Leveä harju ja rämeikkö. Kaimaanit ja sääsket ovat syödä Villin ja
Lallin. Aarniometsä. Apinat pieksävät kieltänsä. Iso ja pieni kissa.
Parrakas nelikätinen ystävä. Mustat kädet kytkevät matkaajat käsistä ja
jaloista, mutta yhtä mustat kirvoittavat ne jälleen. Intiaanikylä.
Viidakon neekereiden tappio. Lääkemies. Ihmeellinen pilvi.
Purjehdusretki ilmassa. Kaksi mustaa lintua. Guanakon liha on parempaa
kuin pojan liha. Kultaluola.
Seuraavana iltana istui Lalli taas karttapallon ääressä ja mietti
mielessänsä, minne tällä kertaa suuntaisi matkansa. Hänen tähänastiset
seikkailunsa olivat olleet niin ihmeellisiä, ettei hän tahtonut päästää
käsistään ainoatakaan iltaa tekemättä uusia löytöretkiä, eikä häntä
lainkaan peloittanut, vaikka hän matkoillaan oli ollut niin monelle
vaaralle alttiina.
Oli varsin luonnollista lähteä tällä kertaa käymään siinä osassa
Ameriikkaa, joka oli kapean Panaman kannaksen eteläpuolella. Villi
näytti olevan asiasta aivan samaa mieltä, kun se tuijotti
kellanvihreillä silmillään suoraan tähän maanosaan. Niin pian kuin
maapallo oli alkanut pyöriä ja aurinko valaisi kirkkaasti
Etelä-Ameriikkaa, hyppäsivät molemmat avaruuden halki.
Kun Lalli pudottuansa tuli tajuihinsa, huomasi hän istuvansa valtavan
suuren, ihmeellisen eläimen selässä, -- eläimen, joka oli puoleksi
sika, puoleksi norsu ja jolla oli lyhyt kärsä. Se nukkui pitkällään
syvällä mutaisessa rämeikössä, johon Lalli olisi auttamattomasti
vajonnut, ellei hän onneksi olisi pudonnut aivan eläimen leveään
selkään. Hänen vieressään seisoi Villi häntä uljaasti pystyssä ja
kynsin tarrautuneena paksuun, karvattomaan nahkamaiseen pintaan.
Eläinparka havahtui unestaan, kavahti pystyyn röhkäisten kauhusta ja
alkoi ponnistella eteenpäin syvässä liejussa, puoleksi uiden, puoleksi
kahlaten.
-- Mitä metkuilemista se on, että tällä tavoin ahdistetaan rauhallista
tapiiri-parkaa, -- mörisi se moittivalla äänellä.
-- Anteeksi, tapiiri-herra, -- sanoi Lalli lepyttelevällä äänellä.
Erehdyksestä me vain putosimme teidän selkäänne. Älkää siitä meille
vihoitelko.
Tapiiri pysähtyi ja silmäili häntä varsin hämmästyneenä viisailla
porsaansilmillään.
-- Sinähän puhut aivan kohteliaasti, -- sanoi hän rauhoittuneena, --
enkä nyt uskokaan sinun niin pahaa tarkoittaneen. Mutta mihin te
molemmat olette oikein matkalla?
-- Tahdoin vain nähdä vähäisen tätä maata, vastasi Lalli. -- Mikäs
paikka se tämä on?
-- Räme tämä vain on, joka sijaitsee maailman suurimman kymin,
Amazon-virran varrella, -- vastasi tapiiri. Tämä on ihanaa, hyvin,
hyvin kuumaa seutua, missä on runsaasti lihavaa liejua, joka voi
suojella keskipäivän auringolta ja kasvattaa niin oivia reheviä ja
maukkaita kasveja syötäväksi.
Niin, kuumapa siellä olikin kamalasti, ja samanlainen kostea höyry kuin
saunan lauteilla. Sitäpaitsi vilisi ilmassa ilkeitä sääskiä, joilta
Lallilla oli täysi työ varjella itseään, ja liejuisesta suovedestä
nousi iljettävä mädänneiden kasvien löyhkä.
-- Enpä minä vain lainkaan pidä tästä paikasta, lausui Lalli
päättäväisesti, karkoittaessaan nenäliinallaan sääskiä. -- Etkö olisi
niin kiltti, että opastaisit meitä kuivemmalle kamaralle?
Tapiiri naurahti käheästi.
-- Vai et sinä pidä siitä, -- sanoi hän hyväntahtoisesti. -- Niin, etpä
olekaan ainoa. Jaguaari ei myöskään pidä vedestä, mutta onpa monta,
joilla on sama maku kuin minulla. Katsohan vain vaikkapa kaimaaneja.
Lalli katseli ympärilleen, ja kun hän lähemmin tarkasteli esineitä,
joita hän ensin oli luullut vedessä viruviksi lahoiksi puunrungoiksi,
huomasi hän niiden olevankin eräänlaisia krokotiilejä, joilla oli ruma
pää, mikä muistutti valtaisen hauen päätä ja siinä iso kita täynnänsä
teräviä hampaita. Hirviöt alkoivat kerääntyä tapiirin ympärille ja
mulkoilivat nälkäisesti Lallia.
-- Huh, kuljeta minut täältä pian pois, -- pyysi Lalli, ja Villikin
sylki ja sähisi kiukusta ja kauhusta.
-- No, no, en minä aikonutkaan antaa niitten syödä, -- irvisti tapiiri
huvitettuna. -- Mutta koskapa ette ymmärrä hyvästä naapuruudesta, niin
olkoon menneeksi.
Ja sitten alkoi se ravata eteenpäin, sillä välin kuin kaimaanit
tunkeutuivat yhä ahtaampaan piiriin heidän ympärilleen, vaikkeivät ne
rohjenneetkaan ahdistaa suurta tapiiria. Siellä täällä uiskenteli myös
erikokoisia kilpikonnia, ja monenlaatuisia vesilintuja pulikoi ja
rätkätti reheväin vesikasvien keskellä. Paikka paikoin oli veden pinta
aivan niiden lehtien peitossa, joista toiset olivat niin suuria, että
ne Lallin mielestä olisivat kannattaneet häntäkin, ja monella oli
varsin kauniit kukat.
Vesi madaltui vähitellen, ja vihdoin tulivat he kuivalle maalle tiheään
jylhään metsään. Tämän metsän pimennoista kuului niin kauhea kiljunta,
että Lallia puistatti luihin ja ytimiin saakka.
-- Tuonne en minä uskalla mennä, -- sanoi Lalli tapiirille, mutta tämä
vain nauroi.
-- Nehän ovat vain hassunkurisia mölyapinoita, -- sanoi hän
ylenkatseellisesti. -- Eivät ne tee kellekään pahaa, vaikka koettavat
uskotella olevansa hirveän vaarallisia. Jaguaari se vasta on
vaarallinen, mutta ei sekään virka mitään, ennenkuin käy kimppuun, niin
tiedäkin pitää varasi.
-- Minäpä kyllä pidän vahtia, -- virkkoi Villi, joka taaskin tunsi
olevansa turvassa tultuaan kuivalle maalle.
Sitten heittivät he hyvästit ystävälliselle tapiirille ja tunkeutuivat
aarniometsään. Mutta sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä
korkeiden jättiläispuiden välillä kierteli paksuja köynnöskasveja
rönsyillen puusta puuhun, ja siellä missä auringonsäteet voivat ne
saavuttaa, puhkesi niihin kauniit kukkatertut. Lallin ja Villin olisi
ollut mahdotonta tunkeutua ilman kirveen apua metsään, elleivät he
olisi löytäneet kapeaa, petoeläinten tallaamaa polkua.
Villi juosta livisti edellä polkua pitkin tähystelemässä ja Lalli
seurasi perästä. Äkkiä palasi Villi kiireesti takaisin ja kuiskasi:
-- Tuolla edempänä istuu puussa julman iso täplikäs kissa vaanimassa.
Se mahtaa varmasti olla jaguaari, josta tapiiri puhui. Mitäs me nyt
teemme? Jos sinä kuljet sen oksan alitse, jolla se istuu, niin
heittäytyy se niskaasi, emmekä me myöskään voi päästä sen ohitse, sillä
metsä on liian tiheä. Mutta ehkäpä minä voin houkutella sen sieltä, jos
koetan parastani.
Villi hiipi taas eteenpäin, siksi kunnes tuli aivan lähelle valtavan
suurta kissaa. Silloin piilottautui hän puun taakse ja huusi täyttä
kurkkua:
-- Hei kuulehan sinä, täpläinen lurjus, sinä hävytön lampaansyöjä, sinä
pelkuri roisto ja varas, otappa kiinni, jos saat!
Jaguaari nosti päätänsä. Sen silmät säkenöivät vihasta, ja se päästi
kiukkuisen kiljahduksen, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan. Silloin
kiipesi kissa puuhun sen yläpuolelle ja alkoi nakella oksia ja
mädäntyneitä hedelmiä sen päälle. Vihan vimmoissa kavahti jaguaari
pystyyn ja alkoi ajaa takaa pientä kiusanhenkeään, mutta tämä lähti
kiipeilemään kapeita, huojuvia köynnöskasveja pitkin, jotka eivät
voineet kestää raskaan jaguaarin painoa, ja kapuili tällä tapaa puusta
puuhun. Joskus se päästi jaguaarin aivan lähelleen ja nauroi sitä
vasten naamaa koko ajan sinkautellen jälkeensä herjaavia pilkkasanoja.
Silloin teki peto raivoissaan valtavia loikkauksia häntä kohti, mutta
ketterä kissa ei ollut koskaan siinä, missä ahdistaja oli hänet
viimeksi nähnyt. Niin eteni ajo tiheään metsään, ja sillä välin hiipi
Lalli eteenpäin polkua myöten aina niin pitkälle, ettei hän enää
kuullut heidän torailuaan, pilkkasanojaan eikä huutoaan. Muutaman
minuutin kuluttua liittyi Villi taas hänen seuraansa uljaana ja
kiihdyksissä.
-- Enkö tehnyt tehtävääni hyvin, -- nauraa virnisti hän, ja Lalli
silitti hyväillen hänen säkenöivää, kellanpunaista selkäänsä.
Heidät keskeytti kauhea, puunoksilta kuuluva meteli, ja katsahtaessaan
ylöspäin näkivät he parven apinoita, jotka huiskauttivat itsensä
oksalta oksalle. Lalli ei ollut koskaan voinut aavistaakaan, että
apinat saattoivat olla niin ketteriä. Ne tarttuivat kiinni hännällään
yhtä usein kuin käsilläänkin, ja välistä riippuivat ne oksista vain
häntänsä varassa ja virnistelivät Lallille ja Villille. Ne olivat
varmastikin mölyapinoita.
-- Etkö luule meidän nähneen, kuinka jaguaaria petkutit, -- huutelivat
ne Villille. -- Se ei tosiaankaan ollut kissan työksi hullumpaa, mutta
meitäpäs et kykenekään saamaan kiinni, vaikkapa eläisit satasen vuotta.
-- Mitä minulla olisi teidän kanssanne tekemistä, kurjat rimppakintut,
-- ärähti Villi suuttuneena. -- Mölytä te kyllä osaatte, mutta mitä
hyötyä siitä on, kaikki apinat ovat kurjia pelkureita ja pettureita.
Sen olen ennenkin nähnyt.
Silloin apinat vuorostaan suuttuivat ja alkoivat puista pommittaa heitä
hedelmillä, niinkuin olivat nähneet Villin tekevän jaguaarille, mutta
Lalli ja Villi vain nauroivat, ja Lalli söi moniaita hedelmiä, jotka
olivat sangen virkistäviä tässä kuumuudessa.
-- Ei saa tuomita kaikkia apinoita noiden mölysuiden mukaan, -- sanoi
lempeä, rauhallinen ääni heidän vierestään, ja kun he katsoivat
tarkemmin, istui pieni apina aivan heidän lähellään ja keinui oksalla.
Se oli kummallinen olento, aivan kuin pieni kurttunaamainen ukko, jolla
oli iso, musta parta, mutta sen rumista kasvoista tirkisti lempeä,
vakava silmäpari.
-- Kuka sinä olet, -- kysyi Lalli uteliaasti.
-- Ihmiset ovat antaneet minulle niin ruman nimen, etten ilkeä sitä
sanoakaan,- -- vastasi apina hiukan alakuloisesti. -- Mutta sinähän
voit nimittää minua Kimoksi.
-- Sinä näytät kiltiltä, Kimo, -- sanoi Lalli luottavaisesti, -- ja
minä tahdon kernaasti olla ystäväsi.
Silloin ojensi apina pienen, karvaisen ja pitkäsormisen kätensä, ja
Lalli puristi sitä sydämellisesti. Hän kertoi nyt Kimolle, että hän
kernaasti tahtoi tarkata maata, ja apina oli kohta valmis seuraamaan
häntä. He matkasivat kolmisin aarniometsän läpi seuraten yhä polkua.
He näkivät monta kummallista eläintä ja kasvia, hullunkurisia
laiskiaisia, jotka riippuivat liikkumattomina puun oksista ja
mulkoilivat heihin, sarvaita, isoja ja pieniä sisiliskoja, käärmeitä ja
ihmeen kauniita kukkia, joiden Kimo sanoi olevan kämmekkäitä, mutta
ihmisistä eivät he nähneet jälkeäkään. Ihmeellisimpiä Lallin mielestä
olivat kuitenkin pienet linnut, jotka hyörivät kukissa pistäen
pitkät nokkansa niiden kupuun imeäkseen hunajaa ja helottivat
auringonpaisteessa kuin mitä ihanimmat moniväriset jalokivet. Kimo
nimitti niitä kolibreiksi.
Vihdoin tulivat he metsästä suurelle virralle, joka aukeni heidän
edessään meren lahden laajuisena. Juuri kun he tulivat rannalle,
syöksyi metsästä esiin joukko mustia miehiä, joilla oli yllään vain
jokunen rääsy ja päässä olkihattu. He olivat julman ja kauhean näköisiä
ja tarttuivat kovakouraisesti Lalliin ja sitoivat hänen kätensä ja
jalkansa. Ei ollut laisinkaan apua siitä, että Villi puri ja raapi
heitä. Hän oli itsekin vähällä joutua surmatuksi ja pakeni metsään.
Kimo kaikkosi heti kahakan alussa, ja Lalli ajatteli murhemielin, että
tämä uusi ystävä oli hänet heti pettänyt.
Metsäläiset leiriytyivät nyt virran rannalle ja sytyttivät nuotiotulen.
Heidän keskustelustaan Lalli ymmärsi, että he olivat neekereitä, jotka
polveutuivat muinaisista orjista ja jotka nyt olivat hakeneet itselleen
turvapaikan aarniometsässä, missä elivät rosvoilemisella ja
pyydystämällä metsänriistaa ja kalaa. He vihasivat valkoihoisia, jotka
olivat pitäneet heidän esi-isiään orjuudessa ja tahtoivat pakottaa
heitäkin työskentelemään tiluksillaan hyvin pienestä palkasta. Nyt he
tahtoivat kostaa Lallille, mutta kosto pantaisiin täytäntöön vasta
seuraavana päivänä, sillä heidän päällikkönsä sattui olemaan poissa ja
palaisi vasta huomenissa. He istuivat ja suunnittelivat keskenään,
kuinka kiduttaisivat ja kiusaisivat vankiaan, ja Lalli tunsi itsensä
kovin yksinäiseksi ja itki ja vapisi, ja sääsketkin purivat, hänen
voimatta tehdä mitään suojellakseen niiltä itseään.
Sitten meni aurinko mailleen, ja metsästä alkoi kuulua kaikenlaisia
kummallisia ääniä ja villieläinten ulvontaa ja mölinää. Lallin mielestä
tämä oli kovin kauheaa, mutta hän rauhoittui huomatessaan vieressään
tavattoman ison sammakon, joka juuri tuon mölinän aiheutti. Ilmassa
liiteli suuria lepakoita ja hyönteisiä, jotka loistivat kuin pienet
sähkölamput, ja isot kovakuoriaiset ja yöperhoset pitivät surinaa.
Tähdet tuikkivat taivaalla ja näyttivät tahtovan lohduttaa häntä hänen
surussaan, ja niitten keskellä vaelsi kuu ikäänkuin paimen lampaitaan
kaitsien.
Neekerit paneutuivat nukkumaan tulen ääreen eivätkä huolineet edes
asettaa vahtia vartioimaan Lallia, jonka tiesivät olevan lujasti
sidottuna. Mutta tuskin olivat he nukkuneet, ennenkuin pieni, musta
olento ryömi metsästä, ja ilokseen Lalli tulen valossa tunsi uuden
ystävänsä Kimon.
Apina pani sormen suulleen merkiksi, että Lalli olisi ääneti, ja hiipi
sitten hänen luokseen ja alkoi nopeilla sormillaan aukoa solmuja häntä
kytkevistä nuorista.
Pian oli Lalli taaskin vapaa, ja he hiipivät metsään, missä Villi
odotti.
-- Nuo neekerit ovat pahinta roskajoukkoa mitä tiedän, -- sanoi Kimo.
-- Intiaanit ovat paljon parempia, ja parasta onkin, että opastan sinut
heidän leiriinsä, sillä muutoin ei tiedä miten sinun voi käydä täällä
metsässä, jossa et ole tottunut vaeltamaan ja jossa niin monet vaarat
uhkaavat. Pidä nyt varasi! Tuolla vaanii käärme, joka on niin
myrkyllinen, että olisit kuoleman oma muutaman minuutin kuluttua, jos
se purisi sinua, ja se on niin vihainen, että ajaisi takaa sinua
paetessasi.
Se on mykkä kalkkarokäärme.
Ja Lalli näki tosiaankin kuutamossa suuren käärmeen, jolla oli selässä
vinoja, nelikulmaisia tummia täpliä. Se oli jo kierittäytynyt kokoon
paiskautuakseen puremaan, niin että Lalli töin tuskin ehti väistää ja
juosta pakoon, ja vielä hetken aikaa kuului kahinaa oksien keskessä,
kun se ajoi häntä takaa.
Hän oli hyvin kauhuissaan ja ymmärsi nyt, että tämä metsä todella oli
hänelle liian vaarallinen, ja sääskien puremat syhyivät ja kirvelivät
hänen kasvoissaan. Kimo nimitti näitä sääskiä moskiiteiksi.
Siksipä hän antoi vastustelematta Kimon viedä itseään minne tämä
tahtoi, ja hetken kuluttua tulivatkin he aukeamalle, jolle näkivät
pystytetyn moniaita majoja. Majojen edessä paloi nuotiotulia, ja
lähestyessään näkivät he tulien ääressä muutamia olentoja kyyryllään.
Nämä nousivat nyt pystyyn, ja tulen valossa näkyi muutamia
tuuheatukkaisia ja tummakasvoisia intiaaneja, jotka tekivät
ystävällisiä eleitä. He olivat ylipäänsä varsin rumia, litteänaamaisia
kun olivat, mutta siitä ei Lalli välittänyt, koskapa he olivat
ystävällisiä hänelle ja hänen toverilleen. He hyväilivät Villiä ja
nauraa virnistelivät hyväntahtoisesti Kimolle, ja kun vielä uteliaita
naisia ja lapsia tuli ulos majoista ja nämä uskalsivat tulla tulien
ääreen, niin alettiin pitää iloa ja laskea leikkiä, ja intiaanit
paistoivat tulella isoja kappaleita hirvenlihaa, sisiliskoja ja lintuja
ja leipoivat leipää eräänlaisista juurista, joita he sanoivat
maniokiksi. Lalli ja Villi viihtyivät hyvin tässä iloisessa seurassa,
ainoastaan Kimo pysyi koko ajan syrjässä, istuen aukean paikan laidassa
kasvavissa puissa.
Äkkiä huusi apina puun latvasta:
-- Neekerit tulevat!
Intiaanit eivät ymmärtäneet hänen puhettaan, mutta kun Lalli käänsi
sanat heidän kielelleen, syntyi leirissä kauhea mellakka. Vaimot ja
lapset syöksyivät takaisin majoihin, mutta miehet tarttuivat aseisiinsa
ja kävivät väijyksiin pensaitten ja puitten taakse, ja kun neekerit
tulivat, saivat he vastaansa nuoli- ja luotituiskun, niin että he päätä
pahkaa pakenivat. He olivat luulleet tapaavansa leirin sikeässä unessa
ja voivansa ryöstää sitä vastarintaa kohtaamatta.
Intiaanit olivat hyvin kiitolliset pelastuksestaan, ja heidän iäkäs
päällikkönsä kysyi Lallilta, eivätkö he voisi tehdä jotakin hänen
hyväkseen. Silloin Lalli vastasi, että hänen ainoa halunsa oli saada
nähdä seutua.
-- Meidän lääkemiehemme on suuri taikojen tekijä, -- vastasi päällikkö
vakavasti. -- Ehkä hän voi olla sinulle tässä apuna.
Tietäjä oli kummallinen, kurttunaamainen vanha ukko, jolla oli
kotkansulkia valkoisessa tukassaan, renkaat nenässä ja korvissa ja koko
ruumis tatuoitu haaveellisilla kuvioilla. Kädessään oli hänellä pieni
rumpu, jonka pärinä kaikui salaperäisesti hiljaisessa metsässä.
Tämä eriskummallinen olento meni nyt tulen ääreen ja mutisi
kaikenlaisia loitsuja sekä pyysi Lallia ja Villiä käymään lähemmäksi.
Senjälkeen heitti hän äkkiä kourallisen kuivia yrttejä tuleen. Liekit
rätisivät ja kohisivat, ja sakea sininen savu täytti ilman. Se sakeni
yhä noidan lyödessä rumpua ja mutistessa loitsujaan. Lalli alkoi tuntea
itsensä ylen keveäksi, aivan kuin ei hänellä enää olisikaan mitään
ruumista. Sininen savu sakeni yhäti ympärillä, eikä hän enää voinut
erottaa intiaaneja, jotka oli äsken nähnyt maassa pitkällään hartaan
vavistuksen vallassa, eikä hän myöskään kuullut mitään muuta kuin
noitarummun pärinää.
Hänestä tuntui, että tämä ääni tuli kaukaa alhaaltapäin, ja että hän
itse savun kannattamana liiteli ylöspäin.
-- Tule tänne, -- huusi Villi jostakin korkealta, ja kun Lalli alkoi
haparoida käsin ja jaloin, solui hän ylöspäin pilven lävitse, aivan
niinkuin syvässä vedessä sukeltaessa käy.
Äkkiä pisti hän päänsä esiin pilvestä, ja hänen yläpuolellaan kaareutui
sininen taivas, jolla aurinko helotti polttavan kuumana. Vielä muutama
vetäisy käsillä, ja hän oli vatsallaan pilven varassa, joka oli pehmeä
kuin pumpuli, mutta kannatti häntä varsin hyvin ja näytti leijailevan
kirkkaassa ilmassa. Täällä tapasi hän Villinkin sinne jo ennen
saapuneena.
-- Tämä vasta on hauskaa, -- myhähti Villi ja ryömi aina pienen pilven
reunalle. -- Täällä on vielä parempi olla kuin rakennuksen katolla.
Lalli seurasi Villin esimerkkiä. Häntä ei laisinkaan huimaissut, ja hän
istahti varsin mukavaan asentoon pilven reunalle jalat riipuksissa. Hän
näki nyt vapaasti yli koko ihanan maiseman. Allansa hän näki
aarniometsän, jonka halki valtavat virrat polvittelivat, ja ihmeellistä
oli, että metsä täältä ylhäältä käsin näytti mitä ihanimmalta
kukkaistarhalta. Kaikki nuo tuhannet köynnöskasvit kiemurtelivat
korkeiden puiden latvoihin ja kukkivat siellä mitä ihanimmassa
väriloistossa.
Nopeasti painui pilvi etelään, kulki pienten intiaaniasutusten
vaatimattomien viljelysten ja vihdoin valkoihoisten kahvi- ja
pumpuli-istutusten yli, ja rannikolla Lalli näki monta suurta
kaupunkia, jotka loistivat valkoisina auringonpaisteessa. Vielä
kauempana etelässä aukeni ruoholakeuksia, jotka muistuttivat
Pohjois-Ameriikan ruohoaavikolta, ja osa niistä oli viljelysmaana,
jolla kypsyvä vehnä aaltoili. Täälläkin vierittelivät suuret joet
aaltojaan, ja niiden suupuolella näkyi yleensä kaupunkeja.
Nyt painui pilvi länteen, ja Lallin silmien edessä kohosi korkea
vuorijono, jonka huiput loistivat ikuisen lumen peittäminä. Joistakin
huipuista nousi savua, osoittaen niiden olevan tulivuoria, ja kerran
sivuuttivat he sellaisen kraatterin, joka oli kuin tulinen järvi, ja
tulikiven katku kohosi aina heidän neniinsä saakka. Toisin paikoin
vuoret laskeutuivat äkkijyrkkinä mereen, toisin paikoin näkyi kapea
rannikkokaistale, joka näkyi olevan sangen tiheään asuttu, ja suuret
laivat saapuivat satamiin ja lähtivät sieltä taas ulos merelle.
Lallin vielä ollessa syventyneenä tämän näytelmän katselemiseen tuli
näkyviin pari isoa, mustaa lintua, jotka lentää pyyhkäisivät halki
sinisen avaruuden. Niillä oli punainen kaula ja valkoinen röyhelö.
Tyynesti ja mahtavasti ne lähestyivät pilveä ja kiersivät sitä parisen
kertaa uteliaasti tarkastellen Lallia ja Villiä. Ne näyttivät väkeviltä
ja vaarallisilta, ja Lalli pelkäsi niiden hyökkäävän hänen kimppuunsa.
Vihdoin ne leijailivat pilven luo ja istuivat sen reunalle tirkistellen
Lallia ja Villiä terävin ja säihkyvin silmin. Lalli tervehti niitä
kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja kysyi:
-- Mitä lintuja te olette? En ole koskaan ennen teidänlaisianne nähnyt.
-- Me olemme maailman suurimpia petolintuja, kondoreja, -- vastasi
toinen lintu vaakkuvalla äännellä pää ylpeästi kenollaan. -- Me istumme
juuri tässä kahden vaiheilla, söisimmekö sekä sinut että tuon pienen
kissan suuhumme. Meillä ei koskaan ole ollut tapana syödä ihmisiä,
mutta vuoristossa on ollut kerrassaan kehnot ajat, ja meidän poikasemme
näkevät nälkää. Sinä olet vain niin sietämättömän kohtelias ja
ystävällinen, että tuntuu vastenmieliseltä pistää sinua poskeensa.
Lalli tunsi kylmän karmivan selkäpiitänsä, mutta hän tekeytyi aivan
rohkeaksi.
-- Jos te vain panette parastanne, niin löydätte varmastikin pian
jotakin maukkaampaa, -- sanoi hän koettaen laskea leikkiä. --
Kissanliha on hyvin huonoa ja pojanliha vielä kehnompata. Mutta ehkä te
voitte sanoa minulle, mitä vuoria nuo tuolla ovat.
-- Ne ovat tietysti Andes-vuoria. Etkö sinä sitä tiedä? -- vastasi
kondoreista toinen. -- Siellä meidän kotimme on. Tuon korkeimman huipun
nimi on Chimborazzo.
-- Älä nyt lörpöttele joutavia tuon poikanaskalin kanssa vain siksi,
että hän on sinulle kohtelias, -- juorotteli äkkiä toinen kondori
käheällä äänellä. -- Nalikka ehkä ei ole kyllin hyvä täyteläiseen
vatsaan, mutta kun poikasemme näkevät nälkää, on asia toinen. Ihmiset
itse eivät ole niinkään helläsydämisiä, kun on kysymyksessä muiden
eläinten tappaminen. Miksi me sitten osoittaisimme sääliä heitä
kohtaan? Jos sinulla on paha omatunto pojan suhteen, niin ota nyt
ainakin tuo kissa, minä otan pojan osalleni. Kas niin, tule nyt!
Toinen kondori näytti vielä epäröivän.
-- No niin, -- sanoi se vihdoin vastahakoisesti, -- lupaathan, ettet
tapa häntä, ennenkuin olemme ehtineet kotiin. Voisihan sattua, että
löytäisimme matkan varrelta jonkun suuren kuolleen eläimen, ja silloin
olisi tappaminen ollut tarpeetonta. En pidä laisinkaan tästä jutusta.
-- Olkoon menneeksi -- sanoi äskeinen kondori vihaisesti. -- Mutta
jouduhan nyt vain matkaan! Poikasemme voivat meidän jutellessamme
vaikka kuolla nälkään.
Näin sanoen otti se Lallin vahvoihin kynsiinsä, toisen tarttuessa
Villiin, joka makasi siinä kuolleeksi tekeytyen. Ja sitten liidettiin
halki ilmameren korkean Chimborazzon lumipeitteistä huippua kohti.
-- Katsoppas, -- huusi Villiä kantava lintu, kun he lähestyivät noita
kolkkoja tunturijyrkänteitä, -- tuollahan on kuollut guanako
Kultaluolan ulkopuolella.
Molemmat linnut laskeutuivat nopeasti alaspäin, ja kohta tunsi Lalli
seisovansa kallionkielekkeellä. Tämä oli vain kahden metrin levyinen
pengermä äkkijyrkässä vuoriseinämässä, ja aivan hänen vieressään näkyi
pyöreä kallioluolan aukko ja sen edustalla oli iso kuollut eläin, joka
metsästäjän luodin tappamana luultavasti oli pudonnut satasen metriä
korkeammalta pengermältä.
Se kondori, joka oli Lallia kantanut, syöksyi heti ylen ahneesti
kuolleen guanakon kimppuun, mutta toinen tuli Lallin luokse ja puhui
hänelle ystävällisesti.
-- Kuuleppas nyt, poika, -- sanoi hän. Me olemme säikähdyttäneet sinua
koko lailla, mutta korvaukseksi kerron sinulle tästä luolasta jotakin,
mitä valkoiset ovat etsiskelleet monta sataa vuotta, sitä koskaan
löytämättä. Kun valkoihoiset ensin tulivat tähän maahan, himoitsivat he
vain kultaa, kuten kondorit himoitsevat lihaa, ja he ryöstivät,
rääkkäsivät ja surmasivat intiaaniraukkoja vain päästäkseen käsiksi
tähän metalliin, joka ei kuitenkaan kelpaa syötäväksi. Intiaaneilla oli
siihen aikaan paljon kultaa, mutta kun he näkivät, kuinka valkoihoiset
sitä janosivat, päättivät he piilottaa kultansa sellaiseen paikkaan,
mistä nämä rosvot eivät sitä koskaan voisi löytää. Muuan intiaani oli
sattumalta keksinyt tämän luolan, jota ei voinut nähdä ylhäältä eikä
alhaaltakäsin ja johon saattoi päästä vain laskeutumalla nuoran varassa
ylemmältä pengermältä. Tänne piilottivat he suurimman osan kullastansa,
eikä kukaan niistä, jotka olivat tässä työssä mukana, ole koskaan
ilmaissut salaisuutta. Voit itse käydä luolaan katselemaan kultaa.
Lalli ojenteli jäykistyneitä jäseniään ja tunsi kohta mielensä
reippaammaksi, ja Villikin heräsi valekuolleista ja silitteli kylkeänsä
hänen jalkaansa vastaan. Lalli oli tullut kondorin kertomuksesta niin
uteliaaksi, että hän päätti mennä luolaan.
Tämä ei ollut syvä, ja kun Lalli oli ahtaasta aukosta astunut sisälle,
avautui se tilavaksi, kehämäiseksi huoneeksi. Oviaukosta tunkeutui
auringonvaloa sisään ja välkkyi ja säihkyi kultakasoissa, joita oli
kaikkialla. Erääseen kohtaan oli pinottu puhtaasta kullasta tehtyjä
isoja, raskaita pyöriä, joihin oli piirustettu täyteen kaikenlaisia
ihmeellisiä merkkejä, toisin paikoin oli kasoittain erilaatuisia
kulta-astioita, haarniskoita, aseita, työkaluja, kaikki kullasta, ja
kaikkialla luolan lattialla välkkyi paksu kultahiekkakerros.
Lalli seisoi aivan hämmentyneenä ja katsoa tuijotti kaikkeen tähän
kultaan. Hän oli kuullut sanottavan, että se, joka omisti paljon
kultaa, oli rikas, ja täällähän oli sitä niin paljon, että sillä
saattoi tehdä kaikki Helsingin asukkaat rikkaiksi. Hänen täytyi ottaa
jotakin mukaansa vanhemmilleen, kun hän lähti kotiin.
Hän valitsi itselleen kultamaljakon, niin raskaan, että hän töin tuskin
jaksoi kantaa sitä, ja sitten astui hän taas ulos pengermälle
kintereillään Villi, joka välinpitämättömänä oli seurannut häntä
luolaan ja sen nurkissa vaaninut hiiriä Lallin tarkastellessa kultaa.
Kondorit olivat jo lentäneet tiehensä saatuaan ruokaa poikasilleen,
mutta niitä hän ei enää tarvinnutkaan. Hänen piti vain hypätä
avaruuteen pudotakseen lastenkamarin sohvaan.
-- Tule, Villi, -- huudahti hän ja hypähti sitten kuilun reunalta alas.
Lento avaruuden halki oli kauhea, ja kun hän tuli tajuihinsa sohvassa
ja alkoi haparoida kultamaljakkoa, joka oli ollut hänen kainalossaan,
huomasi hän kadottaneensa sen pudotessaan.