Lalli aikoo lähteä intiaanien luo, mutta putoaa suinpäin lämpimään
veteen. Kolkko kohta. Apinat laskettelevat pilkkalauluja ja pitävät
juorupakinaa. Viisivuotias leski puukasalla. Apinan rangaistus.
Kummallinen köysi. Papukaijat sähkölennättimenä. Villin uusi
leikkitoveri. Tiikeri ja krokotiilit. Sutten pettymys. Norsu työssä.
Retkeilyjä alkuasukkaitten parissa. Fakiiri. Ihmetyö.
Seuraavana aamuna makasi Lalli taaskin kauan sängyssään ja mietti.
Hänen oli yhtä mahdotonta kuin edellisenäkin aamuna päästä selvyyteen
siitä, oliko kaikki tuo hänen ihmeellinen kokemansa ollut todellisuutta
vaiko unta. Olihan se ollut niin hassua ja merkillistä, että hänen
itsensäkin oli vaikea sitä uskoa, ja hän ymmärsi nyt paremmin kuin
muulloin, ettei hän saisi ketään muuta sitä uskomaan. Ja jos hänen
vanhempansa pitäisivätkin tosina hänen seikkailujansa, niin oli
mahdollista, etteivät he enää sallisi hänen hypätä karttapallolle,
sillä aivan vaaraton ei tällainen hyppäys ilmeisestikään ollut, ja
hänen äitinsä oli aina niin peloissaan, että hän vaaroihin joutuisi.
Parasta siis oli, että hän vast'edeskin tekisi löytöretkensä omalla
uhallaan. Varmaankin oli maan päällä vielä paljon nähtävää, mikä menisi
häneltä hukkaan, jos hän liian aikaiseen ilmaisisi salaisuutensa.
Niin pian kuin ilta tuli ja vanhemmat lähettivät hänet nukkumaan, ei
hän riidellyt vastaan niinkuin tavallisesti, vaan käväisi vain ensin
keittiössä noutamassa Villin ja otti kissan mukaansa lastenkamariin,
sillä hän oli niin tottunut pitämään sitä seurassaan, ettei hän
ajatellutkaan lähteä yksin löytöretkillensä. Kissa oli hyvin uninen
eikä näyttänyt olevan lainkaan huvitettu matkustelemisesta, mutta niin
pian kuin sähkökone alkoi surista ja pieni kuu kiertää maata, oli se
täysin valveilla ja valmiina hyppäykseen.
Tällä kertaa Lalli päätti käydä Aasian suuressa maanosassa ja varsinkin
sillä suurella niemimaalla, jonka houkutteleva nimi oli Intia. Hän oli
kuullut puhuttavan niin paljon intiaaneista ja otaksui, että hän täällä
saisi nähdä heidät todellisuudessa.
Huh! Niin sitä taas kiidettiin suhisevan avaruuden halki, jotta päätä
huimasi. Loiskis! Ja siinäpä makasi Lalli ja potkia sätkytteli
haaleassa vedessä, joka oli yhtä lämmintä kuin hänen tavallinen
kylpyvetensä. Hän sukelsi suin päin veteen, mutta onneksi ei se ollut
syvää, niin että pulikoituaan hetkisen, hän taas pääsi pystyyn. Hänen
vieressään kohosi veden pinnalle Villin pyöreä pää pärskyen ja sylkien.
Kun Lalli oli puristanut vettä silmistään sen verran, että saattoi
katsoa ympärilleen, huomasi hän seisovansa pää parahiksi veden pinnan
yläpuolella melkein keskellä leveätä korkeaäyräistä virtaa, jonka
rannoilla kasvoi ihmeellisiä, jättimäisiä puita. Hän varmaankin seisoi
jollakin hiekkasärkällä, sillä niin pian kuin hän astui askelen sivulle
päin, kävi heti syvemmäksi, mutta toisella puolella oli taas
jonkunverran matalampaa.
-- Kissa vieköön, -- sanoi hän pyyhkäisten vettä valuvat kiharansa
otsaltaan.
-- Mikä kissa, -- kysyi Villi äreästi tuijottaen häneen pyörein,
kauhistunein silmin.
Suuressa puussa, joka levitteli tuuheata latvaansa kauas joelle, istui
moniaita apinoita, jotka nauraa virnistelivät ja näyttivät heille
kieltä. Nyt ne alkoivat laulaa, kauhean väärällä ja motkottavalla
sävelellä:
Lalli, Lalli punapää
kissaa lyödä läiskyttää.
Mirri pyytää säälimään,
Lalli vain ei säästäkään.
-- Vartokaahan vain, senkin pitkähäntäiset roistot, -- sähisi Villi
kiukkuisesti. -- Minäpä kykenen kyllä kiipeämään yhtä hyvin kuin te, ja
näytän kohta teille, mistä Taavetti olutta osti.
Silloin virnailivat apinat vielä pahemmin ja osoittelivat sormellaan ja
tirskuivat, ja kun Lalli katsoi heidän osoittamaansa suuntaan, näki hän
kauhukseen, että hänen ja rannan välillä oli vielä korkeampi
hiekkasärkkä, joka eräässä kohden kohosi vedenpinnan yläpuolelle, ja
sillä letkotti puolisen tusinaa krokotiilejä nukkumassa
päivänpaisteessa. Hän oli kyllä nähnyt ne katsellessaan ensin
ympärilleen, mutta hän oli luullut niitä puunrungoiksi. Lalli-parka
osasi uida vain parin vetäisyn verran, ja vastakkaiselle rannalle oli
hyvin pitkältä. Myöskin Villi keksi nyt krokotiilit ja kiipesi
kauhuissaan Lallin päälaelle raapaisten häntä tällöin aika kovasti.
Pahinta oli, ettei Lalli uskaltanut kissaa kurittaa peläten
herättävänsä hirveät matelijat. Oli ihmeellistä, ettei apinain räkätys
niitä herättänyt, mutta krokotiilit olivat kai niin tottuneet niiden
meluamiseen, etteivät häiriytyneet siitä. Tilanne oli kuitenkin vallan
vakava, ja Lalli katui jo, että oli lainkaan lähtenyt tähän uuteen
seikkailuun. Mahdotonta oli vedestä käsin hypähtää avaruuteen, vaikka
olisi tahtonutkin.
-- Mikäs nyt neuvoksi, -- kysyi Villi vapisten.
-- Sinun täytyy uida toiselle rannalle hankkimaan apua, -- kuiskasi
Lalli vastaukseksi.
-- En minä osaa uida, -- valitti Villi surkealla äänellä.
-- Kyllä minä tiedän että osaat, jos vain tahdot, mutta sinä olet
sellainen pelkuri-raukka, -- vastasi Lalli suutuksissaan.
Sitten otti hän kissan päälaeltaan, painoi sen veteen ja töytäisi
menemään toista rantaa kohti, sillä välin kuin apinat nauroivat
pilkkanauruaan ja jatkoivat juoruamistaan. Villi epäili hetkisen, mutta
sitten alkoi hän uida varsin taitavasti. Vihdoin näki Lalli kissan
pääsevän maihin ja häviävän rannan pensaikkoon.
Odotus tuntui Lallista sietämättömältä. Korkealta taivaalta helotti
aurinko kuin sulatusuuni suoraan hänen päähänsä, niin että hänen
toisinaan täytyi valella sitä tuolla keltaisella, mutaisella vedellä,
jottei pyörtyisi. Joka silmänräpäys hän pelkäsi krokotiilien heräävän,
ja kaiken onnettomuuden lisäksi kuuli hän toiselta rannalta jonkun
petoeläimen kauheata kiljuntaa. Vihdoin erotti hän selvästi, kuinka
krokotiileista muudan aukoi suutansa ja haukotteli hitaasti. Mutta
samassa kuuli hän myöskin vienon ihmisäänen hiljaista hyräilyä, ja kun
hän katsoi siihen suuntaan, mistä ääni kuului, keksi hänen silmänsä
hirsiröykkiöltä näyttävän lautan, jota virta kuljetti mukanaan.
Röykkiön harjalla istui pieni, valkopukuinen olento.
Kun krokotiili oli lakannut haukottelemasta, tuijotti se julmilla
silmillään ympärilleen ikäänkuin saalista etsien. Silloin osoittivat
apinat Lallia ja irvistivät vahingoniloisesti, ja nytpä näki krokotiili
jo hänet.
-- Petturit, roistot, -- kähisi ääni puunoksien välistä, ja äkkiä
tuntui kuin olisi paksu oksa alkanut liikkua, ja Lalli näki
jättiläiskäärmeen riippuvan siellä aivan liikkumattomana ja hissukseen,
niin etteivät apinatkaan olleet sitä ennen huomanneet. Ne parkaisivat
kauhusta ja koettivat paeta, mutta salaman nopeudella kiertyi
jättiläiskäärme juuri sen apinan ympärille, joka oli kavaltanut Lallin
ja tukahutti sen kauheaan puristukseensa.
Lalli seisoi apinan hirveästä kuolemasta kauhuissaan sekä peläten
krokotiilia, joka nyt oli kierittäytynyt veteen hiekkasärkältä ja alkoi
uida häntä kohti. Mutta samassa näki hän myöskin, että hirsikasa, johon
hän äsken oli kiinnittänyt huomionsa, oli virran mukana ajautunut aivan
hänen luokseen ja pysähtynyt hiekkaan. Kasan harjalla istui pieni
valkopukuinen tyttö, jolla oli kauniit, tummanruskeat kasvot ja korea
kehäkukkaseppele sinisenmustilla kiharoillaan. Hän viittoili
innokkaasti Lallille kehoittaen tätä kiipeämään luokseen, ja ennenkuin
krokotiili oli saanut pojan terävien hampaittensa väliin, oli hän
kahlannut hirsikasan luo ja kiivennyt sen harjalle. Hän näki nyt, että
röykkiön muodostivat hävitetyn rakennuksen jätteet, missä katto vielä
oli jäljellä, ja sillä juuri istui tuo tyttö.
-- Kuka sinä olet, tyttö, -- kysyi Lalli, niin pian kuin hän huomasi
olevansa turvassa krokotiilin hampailta.
-- Nimeni on Sindra, -- vastasi toinen, -- mutta en ole tyttö, vaan
leskivaimo.
-- Leski, -- nauroi Lalli, -- kuinka voit olla leski, kun olet noin
pieni?
-- Minä menin naimisiin viiden vuoden ikäisenä, -- vastasi Sindra
uljaasti. -- Mieheni, joka silloin oli kahdeksanvuotias, kuoli aivan
äskettäin, ja nyt olen leski. Oikeastaan olisi minut pitänyt polttaa
samalla kertaa kuin mieheni ruumis poltettiin, mutta vieraat valtiaat,
englantilaiset, eivät salli enää leskiä poltettavan, ja nyt minua
halveksitaan vain sen tähden, ettei minua poltettu, mutta eihän syy ole
minun. Sitten tuli tulvavesi ja huuhteli mukanansa talomme, ja minä
pelastuin viime hetkessä katolle. Mutta miten sinä olet tänne tullut?
Olethan aivan noiden vieraiden herrojen näköinen.
Lalli koetti kertoa hänelle, miten hän oli tullut hypänneeksi Intiaan,
mutta Sindra ei ymmärtänyt selitystä laisinkaan, eikä Lalli sitä
ihmetellyt.
-- Tulin tänne saadakseni nähdä intiaaneja, -- lopetti hän. -- Mutta
ethän sinä ole ensinkään sen näköinen, millaisiksi intiaaneja
mielessäni kuvittelin.
-- Emme me olekaan intiaaneja, -- nauroi Sindra. -- Meitä nimitetään
hindulaisiksi. Opettajani on kertonut minulle koko tuon jutun
Kolumbuksesta, joka löysi uuden maan, Ameriikan, ja luuli, että hän oli
matkustanut maan ympäri ja tullut Intiaan ja sentähden nimitti
asukkaita siellä intiaaneiksi. Etkös sinä, joka itse olet valkoihoinen,
sitä toki tiennyt?
Silloin hävetti Lallia hirveästi, että tuo ruskea tyttö tiesi enemmän
kuin hän itse.
-- Mitä me nyt teemme, kun virta ei enää kuljeta taloa? -- jatkoi pikku
leski. -- Tuolla uiskentelee tuo ilkeä krokotiili ja vartoo vain, että
me laskeutuisimme hänen ruuakseen. Olen purjehtinut tätä suurta, pyhää
virtaa useita peninkulmia, matkannut kylien ja kaupunkien ohitse enkä
ole mitään syönyt koko aikana. Minä istuin odottamassa, että virta
kuljettaisi minut aavalle merelle, minne isäni on sanonut virran
laskevan, ja missä kulkee laivoja, jotka ovat talojakin suuremmat.
Tahtoisinpa nähdä nuo laivat ja valkoisten miesten asunnot ja
kaupungit. Mutta nyt en voi päästä kauemmaksi, ja krokotiili odottaa
vain saadakseen niellä minut.
-- Hst, siellä! Älkää puhuko roskaa, -- kuului käheä ääni korkeasta
veteen kallistuvasta puusta. -- Minä en salli krokotiilin syödä sinua
suuhunsa. Se on tosin minulle kaukaista sukua, mutta sukuhan aina on
pahinta, niinkuin tietänet. Mutta oikeastaan tahdon auttaa teitä
molempia noitten apinaveitikoiden käsistä. Minä halveksin sitä
roskajoukkoa, ja niiden käytös oli halpamaista, kun juorusivat
krokotiilille. Kas niin, kiivetkää nyt puuhun minua pitkin. Joutukaa!
Ja jättiläiskäärme riippui puunoksasta pyrstönsä varassa, ja silloin
ulottui sen ruma pää ja suussa oleva kaksijakoinen liikkuva kieli alas
lasten luo.
Lalli katseli hetkisen epäluuloisesti käärmeen kimalteleviin silmiin,
ja myöskin tyttö oli kauhistuneen näköinen, mutta miten olikaan, niin
alkoi poika luottaa tuohon terävään katseeseen, tarttui lujasti kiinni
käärmeen niskaan ja alkoi kiivetä ylöspäin. Käärme auttoi kiipeämistä
kiemurtelemalla itse ylöspäin, ja pian istui Lalli turvassa paksulla
puunoksalla. Silloin rohkaisi myöskin tyttö mielensä, ja kun käärme oli
taaskin laskeutunut alas, kiipesi hänkin ylös joustavasti ja
ketterästi.
Kun lapset olivat päässeet puuhun, keksivät he istuvansa isossa
viikunapuussa. Tämän puun hedelmillä apinat olivat herkutelleet. Sindra
alkoi heti syödä viikunoita, ja Lalli noudatti hänen esimerkkiään.
-- No, mitäs me nyt teemme, -- kysyi pikku leski.
-- En minä vain tiedä, -- vastasi Lalli hiukan alakuloisena. -- Minä
tulin tänne kissa seuralaisenani. Se on nyt uinut hakemaan minulle
apua, enkä saata lähteä pois ja jättää sitä pulaan. Minun täytyy
odottaa täällä, kunnes se palaa.
-- Villi, Villi, -- huusi hän niin kovalla äänellä kuin jaksoi, mutta
huuto ei kuulunut kauas virran kohistessa ja pauhatessa.
-- Villi, Villi, -- huusi papukaija kimeällä äänellä puunlatvasta, ja
hänen toverinsa lähimmässä puussa jatkoivat huutamista, niin että huuto
kuului puusta puuhun virran molemmin puolin.
-- Kun nuo lörppökielet ovat saaneet jotakin huulilleen, niin kiertää
se ympäri koko maailman, sähisi käärme ylenkatseellisesti. -- Saatpa
kyllä asiasi kissanystäväsi kuuluviin, niin että hän tietää sinun
kaipaavan häntä takaisin.
Lalli ja Sindra asettuivat mukavaan asentoon puunoksalle, herkuttelivat
viikunoilla ja puhelivat keskenään odotellessaan. Äkkiä kuului selvästi
virran toiselta puolelta naukumista, se toistui puu puulta, ja tuota
pikaa naukaistiin joka puusta ylt'ympärillä.
Yhtä haavaa kuului taaskin kauheaa kiljuntaa vastakkaiselta rannalta,
ja kun lapset katselivat sinnepäin joen poikki, seisoi rantapensaikossa
valtavan suuri kuningastiikeri ja ulvoi puolittain vihaisesti,
puolittain surullisesti:
-- Missä on lapseni? Kuka on varastanut lapseni minulta? Kuuletko,
poikaseni, kuuletko!
-- Emme vain me, emme vain me, -- ulvoi shakaaliparvi levottomasti, ja
myöskin lauma harmaita susia, joita oli kerääntynyt lähelle sitä puuta,
missä lapset olivat, päästi kuuluviin puolustelevan murinansa.
Moniaita minuutteja kului, ja yhä istuivat lapset aivan äänettöminä ja
pelästyneinä, mutta silloin tulla tupsahtikin Villi juosten pensaikosta
kintereillään pieni tiikerinpentu, joka ei ollut häntä itseään paljoa
suurempi. Ne leikkivät nähtävästi "hippasilla", mutta kun Villi keksi
Lallin puussa, päästi hän iloissaan äänekkään naukaisun ja oli yhdellä
loikkauksella lasten vieressä oksalla. Aivan hänen kintereillään
seurasi pieni tiikerinpentu.
Nytpä keksi tiikerikin toisella rannalla heidät ja kiljui uhkaavasti
pojalleen, jotta tämä joutuisi hänen luokseen joen toiselle puolelle,
mutta poikanen vain nauroi ja huusi vastaukseksi.
-- Minulla on nyt niin hauskaa, äiti. Tulen kyllä myöhemmin. Anna minun
nyt vain jäädä vähäksi aikaa! Eihän kello vielä ole paljoa.
Silloin naarastiikeri hyppäsi raivostuneena veteen uidakseen virran
ylitse, ja Sindra huudahti kauhuissaan, mutta ennenkuin tiikeri oli
päässyt virran yli, saivat krokotiilit hänet valtaansa ja repivät hänet
kappaleiksi.
Silloin pieni tiikerinpoikanen alkoi itkeä katkerasti eikä saanut
lohdutusta suruunsa. Villi kertoi, kuinka hän oli tavannut sen toisella
rannalla, ja sitten olivat he alkaneet leikkiä yhdessä, ja Villi oli
unohtanut asiansa ja tiikeri äitinsä, kunnes Villi viimein oli kuullut
papukaijain huudon. Silloin oli hän alkanut seurata joenrantaa
saadakseen jonkun auttamaan Lallia, ja viimein oli hän tullut joen yli
johtavalle sillalle ja kiiruhtanut toista rantaa takaisin siihen
kohtaan, missä oli löytänyt Lallin puusta.
Pieni leski silitti ja lohdutti tiikerinpoikasta, antoi sille nimeksi
Huru ja lupasi pitää siitä huolta, ja loppujen lopuksi ryömi tuo
pikku-poloinen Sindran syliin ja nukahti siihen.
-- Mitä me nyt teemme, -- kysyi Lalli epäröiden. Emmehän pääse täältä
lähtemään noiden susien takia, jotka tuolla alhaalla meitä vaanivat.
Ja hän osoitti sormellaan susilaumaa, joka oli kerääntynyt aivan puun
juurelle ja katseli heitä himokkain silmin ja valkeina kiiluvin
hampain.
-- Siitä asiasta minä kyllä huolehdin, -- sähisi jättiläiskäärme heidän
vieressään.
Se oli riippunut taaskin aivan liikkumattomana, niin että he olivat
melkein unohtaneet sen olemassaolon, mutta nyt se kiemurteli hitaasti
puusta alaspäin susia kohti, jotka heti pakenivat hurjan kauhun
valtaamina. Silloin kiipesivät myöskin lapset alas puusta. Sindra
kantaen Hurua sylissään; ja Villi juoksi vieressä.
Kun he olivat kiittäneet jättiläiskäärmettä, taivalsivat he kappaleen
matkaa metsän halki ja tulivat pian avonaiseksi raivatulle paikalle,
missä suunnaton norsu kulki työtä tekemässä. Torahampaillaan se kiskoi
kantoja ja kiviä ylös maasta ja kuljetti ne pois kärsällään. Ihmistä,
joka olisi johtanut sen työtä, ei näkynyt eikä kuulunut.
Niinkuin tavallista oli Lalli kohtelias ja kävi sitä tervehtimään.
-- Hyvää päivää, norsu-herra. Minulla on sinulle terveisiä serkultasi
Afrikasta.
Norsu keskeytti työnsä ja vastasi ystävällisesti tervehdykseen.
-- En minä tunne siellä kaukana asuvia sukulaisiani, -- sanoi hän
miettiväisenä. -- Olen vain kuullut sanottavan, että ne ovat suurempia
ja levottomampia kuin täällä Intiassa asuva sukuhaara, ja etteivät ne
suvaitse ihmisen käyttää niitä työssä. No niin, oma asiansahan on,
tahtovatko ne elää vapaina metsässä, mutta kyllä voi pitää paljon
ihmisistäkin, kun ne meikäläistä vain siivosti kohtelevat. Heiltä oppii
aika paljon, ja jos heidän hyväkseen tekee työtä, niin on elatuksen
huoli taas heidän murheenansa.
-- Sinähän olet oikein filosoofi, kuulen ma, -- sanoi Villi
pisteliäästi. -- Ihmiset elättävät myöskin minua, mutta en minä vain
tee työtä heidän hyväkseen.
-- Luuletko sinä, että ihmiset tekevät mitään katsomatta omaa hyötyään?
-- kysyi norsu ylevän levollisesti. -- Sinä pyydystät rottia ihmisen
vastuksista, vaikkapa luulet, että teet sitä vain omaksi huviksesi. Ja
tarvitsevathan ihmiset joskus leikkikalujakin, ja sellainenpa sinä
juuri oletkin heille.
Villi näytti aika nololta eikä virkkanut sen enempää vähään aikaan,
-- Mitä sinä täällä teet, pikku herra, -- kysyi norsu, kääntyen Lallin
puoleen.
-- Olenpahan vain tullut hiukan katselemaan näitä seutuja, -- vastasi
Lalli.
-- Silloin on viisainta, että sinä niin pian kuin mahdollista laputat
tiehesi metsästä ja pysyt teillä ja kylissä, sillä metsä on täynnä
vaarallisia eläimiä, -- sanoi norsu samaan äänensävyyn, jolla isä
kotona tapasi puhua, kun Lalli oli lähdössä jollekin huviretkelle. --
Maantie ei ole kaukana täältä.
-- Sen kyllä tiedän, -- vastasi Villi vähän nyreissänsä. -- Tulin äsken
sillan ylitse.
Sitten heittivät he norsulle hyvästit ja jatkoivat vaellustaan suurelle
tielle, joka pölyisenä ja paahteisena kiemurteli riisivainioiden,
metsien ja kylien lomitse. Kaikkialla, minne he tulivat, kohtelivat
asukkaat heitä ystävällisesti ja antoivat heille ruokaa ja juomaa, ja
monta omituista ihmisrotua, vaatepartta ja käytöstapaa he näkivät.
Väestö tunnusti monta eri uskontoa. Oli muhamettilaisia ja erilaisia
pakanoita, ja sitäpaitsi oli kansa jaettu kasteihin eli eriarvoisiin
yhteiskuntaluokkiin, jotka olivat toisistaan jyrkästi erotetut, kuin
olisi niihin kuulunut eri kansallisuuksia. Eri ammatit olivat eri
kastien hallussa, ja pojat perivät isän ammatin.
Kerran, heidän käydessään muutamien köyhäin miesten ohitse, jotka
istuivat maassa syöden yksinkertaista ruokaansa, sattui Lalli menemään
niin lähelle, että hänen varjonsa lankesi heidän ateriaansa. Silloin
heittivät he heti inhoten pois ruokansa ja sanoivat sen tulleen
saastaiseksi yksistään siksi, että valkoisen ihmisen varjo oli siihen
sattunut. Tätä oli Lallin hyvin vaikea käsittää, sillä hänestä
näyttivät miehet itse olevan paljon likaisemmat kuin hän. Kaikkialla
ajelivat alkuasukkaat suurilla kyttyräisillä härillä, ja useimmat
heistä söivät vain riisiä.
Siellä täällä kohtasivat he myös valkoihoisia miehiä ja naisia,
englantilaisia, jotka uteliaasti tarkastelivat heitä ja koettivat
puhella heidän kanssaan, mutta ihmeellistä oli, että Lalli, vaikka hän
ymmärsi kaikkien näiden alkuasukkaitten, vieläpä eläintenkin kieltä, ei
ymmärtänyt englantia.
Huru, tuo pieni tiikerinpentu, seurasi heitä kaikkialla ja leikki
Villin kanssa, ja Lalli pani pian merkille, että juuri sen läsnäolo
olikin syynä siihen, että alkuasukkaat tervehtivät heitä sellaisella
kunnioituksella. He pitivät heitä pyhinä, koskapa tiikeri heitä tällä
tapaa seurasi. Lalli ja pikku leski tulivat hyvin hyviksi ystäviksi.
Kerran he erään kylän ulkopuolella näkivät laihan, repaleisen, melkein
alastoman ukon, jolla oli takkuinen tukka ja kuopallaan olevat palavat
silmät. Likaisena ja kurjana hän istui kyyryissään kori edessään.
-- Siinä on pyhä mies, fakiiri, -- selitti Sindra hartaasti. --
Menkäämme ja pyytäkäämme häntä tekemään meille joku ihmetyö.
-- Osaako tuo kurja raukka tehdä ihmetöitä, -- kysyi Lalli
hämmästyneenä.
-- Kohta saat nähdä, -- vastasi Sindra.
Kaikki menivät nyt fakiirin luo, joka loi heihin tutkivan, läpitunkevan
katseen. Sindra tervehti ukkoa kunnioittavasti ja pyysi häntä tekemään
heille jonkun ihmetyön.
Silloin nosti ukko korinsa ja aukaisi sen, ja esiin mateli kolme ilkeää
lasisilmäkäärmettä, ja kun vanhus alkoi soittaa huilua, tanssivat
hirviöt soiton tahdissa.
-- Tuo ei ole mikään ihmetyö, -- sanoi Sindra vakavasti. -- Sellaista
olen maantien varrella nähnyt monen ilveilijän tekevän.
Ukko katsahti häneen terävästi, mutta otti sitten sanomatta sanaakaan
esille saviastian, joka oli täynnä multaa, ja pani siihen siemenen,
joka heidän nähtensä yleni taimeksi ja alkoi kukkia.
-- Tuopa oli ihmeellistä, -- sanoi Lalli, -- mutta luulinpa kuitenkin,
että ihmetyö olisi jotakin vielä kummallisempaa.
Ukon palava katse kiintyi Lalliin terävänä ja läpitunkevana.
-- Näenpä, että kuulut niihin, jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä, --
sanoi hän käheällä, sähisevällä äänellään. -- Jos tahdot nähdä jotakin
erikoista, niin näytän sinulle sen.
-- Voitko näyttää minulle koko Aasian muutamassa minuutissa, -- kysyi
Lalli rohkeasti. Minä olen jo ollut täällä niin kauan, ja minun on pian
lähdettävä kotiin, enkä kuitenkaan ole nähnyt kuin pienen osan Intiaa.
-- Sen kyllä voin, -- vastasi fakiiri, ja hänen äänensä kuulosti
melkein uhkaavalta. -- Katsohan nyt!
Hän otti koristaan kerän, tarttui toisella kädellään langan päähän ja
sinkautti toisella kädellään kerän ilmaan. Langan purkautuessa lensi
kerä niin korkealle, ettei siitä voinut nähdä muuta kuin vain langan,
joka riippui tyhjästä ilmasta.
-- Tule mukaan nyt, -- sanoi fakiiri käskevällä äänellä.
Senjälkeen alkoi hän kiivetä riippuvaa lankaa ylöspäin.
Lalli ei epäillyt vähääkään, vaan alkoi heti kiivetä lankaa myöten, ja
myöskin Sindra, Villi ja Huru tekivät samalla tavalla. Kiipeäminen
onnistui ihmeteltävän helposti, vaikkakin lanka oli niin ohutta, että
he tuskin saattoivat tuntea sitä käsissään. Yhä korkeammalle he
kiipesivät, ja maa laajeni yhä enemmän heidän silmissään. Vihdoin
pysähtyi fakiiri riippuen langan varassa käsistään ja polvitaipeestaan.
-- Katsoppa, sanoi hän, viitaten toisella kädellään. -- Tuolla näet
korkeat Himalaijan vuoret, tuolla loppuu Intia, ja niiden toisella
puolella voit nähdä muita maita, Tibetin vuoristomaan, Afganistanin,
Turkestanin ja muita.
Lalli katsoi osoitettuun suuntaan ja näki korkean vuorijonon lumisine
huippuineen, ja toisella puolella saattoi hän erottaa muut maat niin
seivästi että näki, mitä ihmiset tekivät laaksoissa ja vuorenrinteillä.
Tibetissä näki hän rotevia vuoristolaisia, jotka paimensivat karjojaan,
ja ihmeellisiä luostareita pyhine miehineen, jotka hypistelivät
puupalloista tehtyjä rukousnauhojaan, toisella taholla näki hän villien
afganein aseinaan käyrät veitset kuljeksivan vuorisolissa, ja vielä
kauempana kuormitettujen kamelikaravaanien vaeltavan erämaan tapaisten
seutujen halki.
-- Käykäämme korkeammalle, -- sanoi fakiiri käskevällä äänellä.
He kiipesivät vielä korkeammalle, ja näköala laajeni yhä enemmän.
-- Tuolla on Persia ja Mesopotamia, -- selitti fakiiri, kun he taas
pysähtyivät, -- tuolla vasempaan käteen Arabia ja Syyria. Tuolla
Välimeren rannalla on sinulle pyhä maa Palestiina ja Välimeren ja
Mustanmeren välillä Vähä-Aasia. Oikealle päin näet Kiinan ja Japanin,
Indo-Kiinan, Taka-Intian ja sen suuret saaret, ja tuolla kauimpana
pohjoisessa on Siperia.
Ja taaskin näki Lalli kaikki aivan selvästi. Hän näki asukkaiden ennen
muinoin niin rikkaassa Mesopotamiassa molempien suurten virtojen
Eufratin ja Tigriin välissä työskentelevän viljavainioillaan,
persialaisten kutovan mattojaan ja viljelevän puutarhojaan ja
arabialaisten ratsastavan komeilla hevosillaan erämaan halki. Hän näki
Juudanmaan kaikkine pyhine paikkoineen, joissa pyhiinvaeltajat
hartaasti polvistuivat. Hän näki suuren ihmispadan Kiinan, missä vilisi
kuin muurahaispesässä keltaisia, vinosilmäisiä kiinalaisia, jotka
palmikko niskassa työskentelivät ja raatoivat. Hän näki mongolien
harhailevan Mongolian aroilla valtavan suurine hevoslaumoineen ja
samojedien kaitsevan porokarjojaan Siperian autioilla tundroilla
Jäämeren rannoilla. Koko Aasia oli hänen edessään levällään kuin
karttana, mutta sellaisena karttana, jossa oli vuoria, vainioita,
metsiä ja järviä ja kolmella puolella pauhaava sininen meri.
Neljännellä taholla ulottuivat matalana muurina Aasian ja Euroopan
välillä metsänpeittoiset Uralin vuoret rikkaine kaivoksineen. Hän näki
laivoja, jotka veivät lastittain kaikkia idän aarteita Intiasta ja
suurilta saarilta länsimaihin, ja tuolla kauimpana lännessä kimalteli
kirkkaassa auringonpaisteessa Bosporin salmi Aasian ja Euroopan
välillä, ja sen toisella puolella erotti hän Konstantinopolin kullatut
minareetit. Kaukana idässä kohosi merestä Japanin ihana saarimaailma
tulivuorineen, ja hän näki lyhytkasvuisten japanilaisten kuumeisella
kiireellä ahertavan kaikkea sitä uutta, minkä he olivat oppineet
länsimaisilta muukalaisilta, tehdäkseen saarimaansa mahtavaksi
vallaksi.
-- Niin, tämä on todellakin ihmetyö, -- sanoi Lalli täynnä ihailua.
Hänen päässään pyöri kaikki se uusi, minkä hän yhdellä kertaa oli
saanut nähdä. Hänestä tuntui, ettei kaikki voinut hänen aivoihinsa
mahtua, ja hänen silmiänsä huikaisi.
-- Siinäpä onkin niin suuri ihme, -- sanoi fakiiri ilkeästi,
vahingoniloisesti irvistäen, -- ettei kukaan ihminen ole sellaista
nähnyt, ja sinä, joka olet sen nähnyt, et myöskään saa jäädä eloon
kertoaksesi siitä, mitä olet nähnyt.
Ja silloin otti ukko riippuessaan langan varassa toisella kädellään
suuren käyrän veitsen ja suuntasi sen Lallia kohti. Lalli kuuli Sindran
parkaisevan kimakasti ja kauhuissaan hellitti hän langan käsistään ja
putosi huimaavaa vauhtia halki avaruuden Sindran huudon ja Villin
surullisen nau'unnan vielä kaikuessa hänen korvissaan. Hän vaipui
vaipumistaan, kunnes hänen silmissään pimeni, ja kun hän jälleen
aukaisi ne, oli hän taaskin lastenkamarin sohvalla Villi vieressään,
mutta Sindra ja Huru olivat tipo tiessään.