Lalli suunnittelee uusia matkoja. Hiekkameri. Kuumuutta ja janoa. Villi
tahtoo maistella linnunmunia, mutta sen sijaan korjaa lintu sen
itsensä. Yksin erämaassa. Beduiinit. Ihmeellinen matto. Yö metsässä.
Jalopeura vähällä syödä Lallin, mutta norsu pelastaa hänet. Äkäpäinen
sarvikuono. Villin kertomus. Kuinka neekerit tekivät Lallista
pyhimyksen. Pako majasta. Maton kohtalo.
Kun Lalli seuraavana aamuna heräsi, virui hän kauan vuoteessaan ja
mietiskeli. Hän ei voinut päästä selvyyteen siitä, oliko kaikki tuo
hänen ihmeellinen kokemansa ollut vain unta, vai oliko hän todella
käynyt pohjoisnavalla. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli tietysti kysyä
äidiltä, mutta kun hän mietti tarkemmin asiaa, ymmärsi hän, että tämä
aivan varmaan selittäisi koko jutun unennäöksi. Hän päätti sentähden
vielä samana iltana yrittää uudelleen; päivällä hän ei sitä voinut
tehdä, sillä silloin oli lastenkamari tykkänänsä pikku sisarusten
vallassa. Jos hänen tälläkin kertaa onnistuisi hypätä karttapallolle,
niin täytyihän edellisen illan seikkailujen olla tosia, vaikka ne
selvällä päivällä hänestä tuntuivatkin sangen vähän todellisilta.
Päivän valossa tuntui aivan mahdottomalta hypätä tuolle pienelle,
sileälle pallolle.
Hän leikki sentähden koko päivän uusilla leikkikaluillaan ja pikku
sisarustensa kanssa, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvää yötä
vanhemmille, meni hän keittiöön noutamaan Villin ja istui sohvalle
karttapallon eteen kissa sylissään.
-- Hyppäämmekö taaskin maapallolle, Villi? -- kysyi hän, mutta kissa
katseli vain silmät unisina ja ymmärtämättä häntä.
Silloin pani Lalli sähkökojeen käyntiin ja istui hetkisen katsellen
kiertävää palloa. Hän ihmetteli mielessään, minne hän tällä kertaa
hyppäisi. Häntä houkutteli puoleensa eniten tuo suuri Euroopan
alapuolella oleva maanosa, jonka nimeksi hän tavaili "Afrikka". Hän oli
usein kuullut tuon nimen puhuttaessa neekereistä, jalopeuroista ja
muusta sellaisesta, ja hän tahtoi kernaasti päästä sinne omin silmin
näkemään nämä ihmeet.
Kotvasen istuttuaan tunsi hän päässään samaa huimausta kuin edellisenä
iltana, ja hänestä tuntui taaskin, kuin olisi aivan helppo temppu
hypätä tuohon maanosaan. Hän silmäili kysyvästi Villiin, ja nytpä
istuikin kissa aivan valveilla valmiina hyppäykseen.
-- Kas nyt! -- huusi Lalli.
-- M-jaa, -- vastasi kissa, ja sitten lensivät molemmat pienen auringon
ohitse ja halki kylmän avaruuden.
Tällä kertaa he tulla tupsahtivat pehmeään kuumaan hiekkaan, ja kun
Lalli nousi pystyyn ja katseli ympärillensä, huomasi hän seisovansa
keskellä autiota hiekkalakeutta, joka levisi joka taholle silmän
kantamattomiin, niinkuin mikä punaisenruskea meri pitkine
aaltoviivoineen. Missään ei näkynyt muuta kuin hiekkaa ja yhä vain.
hiekkaa. Hänen päänsä päällä kaareutui taivas niin kirkkaan sinisenä,
ettei hän mokomaa ollut koskaan ennen nähnyt, ja tältä taivaalta poltti
aurinko hirvittävän kuumasti, niin että hänestä tuntui, että se pian
paistaa hänet.
-- Hui, -- sanoi Lalli. -- Mitä ihmettä me täällä teemme? Täällähän ei
ole paljon parempi olla kuin pohjoisnavallakaan, vaikka täällä onkin
kuuma eikä kylmä. Eihän täällä ole mitään muuta kuin hiekkaa.
Mutta Villi ei häntä kuunnellut. Sen huomio oli kokonaan kiintynyt
hiekkaan, johon se tuijotti, ja kun Lalli otti selvän siitä, keksi hän
hiekassa kuopan ja sen pohjalla ison joukon valtaisen suuria munia,
jotka olivat pikku siskon pään kokoisia.
Villi haisteli munia ja alkoi purra yhtä rikkoakseen kuoren ja
syödäkseen sisällön, mutta kuori oli niin paksu, ettei se saanut sitä
rikki.
-- Odotas, minä autan sinua, -- sanoi Lalli ja otti kiven iskeäkseen
sillä reiän kuoreen.
-- Eipä olisi hullummaksi tässä helteessä juoda tuollaista munaa.
Tahtoisinpa tietää, millä linnulla on mokomat munat.
Samassa kuului kohua ja siipien suhinaa, ja kun Lalli katsoi taakseen,
tulla tuhisi valtavan suuri korkeajalkainen ja pitkäkaulainen lintu
juosten hiekka-aukean yli ja seuloen lyhyitä siipiään ottaakseen siten
vielä vinhempaa vauhtia. Se syöksähti suoraa päätä Villin kimppuun ja
sähisi uhkaavasti:
-- Rosvo! Varas! --
Mutta Villi oli uljas kuten aina ja hyppäsi linnun selkään kynsiäkseen
sitä. Silloin hulmahti lintu tiehensä samaa huimaa vauhtia, Villin yhä
kököttäessä sen selässä, ja kohtapa oli Lalli yksinään autiolla
hiekka-aavikolla polttavan auringon alla. Hän tunsi itsensä kerrassaan
hylätyksi, hänen päänsä oli kuumuudesta kipeä, ja kova jano alkoi
vaivata häntä.
Jonkun aikaa juoksi hän kuumassa hiekassa pakoonkiitävän linnun
perästä, mutta yhtä hyvin olisi hän voinut tavoitella tuulta. Lopuksi
menetti hän tykkänään rohkeutensa, ja hän istahti itkien hiekkaan, joka
poltti niin ilkeästi housujen lävitse. Hänestä tuntui, että hänen
täytyi täällä yksinäisyydessä kuolla helteeseen ja janoon, eikä hän
kuitenkaan voinut pakottaa itseään hyppäämään tiehensä, niinkuin oli
tehnyt pohjoisnavalla. -- Miten saattaisikaan hän jättää Viliinsä
pulaan, Villin, joka oli pelastanut hänet jääkarhun kynsistä? Kun hän
vihdoin loi katseensa ylös, näki hän aivan lähellänsä ihmeellisen näyn.
Hänen edessään oli pitkä jono kömpelöitä, kuormitettuja kameeleja,
joita tupsu- ja punalakkiset miehet hoputtivat kulkemaan, ja kameelien
molemmin puolin ratsasti muhkeita ratsumiehiä valkeissa, liehuvissa
viitoissa ja kierteiset turpaanit päässä. Heillä oli tummat,
auringonpaahtamat kasvot, mustat, säihkyvät silmät ja aseinansa pyssyt
ja käyrät miekat. Kookas, mustapartainen mies lumivalkoisen ratsun
selässä ajaa karautti Lallin luo.
-- Ei sinun sovi itkeä vetistellä, poika, -- sanoi hän rypistäen
kulmakarvojaan. -- Sen saat jättää tyttöjen toimeksi. Mitä on
tapahtunut?
Lalli kertoi yhä vain nyyhkyttäen, mitä oli tapahtunut, ja selitti,
että Villi oli kerran pelastanut hänen henkensä.
Silloin kirkastuivat miehen ankarat kasvot, ja hän sanoi:
-- Ystävyys on jalo tunne, ja sentähden suon sinulle anteeksi
epämiehekkäät kyyneleesi. Muutamat nuorista miehistäni saavat heti
lähteä ajamaan kamelikurkea takaa. Sinä voit sillä välin nousta
hevoseni selkään ja seurata minua keitaalle.
Silloin tunsi Lalli itsensä aivan uljaaksi ja iloiseksi, ja ratsastaja
nosti hänet korskuvan, valkoisen ratsun selkään, ja niin ratsastivat he
kappaleen matkaa halki suuren erämaan, jota ratsastajat nimittivät
Saharaksi, aina siksi, kunnes näkivät edessään huojuvia palmuja,
vihantia ruohokenttiä ja loistavanvärisiä kukkia. Sinne suuntasi
karavaani kulkunsa, ja miehet, jotka sanoivat itseään beduiineiksi,
pystyttivät teltan palmujen varjoon kaivon luo, jossa oli raitista,
kirkasta vettä. Ja sitten tarjosivat he Lallille taateleita ja leipää
ja kamelinjuustoa ja muuta hyvää odotellessaan nuorten miesten paluuta
kamelikurjenajosta.
Vihdoin tulivat nämä takaisin tuoden mukanansa kuolleen kamelikurjen,
mutta kissasta he eivät olleet nähneet jälkeäkään.
Silloin oli Lallin vaikea pidättää kyyneleitään, mutta hän häpesi
komeaa, mustapartaista päällikköä ja koetti pysyä niin rohkeana kuin
suinkin. Kaikki beduiinit olivat hyvin ystävällisiä hänelle ja
kertoivat merkillisiä juttuja niistä maista, joissa he matkoillaan
olivat käyneet: alavasta Egyptistä vanhoine pyramiideineen, jonka läpi
Niili virtasi, tehden maan hedelmälliseksi tulvillaan, villistä
Abessiniasta ja ihanasta Algeriasta, mutta ennen kaikkea niistä
seuduista, missä neekerit asuivat, ja edelleen tiesivät he kertoa
kauniita satuja sulttaaneista ja kalifeista ja ihanista prinsessoista,
ja varsinkin eräällä heistä, vanhalla dervishillä nimeltä Romallah, oli
loppumaton satuvarasto.
Aurinko meni mailleen punaisen hiekkarneren taa, yö teki tuloaan
hämmästyttävän nopeasti ollenkaan hämärtämättä, ja pian tuikkivat
tähdet tummansinisellä taivaalla kuin mitkäkin säihkyvät timantit.
Mutta yhä vain istui Lalli kuuntelemassa vanhan dervishin kertomusta.
-- Minä pidän sinusta, poika, -- sanoi ukko lopulta, -- ja pidän
myöskin siitä, että suret kissaasi, joka on ollut sinun ystäväsi ja
pelastajasi. Minä autan sinua, jos lupaat, ettet kerro mitään
heimolleni, ja tuot takaisin sen, minkä sinulle lainaan.
Kaiken sen lupasi Lalli mielihyvällä, ja sitten kertoi vanhus, että
hänellä oli hallussaan matto, joka aikoinaan oli ollut prinssi
Husseinin oma ja jolla oli se ominaisuus, että jokainen, joka istui
sillä, voi päästä minne ikinä vain tahtoi ja olla heti perillä
haluamassaan paikassa.
Dervishi otti rääsymytystä esiin vanhan kuluneen maton, jossa oli
omituisia, haalistuneita kirjauksia.
-- Istahda vain tälle ja toivottele itsesi sinne missä kissasi on, --
kuiskasi hän juhlallisesti, -- mutta kun olet ystäväsi löytänyt, täytyy
sinun tuoda matto takaisin.
Tämän Lalli lupasi ja istahti heti matolle lausuen sitten halunsa
päästä sinne missä Villi oli.
Tuskin oli hän sen tehnyt, ennenkuin hän huomasi istuvansa miltei
pilkkosen pimeässä. Hänen korvissaan kuului kuin korkeitten puitten
hiljaista suhinaa, ja hänen päänsä päällä tuikki jokunen tähti pimeyden
halki. Tämä pimeys oli niin läpäisemätön, ettei hän aluksi, ennenkuin
hänen silmänsä oli ehtinyt pimeään tottua, voinut nähdä mitään
ympärillään, mutta metsä oli ääniä täynnä. Pimeästä erotti tömisteleviä
ja polkevia ja hiipiviä ja tassuttelevia askeleita, hirveätä ulvontaa,
mylvintää, korskumista ja toitottamista, ja ylinnä kuului kuin
kaukaisena ukkosen jyrinänä kauhea karjunta, joka pani Lallin
vapisemaan. Tämä oli kauhea paikka, ja hän melkein katui, että hän oli
tullut sinne, mutta sitten hän ajatteli Villiä ja koetti olla rohkea.
Pimeän takia oli mahdotonta nähdä, oliko kissa todella läheisyydessä,
ja peläten noita kaikkia petoeläimiä hän ei uskaltanut huutaakaan.
Kuten pohjoisnavalla ymmärsi hän myöskin täällä eläinten kieltä. Toiset
parkuivat nälkäänsä, toiset uhkailivat toisiansa, ja toiset taas
kutsuivat luokseen puolisoaan tai metsästystovereitaan. Lähellä
olevassa lammikossa korskahteli ja uida läiskytteli moniaita
virtahepoja röhkien tyytyväisinä yön viileydessä, ja norsut huutelivat
toisiaan kovasti toitotellen ja kertoen, kuinka makeita puiden nuoret
vesat olivat, ja valtavan iso jalopeura kiljui, että eläimet metsässä
kuuluivat hänelle, niin ettei kenenkään kannattanut pakoon yrittää,
sillä hän kuitenkin löytäisi ne ja pistäisi poskeensa.
Tuo kiljunta oli niin lamauttavan hirmuista, että Lalli istui aivan
hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan. Ääni yhä lähestyi, ja äkkiä seisoi
hänen edessään tähtien valossa tavattoman iso jalopeura pudistellen
ylvästä harjaansa.
-- Vai niin, ihminenkö, -- karjaisi peto. -- No niin, tapanani ei ole
syödä sellaisia kovin usein, mutta minun on nälkä tänä iltana. Hampaani
ja kynteni alkavat käydä vähän huonoiksi näin vanhoilla päivillä, niin
että minun on hiukan vaikea selviytyä suurista eläimistä. Pidäppäs
varasi nyt, poloinen! --
Lalli vapisi, sillä nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut. Mutta
samassa kuului raskasta töminää aivan vierestä, pehmeä kärsä kiertyi
hänen ympärilleen, ja hänet nostettiin norsun selkään, missä Villi
istui jo ennen häntä ja nauroi, niin että sen silmät loistivat kuin
pienet, vihreät lamput pimeässä. Jalopeura päästi pettyneenä kauhean
kiljunnan, mutta norsu toitotti vain pilkaten vastaukseksi, eikä peto
uskaltanut ahdistaa valtavaa eläintä, joka kohotti uhkaavasti pitkät
torahampaansa sitä vastaan.
-- Villi, -- huudahti Lalli, vielä aivan hengästyneenä ja
hämmentyneenä. -- Mitä tämä merkitsee?
-- Minun vaiheistani on pitkä tarina, -- vastasi Villi. -- Kerronpa
sinulle heti, kuinka olen tullut tämän norsun ystäväksi, mutta sanohan
ensin, minne sen pitää viedä sinut.
-- Pyydä häntä sitten nostamaan maasta tuo matto, jolla istuin, --
vastasi Lalli. -- Olen luvannut palauttaa sen takaisin oikealle
omistajalleen enkä tahdo millään muotoa jättää sitä jäljelle.
-- Siinä teet oikein, poikaseni, -- sanoi norsu. - Aina on toki ennen
muuta muistettava lupauksensa. Yksistään noiden sanojesi takia tahdon
tulla ystäväksesi, niinkuin olen jo kissankin ystävä.
Ja se ojensi kärsänsä ja nosti maasta prinssi Husseinin maton ja ojensi
sen Lallille.
-- No, minne minä nyt kuljetan teidät, -- kysyi norsu ja toitotti
merkiksi, että he olivat valmiit lähtemään.
-- Tahtoisin kovin kernaasti nähdä neekerikylän, -- lausui Lalli
hetkisen mietittyään.
Norsu röhkäisi halveksivasti.
-- Ei sellaisessa ole mitään nähtävää, -- puhisi hän. -- Mutta koska
tahdot, niin olkoon sitten menneeksi.
Ja sitten lähti se ravaamaan metsän läpi ja suuntasi kulkunsa lammikon
ohi, missä virtahevot makasivat ja rypivät tai nousivat rannalle
laitumelle. Aivan lammikon lähellä he sivuuttivat kokonaisen
norsulauman, ja eläimet kohottivat kärsänsä tervehdykseksi, kun he
kulkivat ohitse, ja päästivät kimakan toitotuksen. Pimeissä viidakoissa
ulvoivat shakaalit ja hyenat, ja kohtapa yhdyttivät he valtavan suuren,
mustan sarvikuonon, jolla oli kuonossa kaksi terävää sarvea. Se
pysähtyi hetkiseksi ja katseli vihaisesti vilkuillen Lalliin.
-- Oletpa saanut haltuusi soman ihmispennun, joka on ihan
valkeanahkainen, -- röhkäisi hän halveksivasti.
-- On olemassa myöskin sekä valkoisia että mustia sarvikuonoja, --
vastasi norsu rauhallisesti, ja valkeat niistä ovat suuremmat ja
kauniimmat kuin mustat.
-- Odotappas, niin saat minulta sarven kylkeesi, -- sähähti sarvikuono
kiukkuisesti, mutta piti kuitenkin parhaana lönkyttää tiehensä.
-- No, Villi, kerrohan nyt minulle, miten tänne olet joutunut, -- pyysi
Lalli, sitten kun sarvikuono oli kadonnut näkyvistä.
Kissa asettui mukavampaan asentoon norsun selässä, peseytyi
huolellisesti miettiessään ja alkoi sitten:
-- Niin, katsohan, minä koetin tietysti heti hypätä maahan kamelikurjen
selästä niin pian kuin kiukkuni oli vähän asettunut, mutta minun
kynteni olivat jollakin merkillisellä tavalla takertuneet pehmeihin
höyheniin, niin että kesti kauan aikaa ennenkuin selviydyin, ja sillä
välin oli lintu juosta pyyhältänyt pitkän matkaa. Kun se vihdoin kävi
päinsä, hyppäsin hiekalle, mutta silloin en sinua enää nähnyt.
Aikomukseni oli juuri palata takaisin kamelikurjen jälkiä seuraten, kun
kuulin pääni päältä siipien räpyttämistä, ja julman suuri kotka iski
minuun vahvoilla kynsillään. Ymmärsin heti, ettei kannattanut
ponnistella vastaan, sillä silloin olisi se nokkinut minusta samalla
hengen, vaan olin sen sijaan olevinani kuollut, ja niin kantoi se minua
ilmojen halki pitkän, pitkän aikaa, niin että oli ilta, kun se vihdoin
pesänsä reunalla päästi minut kynsistään. Kotka ei huolinut olla
varovainen, vaan päästi minut aivan huolettomasti nälkäisten
poikasiensa eteen. Tirkistelin silmät raollaan ja näin, että olin
pilvenkorkuisen puun latvassa, ja ennenkuin poikaset olivat alkaneet
noukkia minua, loikkasin alemmalle oksalle ja livahdin runkoa alas niin
nopeasti, ettei kotka saanut ilmaa siipiinsä, ennenkuin jo olin
tiheässä lehdikossa.
Metsä oli tiheä ja täynnä vaarallisia eläimiä, niin etten uskaltanut
hypätä maahan, vaan haparoin eteenpäin puusta puuhun. Istuessani
lepäämässä eräällä oksalla näin yht'äkkiä jättimäisen, mustan ja
karvaisen käden salamannopeudella kurkottavan paksun rungon takaa ja
tarttuvan niskanahkaani. Käsi oli tavattoman ison mustanaamaisen
apinan, joka istui rungon toisella puolella ja irvisteli, niin että
valtavan suuret, valkoiset hampaat kiiluivat.
-- Sinustapa saan soman leikkikalun poikaselleni, -- sanoi apina
äänessään ystävällinen sävy.
-- Mikäs sinä olet? -- kysyin minä.
-- Häh, häh, häh, gorillapa tietenkin, -- motkotti apina. -- Mahdat
olla kaukaa kotoisin, kun et minua tunne. Itse olet kyllä jalopeuran ja
pantterin sukulainen, vaikka olet niin pieni, että sovit leluksi. Älä
pelkää, en minä sinulle pahaa tee.
Sitten otti hän minut mukaan taloonsa, joka oli rakennettu puuhun
oksista ja lehdistä. Siellä istui gorilla-akka joka oli yhtä ruma ja
musta kuin ukkonsakin ja hyväili pientä gorillanpoikasta. Kaikki ne
olivat minulle aika hyväntahtoisia, mutta antoivat minulle vain
hedelmiä syötäväksi, ja poika veti minua hännästä ja tukisti minua ja
sitten oli minun myöskin vähin ikävä sinua, niin että pian karkasin
sieltä taas tieheni. Harhaillessani puiden oksien välissä tuli iso
norsulauma tallustaen metsän läpi ja katkoen oksia kärsillään.
Eräs niistä kohotti ulotintaan aivan lähellä minua. Samassa
silmänräpäyksessä keksin puussa pienen, vihreän käärmeen, joka nosti
päätänsä puraistakseen norsua kärsään. Mutta minä olin käärmettä
sukkelampi ja iskin sitä käpälälläni, niin että se lensi puusta alas,
ja norsu polki sen jalkoihinsa.
-- Tuonpa teit oikein oivallisesti, pikku veitikka, -- mörähti norsu
hyväksyvästi astuessaan eteenpäin, -- ja sen tähden olen myöskin sinun
ystäväsi, niin kissa kuin oletkin.
-- No niin, -- jatkoi Villi kertomustansa, -- sillä välin oli ehtinyt
aivan pimetä, ja norsu ystäväni nojasi puuta vastaan ja nukkui, ja minä
makasin, uinailin ja mietin, kuinka sinut taas tapaisin, kun kuulimme
jalopeuran rehentelevän tuolla alhaalla. Minä katsahdin sinne, ja kun
näin sinun olevan vaarassa, pyysin norsua nostamaan sinut selkäänsä,
minkä hän tekikin.
He tulivat nyt metsästä avaralle ruohotasangolle. Se oli aivan
täynnänsä kaikenlaisia ruohonsyöjiä eläimiä: moniailla oli sarvet,
toiset muistuttivat juovikkaita hevosia, muutamat olivat kuin valtavan
suuria härkiä ja näyttivät perin vaarallisilta ja rajuilta, mitkä taas
olivat hevosten kaltaisia, mutta päät niillä oli kuin härillä, ja
metsän laidassa kulki pitkäkaulaisia eläimiä haukaten ruuakseen puiden
lehviä. Norsu tunsi kaikki ja sanoi, että ne olivat antilooppeja,
seebroja, puhveleita, turpakauriita ja kirahveja. Viimein tulivat he
leveälle virralle, jonka rannalla oli iso joukko majoja, ympärillään
maahan isketyistä paaluista rakennettu aitaus. Majat olivat pieniä ja
vähäpätöisiä ja muistuttivat mehiläiskekoja. Sepä oli neekerikylä.
-- En huoli mennä varsin lähelle noita mustakoipia, -- sanoi norsu
huolestuneesti. -- On parasta, että sanon hyvästi ja toivotan teille
molemmille onnellista matkaa.
Lalli taputteli ystävällisesti norsua kärsälle, sillä välin kuin Villi
selkä köyryssä hyväillen hieroi kylkeään sen suurta jalkaa vastaan, ja
sitten lähtivät he taivaltamaan neekerikylää kohti.
Lähestyessään paaluaitausta kohtasivat he joukon mustia, alastomia
lapsia, jotka heidät nähtyään parkaisivat pahasti ja kauhuissaan
pakenivat suinpäin kylään. Sieltä kuului vähän ajan kuluttua huutoa ja
rumpujen pärinää. Pian tuli kokonainen parvi noita mustilaisia heitä
vastaan, miehillä oli keihäät käsissä, ja vaimot ja lapset
piileskelivät heidän takanansa. Ne olivat kaikki hirvittävän näköisiä,
mustankiiltäviä, paksuhuulisia ja litteänenäisiä ja villaiset
takkutukat olivat kierretyt mitä merkillisimpiin laitteihin. He
pysähtyivät muutaman askelen päähän Lallista ja Villistä, miehet
kohottivat keihäänsä ikäänkuin tervehdykseksi, ja naiset sihisivät ja
suhisivat.
-- Katsokaapa vain! Sillähän on aivan valkea nahka ja punaiset täplät
poskissa, -- kuiskivat he. -- Ja sen tukka on ihan keltainen niinkuin
lakastunut ruoho, ja silmät siniset kuin taivas. Eikös olekin
hullunkurinen? Ja kuinka kummalliset vaatteet sillä onkaan!
Ja sitten he kävivät yhä rohkeammiksi ja aikoivat kosketella ja
tunnustella häntä mustilla käsillään, jopa taputellakin. Muutamien
naisten mielestä hän oli hyvin kaunis, toiset nauroivat ja arvelivat,
että hän vain oli naurettava, mutta moniaistapa hän oli oikein hirveä.
Miehet sen sijaan katselivat häntä kunnioittavasti, ja heidän noitansa
julisti hänet pyhäksi.
Sitten taluttivat he hänet kylään ja kestitsivät häntä kaikella hyvällä
mitä vain saivat käsiinsä, varsinkin hedelmillä, ja he sytyttivät
suuria ilotulia, tanssivat hurjia tansseja tulien ympärillä ja
heiluttivat välkkyviä keihäitään. Vähitellen uskalsivat lapsetkin
lähestyä Lallia ja tuijottivat häneen silmät pyöreinä, ja pienet
alastomat tytöt alkoivat kantaa hänelle kukkia.
Kun juhla oli lopussa, tahtoi Lalli heittää hyvästit ystävällisille
metsäläisille, sillä täytyihän hänen palata kotiin, mutta siitä eivät
neekerit tahtoneet kuulla puhuttavankaan. Noita selitti, että poika oli
saapunut tuomaan onnea heidän kyläänsä, joten he eivät mitenkään
voineet sallia hänen lähteä, ja vaimot ja lapset itkivät. Kun hän vielä
hangoitteli vastaan, tarttuivat miehet häneen vahvoilla käsillään,
tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, kantoivat hänet suureen,
asumattomaan majaan ja salpasivat sinne hänet ja hänen mukanaan Villin.
-- No, mitäs me nyt teemme, -- kysyi Lalli aivan alakuloisena. -- Emme
voi hypätä kotiin katonkaan lävitse.
Villi pani päänsä kallelleen ja mietti hetkisen.
-- No, entäpä tuo matto sitten, -- virkkoi hän vihdoin.
-- Se jäi tuonne ulos tulen ääreen, missä tanssia katselin, -- selitti
Lalli alakuloisesti.
-- Meidän täytyy sitten saada se tänne sisään, -- sanoi Villi
päättäväisesti. -- Käske vain tuota ovea vartioivaa mustaa miestä
tuomaan se tänne. Hän tekee sen kyllä.
Lallin katse kirkastui. Hän kolkutti ovea, ja sillä vartioinut neekeri
kävi sisään.
-- Tuo minulle heti paikalla mattoni, mikä minulla oli mukanani, --
komensi Lalli mahtavasti.
-- Valkea poika, -- vastasi neekeri nöyrästi, -- emmekö ole antaneet
sinulle pehmeitä mattoja, joilla voit maata? Miksi sinulla täytyy olla
juuri tuo matto? Se on päällikön talossa.
-- Mene heti päällikön luo ja sano hänelle, etten voi nukkua millään
muulla kuin sillä matolla, -- sanoi Lalli yhtä käskevästi.
Neekeri taivutti päätänsä kuuliaisuuden merkiksi ja kiiruhti noutamaan
mattoa. Lalli kiitti häntä ystävällisesti, kun hän palasi matto
mukanansa, Villin istuessa ja nauraa hohottaessa. Niin pian kuin
neekeri oli mennyt, istuutuivat molemmat matolle ja ilmaisivat halunsa
palata beduiinileiriin. Heti kohtapa istuikin Lalli siellä nukkuvan
dervishin Ramallahin vieressä.
Ukko heräsi heti ja tervehti häntä leppeästi hymyillen.
-- Minun täytyy sanoa, että hetkisen luulin sinun petkuttaneen minua,
kun viivyit niin kauan, -- sanoi hän ja viittasi poikaa istumaan.
Lalli jutteli silloin kaikesta, mitä hänelle ja Villille oli
tapahtunut, ja ukko kuunteli tarkkaavaisena.
-- Onpa vahinko, etten uskalla kertoa tästä toisille, -- sanoi hän
huokaisten syvään. Siinä olisi niin kaunis satu kerrottavaksi
leirinuotion ääressä. Itse en ole koskaan mattoa käyttänyt, sillä
lupasin Allahille, etten koskaan itse käyttäisi sitä enkä sallisi
kenenkään muunkaan tavoitella sillä itselleen hyötyä. -- En uskalla
sanoa kellekään leirissä, että minulla on prinssi Husseinin matto, sillä
silloin he koettaisivat varastaa minulta sitä. Joskus olen ajatellut,
että minun pitäisi polttaa se, sillä muutoin se voisi kerran joutua
jonkun kelvottoman käsiin joka käyttää sitä arvottomiin tarkoituksiin,
ehkäpä varkauteen tai murhaan. Niin, kautta Allahin, luulenpa että teen
sen juuri tällä hetkellä, kun minulla on voimaa tällaiseen tekoon.
Ja ukko tarttui vapisevin käsin kallisarvoiseen mattoon ja paiskasi sen
melkein hiiltyneeseen leirivalkeaan. Salaperäinen punainen liekki
kohosi tulesta pimeätä yötaivasta kohti, ja tulesta kuului kuin
vapautetun henkiolennon huokaus.
-- Nyt se on tehty, ja nyt tahdon nukkua, -- sanoi vanhus väsyneellä
äänellä.
Lalli kiitti häntä vielä kerran, ja pian kuului ukon tasainen hengitys.
-- Nyt meidän täytyy lähteä kotiin, -- sanoi Lalli ja haukotteli
hänkin.
-- Minä olen hirveän väsynyt ja uninen kaiken tämän perästä. Kas niin,
Villi, hyppää nyt!
Ja niin hyppäsivät molemmat tähtikirkkaaseen avaruuteen, ja Lalli
huomasi taas olevansa sohvalla lastenkamarissa.