viimeisen kerran valmistanut. Minä purin itseni tyynyyn kiinni ja
itkin. Minä puristin kynteni syvälle rintaani, niin että veri kihosi,
kurittaakseni kuohuvata sydäntäni, mutta ei se siitäkään asettunut.
Minä vaikeroin ja valitin. Minä kiroilinkin. Mutta viimein minä
ratkesin itkuun, ja vasta se helpotti, niinkuin aina ennenkin. Se
vähitellen lauhdutti pakahtumaisillaan olevata sydänalaani ja lievitti
tuskaani. Minä itkin pitkään ja katkerasti, tahallani melkein koetin
itkeä niin kauan kuin mahdollista, sillä se yhä helpotti. Mutta viimein
minä uuvuin siihenkin. En jaksanut itkeäkään koko iltaa ja lopulta
herposin semmoiseen horrostilaan, jolloin ei osaa ajatella eikä iloita,
ei surra eikä mitään.
Korviini kuului ulkoa ihmisten liikettä ja puhetta, mutta en minä
siihen mitään huomiota pannut. Sen vain erotin, että ulkona olevien
joukossa oli Johannankin ääni, ja sitä minä koetin korvallani tarkata.
Hänen äänensä tuntui soivan iloisesti ja helakasti. Aitan ovi oli auki,
niinkuin sen olivat jättäneet ne, jotka siitä viimeksi menivät. Siitä
minä näin sinne tänne puuhaavia naisia ja poikasia, jotka taluttivat
hevosia veräjästä ulos ja koettivat hyppyyttää niitä sulkupuiden
ylitse. Joskus joku ihminen kurkisti ovesta aittaankin, mutta ei minun
tylsä silmäni nyt ketään tuntenut. Sitten paiskasi tuulen puuska oven
kiinni, eikä minun tehnyt sitä mieleni aukaista enemmän kuin
sulkeakaan.
Ulkonakin alkoi vähitellen hiljetä, mutta sen sijaan rupesi tuvasta
kuulumaan veisuuta. Minä arvasin, että siellä mahdettiin pitää seuroja.
Sitä varten kai oli sinne väkeäkin kokoontunut niin paljon. Paljon oli
sinä iltana heränneitä ollutkin koolla kuulemassa kaukaista Kalajoen
saarnamiestä.
Kun virren hyrinä kävi korviini, viritti se sillä kertaa kaikki entiset
asiat muistiini. Minä muistin sen, mitä tuona pyhänä oli tapahtunut,
minä muistin, että olin uponnut järveen, pelastunut ja siitä tullut
heränneeksi, ja minä muistin senkin, että se, joka oli ollut koko minun
herännäisyyteni, se nyt oli toisen morsian. Silloin minulta pääsi
katkera nauru, ja sillä naurulla minä tahdoin nauraa kaikki puhtaaksi.
Mutta se nauru olikin niin kamala ja minun ääneni niin ontto, että sitä
säikähdin itsekin, ja se katkesi siihen.
Yön edeten alkoi sataa. Vesi ropisi aitan tuohikattoon, ja minä kuulin
jokaisen pisaran putoamisen. Se oli niin surullista ja synkkää, ja joka
kerta, kun vettä tuntui rankemmin tulevan, värisytti minun sekä
ruumistani että sieluani. Koetin houkutella unta silmiini, mutta ei
minua nukuttanut, enkä minä oikein valveillakaan pysynyt. Koko pitkä yö
oli semmoista ynsyrjäistä olentaa, ja minä ajattelin, että
semmoistakohan se nyt koko elämä tulee olemaankin.--Ja kyllä kai se on
sitten semmoista ollutkin.
Aamua oli jo kappaleen kulunut, ihmiset tuntuivat uudelleen liikkuvan,
ja sade oli lakannut, kun isäntä tuli luokseni ja kysyi, jaksaisinko
lähteä liikkeelle ja muuttautua pirttiin. Minä lähdin. Pihan yli
kulkiessani kuului Johannan virren hyrähtelevä ääni lehmisavulta.
Minusta tuntui, kuin olisi minua pyörryttänyt, mutta sain minä
kuitenkin pirttiin. Väki istui eineellään, ja pöytään minuakin
käskettiin, mutta minä en mennyt ja jäin vain penkilleni istumaan,
siltaan tuijottaen, kyynärpäät polvia vasten.
Katselin minä kuitenkin välistä syömämiehiäkin ja koetin vetää huuleni
ivahymyyn. Olisin suonut, että koko maailma olisi nähnyt sen ja
tietänyt, että minä niin tein. Mutta miehet söivät ja juttelivat
keskenään, eikä kukaan minusta näyttänyt sen suurempaa huolta pitävän.
Puhemies istui pöydän päässä, ja pöydän takana istui sulhanen. Hän oli
verevä, kaunis mies, vakavan näköinen ja roteva. Yhdellä sormellaan hän
olisi saattanut lyödä minut kumoon, semmoisena kuin minä nyt,
sairastanut mies, tällä kertaa olin. Vasten tahtoanikin ajattelin, että
onhan Johannan tuohon rauhaiseen rintaan turvallista päänsä painaa,
mutta samalla kirmaisi mielessäni, että jos minä sen näkisin,
saattaisin minä heidät siihen kuoliaiksi lävistää ... salaisesti ja
hiipien, takaa päin tullen ... ja puukolla iskien ... tuolla hänen
omalla pitkällä pohjalaispuukollaan, joka helavyössä hänen vyöllään
riippui... Ja siitä ajatuksesta minä en millään tahtonut luopua, minä
oikein hivuttamalla silmäni kiinni hivutin, oikein tuota kuvaa
nähdäkseni, joka kuitenkin ahdisti minua kuin paha painajainen.
Se katosi vasta sitten, kun Johanna vähän ajan perästä tuli tupaan
maitoa pöydälle kantaen. Kepeästi keikutellen kantoi hän haarikan
pöytään ja kepeästi, kolahuttamatta, laski hän sen puhemiehen eteen.
Liekö hän hymyillyt sulhaselleen, sitä en nähnyt, mutta sulhanen
hymyili hänelle. Sen minä näin, ja se oli taas kuin puukon pisto minun
rintaani.
Kun Johanna näki minut, näytti hän iloisesti hämmästyvän.
--Kah, tässähän se on jo minun sairaanikin, sanoi hän ja hymyili
minulle, ja se teki semmoisenaankin minulle hyvää, niinkuin
kuolevallekin tehnee elävän kädenanto.
Syötyään haki isäntä minulle työtä, ja niin istuuduin kutomaan verkkoa.
Koko ajan oli minulla vain poislähtö mielessä. Vielä silloinkin, kun
rihmaa kävylle vyyhtesin, ajattelin, etten jää, en jää, vaan lähden ja
jätän tämän talon. Mutta sittenkin minä jäin. Minulla ei ollut voimaa
lähteä, minä tahdoin olla Johannan mailla, nähdä häntä, kuulla häntä ja
itseäni kiusata. Ja sillä olin puolustautuvinani itseni edessä, että
pitäähän minun auttaa, minkä voin, kun minua siinä talossa on niin
kauan hoidettu ja minusta huolta pidetty. Ja sillä minä lumosin itseni
ja uskoin sitä itsekin, vaikka tekosyyhän se oli ja oikea syy oli
toinen. Ja sillä lailla minä jäin sinne vielä, mistä minun olisi
pitänyt jo aikoja lähteä pois.
Johannan häät olivat sitten kohta. Minä olin jo työni tehnyt ja
jättänyt korjaamani verkot kalamiesten käsiin. Aioin lähteä heti työn
tehtyä pois, mutta isäntä kielteli jäämään häihin--ja minä jäin.
Pariskunta vihittiin kotona. Hääpäivän edellisiä päiviä en paljon
muista. Kävelin ne päivät horroksissa, tuijottelin ja katselin kaikkia
kuin iki-outo enkä ymmärtänyt mitään, mitä ihmiset tekivät ja toimivat.
Niitä hyöri ympärilläni kuin muurahaisia, ja minä kulin toimetonna
niiden kaikkien tiellä ja monta kertaa kuulinkin sanottavan: »Mitähän
se tuokin täällä tekee, hulluko se on, kun tänne tungekse?» Ja kun
silloin aina katsahdin ympärilleni, huomasin kulkeneeni milloin
maitohuoneeseen, milloin keittiöön, milloin minnekin, missä Johanna
kulki ja liikkui. Sillä häntä minä yhä tahdoin nähdä, ja häntä minä
seurasin, mihin hän vain menikin. Mutta Johanna ei minua näyttänyt
huomaavankaan, ei, vaikka hänen vaatteensa ovissa minua hipaisivatkin
väliin, mutta minä sitä vastoin joka kerta silloin värähdin kuin
kuumalla raudalla kosketettu.
Eikä hän minua hääpäivänäkään nähnyt enkä minäkään häntä, ennenkuin hän
tuli vihille sulhasensa kanssa. Vihkiessä asetuin minä varta vasten
seisomaan papin taakse, nähdäkseni, mitenkä hän kysymyksiin vastaisi ja
tokko minua huomaisi. Mutta ei hän minua huomannut ja papille hän
vastasi maahan katsoen. Kerran hän kuitenkin katsahti, kerran vain.
Minä säpsähdin, mutta hän katsoikin pappiin eikä minuun, ja sitten
katsahti hän sulhaseensa. Se oli silloin, kun hän papin kysymykseen
vastasi »tahdon» ja pappi sovitti sormuksen hänen sormeensa.
Se, joka ei ole sitä kokenut, ei tiedä, miltä semmoisen elämä tuntuu
kuin nyt minun. Ehkä hän kuitenkin olisi minun omakseni tullut, jos
olisi tiennyt, että minä niin häntä rakastin, niin rakastin, että siitä
minun ajallinen ja iankaikkinen autuuteni riippui. Ihan varmaan olisi
hän jättänyt toisen, joka varmaankaan ei olisi niin pelastusta
tarvinnut, ja pelastanut minut. Ihan varmaan, sillä olihan hän niin
jalo, niin hyväsydäminen ja niin puhdas. Mutta eihän hän tiennyt, että
minä häntä rakastin! Ja miksi en ollut sitä hänelle sanonut? Eihän hän
sitä ilmankaan tiennyt... Olisinhan sanonut, mutta enhän saanut, ja nyt
se oli jo myöhäistä. Ei nyt enää mikään auta ... hän on iäksi toisen ja
minä olen jätetty ja kadotettu...!
Semmoista minä ajattelin, kun vihkiminen loppui ja väki tuvassa hajosi.
Muiden muassa kulkeuduin ulos pihalle, jossa puhalteli viileä
pohjatuuli. Minä nojasin tikapuita vasten ja koetin vilvottautua, mutta
päätäni yhä enemmän kuumenti, ja korvissa humisemistaan humisi. Joku
vaimo kulki ohitseni ... seisahti minua katsomaan ... viittasi
toiselle, ja sitten katselivat minuun molemmat ja sopisivat keskenään.
--Mikä sillä tuolla on? sanoi toinen.
--Liekö tuolla mikään, semmoinenhan se onkin, kuului toinen sanovan
siihen.
Sitten ne vielä vähän aikaa katselivat minuun ja menivät pois.
--Voi teitä ihmisiä! ajattelin minä. Jos te olisitte tuossa minun
kädessäni, kouristaisin minä teidät yhteen myttyyn ja nakkaisin maahan
ja polkisin jaloillani päälle!
Minä tartuin tukkaani molemmilla käsilläni enkä tuntenut kipua mitään,
vaikka sitä voimieni takaa puristin.
Kun pirtistä alkoi kuulua veisuuta, lähdin minä sinne.
--Menenmähän kuuntelemaan, sanoin itselleni ääneen ja asetuin sitten
oveen seisomaan.
Nuo ihmiset istuivat tuossa aivan samalla lailla kuin silläkin kertaa,
kun minä tässä olin ensi kertaa, isäntä pöydän päässä, puhemies hänen
vieressään ja Johannakin tuolla pankon nurkalla seisoi. Sulhasta minä
en silloin tuntenut, mutta nyt minä hänet näin, ja hän istui pöydän
eduspenkin nenässä, ihan vastapäätä minua.
Minä koetin ensin katsella kaikkia ylenkatseellisesti, mutta kun virren
nuotti yhä hymisi eteenpäin ja kun Johannankin ääni siihen välistä
helähtäen yhtyi, niin suli minusta vähitellen tuo katkera karvaus ja
sen sijaan tuli kalvava suru ja ihan tukahduttava ikävä. Minä en ensin
tahtonut Johannaa katsella, mutta sitten kuitenkin katsahdin, kun hän
virren loputtua alkoi uuden ja sitä aluksi melkein itseksensä veisasi,
ennenkuin muut ennättivät yhtyä.
Ja hänkin katseli minua ... hän oli jo ennen katsellut minua ... ja hän
katseli vieläkin! Hän katseli kirkkailla, noilla ylen kirkkailla
silmillään minua sittenkin vielä, kun minä loin silmäni muuanne ... ja
sitten taas sieltä häneen...
Ja hän hymyili minulle ja minua vain lakkaamatta katseli!
Minun ihan kuin olisi päätäni huimannut. Yhä kirkkaammin loistivat
hänen silmänsä, yhä heleämmin hänen äänensä soi ... ja yhä enemmän
minun päätäni huimasi.
Ja silloin minä sen tein!... En tiedä, kuinka se kävi, mutta yht'äkkiä
oli hän minun sylissäni ... minä puristin häntä temmeltävää rintaani
vastaan ... minä kohotin hänet ylös ... suutelin kaulaa, suutelin
suuta, otsaa ... ja taas kaulaa ja suuta...
Mutta silloin tapahtui se, minkä pitikin tapahtuman. Hänen suojelijansa
hyppäsi väliin, armottomasti heitti hän minut sopelle, ja Johanna
juoksi itkien ulos--enkä minä häntä sitten enää ole milloinkaan
nähnyt... Sitten temmattiin minut sopelta takaisin lattialle, ihmisiä
kokoontui huutaen ja toruen ympärilleni, mutta kohta minä taas sain
uuden survauksen ja lensin ovesta porstuaan ja siitä samaa tietä ulos
kartanolle. Sinne päästyäni oli minulla siksi tointa, että aloin
juosten paeta maantielle päin. Minä juoksin sen, minkä jalkani
kannattivat, ja pelkäsin joka hetki, että tuo rautainen koura tarttuu
minuun uudelleen... Mutta ei kukaan minua seurannut. Heti piha-aidan
yli hypätessäni olin kuulevinani isännän äänen, joka sanoi:
--Antaa hänen mennä--älkää ajako takaa!
Minä juoksin kuin aavetta pakoon, mutta kauan en vähillä voimillani
jaksanut. Hervotonna heitti minut voimattomuuteni tiepuoleen, ja siihen
minä vaivuin, ylös sillä kertaa sen enemmän kykenemättä.
Kun toinnuin liikkeelle, lähdin kulkemaan. Minä harhailin kuin
kummitus, enkä vieläkään tiedä, missä lienen kulkenut. Ei minulla ollut
pitkään aikaan ei mieltä eikä ymmärrystä mistään, mitä oli tapahtunut
ja mitä tulisi tapahtumaan. Enkä minä siitä ajasta muistakaan muuta
kuin sen, että kulettavani tie oli kuin pimeä usvainen yö.
Mutta selvisinhän tuosta kuitenkin, mitenhän lienenkin selvinnyt.
Löysin itseni viimein muutaman pirtin penkiltä pitkältäni, johon olin
mahtanut uupuneena laskeutua levolle.
Heräsin kuin raskaasta unesta ja näin, että olin joutunut isoon,
valoisaan pirttiin. Unisena katselin ympärilleni ja näin, että lieden
ääressä minua vastapäätä hääri vaimoihminen, mutta hän oli selin
minuun, enkä minä häntä tuntenut. Mutta kuta enemmän valveille
toinnuin, sitä tutummalta rupesi pirtti minusta näyttämään. Katsahdin
ulos ja näin pihamaan, ja tuolla alempana vähän rantaan mennessä
saunan, ja ne näyttivät minusta yhä tutummilta nekin. Samassa käännähti
tuvassa olija ja minä tunsin hänet lautamiehen, isäni ja entisen
isäntäni, emännäksi.
Sanoin hänelle hyvää päivää, ja hän vastasi siihen tyynesti ja
rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli aina ennenkin ollut. Vähän
ajan kuluttua hän tuli minua kättelemään. Hän oli paljon vanhentunut
sitten viime näkemän, eikähän se kummaa ollutkaan, kun en minä tässä
talossa ollut sen koommin käynyt, kuin silloin kerran lähdin.
--Mitä Sampalle kuuluu? kysyi hän, kun oli kätellyt.
--Vieläkö se emäntä minut tuntee? kysyin minä kummastellen.
--Tunteehan sinut toki äiti vainajasi näöltä vaikka milloin, sanoi
emäntä ja askarteli edelleen tuvassa.
--Missä sinä olet aikojasi elänyt ... kuuluithan olleen hukkuakin?
kysyi hän taas vähän ajan kuluttua ja näytti asettelevan ruokaa
pöydälle.
Minä sanoin, että olin elänyt milloin missäkin maailmalla, ja siihen
vastaukseen näytti emäntä olevan tyytyväinen.
--Noudappas, Liisa, viilipytty aitasta, sanoi hän sitten kylkeiseen.
Kylkeisestä kuului kankaan kutomista, ja vähän ajan päästä tuli sieltä
vaimoihminen pirttiin. Hän oli paitahihasillaan, iso punaraitainen
huivi kaulassa. Mennessään pujotti hän nuttua ylleen, jonka oli
mahtanut kutoessaan heittää pois. Hän oli iso ja pulska ihminen ja
käveli nytkyttelemällä ja rennosti, niinkuin semmoiset ihmiset
tavallisesti kävelevät.
Kun hän oli tullut takaisin ja asettanut pytyn pöydälle, sanoi emäntä
hänelle:
--Tässä on se meidän entinen paimenpoika, se Samppa.
Liisa tuli ja kätteli minua. Hänen kätensä oli pehmoinen ja lämmin,
niinkuin kankurin käsi tavallisesti on. Sitten hän meni takaisin
kylkeiseen ja tuntui taas rupeavan kutomaan.
--Tuossa olisi ruokaa pöydässä ... jos haluttaa syödäksesi, sanoi
emäntä.
Minä sanoin, etteihän se liiaksikaan taitaisi olla, ja kävin pöydän
päähän istumaan.
Emäntä istuutui pöydän eduspenkille ja laski kätensä helmaan.
Vähän aikaa syötyäni kysyin, missä isäntä oli.
--Tässä se on nyt isäntä, missä emäntäkin, vastasi emäntä.
--Onko lautamies kuollut? kysyin minä kummastellen, sillä sitä en ollut
kuullut.
--Kuolluthan se on isäsi, sanoi emäntä huokaisten, kuolluthan se jo on
puolen vuotta.
--Entäs Alpertti?--Hänestä en ole kuullut mitään, missä hän on.
--Veljesi on pappina Hämeessä. Ei se ole täällä sen koommin käynyt, kun
papiksi vihittiin, eikä itsestään tietoja antanut. Kuuluu naineen
rikkaan rusthollin tyttären, joka on siitä ylpeä ja kuuluu häpeävän
talonpojan sukuaan. Senkö ylpeys lienee Alperttiinkin tarttunut, ja
saahan tuota ehkä ollakin ylpeä, kun on papiksikin päässyt. Mutta
olisihan sitä saattanut tulla isänsä hautajaisiin, kun siitä sinne
kirjekin laitettiin.--Eihän siitä ole ainoasta lapsesta minulle paljon
iloa ollut milloinkaan. Isänsä sen ennen eläessään minulta valtasi,
eikä hänestä taida olla minulle enää paljon vanhuudenkaan varaksi.--
Emäntä pyyhki esiliinallaan silmänsä nurkkaa.
--Mihinkä tautiin se isäntävainaja kuoli?
--Halvaukseenhan se kuoli.
Emäntä siirtäytyi minua likemmäksi ja jatkoi puhettaan hiljaisemmalla
äänellä.
--Viimeisinä aikoina rupesi isäntä juomaan, vaikka kyllähän se sitä jo
ennenkin salaa teki, eikähän se minulta sitä saanut salassa pidetyksi.
Mutta nyt hän rupesi sitä julkisestikin harjoittamaan ja menetti
lautamiehen virkansakin sen tähden. Siitä se ei kuitenkaan herennyt,
vaan kiihtyi vain kiihtymistään, ja siihen tuo lienee kuollutkin,
koskapahan kerran olivat tien vieressä tajutonna tavanneet, ja kun
toivat taloon, niin ei ollut henkeä enää.
Liisa tuli nyt kylkeisestä ja meni ulos.
--Se on ollut tämä meillä piikana monta vuotta, mutta nyt se on
itsemiehinään. Se on hyvin käsistään tekevä ja ymmärtäväinen ihminen.
Nyt on ollut meillä kangasta kutomassa, sanoi emäntä.
Minä kiitin ja herkesin syömästä.
Vähän ajan perästä aioin lähteä pois.
--Jäänethän tuota toki yöksi taloon, sanoi emäntä siihen, ei kai
sinulla ole minnekä kiirettä?
--Eihän tuota niin olekaan ... mutta enhän minä tässäkään--sanoin minä,
mutta jäin kuitenkin, kun emäntä vielä kerran tahtoi jäämään.
Minä jäin taloon seuraavaksi päiväksi, ja kun emäntä kysäisi, enkö
saattaisi olla pyhäänkin asti, niin minä sanoin, että »minkätähdenpä en
saattane.»
Kun pyhä tuli, käytin minä emäntää ja Liisaa hevosella kirkossa ja
maanantaiaamuna emäntä taas sanoi, että kun sinulla ei ole mitään
muutakaan työpaikkaa, niin saathan jäädä tähän katsastelemaan,
ilmaantuisiko jotain. Meillä on puute miehistä, ja jos tuota
vakiutumaan pääsisit, niin saisithan olla tässä enemmänkin.
--Missäpä minulla lie muuallakaan parempi olla, ajattelin, ja sen saman
sanoin emännällekin. Ja sillä lailla minä jäin siihen taloon, jonka
maalta en sitten sen koommin ole asuntoani muuanne muuttanut.
Vähitellen taivuin minä taloksi entiseen kotiini. Ajan ollen minä
töihinikin tavastuin, ja emäntä uskoi minulle melkein kaikki
isäntämiehen toimet. Siitä sen oli varsinkin hyvä mieli, etten minä
missään käynyt enkä kenenkään vieraan kanssa kanssakäymistä pitänyt.
Silloin kun en töissäni ollut, silloin istuin kotona ja lueskelin mitä
kirjoja milloinkin sain.
Minä sain Kantelettarenkin! Se oli se sama Kanteletar, jonka olin
ennenkin emännältä saanut. Hän sen nytkin haki käsiinsä ja antoi
minulle. Siitä oli minulle kauaksi aikaa iloa, ja sitä minä enimmäkseen
luin.--
Liisa näkyi olevan emännän parhaita ystäviä, ja hyvin häntä emäntä
minun kuultenikin kiitteli. Hyvä ihminen hän minustakin oli, vaikka
emme me usein puheikkain joutuneet. Eikä minun tehnytkään juuri mieleni
puhella kenenkään kanssa eikä tutuksi tulla. Sitten kun olin Johannan
menettänyt, ei minun mieleni enää mitään kaivannut. Hän olisi ollut se,
joka olisi osannut minun onnekseni olla, mutta muut eivät kukaan. Työtä
minä tein, ponnistelin väsyksiin asti, mutta ei siitä minulle mitään
iloa ollut, teinmähän vain. Kantelettaren laulut ja omien aatoksieni
soitto, ne minua kuitenkin ilahuttivat joskus.
Välistä tuntui kuitenkin siihenkin aikaan siltä, kuin olisi entinen
lauluinto pyrkinyt luonnossani nousemaan. Välistä kajahti mielessäni
sillä lailla kuin ennenkin, mutta mikä siinä lienee ollut, se uupui
aina itseensä. Sen minä tunsin, että sointuja sinne sisääni keräytyi,
mutta eivät ne sieltä kumminkaan koskaan purkautumaan päässeet.
Ja mitäpä varten ne olisivat purkautuneetkaan! Ei ollut oman elämän ilo
niin suuri, että se olisi lauluun aihetta antanut eivätkä surutkaan
niitä, joita laulu saapi lievenemään.
Enkä minä enää halunnut pilkatakaan ihmisiä. Kyllä minä niille usein
itsekseni nauroin, mutta en minä sitä heille itselleen sanonut. Välistä
kuitenkin, kun jonkun entisen lauluni muiden suusta kuulin ja kun ne
sen kehnosti lauloivat, niin että korviani särki, silloin teki mieleni
hypähtää ylös, ääneni korottaa ja laulaa heille laulu, helakka ja
kaunis, johon täytyisi metsänkin väkisin vastata. Mutta vereni
kuohaukseen sekin jäi, ja minä istuin paikoillani, piippuani polttelin
enkä puhunut mitään.
Talvipuhteet istuttiin emännän ja Liisan kanssa kolmisin tuvassa, kun
talviseen aikaan ei muuta väkeä ollut. Minä luin silloin, kun en muuta
tehnyt, ja ne muut askartelivat miten milloinkin, kehräten, kartaten ja
kangasta kutoen. Minä luin yksikseni ja hiljaa, mutta välistä kävi
niinkin, että intouduin ääneenkin lukemaan, niinkuin mummollekin
silloin ennen. Emäntä alusta aina vähän aikaa kuulosti, mutta pudisti
sitten aina päätään ja sanoi: »Mitähän loruja lukenetkin ... ei noita
toki viitsi kuunnellakaan».
Liisa ei virkkanut milloinkaan mitään minun lukuuni. Hän kutoi
kangastaan eikä niitä semmoisia kuuntelemaan joutanut. Eikä hän muuten
niitä ihmisiä ollutkaan, jotka semmoisia kuuntelevat ja ymmärtävät.
Sillä lailla minä siinä elelin melkein vuoden umpeen, kun emäntä
juhannuksen jälkipyhänä, Liisan yksikseen kirkkoon mentyä, kutsui minut
erityisille puheilleen.
Hän vei minut kamariin ja juotti siellä ensin kahvit. Sitten puheltiin
kauan aikaa kaikenlaisista asioista, niinkuin että minkähänlainen vuosi
nyt tullee ja tokkohan hallaa tulee ja että olisi kai hyvä, jos ei
tulisi. Emäntä sanoi, ettei heidän niemelle tule hallaa milloinkaan ja
että sinä suurenakaan hallavuonna ei pannut muuta kuin potatinvarret.
Minä sanoin siihen, että kyllähän tämä on hyvä talonpaikka, mutta
emäntä sanoi, että Kankaanpään maalle sopisi vaikka kaksikin tämmöistä
taloa.
--Kummapa se on, kun ei kukaan ole mökkiä tehnyt teidän
metsäsarallenne, vaikka kyllä kai olisi sopinut, arvelin minä.
--Sehän se on! sanoi emäntä hyvin vilkkaasti--mutta eihän se kumma ole,
kun lautamiesvainaja pani aina liian suuret ehdot. Kyllähän pyrkijöitä
oli, mutta ei siitä milloinkaan tullut mitään.
Sitten katseli emäntä minua pitkään ja tarkkaan. Hän näytti miettivän,
sanoisiko, mutta sitten hän kuitenkin sanoi:
--Mutta eikö se Samppa haluaisi tehdä meidän maallemme mökkiä?
--Minäkö? kysyin minä kummastellen.
--Niin, eikö sinua haluttaisi? En minä suuria arentia panisi päällesi.
--Vähätpä arennista, sanoin minä, mutta en minä tiedä...
--Mitäkö mökillä tekisit, liitti emäntä minun puheeseeni.
--Niin, mitäpä häntä minä paljon mökillä tekisin, yksinäinen mies.
--Siinäpä häntä sitten joukottuisikin, sanoi emäntä hymyillen.
Minä pudistin päätäni ja sanoin, että jos itseni halu pitäisikin eukko
ottaa, jota tuo nyt ei niin erittäin tee, niin kukapa minusta
huolisikaan, kotajunkkarista, jolla ei ole itselläni mitään.
--Niin, no senpä tähden sinä saisit ruveta mökin tekoon; siinähän se
sitten oma aitta olisi ja siihenpä häntä keräilisi.
--Ja kyllä minä sinun puhemieheksesi rupeaisin, jahka mökkiä
laittaisit, sanoi emäntä vähän ajan perästä, kun minä en virkkanut
mitään.
--Tekö minun puhemiehekseni?
--Niin, no minkätähden en minä?
--Minnekäs te minut veisitte? kysyin minä puoleksi leikillä.
--Elä sinä ollenkaan tee todesta leikkiä, torui emäntä, leikillä
hänkin.--En minä sinua hyvin kauaksi kulettaisi, sanoi hän sitten taas
totisena, en hyvin kauaksi kulettaisi. Etkö arvaa, minnekä?
--En minä arvaa, sanoin minä, enkä suinkaan arvannutkaan.
--Vai et sinä arvaa, vaikka olet olevinasi. Minä vain pahoin pelkään,
että olet jo itsekin samaa...--Mutta kun emäntä näki, että minä vain
töllistelin enkä ottanut ymmärtääkseni, puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän
koetti puhua huolettomasti, vaikka oli hän silti vähän hämillään.
--Sitähän minä olen arvellut, että tekisit nyt mökin tänne meidän
maalle mihin tahansa ja ottaisit siihen Liisan.
Minä en osannut siihen puheeseen vastata muuta kuin:
--Liisan?
--Niin, niin, Liisan! Se kyllä sinulle lähtisi. Minä olen senkin kanssa
jo näistä seikoista puhunut ja hänen mielensä minä tiedän, että kyllä
hän sinulle lähtee. Katsoppas, kuinka se on hyvä tuuma ja kuinka kaikki
sopii hyvästi--ja nyt oli emäntä jo niin innostunut, kuin olisi se asia
ollut jo ihan sovittu ja päätetty--sinun ei tarvitse muuta, kuin itse
vähän tuumaat Liisalle noin sinne päin ja sitten menet metsään ja alat
kaataa pirtin seinähirsiä. Minä annan ensi talveksi lehmän ruokolle, ja
ennenkuin ennätät raivata omaa niittyä, saatte tehdä heinää meidän
Metsäpuronniitystä. Eikä päivätöistä eikä arenneista pidetä tiukalla
milloinkaan. Ne saatte suorittaa milloin jaksatte, kunhan vain pappinne
itse maksatte.