Lalli riippuu takin liepeestä taivaan ja maan välillä. Naurava
piikkisika. Villi raapii omia käpäliään. Pelastus pälkähästä. Kaksi
pienokaista, jotka osaavat sanoa vain "äiti". "Äiti" tulee. Todellisia
intiaaneja, jotka aikovat paistaa Lallin. Mylvivä mäentöyry. Mieletön
ratsastus. Kuinka Villi pelastaa junan rosvojen käsistä. Lalli
matkustaa junalla, automobiililla ja ilmassa ja syöksyy Niagaraan.
Koko seuraavan päivän oli Lalli alakuloinen ja totinen. Hän ei voinut
unohtaa pikku Sindraa ja ihmetteli vain yhä, mikä tämän kohtaloksi oli
tullut, hänen itsensä syöksyessä alas korkeuksista. Että Villi, kuten
tavallisesti, oli ehjin nahoin pelastunut, se ei häntä niin paljon
ihmetyttänyt, sillä putoavathan kissat aina jaloilleen, olipa korkeus
mikä tahansa. Joka tapauksessa oli harmillista, ettei Villi osannut
täällä kotona puhua; ehkäpä hän oli nähnyt, miten Sindran oli käynyt.
Häntä halutti suuresti taaskin käydä Intiassa, kun hän illan pimetessä
taas tekisi matkan päästäkseen, jos mahdollista, perille siitä, miten
hänen leikkitoverinsa oli käynyt. Mutta Intia on suuri maa, eikä hän
voinut ensinkään arvioida, minne hän putoaisi. Hän saattoi tulla monen,
monen peninkulman päähän Sindrasta, ja varmaankin olisi mahdotonta
löytää häntä, vaikka tämä vielä olisi hengissä. Eipä siis ollut mitään
muuta keinoa kuin koettaa lohduttautua käymällä sen sijaan jossakin
muussa maassa.
Sindra oli sanonut hänelle, että oikeat intiaanit asuivat Ameriikassa,
ja sentähden päätti Lalli nyt käydä tässä maanosassa. Hänen vanhempansa
olivat ihmetelleet hänen kalpeata ja huolestunutta ulkonäköään ja
olleet siitä levottomia ja lähettivät siksi hänet aikaisin nukkumaan.
Heidän levottomuutensa lisääntyi yhä, kun hän ei ensinkään hangoitellut
vastaan, vaan hiipi aivan hiljaa lastenkamariin. Täällä meni hän heti
karttapallon ääreen ja katseli siitä Ameriikkaa. Hän huomasi, että
tämän maanosan muodosti kaksi melkein yhtä suurta osaa, joita yhdisti
kapea kannas, ja hän tahtoi mielellään tietää, millä seuduin intiaanit
asuivat. Ei kai ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä ensin toisessa ja
sitten toisessa, ja hän päätti ensin valita pohjoisen osan.
Villi makasi tällä kertaa sohvassa, niinkuin näytti aivan
matkavalmiina, ja pian kiersi karttapallo rataansa. Lalli osoitti
sormellaan Pohjois-Ameriikkaa, ja he tekivät hyppäyksensä avaruuteen.
Oksat ja lehdet repivät Lallin korvia ja äkkiä huomasi hän riippuvansa
takinliepeestään isossa puussa hapuillen avuttomasti käsin ja jaloin
itselleen jotakin tukea. Alhaalla ruohikossa istui Villi ja naukui
surkeasti. Heidän ympärillään suhisi korkea metsä kovassa tuulessa, ja
Lalli kiikkui edestakaisin, ollen joka hetki vaarassa pudota maahan
huimaavasta korkeudesta.
-- M-jaau, -- huusi Villi. -- Mitä me nyt teemme?
-- En minä tiedä, -- vastasi Lalli melkein itkien. En minä pääse täältä
puusta putoamatta. Olipa tyhmää, että tulinkaan tänne.
Vähän alempana puussa nauroi joku kuivasti ja ilkkuvasti, ja kun Lalli
katsoi sinne, istui oksalla kummallinen pieni eläin, joka oli pyöreä
kuin kerä ja ojenteli pitkiä, teräviä piikkejään joka taholle. Se ei
voinut olla muu kuin piikkisika, ja tuota nenäkästä eläintä ilmeisesti
huvitti Lallin hätä.
Villi suuttui kovasti ja syöksähti puuhun rangaistakseen sen
häpeämättömyyttä, mutta hän parkaisi surkeasti, kun hän koetti
käpälällään kurittaa piikkisikaa.
-- Eipä vain tämä ukko menekään, -- ivasi piikkisika. -- Parempi olisi
olla ystävänä minun kanssani.
-- Mitäpä hyötyä sinä voisit tehdä, jos ystäväsi olisinkin, -- kysyi
Lalli melkein huvitettuna.
-- Ei sitä vain niin tarkoin tiedä, -- vastasi piikkisika. -- Ei pidä
koskaan halveksia ketään pelkän ulkonäön vuoksi. Koskaan ei voi tietää,
milloin tarvitsee sen apua, jolle on nauranut.
-- Enhän minä sinulle nauranutkaan, vaan itsehän sinä minulle nauroit,
-- vastasi Lalli hieman suuttuneena. -- Tapanani on olla aina
kohtelias, mutta ethän voine vaatia, että minun on sinua kumarrettava
tässä heiluessani.
Piikkisika oikaisihe taas käppyrästä ja laski piikkinsä myötäsukaan.
-- Totta tosiaan, minä uskonkin, että osaat olla kohtelias poika, --
sanoi hän aivan ystävällisesti. -- Ellei tuota kissa-veitikkaa olisi,
niin ehkä sinua auttaisin.
Silloin alkoi Villi kehrätä kovin mielistellen ja pyysi ylen koreasti
piikkisikaa auttamaan Lallia.
-- No niin, -- vastasi tämä vihdoin, -- olkoon menneeksi tällä kertaa.
Ja sitten kiipesi hän hiljaa ja varovaisesti korkeammalle puuhun aina
siihen oksaan asti, josta Lalli riippui, ja kapusi sitten oksalle
pitäen siitä kiinni hajakynsillänsä.
-- Pidäppä nyt varasi, -- sanoi hän. -- Alapuolellasi vain puolen
metrin päässä on paksu oksa. Minä menen tätä oksaa painamaan, kunnes
olet saanut kiinni alemmasta.
Vähitellen kapusi piikkisika yhä kauemmas huojuvalle oksalle, kunnes
tämä todella painui niin alas, että Lalli sai molemmin käsin kiinni
alemmasta oksasta. Silloin kiipesi piikkisika takaisin ja irroitti
hänen takkinsa liepeen irti oksasta, johon se oli tarttunut, ja pian
oli Lalli paksun oksan varassa ja kiipesi sitten rungon viereen, missä
hän istuutui oksanhankaan läähättäen rasituksesta ja väsymyksestä.
-- Kas niin, hädintuskinpa pelastuitkin, -- nauraa virnisteli
piikkisika suopeasti. -- Mutta mitä sinulla on tekemistä täällä
metsässä? Se ei ole laisinkaan sinunlaisiasi pojannallikoita varten.
-- Tulin vain vähäisen näkemään Ameriikkaa, vastasi Lalli.
-- Ameriikkaa, Ameriikkaa, -- mutisi piikkisika. -- Ameriikka on niin
suuri, ettei sitä päivässä näe, ja paljon se on muuttunut viime
vuosisatoina, mikäli voin päättää esi-isieni jälkeen jättämistä
muinaistarinoista. Punanahkat ovat melkein kaikki poissa, ja nyt näkee
enimmäkseen vain rautateitä ja suurkaupunkeja ja koneita vapaitten
metsien tilalla. Mutta jos kuljet vähän matkaa mäkeä ylöspäin, niin
tulet pian metsästä Kalliovuorten rinteille, ja silloin saanet ehkä
nähdä vähän enemmän. Kas niin, ei sinun tarvitse niin paljon kiitellä
sen vertaisesta. Hyvästi vain, ja koeta opettaa kissaasi yhtä
kohteliaaksi kuin itse olet.
-- En minä ole ymmärtänyt olla ennenkään kohtelias sioille, olipa
niillä piikit selässä tai ei, -- sanoi Villi vähän isotellen, mutta
piikkisika ei edes räpäyttänyt silmäänsäkään, vaan ryömi taas
puunoksalle jatkamaan keskeytynyttä untaan.
Lalli ja Villi vaelsivat nyt suuren metsän halki, missä päivänsäteet
leikittelivät vihreällä sammalikolla, hirvet lapiomaisine sarvineen
kävivät laitumella pienissä ryhmissä metsän aukeamissa, sudet ja ketut
juosta tassuttelivat tiheikössä ja korkealla ilmassa leijailivat
kotkat, korppikotkat ja haukat. Maa nousi nousemistaan, ja jylhiä
kallioita kohosi paikoin. Yhä useammin tuli kallioita vastaan ja
vihdoin nämä kokonaan tunkivat tieltään metsän, ja sitten he tulivat
paljaille kukkuloille.
Lallia kokolailla väsytti ja nukutti, ja hän etsi itselleen sopivaa
levähdyspaikkaa, mutta aurinko ja tuuli tekivät levähtämisen tukalaksi
näillä autioilla kukkuloilla.
Vihdoin näkivät he vuoriluolan suuaukon ja kävivät sen sisälle hakemaan
suojaa. Edettyä muutaman askelen pimeässä alkoi Villi sähistä ja
sylkeä, sillä onkalon perällä asusti jo ennestään pari somaa pikku
eläintä. Ne muistuttivat näöltään kömpelöitä koiranpenikoita,
tallustellessaan edestakaisin vinkuen ruokaa.
-- Anna niiden olla rauhassa, Villi, -- huusi Lalli, muuten annan
sinulle selkään.
-- Enpä uskokaan, että ne ovat koiria, -- vastasi Villi happamesti. --
Niitten vanhemmat ovat varmaan koiria paljon suuremmat. Ne saavat
kernaasti minulta olla rauhassa, kun eivät minuun kajoa.
Ja sitten paneutui hän soppeen lepäämään, mutta Lalli alkoi leikkiä ja
peuhata pentujen kanssa ja antoi niille leipäpalasia ja makeisia, mitä
hänellä oli taskussaan. Ne olivat niin kehittymättömiä, etteivät edes
osanneet eläinkieltä vielä selvästi puhua, eikä hän voinut päästä
perille siitä, mihin eläinlajiin ne kuuluivat, sillä kun kysyi kenen
pentuja ne olivat, vastasivat ne vain: -- "Äidin".
Äkkiä pimentyi luolan suu, ja kauhean iso harmaa karhu tölmähti sisälle
läähättäen ja kieli pitkällä suusta. Yhdellä ainoalla katseella sen
palavat silmät olivat havainneet luolan sisustan, ja näyttipä hetken
siltä, kuin aikoisi se niellä Lallin, mutta sitten käsitti se
asianlaidan ja kävi ystävällisesti Lallin luokse ja nuoli hänen
kättään.
-- Sinä olet kiltti poika, -- sanoi naaraskarhu karhealla ja
peloittavalla äänellä. -- Sinä olet ollut ystävällinen minun
lapsilleni, enkä minä siis tahdo tehdä sinulle mitään pahaa. En muuten
pidä ihmisistä, ja ihmisillä on syytä pelätä harmaata karhua, mutta
sinä saat olla poikkeuksena.
Ja sitten alkoi karhu syöttää pentujaan, jotka vinkuivat ilosta. Lalli
ja Villi jäivät vielä hetkiseksi luolaan, mutta peloittavalta tuntui
kuitenkin olla tuon suuren, villin karhun läheisyydessä, ja he sanoivat
pian hyvästi ja lähtivät matkaamaan vuorten ylitse. Jonkun ajan
kuluttua laskeutuivat he ahtaaseen laaksoon, jonka pohjassa virtasi
kukkuloilta laskeva virta. Siellä he näkivät moniaita nahkatelttoja,
joiden ympärillä askarteli koreihin rääsyihin puettuja naisia ja
lapsia. Ne olivat kaikki vaskenkarvaisia, heillä oli musta tukka ja
sangen tölskeät kasvonpiirteet.
Äkkiä tarttui joku Lallia kauluksesta ja nosti hänet maasta raa'asti
nauraa ilkkuen.
-- Sinä pieni, valkoinen roisto, -- sanoi käheä ääni, ja kun Lalli
katsahti ylös, kohtasi häntä todellisen intiaanin tuima katse, -- ei
tosin sellaisen intiaanin, jolla olisi ollut nahkapukimet ja koreita
sulkia tukkaa koristamassa, millaiseksi Lalli oli intiaania mielessään
kuvitellut, vaan sellaisen, jolla oli repaleiset eurooppalaismalliset
vaatteet ja päässä lerppainen olkihattu.
Villi syöksyi heti Lallia auttamaan ja aikoi hyökätä intiaanin
kimppuun, mutta tämä oli ketterämpi, tarttui kissaa niskasta toisella
kädellään ja sinkautti sen pitkän matkan päähän.
-- Mitä pahaa olen sitten sinulle tehnyt, kysyi Lalli arasti.
-- Et sinä, vaan sinun kansasi, -- vastasi metsäläinen tylysti.
-- Tiedäkin, että koko tämä maa on kerran ollut punaisen miehen oma,
joka vapaasti metsästi näissä metsissä ja ruohoaavikoilla. Tiedä, että
näillä laajoilla lakeuksilla vilisi kerran puhveleita niin lukuisasti,
ettei vaimojemme ja lastemme koskaan tarvinnut nähdä nälkää. Sitten
tulivat nuo kalpeaihoiset miehet idästä. He kaatoivat meidän metsämme
ja ampuivat riistamme, niin että vaimomme ja lapsemme näkivät nälkää,
kyntivät ruohoaavikot ja muuttivat nämä vapaat tasangot orjien
vainioiksi, ja vihdoin karkoittivat he punanahkoja kuin metsän eläimiä
ja kaatoivat niitä tuliaseillaan. Emmekö heitä vihaisi? Vapaitten
esi-isiemme tapaa noudattaen tulevat vaimoni ja lapseni paistamaan
sinut elävältä.
Lalli kauhistui ja olisi kernaasti hypännyt kotiin jos olisi voinut,
mutta punanahka sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja kantoi hänet kuin
säkin telttaan. Vaimot ja lapset ottivat hänet vastaan vihasta ja
raivosta hurjasti huutaen ja rakensivat rovion paistaakseen hänet
sillä. Mutta juuri kun he olivat puuhissaan valmiit, ja punanahka
ojensi kätensä heittääkseen Lallin roviolle, syöksyi metsästä äskeinen
harmaa naaraskarhu hurjasti kiljuen ja iski julmalla kämmenellään
intiaanin kuoliaaksi, jolloin vaimot ja lapset pakenivat huutaen.
Voimakkailla hampaillaan puri se sitten poikki Lallia kytkevät hihnat,
ja poikanen nousi pystyyn kalpeana ja vapisevana.
-- Te ihmiset olette maailman kurjimpia olentoja, -- ulvoi karhu, -- Te
kidutatte ja kiusaatte toisianne saamatta siitä mitään hyötyä, mutta
niin ei tee mikään eläin. Eläimet tappavat vain nälissään. Sentähden
minä halveksin ja vihaan teitä kaikkia ja vast'edes puren pään poikki
jokaiselta ihmiseltä, joka kynsiini joutuu.
-- Lähdehän pois nyt, -- kuiskasi Villi, -- muuten voisi karhumuorin
päähän pälkähtää purra pääsi poikki. Se oli heti valmis sinua
auttamaan, kun livistin luolaan pyytämään apua, mutta uskonpa sen
menettelyn johtuneen yhtä paljon vihasta intiaaniin kuin ystävyydestä
sinuun.
He hiipivät hiljaa tiehensä, sillä aikaa kuin karhu vielä raivoissaan
mörisi ja puri kuollutta intiaania, laskeutuivat alas vuorelta ja
tulivat äärettömälle ruoholakeudelle, joka levisi joka puolelle avarana
kuin meri. Vaellettuaan hetkisen aikaa tasankoa pitkin näkivät he
edessään jotakin, joka näytti pieneltä mäentöyryltä, mutta
ihmeellisintä oli, että tämä töyry eli. He kuulivat kumeaa mylvintää ja
ammumista sen sisästä.
Pian voivat he erottaa sanojakin tuosta hurjasta mylvinästä:
-- Mokomia kehnoja olentoja nuo ihmiset! Viekkaita, julmia olentoja!
Virittävät tällaisia ansoja toisten kidutukseksi! Möö-ö-ö!
Lalli ja Villi kiiruhtivat paikalle ja näkivät tavattoman suuren
kyttyräselkäisen härän, joka oli jalastaan tarttunut eräänlaisiin
isoihin saksiin, jotka olivat kytketyt vitjoilla maahan iskettyyn
rautapaaluun. Hampailla varustetut terät olivat tunkeutuneet syvälle
lihaan niin että veri valui maahan.
Lalli pysähtyi kauhuissaan nähdessään moista julmuutta ja hän tunsi
sydämessään sääliä härkäparkaa kohtaan.
-- Härkäkulta, -- sanoi hän, -- jos tahdot seista hetken hiljaa, niin
koetan auttaa sinua.
Härkä katsoa töllötti hämmästyneenä poikaan. -- Mutta sinähän näytät
itse ihmiseltä, -- mörisi se epäluuloisesti. -- Ihmiset ovat surmanneet
sukupuuttoon melkein koko sukuni, piisonihärkien eli puhvelien suuren
kansan, joka muinoin täytti nämä ruohoaavikot. Miksi sinä sitten
auttaisit suvun viimeistä jälkeläistä.
-- Minun käy sinua niin sääli, -- sanoi Lalli kyynelet silmissä.
Sitten kävi hän härän luo ja väänsi kaikin voimin saksien teriä
erilleen toisistaan, kunnes puhveli voi irroittaa vertavuotavan
jalkansa niistä.
-- Tuhannet kiitokset sinulle, -- sanoi härkä ystävällisesti. -- Jos
tahdot nousta selkääni, niin vien sinut ratsastusmatkalle, sillä muuta
palkintoa en voi sinulle antaa.
Sitten kävi härkä pitkälleen maahan, ja sekä Lalli että Villi
kiipesivät sen selkään. Sen jälkeen nousi härkä jälleen pystyyn ja
lähti tömistämään laajaa aavikkoa pitkin.
Siellä ei ollut paljon nähtävää, ainoastaan huojuvaa ruohikkoa,
joitakin lintuja sekä parvi susia, mutta kun he olivat matkanneet
jonkun aikaa, huomasivat he kaksi kimaltelevaa teräskiskoa, jotka
jatkuivat loputtomana parittaisena viivana tasankoa pitkin. Lalli
ymmärsi heti, että siinähän oli rautatie, ja härkä alkoi nelistää rataa
pitkin. Äkkiä kuulivat he edessään lähestyvän junan kohinan.
-- Poistu pian radalta, ennenkuin juna tulee -- huusi Lalli
kauhuissaan.
-- Minäpä opetan niitä junottamaan, -- mylvi puhveli raivoissaan. --
Tahdon paiskata ilmaan niiden leikkikalun ja polkea ne pirstoiksi
sorkillani.
-- Varo itseäsi! Älä toki ole hullu, -- huusi Lalli taaskin, mutta
mistään ei ollut apua. Raivostunut puhveli syöksyi sarvet sojossa
lähestyvää junaa kohti, joka vihelsi säikyttääkseen puhvelia ja
hiljensi sitten hitaasti vauhtiaan. Villi ja Lalli hyppäsivät härän
selästä ja kellahtivat toistensa ylitse ruohikkoon, ja Lalli loukkasi
itseään aika lailla. Mielettömästi eteenpäinsyöksyvä härkä törmäsi
kohta sen jälkeen junaa vastaan, mutta karja-aura nosti sen ilmaan ja
paiskasi radan viereen, minne se läähättäen ja ähkien jäi virumaan.
Ihmisiä ryntäsi ulos vaunuista ja he kantoivat Lallin vaunuun Villin
aivan hiljaa livahtaessa ovesta sisään. Junassa oleva lääkäri tuli
tutkimaan Lallin vammoja, ja sillä välin alkoi juna jälleen kiitää
eteenpäin.
Matkustajat koettivat puhutella Lallia arvatenkin kysyäkseen, miten hän
oli härän selkään joutunut, mutta kuten Intiassa, ei hän täälläkään
ymmärtänyt niin halaistua sanaa valkoihoisten puheesta. Akkunasta
katsoessaan näki hän junan porhaltavan pitkin lakeaa ruohoaavikkoa ja
silloin tällöin pysähtyvän jollekin asemalle. Kerran se taas pysähtyi,
vaikkei asemaa näkynytkään, ja ulkoa kuului ampumista ja huutoja.
Vaunuun astui pari hurjannäköistä miestä revolverit kädessä ja pakotti
kaikki matkustajat nostamaan kätensä pystyyn. Toinen miehistä kulki sen
jälkeen matkustajasta toiseen keräillen kalleuksia heidän taskuistaan
toisen yhä edelleen seisoessa revolveri uhkaavasti ojennettuna.
Nyt tuli Lallin vuoro, ja mies huusi hänelle jotakin uhkaavalla
äänellä. Lalli arveli, että oli kysymys rahoista, ja hän haparoi
taskujaan, missä hän tiesi viisipennisensä olevan, mutta samassa
hyökkäsi Villi revolveria pitelevän miehen kimppuun, kiipesi hänen
käsivarrelleen ja puri ja raapi hänen kättänsä, niin että hän
hätäpäissään pudotti aseensa. Samassa matkustajista monet kävivät
miesten kimppuun ja sitoivat heidät. Sen jälkeen ottivat hekin esille
revolverinsa ja menivät toisiin vaunuihin, joissa matkustajia oli
kohdeltu samalla lailla. Rosvot karkoitettiin sitten tai vangittiin, ja
juna, joka oli pysähtynyt, sai taas jatkaa matkaansa.
Villi ja Lalli olivat päivän sankareita, ja heille tarjottiin makeisia
ja muita herkkuja niin paljon, etteivät enää voineet ahtaa sisäänsä
enempää, ja juna vieri yhä edelleen.
Matkustajien joukossa oli muuan sangen rikas mies, joka oli erittäin
ystävällinen Lallia kohtaan. Kun juna vihdoin pysähtyi erään
suuren kaupungin kohdalle, otti tuo rikas mies Lallin mukaansa
automobiilimatkalle, jotta poika saisi nähdä kaupunkia. Mehiläisparven
lailla hyörivät ja työskentelivät siellä ihmiset, höyrykoneet puhkivat
ja rämisivät, vasarat paukkuivat, pyörät surisivat ja korkeista
savupiipuista pörsysi kivihiilen savua. Talot olivat hirveän korkeat,
toisissa oli aina kaksikymmentä, jopa kolmekymmentäkin kerrosta, ja
tuntui kuin olisivat ihmiset alituisesti tavoitelleet jotakin. Kun
Lalli kysyi Villiltä, joka oli mukana kaikkialla, mitä hän niiden luuli
tavoittelevan, vastasi Villi:
-- Kultaa! Näen sen kaikista heidän puuhistaan.
Kun tuo rikas mies oli näyttänyt kaupungin Lallille, tarjosi hän
hänelle matkan lentokoneessa, jättiläislinnun tavalla leijaili
lentokone maan yläpuolella, ja alhaalla näkyi vehnävainioita ja
puutarhoja, ruohoaavikoita ja metsiä, ja he tulivat vihdoin suurelle
vesiputoukselle, jonka kohina kuului heidän korviinsa yläilmoihin.
-- Niagara, -- sanoi pohatta ja osoitti kohisevia kuohuja, jotka
syöksyivät vuorenreunamaa alas suuresta järvestä toiseen ja muodostivat
useita eri putouksia, joista muuan oli hevosenkengän muotoinen.
Vaahto pärskyi putouksen alapuolella valkeana pilvenä korkealle ilmaan,
ja yläpuolelle pingoitetulla sillalla kulkevat ihmiset näyttivät
pieniltä kääpiöiltä. Lallin silmiä huimasi, kun hän loi katseensa tähän
merkilliseen näytelmään. Hänet valtasi kummallinen pyörryttävä tunne,
joka veti häntä syvyyttä kohti, eikä hän lopulta voinut kauemmin
vastustaa tätä kauheata vetovoimaa, vaan heittäytyi kirkaisten
lentokoneesta Villi kintereillään.
Yhä vielä vapisten heräsi hän tajuihinsa lastenkamarin sohvalla.