kiinni, heitti palmikon niskansa taa ja asetti huivin päähänsä. Sitten
loi hän minuun pitkän kysyvän katseen, mutta lähti mitään virkkamatta
lypsylle, sillä lehmät olivat jo sillä aikaa kokoontuneet pellolle.
Mennessään hän alotti virren ja veisasi sitten koko ajan lypsyllä
ollessaan. Se kaikui minun korvissani vielä kauan sittenkin, kun hän jo
oli veisaamasta lakannut ... ja kun jo oli tullut yö ... eikä kukaan
liikkunut ... eikä mitään kuulunut muuta kuin märehtivän kellokkaan
kellon hiljainen kalina... Ja väliin taas tuntui minusta siinä
vuoteella venyessäni, että hän yhä istui tuossa edessäni lukemassa ja
että minä tartuin häntä käteen ... että palmikko pyrki olkapään yli ja
että huivi valui alas hartioille saakka.
Vaikka en oikeastaan ollut ollenkaan kuunnellut, mitä hän luki, eikä se
sillä kertaa mieleeni tarttunut, niin aloin kuitenkin jälestäpäin
muistaa jotakin, ja kun mietin, mistä sen olin kuullut, niin
huomasinkin, että hänhän sen oli sillä tavalla kirjasta lukenut. Ja
vähitellen noin muistellessani, johtui mieleeni koko se saarna, jonka
hän oli lukenut, ja monta lausetta oli mieleeni tarttunut ihan
kokonaisina. Minä muistelin ja muistelin, ja niin oli! Sitä lausetta
lukiessaan oli hänellä ollut pää kallellaan, tätä lukiessaan oli hän
kääntänyt lehden ja vähän viivähtänyt, ennenkuin alkoi toiselta
sivulta. Ja tuota sanoessaan oli hän hämmentynyt, lukenut uudestaan,
punastunut, ja silloin minä olin tarttunut häntä käteen. Ne ja ne sanat
olivat tietämättäni ja tahtomattani korviini tunkeuneet, ja sieltä ne
ikäänkuin itsestään löytyivät. Vielä nytkin minä muistan, että hän
muutamakseen luki, »kuinka armo kuitenkin on suurempi ja
ylitsevuotavaisempi kuin se täysi synnin mitta, eli että puhua Paavalin
sanoilla: kuinka armo ylönpalttiseksi tutaan». Toisessa paikassa taas
sanottiin, että »Jumalan armo, joka hänelle on tapahtunut, tutaan
silloin sitä helpommasti synnin suuruudesta, ja ne, jotka Jumalata
palvelevat, kiittävät sitä enemmän Jumalata sen edestä. Silloin
sanotaan: kuinkas paha, törkiä ja jumalaton ihminen ei tämä ollut?»--
Aivan viimeiseksi, ennenkuin pani kirjan kiinni ja lähti, hän luki
tämän lauseen: »Minä tahdon tehdä sinulle enemmän hyvää kuin sinä
saatat ajatella, jos sinä vaan annat sinun sydämes minulle».
Nämä tämmöiset sanat ne siinä yksin unettomia öitä maatessani yhä
selvemmin alkoivat minun korvissani kaikua, ja minä jo odotin sitä,
että hän kohta taas tulisi ja tarjoutuisi lukemaan. Silloin minä
kuuntelisin tarkemmin ja panisin sanatkin mieleeni!
Ja hän tulikin ja luki siitä samasta kirjasta--sen kannet olivat
piikkovaatteella päällystetyt--ja monesta muustakin kirjasta. Luettuaan
hän minulle paljon puhelikin, ja minä parhaasta päästä vain kuuntelin.
Se oli kaikki minusta ihan uutta ja outoa, enkä minä sitä tahtonut
osata uskoa, että ihminen sillä lailla saattaisi elää, kuin Jumalan
sanassa on käsketty.
--Minkätähden sitten Jumala on käskenyt ihmisen tehdä niin, kun tietää,
ettei hän sitä kuitenkaan jaksa täyttää? kysyin minä kerrankin.
Mutta siihen sanoi Johanna aivan arvelematta, että eihän ihminen toki
omasta voimastaan jaksakaan, mutta että Jumala kyllä auttaa, vaikka
olisinkin kuinka puutteellinen ja heikko tahansa ja että niitähän
Jumala vasta auttaakin, jotka oman puutteellisuutensa oikein tuntevat
ja hänen apuansa rukoilevat. Ja onhan niitä jo maailmassa elänyt
niitäkin ja elää vieläkin, jotka osaavat elää Jumalan mielen mukaan. Ei
hän itse osaa eikä osaa vastakaan, mutta äiti vainaja osasi, ja kyllä
isäkin jo alkaa osata.
--Mutta minun syntini ovat niin suuret, etten uskalla niitä anoakaan
anteeksi, sanoin minä siihen.
--Anomattakin ne sinulle anteeksi annetaan, jos ne mielesi
murheelliseksi saattavat, eikä taas kenenkään synnit niin suuret ole,
ettei Jumala hänen huutoansa kuulisi, vakuutti hän minulle niin
vakavasti, etten voinut olla häntä uskomatta.
Sanoin minä kuitenkin siihen: »Hyvähän sinun on sanoa, joka aina olet
hyvästi elänyt».
--Elä sano niin ... minulla on paljon syntejä, ja joka päivä minä yhä
teen.
--Mitä sinun syntisi ovat ... minun syntieni rinnalla ei niitä näykään!
--Kuule sinä, sanoi hän siihen ankarasti, elä puhu sillä lailla. On
suuri synti jo puhuakin sillä lailla, että ihminen saattaisi olla
synnitön, sillä ei kukaan ole ilman syntiä paitsi jumala ja hänen
ainokainen poikansa Jeesus Kristus.
Tällä lailla me keskustelimme, mutta en minä sittenkään sitä
käsittänyt, että hänellä saattaisi olla semmoisia syntejä, joita ei jo
aikoja sitten olisi anteeksi saanut. Hän oli minun mielestäni niin
puhdas ja kaunis, että olisi saattanut muidenkin synnit anteeksi antaa.
Minä ajattelin omaa elämääni ja vertasin häntä itseeni ja itseäni
häneen.
Minun edessäni vaelsi sinä sairauteni aikana koko entinen elämäni, ja
minun mieltäni alkoivat kaikki pahat teot kaivella, sekin jo, että olin
lautamiehestä lähtiessäni kellokasta kivellä heittänyt ja kuinka se oli
surkeasti ynähtänyt. Sitten ne rivot laulut ja se kunnianhimo ja monet
muut asiat.
Vähän väliä tuli eteeni Johannan kysymys: »Minnehän olisit joutunut,
jos olisit järven pohjaan jäänyt?» Oli minua kuolema silloin tällöin
ennenkin vavahduttanut, mutta en sitä kuitenkaan sen enempää ollut
ajatellut, eikä se milloinkaan minua niin paljon pelottanut, että olisi
saanut elämääni toisenlaiseksi muuttumaan. Mutta nyt se alkoi minua
pelottaa, ja kuta enemmän asioitani ajattelin, sitä enemmän minua
kauhistutti.
Minussa on aina parannuksen päätös pian syntynyt, kun olen huomannut
itsessäni parannettavaa olevan, eikä minun nytkään tarvinnut monta
päivää miettiä, ennenkuin käsitin, että muutoksen täytyy tapahtua.
Omatuntoni sen sanoi ja omaatuntoani olen aina koettanut totella.
Mitenkä se sitten lienee milloinkin onnistunut ja kuinka kauan päätös
pysynyt!
Ja yhä vakavammaksi tuli minussa päivä päivältä se päätös, jonka olin
itselleni tehnyt, kun siitä Johannalle puhuin ja hän siitä näytti
ilostuvan. Hän kuitenkin aina minua varotti ja sanoi, ettei se niin
helposti kuitenkaan käyne, vaan että siihen pitää käydä kova
koettelemuksen koulu, ja että ennen kaikkea tarvitaan luottamus
taivaallisen isän apuun, jota ilman kaikki omat ponnistelemiset
raukeavat turhaan.
--Jos aiot valkeutta tielläsi löytää, niin tutki Jumalan sanaa ja
sovittele sitä omiin kohtaloihisi. Niin äiti oli hänen isäänsä neuvonut
ja niin teki hänkin. Hän jätti minulle kirjansa luettavaksi ja toi
vielä uuden testamentinkin ja virsikirjan. Niitä minä yksikseni
lueskelin, parhaasta päästä niitä samoja paikkoja, joita hänkin oli
minulle lukenut.
Minä tunsin, että olin herännyt, ja sitä aikaa, jolloin olin
suruttomien joukossa kuleksinut, muistelin minä melkein kauhistuksella.
Nyt jälestäpäin, kun olen sitä ajatellut, olen huomannut, ettei se
kuitenkaan sitä ollut, mitä muut tavalliset heränneet heränneen opiksi
sanoivat. Heille tulee elämä päivä päivältä tukalammaksi ja
vaikeammaksi, eivätkä he iloa salli. Mutta minun elämäni se yhä vain
tuntui huokeammalta ja helpommalta. Ehkä siihen vaikutti sekin, että
aloin kostua taudistani, mutta vaikka vielä ruumiilliset kivut olisivat
vaivanneetkin, niin mieli oli useimmiten kuitenkin tyyni ja terve. Minä
en enää ollut suruton, mutta suruni ei tehnyt minua raskasmieliseksi
ja synkäksi muita ihmisiä kohtaan.
Eikä Johanna ollutkaan samanlainen kuin ne heränneet, joita ennen olin
nähnyt ja sittenkin näin. Ei hän usein nauranut, eipä paljon
milloinkaan, mutta usein riemu loisti hänen silmistään, kun hän puhui,
ja minä näin, että hän ulkona kulkiessaan välistä ilosta hypähtelikin.
Me puhelimme yhä enemmän, yhä useammin hän tuli minun luokseni ja
kertoi elämästään ja tunteistaan. Hän kerrankin kertoi, että kun hän
joskus kauniin virren kuulee, jota oikein hyvä-ääninen veisaaja veisaa
tuolla jossain, esimerkiksi kaukana järvellä soutaessaan, niin väreet
käyvät koko hänen ruumiissaan, ja silloin tuntuu siltä, kuin kaikki
Jumalan pyhyys ja puhtaus hänen sydämensä kautta ikäänkuin lainehtien
valuisi ja sen iki-ainiaaksi puhtaaksi pesisi. Minä sanoin siihen, että
niin minunkin on, kun hän veisaa. Ja minä näin, että hän ymmärsi minut.
Hän naurahti hiukkasen, punastui vähän ja lähti pois. Mennessään
hyräili hän ensin hiljaa, mutta purki mielensä kohta kuuluvaan virteen,
enkä minä milloinkaan ole kuullut hänen niin kauniisti veisaavan kuin
silloin.
Aina sen jälkeen, kun olin puhunut Johannan kanssa, oli sydämeni niin
täynnä suloisia ja vienoja tunteita, etten osannut niitä sisässäni
pitää. Ne puhkesivat sieltä milloin mitenkin, mutta useimmiten koetin
hyräillä samoja virsiä, joita olin kuullut Johannan veisaavan. Mutta en
minä siihenkään tyytynyt. Minä rupesin itsekin virsiä sepittelemään. Ne
syntyivät samalla lailla kuin laulutkin ennen, melkein tietämättäni ja
itsestään. Ne tulivat minkä virren nuottiin milloinkin, välistä
kiitosvirren, välistä suruvirren, aina sen mukaan, miten mieli oli
milloinkin.
--Osaatko sinä veisatakin ... sinullahan on hyvä ääni ... mitä virttä
sinä veisasit? kysyi Johanna muutamana päivänä, kun oli kuullut minun
veisaavan vuoteellani.
--Ei se ole virsi eikä mikään, sanoin minä, ja minua ujostutti, vaikka
toiselta puolen taas oli mieleni hyvä siitä, että hän saisi tietää
minun virsiä tekevän.
--Virttä kai se oli, nuotti tuntui ihan tutulta, mutta sanoja en muista
kuulleeni.
--Et ole niitä kuullutkaan, vasta minä ne tässä itse tein.
--Itsekö teit?--Hän näytti siitä kovin kummastuvan.--Etkö sinä tiedä,
että on suuri synti veisata virren nuotilla muuta kuin virsiä?
--Mutta eikö se ole yhtä virttä, kun Jumalaa laulullaan kiittää?
--Ei virsiä osaa tehdä muut kuin hurskaat ... ja se tulee synniksi, jos
niitä muut tekevät.
--Minkätähden? kysyin minä enkä ymmärtänyt.
--Minkätähdenkö?--Sitä minä en tiedä enkä tahdokaan tietää enkä
ymmärtää, mutta äidistäkin se oli ollut syntiä, niin isä sen sanoi, ja
minä uskon sen, sanoi hän niin päättävästi ja vakavasti, etten minä
osannut siihen mitään.
Enkä minä tahtonutkaan hänen kanssansa väitellä semmoisista asioista,
jotka hän kyllä saattoi tietää paremmin kuin minä. Vaikken sitä oikein
ymmärtänyt, miksi olisi synti veisata omaa virttään, en sitä kuitenkaan
enää veisannut, koska se kerran ei hänestä ollut mieleen.
Ja mitäpä en olisi tehnytkään, josta olisin tietänyt, että se hänestä
oli mieleen! Ajatellessani uutta parempaa elämää tämän taudin jälkeen,
ajattelin minä enimmiten häntä. Minä tiesin, että tähän asti olin
pahasti elänyt ja että minulla olisi voimaa parantaa itseäni, mutta sen
minä tiesin myöskin, että ilman Johannaa en olisi milloinkaan
parantunut, tuskin ruumiillisestikaan, vielä vähemmän henkisesti. Mutta
salaisesti tunki kuitenkin aina näitä päätellessäni sekin miete
mieleeni, että jos en saisi hänen seuduillaan olla, elää hänen äänensä
kuuluvilla, eivät ehkä päätökset pysyisikään. Mutta toisekseen taas--
miksi en saisi?
Joka kerta kun häntä ajattelin, kuohahti elämä uuteen eloon sisässäni
ja joka kerta kun hänet näin, tuntui siltä, kuin olisi liittoni ja
lupaukseni ihan kuin itsestään uudistuneet ja vahvistuneet. Minä
paranin paranemistani ja voin jo pitkät ajat istuskella aitan
kynnyksellä. Yhä useammin ja kauemmin teki siinä minun mieleni
istuakin, kun Johanna ei minun kostuessani enää yhtä usein tullut
luokseni kuin ennen. Mutta aina minä hänet kuitenkin näin, kun hän
ulkona askarteli ja liikkui, ja häntä nähdäksenihän minä siihen
kynnykselle istuinkin.--Johanna ei tähän aikaan enää tehnyt ulkotöitä
yhtä usein kuin ennen. Enimmäkseen hän istui toisen aitan kynnyksellä,
taikka tuvan portailla taikka missä milloinkin sattui siimestä olemaan,
ja ompeli. Hän näytti useimmiten ompelevan paitoja ja muita, mutta
välistä hän kutoikin, milloin sukkaa, milloin vyötä, milloin mitäkin.
Uutteraan hän ompeli, ja ommellessaan hän usein hyräili, ja minä istuin
aitan kynnyksellä ja katselin häntä ja kuuntelin. Mutta hän ei katsonut
minuun monesti, välistä vain.--»Miksi hän tuolla istuu eikä tule
tänne?» ajattelin, ja silloin tuli surku mieleeni, välistä niin suuri
ja painava, että se puristi kyynelenkin silmästä. Mitä se lienee ollut,
sitä en osannut itsellenikään selittää, mutta minä en olisi silloin
tahtonut parantua, vaan tulla yhä kipeämmäksi, niin huonoksi sairaaksi,
kuin alustakin olin ollut, etten jaksaisi liikahtaakaan ja että hänen
olisi pitänyt tulla minua kädellään pääni alta auttamaan. Ikäni olisin
halunnut sairastaa, jos sillä olisin saanut hänet minua hoitamaan ja
luonani pysymään. Vetäysin joskus koko päiväksi vuoteelleni sitä
toivoen, että hän sitten tulisi kynnykselle istumaan, ja jos hän tulisi
ja kysyisi, niin sanoisin, etten olekaan vielä terve ja että taas
tunnun huonommalta.
Ja silloin hän juuri tulikin ja kysyi, mutta minä en saattanut
valehdella ja sanoin: »Ei minulla mitään erinomaista ole--rupesi vain
istuminen raukaisemaan.»--»Ei olekaan hyvä istua niin kauan, kuin sinä
istut ... parasta on levätä, kun ei ole vielä oikein terve. Sinä
oletkin näinä aikoina käynyt kalpeammaksi, mutta kyllä Jumala parantaa
sen, joka häneen luottaa ja uskaltaa ja häntä avuksensa huutaa.»--Niin
sanoi hän minulle ja meni taas ompeluksiensa ääreen toisen aitan
kynnykselle.--
Minä huusinkin Jumalaa avukseni, mutta en sitä varten, että paranisin.
Minä rukoilin palavasti ja hartaasti, kädet ristissä, että Jumala
lähettäisi hänet minulle ikuiseksi ystäväksi.
Ja välistä minusta näyttikin, kuin Jumala olisi rukoukseni kuullut.
Muutamanakin päivänä, kun kaikki muu väki oli mennyt niitylle, istui
hän minun aittani kynnykselle ja ompeli siinä kauan aikaa.
--Mitä sinä niin uutteraan näinä aikoina ompelet? kysyin häneltä, kun
oli ensin istuttu hyvän aikaa ääneti.
Hän ei vastannut ensin mitään, sitten näytti hän aikovan sanoa jotain,
mutta ei kuitenkaan sanonut.
--Isällesikö tuosta vyötä teet?
--En isälle, vastasi hän vältellen. Silloin en minä sitä huomannut,
mutta jälestäpäin ymmärsin sen siksi, ettei hän tahtonut sanoa, kenelle
hän teki.
--Kohta kun sinä vähän paranet, niin saatat muuttaa pirttiin vuoteesi,
sanoi Johanna ja kysyi sitten, mitenkä minun tuntui, olinko paranemaan
päin.
Minä vastasin, että olin ja että mielelläni minä muutankin pirttiin,
kun täällä aitassa tahtoo aika yksin ollen käydä ikäväksi.
Hän ompeli eikä puhunut siihen mitään. Minä sanoin sitten: »Eikö tuota
kohta alkane jaksaa poiskin lähteä».
--Minnekä? kysyi hän.
--Pois vain maailmalle ... onhan tuota jo tässä talossa oloa ollutkin,
sanoin minä huokaisten.
--Ei, mikäs hätä sinulla on pois. Tässä saatat olla, niin kauan kuin
tahdot, ja jos jaksat tehdä, niin saathan työtäkin. Isä sanoi eilen,
että kun paranet vähän, niin saat ruveta verkkoja paikkailemaan. Oletko
tehnyt verkkotyötä?
--Olenhan minä sitä tehnyt.
--Olenhan minäkin ... minä olen kutonut melkein kaikki meidän
särysverkot ... isä on itse kutonut rikulit.
En tiedä, miksi minusta verkkojen paikkaaminen nyt tuntui hauskalta,
vaikka en sitä ennen sinä pitänyt. Sanoin, että jo ensi pyhän perästä
rupean verkkotyöhön.
--Niinpä ei sitten ole mitään hätää pois ... eikähän olisi muutenkaan,
sanoi hän.
Tuli sitten se pyhä, jonka jälestä minun oli aikomus ruveta työtä
tekemään. Olin jo siksi voimistunut, että saatoin istua ja käsilläni
askarrella. Kaikki muu väki oli sinä pyhänä lähtenyt kirkkoon, isäntä
ja Johanna vain näkyivät olevan kotona. Isäntä näkyi melkein koko
päivän istuvan tuvassa--pöydänpäälasista hänen selkänsä näkyi--ja
lukevan, koska sieltä kuului hiljainen hyminä. Johanna oli myöskin
siellä ensin, mutta istui sitten pirtin porstuan kynnykselle ja luki
hänkin itsekseen. Minä istuin omalla kynnykselläni ja kuuntelin, kuinka
kärpäset suristen ajelivat toisiaan päivänpaahteisella seinällä.
Silloin oli ilma ihan tyven ja päivä paahtoi kuumasti. Minun oli niin
hyvä olla, ja minä annoin päivän päälleni helotella.
Iltapäivällä tuli Johanna minulle lukemaan. Me puhelimme paljon minkä
niistäkin, mutta aina hänen puheensa kiertyi Jumalan suureen
rakkauteen, joka ihmeellisesti suo joka ihmiselle, mitä se tarvitsee.
Kuuntelin häntä melkein henkeäni vetämättä. Hänen sanojaan en taaskaan
kuunnellut paljon. Hänen äänensä pehmoista sointua, sitä minä vain
kuuntelin, ja se olikin tällä kertaa soinnukkaampi kuin milloinkaan
muulloin. En uskaltanut häntä keskeyttää, vaikka monta kertaa olin
suuni avaamaisillani sanoakseni hänelle, mitä tunsin ja ajattelin ja
josta hänenkin pitäisi saada tietää. Olenhan minä parantunut, muutanhan
elämäni tästä päivästä enkä enää horjahda! Varmahan se on, varma ja
tosi, ja hänenhän ansiotansa se on kaikki! Mutta en uskaltanut enkä
osannut sitä sanoa. Ei, sitten vasta, kun olen alkanut uuden elämäni,
kun olen koulinnut itseni kokemuksen koulussa, sitten minä sanon
hänelle, että hän on minut koulinnut, että hänen ansiotansahan se on
kaikki! Ja mitähän hän siihen sitten sanoo?--»Ei se ole minun
ansiotani, se on Jumalan! Mitä minä, tyttö paha, taidan ketään muuttaa.
Ehkä minä olen ollut halpana välikappaleena, mutta muuna en minäkään.»
--Silloin minä tartun hänen käteensä, vedän häntä puoleeni, vakuutan ja
sanon ... ja hän uskoo... Ja sitten--?
Tämmöistä minä hourin siinä ja ajattelin ja haaveksin, mutta hän oli
lopettanut lukunsa ja puheensa ja istui äänetönnä aitan kynnyksellä
käsi poskella ja avaruuteen katsellen. Minä istuin sänkyni laidalla ja
katselin häntä. Minä muistan aivan tarkkaan, minkälainen ilmakin sinä
päivänä oli, on ihan, niinkuin olisi se sunnuntai ollut viime
sunnuntai. Hän istui sivuittain minuun, ja illan rusko hohti aivan
häntä vastaan ja punoitti hänen kaulallaan ja poskipäillään ja otsalla.
Hän oli niin pyhän ja puhtaan näköinen, etten minä ennen enkä jälkeen
ole semmoista nähnyt. Huivi oli nytkin valahtanut hiljalleen hartioille
ja vetänyt irtaimet hiukset hiukkasen epäjärjestykseen. Mitenkä minä
sen kaiken vielä muistan, sitä en itsekään ymmärrä, mutta minusta vain
tuntuu siltä, kuin istuisi hän aivan tuossa edessäni teidän sijallanne
ja minä tässä.
Hän oli ajatuksiinsa vaipunut. Missä lienevät mietteensä lennelleetkin,
mutta sen minä näin, että hänen silmänsä seurasivat aina toisinaan
pääskyä, joka tuolla korkeudessa liiteli ja sitten aina laskeusi
pesäänsä aitan räystään alle sirisevien poikiensa luo ja kohta taas
lenti ulos ja lenti kauas, kauas silmän kantamattomaan sineen.
Liikahtamatta hän istui, poski käden varassa, enkä minä olisi puolella
henkäyksellä hennonut häiritä. Istukoon hän vain, minä katselen,
katselen vaikka elinaikani kaiken!
Mutta silloin, kun juuri tätä ajattelin, silloin hän liikahti ja
katsahti vilkkaasti kuistille päin. Tieltä kuului samassa kärryjen
rytinää, ja kun minä ennätin ovelle katsomaan, ajaa karahutti
kartanolle kaksi miestä.
Johannalta pääsi ilon huudahdus, hän hypähti ylös, löi kämmenensä
yhteen ja kumartui juoksemaan tulijoita vastaan, mutta seisahtui
kumminkin kovasti punastuen. Sitten hän asetti huivin päähänsä, ja
sitoessaan sitä kaulansa alle hän lähti vieraita vastaan. Isäntäkin
näyttäytyi samassa tuvan ovella silmälasit otsalle siirrettyinä.
Minä tarkastelin tulleita uteliaasti. Toinen oli vanha mies, toinen
näytti minun ikäiseltäni. Vanhempi tuntui minusta tutulta jo ennen,
kuin hän oli kärryistä astunut, mutta kun hän laskeusi maahan ja alkoi
hevosen marhamintaa siloista päästellä, tunsin minä hänet siksi
Kalajoen mieheksi, joka tuona pyhänä oli ollut täällä. Nuorempaa miestä
en muistanut nähneeni milloinkaan ennen.
Nuorempi mies rupesi rinnusta aukaisemaan, mutta siihen virkkoi hänen
toverinsa leikillä vähän:
--Anna minä riisun hevosen ... et sitä saa rauhassa riisua kuitenkaan
... näetkö, kuka tuolta tulee?
Johanna ja nuori mies tervehtivät toisiaan, kumpainenkin, niinkuin
minusta näytti, vähän ujostellen.
Vanha mies työnsi nuorempaa selästä Johannaan päin.
--Ei sitä tuolla lailla ennen minun nuorra miestä ollessani sulhanen
morsiantaan tervehtinyt, eikä morsian sulhastaan. Kun rinta vavahti,
niin toinen toistaan kaulahan kavahti, sanoi hän, ja kun oli kärryn
aisat alas laskenut ja pyöräyttänyt hevosen aisoista, survaisi hän
vielä kerran heitä vastakkain. Molemmat välttivät hämillään toisiaan,
vaikka minusta näytti, että he kuitenkin toisilleen hymyilivät. Minua
harmitti ja kummastutti tuo, mutta se kaikista enimmän, mitä vanha mies
oli sanonut.
Sulhanen ja morsian?--Mitä se oli?--
Isäntä oli myöskin laskeutunut kartanolle ja tervehti tulijoita.
Hän sanoi jotakin semmoista, että »nykyinen nuori kansa on
ymmärtäväisempää», mutta muuta en minä siitä enää kuullut.
Sulhanen ja morsian!--Voi, niinhän se olikin, ja minä en ollut sitä
muistanut ... en ollut muistanut sitä ollenkaan ennen kuin nyt vasta.
Minä hoiperruin vuoteelleni ja heittäydyin siihen pitkäkseni.
Makasin kauan aikaa ihan kuin tunnotonna. En minä mitään ymmärtänyt, en
osannut mitään ajatella, mutta kuitenkin kaikki viimeisten aikain asiat
vaelsivat ohitseni kuin suhisevat aaveet. Ensin olin siinä luulossa,
ettei siinä ollut mitään totta, että olin kuullut ja nähnyt väärin ja
että se oli vain pahaa unta. Koetin itseäni siitä herättää, mutta kun
en saanut itseäni sen kummemmasti hereille, täytyi minun uskoa. Kaikki
oli totta! Ja mitäpä muuta se olisi ollutkaan? Tottahan se oli, ihan
ilmisissä tapahtunutta ... olihan silloin kuuliaiset ... olihan hän
morsian, Johanna oli toisen morsian jo ennen, kuin minä olin hänet
nähnytkään! Minä en ollut sitä ennen muistanut, mutta nyt siitä minulle
muistutettiin.--
Vaan mitäpä siitä! Hyvähän oli, niinkuin oli!... Ja minä päätin olla
siitä välittämättä enkä huolia mistään... Mitäpä se minuun koski!--
Kohosin istualleni lähteäkseni pois, pois jonnekin kauas, sillä täällä
oli minun mahdoton viipyä. Mutta silloin minä kuulin hänen äänensä
ulkoa, ja se koski minuun niin, että minä kivusta vapisin.
--Tuleppas katsomaan tätä minun sairastani, jota minä olen hoitanut
koko sen ajan, kuin sinä olet ollut kotonasi, tuntui hän sanovan
iloisella äänellä, ja samassa pimeni aitta, kun kaksi henkeä astui
ovesta sisään.
--No? kysyi Johanna, sitten kun näki minut, oletko sinä huonompi, kun
olet ihan kalpea ja vasta näytit aivan terveeltä? Ja otsa on
tulikuuma!--Ja hän tuli ja asetti toisen kätensä otsalleni. Koko
ruumiissani tuntui silloin taas samanlainen värähdys kuin aina
ennenkin, kun hän auttaessaan minua noin hellästi kosketti, mutta
silmiini tuli kyynelet. Minä painoin ne käsiini ja koetin kuvailla,
että kaikki oli niinkuin ennenkin.
--Ei minulla ... ole ... mitään ... uuvuttaa vain, koetin kuitenkin
sanoa niin rauhallisesti kuin voin, mutta ääneni vapisi joka sanassa.
--Ehkä sinun sairaasi tahtoo nukkua. Lähdetään me pois, Johanna, sanoi
tuo toinen, ja hänen sanansa pistivät minua kuin puukolla sydämeen. Se
kipu se minua siksi kuitenkin toinnutti, että nousin istumaan.
--Kyllä se saakin nukkua, sanoi Johanna kaikkein herttaisimmalla
tavallaan, jahka minä sille oikein pehmoisen tilan laitan. En ole näinä
päivinä joutanutkaan sitä kouhottelemaan, kun olen antimia liian
uutteraan valmistellut.--Mutta tokko sinä, Samppa, tiedätkään, kuka
tämä on? sanoi hän sitten yht'äkkiä minulle.
--En, sanoin minä.
--Se on minun sulhaseni. Ka, tarjotkaahan nyt toki kättä toisillenne,
ettehän ole vielä tervehtineetkään...
Hänen sulhasensa puristi herttaisesti ja ystävällisesti minun kättäni,
jota minä itse tuskin liikautinkaan.
--Kas niin, sanoi Johanna uudelleen, kun oli saanut tilani
mieleisekseen, lepääpäs nyt tuossa huomeneen, niin sitten jaksat
verkkoja kutoa, että saadaan kaloja.--Viikon päästä meillä on häät.
Eikös niin, Kalle?
--Niin, jos Jumala elää antaa.
--Niin, jos Jumala elää antaa, sanoi Johanna melkein suruisesti,
niinkuin minusta kuului.--Sitten lähtivät he molemmat pois.