... eihän siinä mitään kiirettä vielä...
--Eikö mitään kiirettä!... Kyllä kai siinä kiire on, kun jo pitäisi
Mikkeliin olla asiat tuumatut, että hirsimetsään ajoissa ennättäisit ja
sitten jo talven saisitte olla ja asua oman kattonne alla.
Minä sanoin, että ajoissahan se olisi sovittava se asia, jos mieli.
--Sinä teet leikiksi koko asian, sanoi emäntä pahoillaan, ja oma
asiasipahan tuo lienee; mutta minä vain ajattelin, että sanonmahan,
mikä mielessäni on kauan kytenyt. Vallassasipahan tuo lienee tehdä,
mitenkä tahdot.
--Hyvähän se on, kun emäntä minusta huolen pitää ja on ennenkin
pitänyt, enkähän minä sitä leikkinä pidä, jos se kerran todeksi
kääntyy. Mutta en häntä nyt vielä osaa sanoa sinne enkä tänne,
ennenkuin mietin.
--Niin no, enhän minä teitä toki ensi pyhänä vielä vihille tahdokaan
enkä vielä toisenakaan, sanoi emäntä taas hyvillään, ja siihen se puhe
sillä kertaa jäi.--Emäntä juotti minulla vielä kolmannen kupin kahvia,
ja sitten tuli kohta Liisakin kirkosta.
Minä en ensimmältä viitsinyt paljon ajatellakaan emännän ehdotusta.
Mitäpä minusta mökinmieheksi? Ja sitten vielä, rupeaisinko joukottumaan
ja muuta semmoista! Ja Liisanko kanssa? Ei kuuna päivänä! Ja minä
päätin olla ajattelematta koko asiaa.--Mutta sitten kuitenkin aina
vähän väliä tuli mieleen, että minkätähden minä oikeastaan en saattaisi
ruveta mökkiä tekemään ja miksi en saattaisi minä puolestani elää
Liisan kanssa, jos hän kerran saattaisi elää minun kanssani. Mutta ei,
tyhjiä se emäntä hourailee ... ei sitä asiaa kannata ajatellakaan.--Vai
lähtisi Liisa minulle? Kyllä kai se niin on, kuin emäntä on sen minulle
sanonut. Ja eihän minulla ole mitään köyhällä miehellä. Vaan sama se,
ei siitä tule mitään.
Mutta kuta enemmän minä koetin olla sitä ajattelematta, sitä enemmän se
ajattelutti. Ja eipä aikaakaan, niin olin jo melkein itse tietämättäni
ajatellut koko asian aivan alusta loppuun ja vielä moneen kertaan.
Minä olin jo miettinyt mökin paikankin ja tiesin jo, mihin kohti
saunankin asettaisin, jos kerran tuvan saisin rakennetuksi. Ensi aluksi
saisi tupa olla saunakin, mutta sitten kun varoja karttuisi, sitten
vasta laittaisi erityisen saunan.--Mutta mökki olisi hyvä rakentaa
Metsälammin pohjoisrannalle Helalehdon helmaan, jonne saisi hakata
halmeen joka vuosi ja sitä mukaa sitten peltoakin tehdä! Siellä oli
suuret sydänmaat luoteessa, riistaa täynnä, lintuja ja jäniksiä, joita
saisi tokkapuilla ja langoilla pyydystellä.
Ja eräänä sunnuntaina minä lähdin sinne päin kävelemään. En lähtiessäni
tarkoittanut matkaani minnekään erittäin, lähdinhän vain sitä
metsäpolkua, jota myöten ennen paimenena ollessani olin niin monta
kertaa karjan jäljessä astellut. Mökin teko oli minulla nytkin
sisimmäisenä ajatuksena, vaikka itse mielestäni olin vain marjaan
menossa. Minä kävelin aholta aholle, lehdosta lehtoon, kiipesin sen
suuren kiven päälle, jolta ennen olin huhunnut ja huudellut metsiä
myöten, ja katselin kaikkia paikkoja, joilla ennen olin niin useasti
ollut ja aikojani elänyt.
Mieleeni muistuivat entiset iloiset ajat ja vanhat viehkeät laulut, ja
niitä minä nyt hyräilinkin ja muistelin. Ja minä muistinkin ne jotenkin
tarkkaan, sekä ne kirjasta opitut että omatekoiset myös. Niitä minä
hyräilin ja laulelin, kun mäeltä notkoon laskeusin ja notkosta mäelle
nousin.
Mutta tie alkoi tuoda minut niille paikoille, jossa sen mökin paikan
olin arvellut olevaksi. En vieläkään itselleni tunnustanut, että sen
paikan katsomista vartenhan olin tänne tullut ja antanut sen tien
itseäni tuoda, joka tänne tuli, vaikka olisihan muitakin teitä ollut.
Mutta mitäpä minusta mökinmieheksi. Muista, vaan ei minusta!... Niin
minä arvelin enkä millään lailla olisi tahtonut ruveta itseäni
uskomaan, että näet mieli kuitenkin teki mökkiä ja että emännän sanat
olivat alkaneet itua tehdä... Näin minä vain vakuuttelin itselleni,
että katselenmahan, mitä katselen, eihän minun silti tarvitse mitään
meinata...
Ja minä katselinkin, katselin ja arvelin ja päätin. Siihen se olisi
pirtti paras rakentaa, tuohon noin sata syltä lammen rannasta, likelle
lähdettä. Lähteen luo sauna ja sille välille navetta ja talli, jos
kerran niiksikin tulisi. Hirsikosta tuolta ei kuin myötämäkeä vyöryttää
tarvepuut paikoilleen ja alkaa salvaa, jos näet niiksi tulee. Jos niin,
että joku tähän mökin tekisi, tuohon saisi pikkuisen matkan päähän
kaataa kasken ja lehtoa sitten sitä myöten yhä eteenpäin ... kyllä sitä
riittäisi.
Istuskelin kauan aikaa mäen kalteella ja polttelin piippuani. Sorsa
narahteli silloin tällöin poikineen siellä alhaalla tyvenessä lammessa,
ja päivä hellitteli lämpimästi pilvettömällä taivaalla. Minä
mietiskelin paljon, ajattelin minkä mitäkin ja ajattelin sitten
sitäkin, että mitähän minä tässä oikeastaan olen ajatellut, kaiken
aikaa. Ja se, mitä olin ajatellut, se ei minusta niin hullulta
tuntunutkaan, ja minä olin sillä kertaa sitten niin tyytyväinen, etten
ole ennen enkä jälkeenkään ollut. Mutta sitten kopistin porot
piipustani kiven kylkeen ja aloin kävellä kotiin.
Kotiin tullessani istui Liisa tuvan rapuilla ja näkyi lukevan. Minusta
näytti, että se oli emännän virsikirja, jota hän luki; se oli pitkä ja
soikea. Hän oli puettu pyhävaatteisiin, ja aika komealta hän näytti, ja
minua vähän kummastutti, etten ollut sitä ennen huomannut niin erittäin
kuin nyt. Minä katselin häntä koko ajan, kun kävelin piha-aidalta
rapuille. Ajattelin, että pitäisihän sitä sanoa jotakin, mutta sitten
en tiennyt, mitä muuta sanoisin, kun kerran olin sen sanonut, että nyt
oli hyvä ilma. Sentähden en sitä sanonutkaan, mutta kun tulin Liisan
kohdalle, sanoin, että missähän emäntä on.
--Emäntä lähti käymään kylällä, sanoi Liisa ja tuli minun perässäni
pirttiin. Pirtissä oli ruoka pöydällä, ja Liisa käski minua syömään,
kun ensin oli kantanut puurokupin uunista.
--Jokos te olette syönyt kysyin minä Liisalta, kun hän istuutui ikkunan
alle ja alkoi selailla virsikirjan lehtiä.
--Syökäähän pois, ennätänhän minä sitten, sanoi hän, mutta kun minä
pyysin häntä tulemaan, niin hän sitten kuitenkin tuli.
Syödessämme emme kumpainenkaan puhuneet mitään. Ei minulla ollut mitään
sanomista, ja sanottavaa miettiessäni söin minä utakammin. Ja
syödessäni ajattelin, että mitähän hän minusta ajattelee, kun minä näin
kauheasti syön. Mutta en minä silti osannut heretä vähemmälle. Liisa
herkesi syömästä ennen minua ja vetäytyi takaisin karsinalasin alle.
Sitten kun minä olin herennyt, sitten hän korjasi ruuan pois ja
istuutui uudelleen entiselle paikalleen. Minä istuin etulasin alle ja
aloin tupakoida. Hän istui ja luki.
--Viipyyköhän se emäntä kauankin siellä kylässä? kysyin minä vähän ajan
perästä.
--Ei se sitä sanonut, mutta sitä tuntui kaipailevan, että minne te
olitte mennyt. Olisiko hänellä ehkä ollut sanomista jotain, sanoi
Liisa.
--Lähdin tänä aamuna tuonne metsään. Emäntä sanoi tässä kerran, että
siellä olisi hyvä mökin paikka, jos ketä haluttaisi ruveta sitä
tekemään. Ja kyllä se näkyy niin olevankin.
--Joko te kohta rupeatte tekemään? kysyi Liisa ja pani kirjansa ikkunan
penkille.
--Minäkö? kysyin minä takaisin ja hämmästyin kovasti sitä kysymystä.--
Kuka teille on sanonut, että minä--?
--Emäntä sanoi, että te olette aikonut--minkätähden ei!
--Olisiko teidän mielestänne minusta sitten mökinmieheksi?
--Teistäkö? kysyi Liisa vuoroonsa ja punastui.--Itsepähän sen parhaiten
tiennette.
Minä en tiedä minkätähden, mutta mökin teko tuntui nyt minusta aivan
varmalta. Sanoin kuitenkin Liisalle:--Eihän minusta itse tieteni toki
ole siksi, kun olen yksinäinen mies. Mitä minä mökillä teen, kun ei ole
toveria.
Tottahan minä lienen katsonut Liisaa vähän oudommasti, koska hän
punastui entistään enemmän ja veti huivinsa silmilleen.
Samassa tuli emäntä kylästä, ja minä huomasin, että hän katseli meihin
kumpaankin vähän merkitsevästi, vaikka ei hän kuitenkaan virkkanut
mitään.
Mutta huomenna hän virkkoi, ja virkoin minäkin. Hän kysyi minulta,
olinko miettinyt sitä asiaa, ja minä sanoin miettineeni.
--Ettäkö tyydyt minun tuumiini? huudahti hän iloisena seisoalleen
hypäten.
--Tyydyn! sanoin minä.
--Kumpaankinko, siihen mökin ja siihen, että Liisa--?
--Kumpaankin.
--Ihanko todella tyydyt?
--Tyydynhän minä! Pitkittäkää vain, emäntä, mitä olette alkanut.
--Etkö ole puhunut Liisalle mitään?
--En ole, vaan saatattehan te...
--Niin, niin, saatanhan minä, minä puhun heti Liisalle ja ensi
lauantaina mennään pappilaan, että sitten pyhänä ensi kerran
kuulutetaan.--Liisa hoi!
Emäntä oli niin kiireissään, että kun syöksyi Liisaa hakemaan, olivat
sattua melkein yhteen ovessa.
Minua nauratti se, ja Liisaa se nauratti myös.
Ja siinä se asia päätettiin melkein seisovilta jaloilta.
--Se suostuu, Liisa, tämä. Samppa siihen minun tuumaani ... ja kun
sinäkin suostut, niin eihän siinä mitä, toimitti emäntä.
Minä ojensin Liisalle käteni ja arvelin, että jos vain käypi laatuun,
niin kyllä minä...
Liisa sanoi myöskin jotakin samaan suuntaan, emmekä me siitä
puolestamme sitten puhuneet sen enempää.
--No, paneppas nyt kahvi kiehumaan, sanoi emäntä Liisalle, ja Liisa
pani pannun tulelle.
Emäntä oli sinä iltana kovasti hyvillään ja kiitteli meitä kumpaakin
toisillemme ja mökin paikkaa molemmille.
Seuraavana sunnuntaina mentiin papin pakinoille ja panetettiin
kuulutuksiin.
Seuraavana maanantaina lähdin minä kävelemään kirves olalla metsään.
Mieleni tuntui niin somalta. Ei se oikeata iloakaan ollut, jotain
sinnepäin noin. Minun vain teki mieleni metsään jyskämään, kirvestä
hongan kylkeen upottamaan. Teki mieleni kuulemaan, mitenkä suuri honka
rytisten maahan kukistuisi ja kuinka koko kaukainen korpi siitä yhteen
henkäykseen huokaisi.
Mutta joka kerta, kun niin kävi ja kun tuommoinen ikivanha metsän
ruhtinas parkaisten pitkäksensä paiskasihe, tuntui minusta kuitenkin
siltä, kuin olisi sydämessäni vähäisen kirpeloinut. Ei siihen toinen
tuommoinen tuolle sijalle enää ikipäivinä kasva, ajattelin, mutta
sitten muistui mieleeni, että kasvaahan siihen vihanta laiho ja huojuva
tähkä kerran sijaan, ja sitä ajatellessa räiskivät jo lastut toisen
puun tyvestä, sen latva värähteli ja siitä karkasi orava toiseen
puuhun, joka kohta sekin samalla lailla kaatui. Ja sillä lailla kaatui
koko rinne puista puhtaaksi, ja siinä ne nyt lepäsivät limikkäin kuin
ruumiskirstut yhteisessä haudassa.
Minä karsin oksat irralleen, katkaisin latvan ja aloin vyörytellä
kangella hirsiä sinne alemmaksi, mihin pirtti piti salvettaman. Liisa
tuli minua siinä työssä auttamaan. Hän oli voimakas, melkein yhtä
voimakas kuin minä, ja kun hän asetti kangen toiseen päähän hirttä ja
minä toiseen, niin kolisten se pyöri alas ja katkoi mennessään pienet
puut ja pensaat maata myöten. Minusta se kolina oli niin hupaista, että
sanoin siitä Liisallekin, mutta ei siinä hänen mielestään näyttänyt
olevan niin mitään erinomaisen hupaista, jos hirsi alamäkeä vyöriessään
vähän kolisemaankin sattuu.
Sitten kun oli hirret saatu pirtin sijalle siirretyiksi, rupesin
perustusta laskemaan ja nurkkia salvamaan. Yksinäni minä korven
keskessä kalkuttelin, ja hupaista oli minusta siellä yksin olo. Liisa
kutoi kotona kangastaan ja valmisteli muita talon tarpeita.
Mutta minulla oli tuolla salvoksella, tuoreen pihkan hajun tuoksunassa,
niin hyvä ja helppo olla! Syksyinen metsä oli raitis ja puhdas. Yön
minä lepäsin havumajassa, ja aamulla varhain jo kaiku vastaili minun
kirveeni kalkkeeseen. Orava kurakehteli välistä aivan pääni päällä,
teeret kuhertivat joka aamu lammen rantakoivussa pitkän aikaa, ja monta
kertaa kyykki jäniksen poikakin kuulostellen aivan minun jalkaini
juuritse; eikä se raukka minua kuitenkaan huomannut, kun minä seisoin
liikahtamatta. Monesti olisin saattanut sen käsiini kopata, mutta en
raatsinut, vaan annoin sen mennä. Mutta Liisa sen kuitenkin tappoi. Oli
minulle evästä tuomassa, ja kun jänis tuli, nakkasi hän sen kuoliaaksi
nyytillään.--»Sainpahan minäkin riistan kerran», sanoi hän iloissaan,
ja kun lähti kotiin, sanoi hän, että »tästähän saadaan sunnuntaiksi
mainio rokka».--
Siihen aikaan tuossa nurkkia nakutellessani muistui minulle monta
laulua mieleeni ja yhden uudenkin minä tein. En ollut minä kaukaan
aikaan laulanut enkä lauluja laatinut, mutta sekö käden käynti
kirvesvarren ponnessa, sekö se lienee muunkin luontoni yhdenlaiseen
liikkeeseen pannut. Se laulu, jonka siinä kirvestä heilutellessani
tein, se on viimeinen oikea laulu, jonka olen tehnyt. Minä laulan siinä
itsestäni ihan, vaikka en sano omaa nimeäni. Yksikin värssy on siinä
tämmöinen ja sillä värssyllä se alkaa koko laulu:
Ol' Junnu renki pappilan,
sen päähän pisti kerran,
jos taloks' oisi ruveta
ja muille heittää herra.
Ois' oma sauna sornempi
kuin toisen suuri suoja
ja siitäpähän suurentais',
jos auttais hyvä Luoja.
Ei mua enää miellytä
työ vieraan vaivaloinen
ja terveen miehen häpeä
on olla laiska loinen.
Niin on toinen ja kolmas värssy ja muut värssyt ovat tämmöisiä:
Ei sula routa korvesta,
ei haihdu hyinen halla,
jos kaikki miehet makaavat
vain toisen orren alla.
Näin Junnu mietti mielessään
ja kirvehensä otti,
ja aprikoiden asteli
hän korpimaita kohti.
Jo keksi paikan pirtilleen,
jo tuumihinsa taipui,
ja kohta koivut keikahti
ja ikihongat vaipui.
Muut silloin vietti keyriään
ja tanssi nuori kansa,
mut Junnu jyski metsässään
ja aattel' Annuansa.
Ol' Annu impi ihana,
ol' monen mielitietty
ja moneen aika-talohon
ois' miniäks' jo viety.
Mut Annu piika pappilan
vain kutoi kangastansa
ja sunnuntaisin katsomaan
kävi korpeen kultoansa.
Ja ennen joulun pyhiä
jo lämpis' Junnun pirtti,
ja Annu kangastuolinsa
het' sinne sitten siirti.
Näin kylän akat arveli,
kun Annu muutti majaa:
»Tuo hullu tyttö onneaan
se umpisilmin ajaa;
ois' toki paljon parempi,
jos pappilaasi jäisit,
ois' ollakses' niin mukava
ja selvän leivän söisit.
Oi, elä mene korpehen,
on ruokas siellä pettu,
on susi lapsenpiikanas
ja vieraanas käy kettu!»
Mut Annu arvel' akoille:
»Koti oma on nyt mulla--
ja ehkä Luojan avulla
tok' toimeen tuolla tullaan.
Jos kaikki karttais korpia,
ei kylät kohoaisi,
jos nuoret pelkäis pettua,
ei kukaan selvää saisi.»
-- -- --
Sitten minä ajattelin vielä muitakin värssyjä, kuinka ne siellä
metsässä onnellisesti elelivät, vaikka »puutekin joskus puristi»,
kuinka talo kuitenkin suurenemistaan suureni, kun ne yhdessä työtä
tekivät ja vaivaa näkivät. Mutta ne värssyt jäivät kesken. Ihan
kokonaista runoa en minä olekaan juuri milloinkaan tehnyt. Mikä on
mistäkin syystä jäänyt, mutta tämä jäi siksi, kun sitä kerran rupesin
Liisalle laulamaan. Liisa oli minua muutamana lauantai-iltana kotiin
noutamassa, ja kun illan pimitessä astuttiin polkua myöten kotiin,
peräkkäin, minä edellä ja Liisa jälessä, rupesin minä tätä laulua
laulamaan ja lauloin sitä mennessäni.--»Mitähän Liisa tästä ajattelee,
kun kuulee», arvelin minä joka värssyn laulettuani, mutta kun lopetin,
ei Liisa virkkanut mitään.
--Miltä sinusta se laulu kuului? kysyin minä ja käännyin taakseni.
--Mikä laulu? kysyi Liisa, niinkuin ei olisi kuullut mitään.
--Se, jota minä tässä lauloin, sanoin minä kummastellen.
--En minä häntä edes kuunnellutkaan, sanoi Liisa huolettomasti.
--Etkö kuunnellut?
--Sen verran minä sitä kuuntelin, että mitähän lienee renkutusta ollut.
Minä nakkasin kirveeni käsivarrelta olalleni ja aloin astua niin
tiukasti, ettei Liisa nähnyt minua kuin suurimmilla aukeilla. Enkä minä
sitten moneen päivään osannut puhua Liisalle sanaakaan. Enkä minä sen
koommin laulanutkaan paljon milloinkaan ... itsekseni välistä vain.
Mutta hänen kuultensa en milloinkaan.
Keyriksi joutui pirtti valmiiksi. Ja kun keyrisunnuntaina oli käyty
kirkossa vihillä, niin sitten viikolla muutettiin korpeen asumaan.
Ja siellä minä olen näihin päiviini asti asunut, ja eikö tuo tuolla
kerran kuolemakin tulle.
* * * * *
Kertoja lopetti kertomuksensa tähän. Hän taukosi, painoi kätensä
kasvoihinsa, niinkuin uupunut ne painaa. Samalla lailla oli hän tehnyt
usein ennenkin kertomuksensa kuluessa, mutta sitten oli hän taas
ojentautunut ja jatkanut kertomustaan.
Minä odotin, että hän tekisi nytkin niin, mutta kun hän näytti ihan
kuin uneen vaipuneelta, kysyin minä häneltä, oliko hänen elämäkertansa
jo lopussa.
--Johan sitä on siinäkin, sanoi hän kolkosti, kohottamatta päätään.
--Eikö teille sitten enää mitään mainittavampaa tapahtunut
--Eipä paljon mitään.
--Olette siis tullut hyvästi toimeen?
--Ei ole ollut ruuasta puutetta.
Hän lausui tuon sanan ilmeisellä ivan painolla äänessään.
--Kuulkaas ... mitenkäs oli muuten ... luitteko sitten mitään? kysyin
minä kysymistäni, kun pelkäsin, etten ehkä kohta saisi mitään tietoja.
--Minä poltin Kantelettareni.
--Poltitteko--mutta miksi?
--Ilman vain.
--Entäs omat laulunne--ettekö enää koskaan runoillut?
--Johan sanoin, että en.--Niin, kyllä kerran vielä--hän veti kädet
kasvoiltaan ja kohosi entiseen asemaansa.--Kyllä kerran vielä lauloin--
uusia lauluja en ole sen koommin tehnyt--vanhoja ne vain olivat.--Kun
lapset alkoivat kasvaa suuremmiksi--meillä on kaksi tyttöä--opetin minä
niille lauluja, kun niillä on hyvä laulunääni. Mutta kun heidän äitinsä
sen kuuli, sanoi hän minulle: »Mitä tuota tyhjää lonkuttelet lapsille,
opettaisit heitä edes lukemaan.»
Liekö lapsille sanonut mitään, sitä en tiedä, mutta eivät ne enää
milloinkaan tulleet minulta lauluja tahtomaan, niinkuin aina ennen
olivat tehneet. Enkä minä sitten ole heille laulanutkaan. Ja sillä
kertaa heitin Kantelettarenkin pirtin palavaan uuniin enkä ole sitä
kirjaa sitten sen koommin nähnytkään kuin nyt vasta.
Taas vaipui hän tuohon kumaraiseen asentoonsa, kyynärpäät polvia vasten
ja kasvot käsien peitossa. Uunissa olivat puut jo kekäleiksi
luhistuneet, sininen tulikin oli jo sammunut, kekäleet olivat
hiiltymistään hiiltyneet, ja sieltä täältä mustan kuoren alta vain joku
viimeinen tulenhohde vielä iski silmää. Huoneeseen oli tullut pimeä.
Minä sytytin kynttilän. Sitten painoin uunin peliin kiinni ja kun se
rämähti hiukkaisen, heräsi vieraanikin unelmistaan.
Hän hieroskeli silmiään, katseli ympärilleen ja kohosi sitten
seisoalleen.
--Minnekähän minä lakkini panin? sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
--Joko te nyt lähdette? kysyin minä pidätellen.
--Jo on aika lähteä--tuossahan on lakkinikin, sanoi hän ja kumartui
ottamaan lakkiansa lattialta, jonne oli sen tullessaan heittänyt.
Hän ojensi minulle kätensä hyvästiksi.
Mutta minä en vieläkään ollut saanut tietää kaikkea, mitä tahdoin.
--Sanokaa minulle, sanoin minä, miksi teihin niin kipeästi koski tuo
nostaminen siellä torilla, kun syöksyitte tiehenne sillä tavalla?
Hän katseli minua suurin silmin.
--Ettekö te sitä jo käsitä--ja minä olen teille koko elämäkertani
kertonut. Vai eikö se koske mieheen, kun sitä kunnioitetaan siitä,
mistä se itseään moittii, ja kun sille nauretaan silloin, kun se
tahtoisi, että häntä totisena kuunneltaisiin. Sillä laillahan on ollut
koko minun elämäni ... jo siitä alkaen ... ettekö muista? ... kun
kerroin, että ne kylän pojat nauroivat minun hyville lauluilleni, mutta
ilosilmin kuuntelivat noita rivoja pilkkalauluja. Ja sillä lailla on
vielä nytkin ... eivät ihmiset näy sen paremmiksi muuttuvan.
Hän kääntyi lähtemään.
--Ka, enhän minä ollut muistaa hyvästiäni heittää--hyvästi nyt vain,
hyvä herra, ja kiitoksia paljon.
--Mutta minne te nyt näin pimeässä osaatte? ... siellä on aivan pimeä
ulkona.
--Kyllä minä kortteeriini osaan.
--Mutta ettehän muista, missä se onkaan?
--Muistan minä sen nyt--se on Roinisen talo Pumpputorin kulmassa.
--Vaan ehkä minä tulen saattamaan?
--Ei sitä tarvitse--hyvästi nyt vain.
--Kuulkaa, mutta ettekö tahtoisi tätä Kanteletarta omaksenne--se kyllä
joutaisi minulta?
--En, hyvästi nyt vain.
--Hyvästi, hyvästi--mutta hattuanne ette sittenkään...
--Ka niin, ka niin...
Minä näytin hänelle rappusissa tulta. Kumarat olivat hänen hartiansa,
kun hän laskeutui alas kartanolle, ja juuri kun hän pistäytyi portista
kadulle, rykäisi hän pari kertaa kuivahkon yskän. Hän katosi
pilkkopimeään tuonne kadulle, enkä minä häntä ole sen koommin nähnyt
enkä hänestä mitään kuullut, eläneekö vielä, vai joko lienee kuollut.