Jouluaatto. Karttapallo. Lalli ja Villi hyppäävät maailman avaruuteen.
He ovat menehtymäisillään napaseutujen yön pakkaseen. Uusi yritys.
Kuinka Villi pelastaa Lallin jääkarhujen kynsistä. Auttavaiset mursut.
Lalli joutuu tappeluun eskimopojan kanssa. Kummallinen maa. Kuinka
Lalli on vähällä menettää henkensä halveksiessaan eskimoitten
vieraanvaraisuutta ja heidän tarjoamaansa suojaa.
Jouluaatto ja kaikki sen ihanuudet olivat tiessään. Kuusen kynttilät
oli sammutettu, joululahjat jaettu ja jouluateria syöty. Pikku Lalli
oli saanut määräyksen mennä nukkumaan, sillä välin kuin äiti ja isä
istuisivat vielä hetkisen lukemassa. Pikku sisarukset olivat jo hyvän
aikaa olleet vuoteessa.
Pikku Lalli oli kahdeksanvuotias ja hänen nimensä oli oikeastaan Lauri,
vaikka hän pikku ressuna oli alkanut nimittää itseään Lalliksi, ja tämä
nimi säilyi yhä vielä. Hän ei siitä enää oikein pitänyt, mutta sitä ei
ollut niin helppo saada muuttumaan nyt, kun kaikki olivat siihen
tottuneet.
Lalli suuteli tottelevaisena äitiä ja isää toivottaen hyvää yötä ja
lähti lastenkamariin, missä hänen sänkynsä oli. Jo edeltäkäsin oli hän
kantanut sinne kaikki joululahjansa ja asettanut ne vierekkäin. Siinä
oli leikkikalua jos jonkinlaista, mutta myöskin vaatekappaleita, joita
Lalli ei oikein tahtonut suostua joululahjoina pitämään, koska ne
olivat tarpeellisia ja hän sai sellaisia vuoden muinakin aikoina. Ja
sitten oli lahjojen joukossa sellainenkin, josta hän ei oikein
tietänyt, pitäisikö hän sitä kuuluvana tarpeellisten tavarain vai
leikkikalujen joukkoon, mutta johon hän kuitenkin oli kiintynyt enemmän
kuin mihinkään muuhun. Sen tieltä sai väistyä sekä dominopeli että
torvi, ja ennenkuin hän meni vuoteeseen, täytyi hänen vielä kerran
asettua sitä ihmettelemään.
Se oli suuri, sileä monivärinen pallo, monine viivoineen ja
koukeroineen. Sinne tänne oli siihen painettu nimiä. Isä oli sanonut,
että pallo kuvasi koko maapalloa, ja että sininen merkitsi merta ja muu
väri maata. Olipa isä kaiken lisäksi osoittanut, missä Suomi sijaitsi,
vieläpä Helsinkikin, mutta Lalli ei kuitenkaan voinut ymmärtää, että
maa saattoi olla noin pyöreä. Sehän oli litteä kuin suuri pannukakku!
Omin silmin oli hän sen joka päivä nähnyt. Ja kukapa voi myöskään
kävellä ja liikkua pallon pinnalla.
Mutta tähän ihmeelliseen joululahjaan ei kuulunut vain tuo pallo, vaan
myöskin pyöreä, kirkkaasti loistava sähkölamppu, jonka isä sanoi
esittävän aurinkoa, ja pieni kiiltävä pallo, joka kuvasi kuuta.
Valaistusjohdosta saatu sähkövoima pani koko laitoksen käyntiin, ja kun
kiersi nappulaa, alkoi aurinko valaista, maa pyöri akselinsa ympäri ja
kiersi samalla hitaasti aurinkoa, kun sillävälin pieni sinisenhohtava
kuu liikkui kehässä maan ympäri. Isä oli osoittanut Lallille, kuinka
Suomessa toisinaan oli päivä, toisinaan yö aina sen mukaan, käänsikö
maa tämän puolensa aurinkoon päin vai siitä poispäin. Myöskin tätä oli
ollut vaikea ymmärtää, sillä näkihän Lalli joka päivä, kuinka aurinko
nousi ja meni mailleen, mutta täytyihän isän tietää, sillä isä tiesi
kaikki.
Lallin täytyi vielä kerta saada nähdä tämä ihmeellinen koneisto
käynnissä, ennenkuin hän meni maata. Hän kiersi sähkönappulaa, ja jotta
kaikki näyttäisi oikein luonnolliselta, teki hän, kuten isä oli häntä
opettanut, ja sammutti kattolampun, niin että vain pieni aurinko ja
kalpea kuu loisti huoneessa. Ja sitten hän istahti sohvaan katselemaan.
Kaikki näytti niin ihmeelliseltä ja salaperäiseltä, ja samaa mieltä
oli varmasti myös Villi, tuo hauska punakeltainen kissa, joka
sohvalla Lallin vieressä vihreän-säkenöivillä silmillään tuijotti
ihmelaitokseen. Hiljaa suristen pyöri maa, ja Lalli näki päivän ja yön
vaihtuvan eri maanosissa, ja kun Euroopassa oli päivä, niin oli yö
Amerikassa, ja kun Lalli oikein tarkkasi, oli hän vielä lisäksi
ymmärtävinään, kuinka toisin ajoin voi olla kesä, toisin ajoin talvi.
Hän oli näkevinään, kuinka pieni maa tyhjässä, kylmässä avaruudessa
kiersi valaisevaa ja lämmittävää aurinkoa, joka taasen antoi kirkkauden
kuulle, joka itsessään oli pimeä. Hänen silmiänsä rupesi oikein
huimaisemaan ja hänestä tuntui, että hän itse istui ilman tukea tuolla
tyhjässä avaruudessa ja että hänen piti hypätä maahan, jottei jäisi
jäljelle kun se vieri tiehensä. Samantapaiselta tuntui ehkä
Villistäkin, sillä selvästikin se kyyristäytyi loikkaukseen hypätäkseen
sekin maahan.
-- Hyppäämmekö, Villi, -- kysyi Lalli vapisten jännityksestä.
-- M-jaa, -- vastasi Villi ja kehräsi, niin että kuului kuin
sähkökoneen surina.
Oli todella liian houkuttelevaa. Lalli tunsi, että hänellä täytyi olla
uskallusta hyppäykseen. Mutta mihin pitäisi hänen näin ollen suunnata
lentonsa? Tosin hän saattoi hypätä takaisin Helsinkiin, mutta hän voi
myös yhtä kernaasti pudottautua jotakin toista paikkaa kohti, jota hän
ei ennen ollut nähnyt, ja tämä olisi hänestä yhdentekevää. Sillä hän
tahtoi niin mielellään nähdä myöskin muita maapallon seutuja eikä vain
alituisesti samoja katuja ja esplanadeja.
Tuolla korkealla pallon kuvulla, juuri siinä, missä kiiltävä
teräsakseli tuli näkyviin, oli soma valkoinen patalakki. Se ei
ensinkään muistuttanut noita kaikkia muita koreavärisiä maita. Lalli
oli aikonut kysyä isältä, mitä se merkitsi, mutta jotakin oli sattunut
esteeksi, ja hän oli unohtanut koko kysymyksen teon. Nytpä hän saattoi
siitä ottaa selvän omin päin.
-- Hyppäämmekö tuolle valkealle täplälle, Villi, -- kysyi Lalli.
-- M-jaa, -- vastasi kissa, ja sen silmät säkenöivät vielä tulisemmin.
-- Kas nyt, -- huusi Lalli ja hyppäsi kohti salaperäisesti pyörivää
maata ja otti vauhtia maalinaan valkea patalakki, joka juuri silloin
oli yönpimeydessä. Samalla kertaa kuin hän loikkasi Villikin, ja he
lensivät kumpikin vierekkäin pienen, kiiltävän kuun ohitse ja kierivät
alas maan valkeaa patalakkia kohti halki sinisen avaruuden, joka
jäätävän kylmänä tuulahteli heidän ympärillään miljoonien tähtien
säihkyessä. Henki aivan salpautui Lallilta, niin ettei hän tullut
tajuihinsa ennenkuin huomasi olevansa pitkällään pehmeässä lumessa
kissa vieressään. Hän nousi pystyyn innoissaan ja uteliaana, mutta
väristen vilusta, sillä oli hirvittävän kylmä.
Hän huomasi seisovansa keskellä loputtoman laajaa lumilakeutta. Hänen
yläpuolellaan kaareutui tummansininen taivas, missä tähdet tuikkivat,
ja niiden keskellä vaelsi suuri, pyöreä täysikuu, hopeakasvot leveässä,
hyväntahtoisessa irvistyksessä. Taivaankannen toisella puolella kajasti
salaperäinen, vihreä ja keltainen hohde, jonka räiskyvät tulikielet
hyppelivät tähtiin saakka. Lalli tiesi sen revontuliksi, sillä kerran
ennenkin hän oli näitä tulia nähnyt, joskaan ei niin kauniita.
Tässä ihmeellisessä valossa hän näki vasemmalla puolellaan korkeita,
sinisiä jäävuoria, jotka kimaltelivat revontulten loimossa. Ei
ääntäkään kuulunut valkealta, autiolta lakeudelta, lukuunottamatta
Villin levotonta naukumista, kun se kahlasi syvässä lumessa. Kaikki
näytti kuolleelta ja jääksijähmettyneeltä, ja pakkanen oli niin hirveä,
että Lalli töin tuskin kykeni hengittämään. Se puri korvia, nenää,
sormia ja varpaita ja tunkeutui vastustamattomasti ohkaisten vaatteiden
lävitse. Hän vapisi kuin haavanlehti, ja hänestä tuntui, että hänen
kohta täytyisi paleltua kuoliaaksi, jollei pääsisi pois tästä hirveästä
paikasta.
-- Miaa-u, miaa-u, -- valitti Villi. -- Jähmetyn jääksi, tule pois
täältä!
Oli kummallista, kuinka hyvin Lalli saattoi ymmärtää mitä Villi sanoi.
Ennen hän ei ollut sitä ensinkään ymmärtänyt.
-- Miten voimme sitten päästä täältä? -- sai Lalli kysytyksi, vaikka
hampaansa kalisivat.
-- Hyppää, hyppää, -- sähähti Villi kärsimättömästi. -- Minä jähmetyn
kohta niin, etten kykene hyppäämään. Joudu!
-- Mutta minne päin, -- kuului kuiskaus Lallin kylmänsinisiltä
huulilta.
-- Etkö muista, että hyppäsimme kuun oikealta puolen aivan sen ohitse,
-- vastasi Villi. -- Jos nyt hyppäämme sen vasemmalta puolelta, niin
joudumme kyllä oikeaan paikkaan. Olimme hulluja kuin rotat kumpikin.
Tämähän on pohjoisnapa, totta tosiaan, ja sydäntalvi päälle päätteeksi.
Istuin ja katselin maapalloa sen kiertäessä ja huomasin, että täällä on
monta kuukautta kestävä yhtämittainen yö, mutta sitten taas kesällä ei
aurinko moneen kuukauteen mene mailleen. Meidän olisi tietysti pitänyt
tulla tänne kesällä. Hyppää nyt! M-jaa!
Ja Villi otti vauhtia ja hyppäsi kohti kuuta, aivan kuin olisi aikonut
siepata sen kiinni. Lalli otti myöskin vauhtia jonkunverran oikeaan
tuosta hyväntahtoisesti irvistävästä hopeakiekosta. Taaskin vilisi
jääkylmä ilma heidän ympärillänsä, he lensivät kuun ohitse, ja äkkiä
istuivat he läähättäen vierekkäin sohvalla. Heidän edessään pyöri maa
hitaasti, ja aurinko valaisi sinisiä meriä ja koreiksi maalattuja
maita.
Lalli huomasi nyt, että hän todella oli ollut typerä hypätessään juuri
silloin, kun pohjoisnapa oli pimeän peitossa, sillä maanakseli oli
vähän vinossa, niin ettei tämä napa saanut auringonvaloa, vaikkakin maa
teki monta kierrosta. Hänen täytyi odottaa siksi, kunnes maa oli tullut
auringon toiselle puolelle, jolloin aurinko loi kauan aikaa valoaan
tuolle valkealle patalakille.
Hiljalleen maa kiersi aurinkoa puolen kierrosta ja nyt loistivat kaikki
maanakselin ympärillä olevat seudut heloittavan kirkkaassa
auringonpaisteessa. Nyt mahtoi siellä varmastikin olla kesä ja lämmin.
-- Tule nyt, Villi, -- huusi Lalli. -- Ei meidän sovi säikähtää niin
vähäisestä. Hyppää nyt!
-- M-jaa! -- parkaisi Villi, ja niin lensivät he taaskin kuun ohitse ja
halki jäätävän maailmanavaruuden ja taaskin kierivät he suin päin
pehmeään lumeen, vaikkakin tällä kertaa heloittavassa päivänpaisteessa.
Aurinko ei kylläkään paljoa lämmittänyt, mutta sen säteet kimaltelivat
niin kauniisti sulavalla lumella.
Kun Lalli nousi pystyyn ja silmäili ympärillensä, huomasi hän taaskin
olevansa laajalla ja kimaltelevalla lumi- ja jäälakeudella, mutta tällä
erää ei näköala ollutkaan aivan yhtä yksitoikkoinen kuin edellisellä
kerralla. Hänen vasemmalla puolellaan kohosi jään keskestä jotakin,
joka mustine kallioineen ja sinisine jäävuorineen näytti saarelta, ja
hänen ja saaren välillä kimalteli sula salmi auringonpaisteessa. Tässä
salmessa uiskenteli siellä täällä hitaasti liikkuen valtavan suuria
jäävuoria. Myöskin toisilla tahoilla näkyi tummia railoja, ja Lalli
luuli huomaavansa, että se jääkenttä, jolla hän ja Villi seisoivat,
liikkui hitaasti eteenpäin. Se oli varmaankin vain tavattoman suuri,
irtonainen jäälautta, ja hänen täytyi koettaa päästä salmen yli
saarelle, muutoin saattoi hän joutua suureen vaaraan.
-- Joudu nyt, Villi, -- huusi hän sentähden kissalle, joka ylen
vastahakoisesti kahlasi nuoskeassa lumessa, -- muutoin ajaudumme
merelle. Minä näin selvästi, että oli kirjoitettu "Atlantin valtameri"
tuolle suurelle siniselle kentälle valkean patalakin alapuolella.
Villi naukaisi myöntävästi, ja sitten alkoivat molemmat kahlata lumessa
salmea kohti, mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin Villi käännähti
ympäri vihaisesti sähähtäen, ikäänkuin olisi kuullut jotakin
epäilyttävää heidän takanansa.
Kun Lalli katsoi taakseen, jähmettyi hän kauhusta, sillä heidän
kintereillään hiipi hirveän suuri, valkoinen karhu, veripunainen kita
ammollaan.
Kun karhu älysi olevansa keksitty, aikoi se heti syöksyä heidän
kimppuunsa, mutta Villi oli vielä vikkelämpi ja loikkasi nopeasti kuin
salama karhun päälle ja alkoi raapia sen silmiä ja purra sen korvia.
Karhu tavoitteli kissaa raskaalla kämmenellään, joka olisi kissasta
tehnyt märän läiskän, jos isku olisi osunut, mutta Villi livahti
syrjään ketterästi kuin orava puolelle ja toiselle ja puri ja repi
edelleen ja huutaen samalla Lallille.
-- Paina sinä nyt tiehesi, sillä välin kuin minä tätä pidättelen! Minä
sinut kyllä taaskin tavoitan.
Lalli ymmärsi, ettei hän voinut tehdä sen viisaammin ja juoksi avoveden
partaalle. Siinä menettelyssä ei ollut paljon järkeä, koskapa hän ei
tiennyt miten hän pääsisi sen ylitse, mutta eipä hän keksinyt
parempaakaan.
Kun hän tuli jäälautan reunalle, näki hän siellä koko joukon kömpelöitä
olentoja, jotka makasivat vatsallaan jäällä ja nauroivat Villin ja
karhun ottelulle niin, että hampaat, jotka olivat kuin norsun
torahampaat, loistivat auringonpaisteessa.
-- Häh, häh, häh, -- röhkivät ne. -- Sattuikin hyvästi roistolle. Siinä
mokomalle palkkansa siitä, että tulee varastamaan meiltä poikasiamme,
kun käännämme vähänkin selkämme niille. Pelkuri raukka se on ja
kavahtaa kyllä ahdistamasta täysikasvuista mursua, mutta kas poikasen
tappajaksi siinä on miestä.
-- Eivätkö herrat voisi auttaa minua salmen toiselle puolelle, -- kysyi
Lalli kohteliaasti kumartaen ja tapasi kädellään tukkaansa nostaakseen
lakkiaan, niinkuin hän oli tottunut tekemään, vaikka hänellä ei
ollutkaan lakkia lainkaan päässään.
Muuan suurimmista mursuista hillitsi naurunpuuskansa.
-- Tottahan sen toki voin tehdä, pikku nallikka, -- röhkäisi hän
suopeasti. -- Näyt kyllä kuuluvan ihmiskuntaan sinäkin, ja ihmiset
eivät ole hyvänsävyisiä meitä mursuja kohtaan, mutta sinä olet
huomaavainen ja kohtelet meitä vesieläimiä, niinkuin kunnollista väkeä
ainakin. Ja sitten vielä tuon kissapahuksen takia, joka sulla on
mukanasi ja joka niin nasevasti antaa karhulle kyytiä, tahdon viedä
teidät molemmat salmen toiselle puolelle. Toverit, pitäkää nyt Nallea
matkan päässä!
Kaksi suurinta koirasmursua asettui heti paikalla karhun tielle
torahampaat uhkaavasti kohollaan, sillävälin kuin Villi ja Lalli
kiipesivät ystävällisen mursu-vanhuksen selkään tämän lähtiessä uida
lekottelemaan salmen poikki taakkoinensa.
Jään reunamalla salmen toisella puolella seisoi kiireestä kantapäähän
nahkavaatteisiin puettu poika ja katsoa tuijotti tulijoihin suurin,
hämmästynein silmin ja suu selällään. Hänen kasvonsa olivat
keltaisenruskeat, poskipäät ulkonevat ja nenänsä litteä, ja kädessään
hän piti pientä jousta. Hän oli suunnilleen Lallin ikäinen.
-- Mikäs hullunkurinen poika tuo on, -- kysäisi Lalli.
-- Onhan se eskimopoika, tiedän mä -- vastasi mursu vähän äreästi. --
Etkös ole ennen mokomia nähnyt? Ne ovat ilkeitä pahuksia ja ampuvat
meitä noilla pitkillä, terävillä puikoillaan.
-- Hei, poika, -- huusi Lalli. -- Jos ammut mursu-ystävääni, niin
saatpa minulta vasten silmiäsi.
-- Kaikkea vielä, siihenpä et kykene, -- virnisti poika. Ja sitten otti
hän yhden pieniä nuoliaan, asetti sen jouselle ja ampui kohti mursua.
Nuoli oli toki liian heikko voidakseen tunkeutua paksun nahkan lävitse,
mutta niin pian kuin Lalli oli tullut kyllin lähelle jäänreunamaa,
hyppäsi hän maihin ja kävi pojan kimppuun; ja syntyipä siitä oivallinen
ottelu, niin että pojat kierivät keränä lumessa. Vieras poika oli
väkevä kuin nuori karhu, mutta Lalli kun oli paljon ketterämpi ja
sukkelatuumaisempi, ei hän ollut toista huonompikaan. Vihdoin viimein
olivat molemmat niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet tapella kauempaa,
ja sitten nousivat he pystyyn ja nauroivat, tulivat hyviksi ystäviksi,
ja vieras poika kertoi, että hänen nimensä oli Patsu ja että hän oli
päällikön poika.
-- Mikä paikka tämä on, -- kysyi Lalli, kerrottuaan toiselle, kuinka
hän oli sinne joutunut.
Uteliaana hän katseli noita kimaltelevia jäävuoria, mustia kallioita,
joita siellä täällä auringon puolella peitti sammal ja vihreät korret.
Toisin paikoin olivat vuoret suurien vesilintuparvien peitossa, sillä
linnuilla oli siellä pesänsä.
-- Tämä on kaukainen saari Jäämeren perukoilla, -- vastasi poika
koppavan näköisenä. -- Tämä on komein paikka koko maailmassa. Täällä
sinä saat ampua peuroja ja isoja myskihärkiä ja hylkeitä ja kaloja.
Täällä ei tarvitse koskaan nähdä nälkää, kunhan vain osaa hankkia
varastoja talven varalle. Tietäisitpä vain, miten ihanata rasvaa me
täällä syömme! Sellaista sinä et saa missään muualla maailmassa.
Käyppäs mukanani isäni asuntoon, niin saat nähdä jotakin hienoa. Se on
koko heimon ja piankin koko maailman muhkein talo. Mutta mikä
hassunkurinen eläin sinulla on seurassasi?
-- Onpahan vain kissa, -- vastasi Lalli. Mutta jollet ole sille kiltti,
niin voi se repiä silmät päästäsi, niinkuin se repi jääkarhulta.
-- Tekikö se niin? -- kysyi poika kunnioittavasti. -- Silloinpa en
uskalla siihen koskea.
Ja sitten kiitteli Lalli mursua ja puristi hyvästiksi kahden kouran sen
oikeata etukäpälää. Sitten kävelivät molemmat pojat saaren rinnettä
ylöspäin Villin seuratessa kintereillä.
Matkalla he näkivät peuralaumoja ja parven isoja, rumia eläimiä, jotka
osaksi muistuttivat härkää, osaksi lammasta.
-- Älä ärsyttele noita -- varoitti eskimopoika. -- Ne ovat kovin
vaarallisia, eikä pyssynluoti läpäise niiden otsaa.
Lalli oli hyvin kohtelias myskihärille ja kumarsi niille ja kysyi, mitä
syötävää ne lumesta löysivät. Ja ne tirkistelivät suopeasti häneen
hirvittäväin sarviensa alta pienillä, säkenöivillä silmillään ja
vastasivat, että ne kaapivat sammalta ja muita kasveja lumen alta
niillä paikoin, missä kalliot eivät vielä olleet paljastuneet. Eläimet
näyttivät kuitenkin niin vaarallisilta ja äksyiltä, ettei Lalli jäänyt
pitemmäksi aikaa juttelemaan, vaan kiiruhti eteenpäin.
Matkalla he kohtasivat vielä muitakin nisäkkäitä ja lintuja, joista
monet olivat lumivalkeat. Hän oli niitten joukossa tuntevinaan sekä
kettuja että jäniksiä, vieläpä susiakin. Nämä eläimet hiipivät
kuitenkin enimmäkseen syrjään, kun ne näkivät molemmat pojat tuleviksi.
-- Enpä luullut, että pohjoisnavalla olisi näin paljon eläimiä, --
sanoi Lalli ihmeissään.
-- Äh sinua, eipä ole sinulla maantietosi selvillä, -- nauraa virnisti
Patsu. Ei tämä vielä ole varsin pohjoisnapaa. Etpä aivan oikein osannut
hypätä, kun tänne tulit. Et ottanut näet laskuihisi, että maa kierii,
ja siten jouduit tähän kohtaan, joka on hyvän taipaleen päässä navalta!
Enpä muuten luule siellä maata olevankaan, vaan ainoastaan pelkkää
jäätä.
-- No, sepä onkin samantekevää, -- arveli Lalli. -- Sain aivan
tarpeekseni navasta, kun olin siellä ensimmäistä kertaa. Mutta enpä
vielä voi nähdä isäsi taloa.
-- Etkö näe tuolla kallion kyljessä tuota hienoa taloa? -- huudahti
Patsu aivan loukkaantuneena, -- tuota valkoista tuolla?
-- Sehän on vain jääröykkiö -- nauroi Lalli.
Eskimopoika näytti nyrpeältä ja vihaiselta ja joudutti kulkuaan, ja
pian tulivatkin he valkoisen kukkulan luo, joka oli aivan kuin mikäkin
valkoinen hatunkoppa, jossa on reikä kupeessa. Sekin ilmeisesti näytti
sulavan, sillä vesi valui sen sivuja pitkin päivän paistaessa.
-- Teiltähän sulaa koko talo, -- sanoi Lalli.
-- Isä onkin juuri paraikaa laittamassa kesäasuntoa nahoista, --
vastasi Patsu äreästi. -- Mutta talviasunto on joka tapauksessa paljon,
suurempi ja kauniimpi, niin että tahdoin sen ensin sinulle näyttää.
He ryömivät aukosta sisään ja tulivat matalaan suojaan, jonka seinillä
riippui hylkeennahkoja. Siellä löyhkäsi merirasvalle ja kalalle ja
savunkitkalle ja kaikenlaiselle muulle ilkeälle, mutta kylmä siellä
vain ei ollut. Sisällä istui vanha ja ruma eskimoakka ommellen nahkoja
yhteen luuneulalla.
-- Kuka sinä olet, -- kysyi akka ja tirkisti Lallia pistävillä,
mustilla silmillään.
-- Nimeni on Lauri ja tulen Helsingistä, -- vastasi Lalli reippaasti.
Silloin akka käski hänet istumaan ja kestitsi häntä hylkeenrasvalla ja
raa'alla kalalla. Kun Lalli ei voinut syödä mitään kestityksestä, kävi
akkakin happameksi ja nyreäksi niinkuin Patsu.
-- No, eikös talomme ole mielestäsi suuri ja hieno, kysyi poika,
tahtoen, että äiti omin korvin saisi kuulla Lallin halveksivan
arvostelun heidän kodistaan.
-- Jopa jotakin, -- vastasi Lalli mahtavasti. -- Meidän talomme
Helsingissä on yhtä korkea kuin tuo kallio, ja siinä asuu enemmän kuin
sata henkeä.
-- Nytpä valehtelet, -- kiljaisivat sekä poika että akka yhteen ääneen.
-- Sinä olet ilkeä ihminen ja halveksit meidän vieraanvaraisuuttamme.
Et syö meidän ruokaamme ja parjaat meidän taloamme.
Ja akka aikoi käydä hänen kimppuunsa ja lyödä häntä isolla
valaanluulla, mutta silloin oli Villi taaskin esillä ja sylki ja sähisi
niin kiukkuisesti, ettei akka uskaltanut Lalliin kajota, varsinkin kun
Patsu häntä varoitti ja kertoi, kuinka vaarallinen otus kissa oli.
-- Kunhan vain mieheni tulee kotiin, niin keihästää hän sekä sinut että
tuon pienen pedon, -- kirkui akka raivoissaan. -- Kohtapa hän palaakin
kotiin kalamatkaltaan.
Kun Lalli silmäili ulos oviaukosta, näki hän todellakin nahkatamineisen
miehen lähestyvän avoimella salmella soutaen salaman nopeudella
nahkavenettä, jota hän ihmeteltävän taitavasti ohjasi ainoalla
kaksilapaisella airollaan.
Patsu ja akka olivat myöskin älynneet soutajan ja huutelivat häntä
kiiruhtamaan ja surmaamaan nenäkkään vieraan, joka oli häväissyt heidän
kotiansa ja vieraanvaraisuuttaan. Pian oli mies maissa ja tölmäsi majaa
kohti pitkä keihäs kädessä.
Lalli kiiruhti ulos majasta Villi kintereillään ja koetti turhaan
ennättää raivostuneen miehen tieltä. Koko ajan hän tunsi tukalaa
tunnonvaivaa, sillä olivathan eskimot kuitenkin yleensä olleet hänelle
ystävällisiä, eikä hänen olisi pitänyt kerskata isolla kotitalollaan.
-- Hyppää, hyppää, -- huusi Villi, kun mies oli aivan kohdalla keihäs
uhkaavasti ojossa.
Lalli ymmärsi heti, mitä kissa tarkoitti, ja teki mahtavan loikkauksen
avaruuteen jonkun verran vasempaan auringosta.
Melkein turtana hurjasta vauhdista heräsi hän taaskin tajuihinsa
sohvalla lastenkamarissa, edessään pyörivä maapallo. Mutta Villi näytti
olevan aivan tajutonna, sillä se nukkui silmät ummessa sykkyrässä
sohvan nurkassa.
-- Olivatpa ne aika ilkeitä ihmisiä, -- sanoi Lalli Villille, joka
juuri raotti silmiään ja haukotteli ja venytteli itseään. --
Hyppäämmekö sinne takaisin isän pyssy mukanamme ja ammumme heidät?
-- M-jaa, -- sanoi Villi ja haukotteli uudelleen.
Oli ihmeellistä, ettei Lalli lainkaan ymmärtänyt kissan puhetta täällä
kotona, vaan ainoastaan tuolla etäisellä maapallolla. Itsekin hän oli
hyvin väsynyt ja uninen, eikä hänellä ollut suurtakaan halua palata
pohjoisnavalle, eivätkä nuo tunnonvaivat tahtoneet jättää häntä
laisinkaan rauhaan. Hän pysäytti sentähden sähkökoneen, aurinko ja kuu
sammuivat ja maa lakkasi pyörimästä akselinsa ympäri.
Senjälkeen riisuutui Lalli hiljaa ja ryömi vuoteeseen.