoisen rahoja, vaan valkoihoinen petkuttaisi
häneltä kaiken taikkapa ehkä tappaisikin hänet. Ota vain kivet, poika,
ja käytä ne auttaaksesi mustia veljiäni.
Kyynelet kihosivat Lallin silmiin, kun hän otti käteensä pussin, ja hän
lupasi säästää timantit siksi kunnes kasvaisi suureksi ja palaisi
Austraaliaan auttamaan mustaihoisia.
-- Silloinpa minä voin kuolla turvallisesti, -- sanoi vanhus.
Molemmat villipojat katsoa tuijottivat isäänsä ja timantteihin
hämmästynein silmin, kuitenkaan sanomatta mitään.
-- Jollet heti paikalla luovuta minulle noita kiviä, poika, -- sanoi
ankara ääni pensaikosta käyttäen Marun ja poikien kieltä, jota myös
Lalli ymmärsi, -- niin käy sinun huonosti. Tuo vanha petturi on minun
palvelijani, ja jos hän on löytänyt timantit minun tiluksiltani, niin
kuuluvat ne minulle eivätkä hänelle.
Viidakosta astui esiin parrakas, ahavoitunut mies, joka ojensi
uhkaavasti kiväärinsä Lallia kohti.
-- Hyppää, hyppää -- huusi Villi, ja Lalli ymmärsi heti hänen
tarkoituksensa, ja molemmat tekivät hyppäyksen avaruuteen parrakkaan
miehen luodin vinkuessa aivan Lallin korvissa.