ainakin minä olisin sitä toivonut, sillä näin yhdeltä puolelta ilkeyttä
tehdä, kun eivät toiset vastaan tehneet, alkoi jo tuntua vaikealta.
Loppuun asti meitä kuuntelivat, ja miehet näyttivät koettavan
pysyttäytyä tyyninä, mutta naiset katselivat meihin kauhistuen, ja
morsian ja muutamat muut näkyivät jo itkevän.--Minä koetin katsella
sulhasta, mutta en osannut arvata, kuka hän oli noista monista nuorista
miehistä, joita oikeanpuolisen seinän penkillä istui joukoittain, sillä
nuoristakin miehistä oli monesta tullut heränneitä.--Sillä vieraalla
Pohjanmaan miehellä, joksi arvasin mustaverisen pienen ukon penkkien
käänteessä perälasin alla--isäntä istui itse pöydän päässä iso kirja
edessään--sillä näytti olevan vaikein pitäytyä rauhallisena, vaikka
isäntä hänelle vähän väliä virkkoi jotain korvaan. Siitä näytti hänen
luontonsa laskeutuvan, mutta sisällinen telme se yhä kesti. Sen minä
näin siitä, että hänen sieramensa koko ajan kuohuivat isoina ja silmät
säkeniä iskivät.
Kun virtemme oli loppunut, rupesi isäntä kirjastaan lukemaan, mutta
samalla kertaa alotti Ristokin saamansa, ja isännän luku jäi kesken.
Sitä kuunnellessamme samoin kuin virttäkin veisatessamme olimme me
kaikki hyvin hartaan näköisiä, hattu silmillä, niinkuin kirkossa
konsanaankin oikeata pappia kuunnellessa.
Mutta nyt ei enää Kalajoen mies saanut luontoaan hillityksi. Hän
kimposi kuin paukkulaudalta ylös seisoalleen ja huusi siinä isännälle
ja muille miehille: »Saatatteko te, kristiveljet, kärsiä tämmöistä
pilkantekoa Jumalasta ja hänen sanastansa ... jos tässä ei muut nyt
minua auta, niin minä heitän yksitellen heidät ulos, nämä Herran
temppelin häväisijät!--Suusi kiinni, syntinen!» huusi hän Ristolle,
mutta Risto yhä kiivasteli häntä vasten silmiä.
--Antakaa papin saarnata saarnansa loppuun, sanoi muuan meidän
miehistä, eihän se ole vielä »isämeitäänkään» ennättänyt.
--Kuulkaa, Pietari ... antaa niiden olla ... ei tehdä tappelua ... ne
kyllä häpeävät ja menevät, kun meidän nöyryytemme näkevät, houkutteli
isäntä ja koetti vetää vierastaan takaisin istuimelleen.
--Ei Kristuskaan sallinut temppeliään häväistävän! huusi kalajokelainen
ja polki jalkansa siltaan.--Ruoskan voimalla hän heidät karkotti, ja
jos nämä roistot eivät tästä lähde, niin minä...
--Joka miekkaan rupee, se miekkaan kaatuu!
Sen sanan sanoin minä, mutta silloin hyppäsi hän kohoksi vihasta ja
puristi kätensä nyrkkiin minun edessäni.
--Uskallatko sinä, sen hylkiö, vielä raamattuakin suussasi kantaa!--Hän
olisi varmaankin jo lyönyt, mutta minä peräydyin miesjoukkoon, ja
isäntä sai hänen kädestään kiinni. Ristokin oli herennyt.
--Elä käy käsiksi pakanoihin, sanoi hän ja astui väliin. Eivät ne tiedä
sokeudessaan, mitä ne tekevät.
--Menkää pois, hyvät miehet ... emmehän me ole teille mitään pahennusta
tehneet ... miksi tulette tänne meille kujeitanne tekemään?
Ehkä olisi jo silloin lähdetty ja jätetty heidät rauhaan, sillä minuun
ainakin vaikutti isännän käytös sen, että tuntui siltä, kuin olisi
alkanut hävettää. Mutta kun asia oli alulle pantu, oli sitä häpeä
lopettaa ja minä vain vastasin:
--Emmehän me mitään pahennusta ole tahtoneet tehdä, hyvä isäntä ... kun
pidettäisiin vain, miesparat, jumalanpalvelusta mekin ... mutta kun
eivät suruttomat ihmiset meille missään huoneitaan anna, niin
arveltiin, että emmeköhän me yhdet heränneet sopisi yhden katon alla
yhtä Jumalaa palvelemaan.--Minä koetin olla totinen, mutta miehet
purskahtivat takanani nauruun.
Isäntä ei tästä pilkasta ollenkaan hämmästynyt. Hän oli astunut melkein
meidän eteemme, ja minusta näytti, että hän siihen lujittui paikalleen
seisomaan lattialle ja ettei häntä siitä olisi saanut mikään voima
liikkumaan, vaikka olisi uskaltanut häneen käsiksikin käydä.
--Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa ja omaatuntoa--sanoi hän.
--On kai sitä vähän ... eikös ole, miehet?
Mutta miehet eivät virkkaneet mitään, ja minä tunsin häpeän punan
poskillani.
--... niin ette te tuolla lailla julkeaisi ettekä kärsisi tunnoltanne
tehdä, jatkoi isäntä.--Minä olen teiltä nähnyt monenlaista
ylimielisyyttä, monenlaista pilkan ja häväistyksen sanaa olen
teidänlaistenne miehien suusta kuullut, mutta että yhden Jumalan nimeen
kastetut tuolla tavalla toisilleen tekisivät, sitä en olisi uskonut,
jos en nyt olisi nähnyt. Vähät se meitä liikuttaa, jos meitä
pilkataankin, saivathan ennen kristitytkin uskonsa tähden pakanain
vainoa ja pilkkaa kärsiä ... eikä tämä ole ensi kerta, kun meitäkin
pilkataan. Meitäkin on vainottu, ja Ukko-Paavoakin on tilille viety ...
mutta kukaan ei ole vielä osannut näyttää meidän väärässä olevan.
Pilkkaajien puheet ovat heille itselleen häpeäksi tulleet... Ajatelkaa
tekin sitä, hyvät miehet, vaikka teidän mielenne nyt on ilkeydestä
paisuksissa ja viina järkenne villinnyt.--Minä olen nähnyt sinutkin,
Samppa ... pienestä pahasesta olen sinut tuntenut, mutta en minä
luullut, että vihollinen tuolla tavalla olisi sinut valtoihinsa saanut,
vaikka kyllä tässä jo viidentoista vanhana humalassa horjuit. Silmät
olisivat päästäsi repineet, jos en olisi sinua huoneeseen kannattanut
kylän korppien kynsistä...
--Olipa tuo oma poikannekin samalla kertaa...
--Mutta hän onkin siitä jo rangaistuksensa kärsinyt ja oikealle tielle
palannut. Tuhlaajapoikana on hän takaisin pahoilta teiltään tullut ja
istuu tuossa nyt muiden kristiveljien joukossa ... mutta sinä olet
iankaikkisesti kadotettu, jos et paremmille teille palaja, ja te muut
myös. Minä en ketään tuomitse enkä sano tätä siksi, että itse en olisi
yhtä suuri syntinen kuin kuka muu tahansa. Mutta katso sinä, Samppa, ja
katsokaa te muutkin, kuinka pahaiset lapsetkin ymmärtävät teidän
tekonne kauheaksi ja kamalaksi! Tuolla he kätkevät päänsä äitiensä
helmoihin eivätkä uskalla teitä nähdäkään, te Jumalan pilkkaajat!
Minä katsahdin karsinaan. Isäntä oli puhunut totta. Äidit viihdyttivät
itkeviä lapsiaan, ja morsiankin oli ihan itkuunsa tyrehtymäisillään. Se
vihlaisi kuin veitsi sydäntäni. Minä peräydyin päästäkseni toverieni
selän taakse, olemasta aivan etumaisena, mutta kukaan ei tahtonut
seisoa minun sijallani isännän ja muiden miesten ankarain katseiden
rangaistavana. Miehet peräytyivät melkein tietämättään porstuaan, eikä
kukaan sanonut enää sanaakaan isännälle vastaan. Istuva väki nousi
samassa ylös ja alkoi lähteä ulos, ja vähitellen sotkeuduimme me
toisistamme körttien sekaan. Minä ja Risto koetimme kyllä vielä
viisastella, että eikö sitä meille saarnatakaan, ja että siihenkö se
hyvä saarna nyt loppuikin, mutta kukaan ei ollut meidän puheitamme
kuulevinaankaan, ja meidänkin täytyi muiden mukana vetäytyä pihasta
rantaan.
Kun kaikki muutkin olivat sinne kokoontuneet, eikä meillä kellään ollut
sanaakaan toisillemme sanottavaa, työnnettiin venhe yhdellä
töykkäyksellä takaisin vesille.
--Menetkö sinä perään, Samppa, vai menenkö minä? sanoi minulle Risto,
jotain sanoakseen.
--Mene sinä vain, minä jään tänne kokkaan, sanoin minä ja jäin
kokkatuhdolle seisomaan, kun venhe lähti liikkeelle.
Nuo aina ennen suulaat tukkilaiset, ne eivät nyt sanoneet sanaakaan
pitkään aikaan.
Mutta jokaisella oli sydänala täynnä niinkuin minullakin, ja se puhkesi
nyt minua kohti.
--Minkä helvetin tähden sinä, Samppa, et puoliasi pitänyt, kun annoit
sen juuttaan haukkua itseäsi? sanoi venheen perästä Risto.
--Olisit sanonut vastaan, niin että olisi tuntunut, lisäsi muuan toinen
miehistä.
--Mikset itse sanonut ... onhan se suu sinullakin! vastasin minä
närkästyneenä.
--Sinähän sitä olet ennenkin sanomassa ollut ... mutta nyt ei sinusta
ollut minnekään.
--Sinuun sitä nyt luotettiin, mutta joka alkaa akkain itkusta heltyä--
--Suus' kiinni! Minä teen, mitä tahdon, ja siihen ei ole kellään mitään
virkkamista ... ei puolta sanaa!
--Etköhän ole tullutkin heränneeksi mieheksi tällä reisulla ...
kastetta vailla vain uuteen uskoon ... tuoss' on sitäkin!
Kaikki räjähtivät ilkkuvaan nauruun, ja Risto, joka oli sen sanonut,
räiskäytti melallaan minun päälleni vettä.
Minä kirosin ja sieppasin airon. Mutta siitä heilahti venhe, ja minä
hoiperruin laidan yli veteen.
Kertoja oli vähän aikaa vaiti ja katseli minua tarkasti silmiin. Hän
näytti epäilevän, jatkaisiko.
--Ja sitten tuli minusta herännyt mies, virkkoi hän verkalleen ja
suutansa vähän hymyyn vetäen.
--Kuinka? kysyin suuresti kummastellen.
--Vaikka enhän minä sitäkään enää ole, jatkoi hän samalla tavalla kuin
äsken.--Te mahdatte varmaankin isosti haluta tietää, mitenkä
minunlaisestani roistosta saattoi tulla herännyt.
--Niin, onhan se minusta vähän kummallista.
--Enhän minä siksi tavallista tietä tullutkaan ... kun tulin järven
pohjan kautta.--
--Mutta kuinka te pelastuitte hukkumasta?
--En sitä itsekään tiennyt, kuinka lienen pelastunut.--Kun putosin
veteen ja painuin--sillä minä en osaa uida--niin sen verran siitä
muistan, että korvissani alkoi vesikellot soida ja humista, ja
sisuksissa tuntui heti kohta siltä, kuin kaikki olisi siellä pyrkinyt
halkeamaan. Mutta vähän ajan perästä riipaisi vesi kurkkua ja rintaa,
ja sydänalaan kävi niin kamalan kipeästi, että tuntui siltä, kuin koko
ruumis olisi palasiksi hajonnut... Mutta sitten muuttui vähitellen
kaikki, ja joka paikassa tuntui niin sanomattoman hyvältä ja huokealta
kuin sille, joka on uupumuksen uneen nukkumaisillaan... Siihenkö lienen
nukkunutkin, koska en muista mitään, ennenkuin taas alkoivat samat
kivut ja tuskat kuin alussakin. Rintaa riipaisi samalla lailla, sitten
särähti kipu joka suonen sopukassa, mutta herkesi taas niinkuin
ennenkin. Minä sain silmäni auki, mutta luomet painuivat kohta taas
paikoilleen ja muisti katosi. Sen minä kuitenkin ennätin nähdä ja
kuulla, että ympärilläni hyöri ja hääri ihmisiä, joista muutamat
lienevät olleet polvillaan, koska niiden kasvot näyttivät olevan
likempänä, toiset taas etempänä seisoallaan.
Kun toisen kerran taas heräsin, heräsin niinkuin tavallisella lailla
maannut ainakin. En nähnyt enää yhtään ihmistä ympärilläni. Kaikki oli
hiljaista, enkä osannut ensimmältä ymmärtää, mihinkä olin joutunut.
Mutta kun katselin jonkun aikaa ja silmäni selvisivät, näin, että olin
valkeaseinäisessä huoneessa, joka mahtoi olla naisten aitta, koskapahan
orsilla riippui hameita ja valkeita paitoja. Minä makasin pehmoisella
vuoteella valkoisten lakanain välissä. Kun päätäni ensi kerran käänsin,
huikeni silmäni, mutta kuitenkin ennätin nähdä aukinaisesta ovesta ulos
pihalle ja sieltä kujan alitse pellolle, jossa valkeita ja
mustankirjavia lehmiä parhaillaan seisoi savulla lypsettävinä. Minä
koetin muistella, mitä minulle oli tapahtunut, ja ajatella, missä nyt
mahdoin olla, mutta aatokseni eivät jaksaneet kokoontua sitä minulle
sanoakseen. En saanut mitään selvää siitä, mitä minulle oli tapahtunut,
ja vielä kerran raukesin uneen.
Se uni, jonka nukuksissani näin, oli niin helppoa ja huokeata, etten
ole semmoista milloinkaan nähnyt. Minusta näytti, että kaikki
ympärilläni oli valkeaa ja puhdasta kuin paperi tahi palttina. Ilma,
maa ja taivas, kaikki oli yhtä palttinaa. Sitten muuttui se vähitellen
valkoiseksi koivikoksi, ja minusta tuntui, kuin olisi minun allani
alkanut vesi vuotaa ja että minun piti antautua uimaan. Vesi kannatti
minua ihan itsestään. Se oli lämpimän-haalakkata ja huuhtoi minua
hellästi joka paikasta, sekä ulkoa että sisältäkin päin, niinkuin
tyhjää astiaa. Minä uiskentelin kauan aikaa sillä lailla veden mukana,
joka huljui sinne tänne valkeanharmaiden koivujen välitse, mutta kun
kerran rupesin tarttumaan kiinni muutamaan, niin samassa sen tuohi
kuoriutui minun käteeni ja kääriytyi itsestään minun ympärilleni
niinkuin valkoinen lakana. Vesi tuntui samassa valuvan altani pois, ja
oli kuin olisin ollut pumpulien päällä pitkälläni. Se lakana kietoutui
yhä tiukemmin minun ympärilleni ja tuntui kuivaavan minua sekä ulkoa
että sisästäkin, niinkuin tyhjää astiaa. Mutta viimein oli se niin
tiukalla kuin kapalovyö, ja minua alkoi ahdistaa. Silloin tahdoin
riuhtaista itseni irti, ja siitä minä heräsin. Minä haparoin sinne
tänne silmilläni ja näin vihdoin, että pääni pohjissa seisoi joku,
jonka silmät kirkkaasti katselivat minua.
Minun piti ummistaa silmäni jälleen, mutta silloin tartuttiin minua
hiljaa käteen.
--Tahtoisiko sairas maitoa ... tässä olisi vasta lypsettyä.--Puhuvan
ääni oli sulava ja hänen sanansa soivat vieläkin korvissani, kun niitä
mieleeni johdan.
--Kuka se on? kysyin minä ja aioin kohottautua istualleni paremmin
nähdäkseni, mutta silloin tuntui, kuin olisi minua lyöty vasaralla
otsaan, ja minä vaivuin takaisin tilalleni. Silmissäni musteni, enkä
vähään aikaan nähnyt mitään.
--Eikää nousko ... antakaa minä annan ... parasta on, ettette nouse
ollenkaan.
Minä tunsin, että käsi pantiin pääni alle ja että sitä kohotettiin
hellävaroen... Se helpotti, ja silmäni selkenivät taas. Minä näin, että
se, joka minua auttoi, oli nuori tyttö, jolla oli suuret siniset silmät
ja vaaleankeltainen tukka. Vastustelemattani hän asetti astian
huulilleni, ja minun täytyi lainata alas lämmintä maitoa.
--Missä minä olen? kysyin minä. Ja kuka te olette?--Ja minä koetin
jälleen nousta.
--Maatkaahan pois, te olette hyvässä turvassa. Isä käski minut tänne
teitä hoitamaan ja antamaan, jos mitä tarvitsisitte.
Aloin hämärästi muistaa, mitä minulle oli tapahtunut, mutta en siitä
kuitenkaan oikeata selvyyttä saanut.
--Mitä minulle on tapahtunut? ... kuinka olen tänne tullut?
--Kylläpähän sitten muistatte, kun paranette, sanoi hän ja laitteli
peitettä paremmin päälleni.--Antaa nyt olla sen muistelematta, ja
nukkukaahan pois.
Mutta minä vain pyysin, että hän selittäisi minulle sen, miten minulle
oli käynyt, sillä jotain erikoisempaa oli minulle tapahtunut, mutta en
jaksanut muistaa sitä muuten kuin katkonaisesti.
--Eikös täällä ... missä ne oli ... vasta olleet seurat ... ja enkös
minä ollut siellä?
--Olihan täällä ... mutta ne olivat eilen illalla, ja nyt on jo
maanantai-ilta ... elkää sitä muistelko.--Ettekö tahtoisi vielä?
Hän tarjosi minulle maitokupin, mutta minä työnsin sen pois.
--Eikös siellä ... emmekös me siellä ... pahennuksenhan me siellä
teimme?
--Mitä siitä nyt ... mutta sehän se oli surkeinta, kun te olitte hukkua
ja jäädä sille tiellenne.
Hän oli istuutunut jalkopohjiini ja pyyhki silmiään esiliinansa
helmalla.
Nyt vasta selveni minulle kaikki yht'äkkiä ihan selväksi. Minä muistin
tarkalleen, mitä oli tapahtunut; kuinka olimme häväisseet ihmisiä ja
pilkanneet Jumalaa; että oli sitten tultu rantaan ja mitä venheessä oli
puhuttu. Koko ruumistani vihlaisi, kun muistin, mitenkä olin airo
kädessä venheen kokasta hoipertunut suin päin veteen.
--Mutta mikä minut sieltä pelasti, ja onko tämä talo se...?
--Tämä on Niskala, ja isä ja se vieras Kalajoen mies teidät henkiin
sai.
Nyt vasta tunsin hänet talon tyttäreksi. Tämä oli siis se sama talo,
jonka väkeä olin eilen ollut häiritsemässä ja pilkkaamassa. Ja sen
talon isäntä oli minut palkinnoksi vedestä vetänyt, ja tytär nyt vielä
hoiti. Minä pyysin häntä vielä kertomaan minulle, kuinka kaikki oli
käynyt, ja kuinka he olivat minut pelastaneet. Hän kertoi, että kun
olin pudonnut veteen, olin heti uponnut, eikä tukkilaisista ollut
kenessäkään ylösvetäjää. Venheessä oleva keksikään ei ollut ulottunut
pohjaan. Tukkilaiset olivat soutaneet tiehensä, mutta väki pihassa oli
kuullut huudon järveltä ja jotkut olivat nähneetkin minun putoamiseni.
Isäntä ja Kalajoen mies olivat heti kohta juosseet rantaan ja nähneet
miehen hatun kelluvan tyynen veden pinnalla, tukkilaiset eivät olleet
sitäkään korjanneet. Heti paikalla olivat siepanneet nuotan rannalta ja
potkeneet sen järveen. Siinä olinkin minä tullut ylös. Mutta maalle
vietynä olin ollut melkein tönkkö ja ihan tunnoton. Pohjanmaan mies oli
minua mättään päällä hieronut ja pyöritellyt, ja kauan oli kestänyt,
ennenkuin oli elämän merkkiä alkanut näkyä. Suun ja sieramen kautta oli
viimein kuitenkin vettä valahtanut, ja silloin oli samassa henki
ruvennut kulkemaan, vaikka vaikeasti, ja sydän tykyttämään. Silmiäni
olin myöskin vähän raottanut.
--Ja sitten juoksin minä lakanan täältä aitasta, ja siinä teidät tänne
kannettiin! Voi kauheata, kuinka surkeata se oli!
Minä vaikeroin ruumiin ja omantunnon tuskissa ja sanoin, että jos
olisin tietänyt heidät tämmöisiksi ihmisiksi, en olisi ikinä tehnyt
sillä lailla, kuin tein.
--Ei siitä mitään ... olkaahan rauhassa ... Jumala käskee
vihamiehiäänkin rakastaa.
Minä olisin sanonut, että en tahtonut olla vihamies, jos saisin olla
ystävä, mutta se, mitä aioin sanoa, se valahti kyynelinä vuotamaan,
enkä saanut sanaakaan suustani.
Hänkin kuivasi silmistään kyyneleet ja sanoi sitten nöyrällä ja
hiljaisella äänellä:
--On kai tässäkin jo teille täksi kertaa rangaistusta ... jos ette vain
vasta samalla lailla tekisi.
--En ... en ... en minä tästälähin semmoista tee, vakuutin minä, ja se
lupaus lähti ihan sydämeni pohjasta.
--Ei sitä ihminen tiedä edeltäpäin, mitä hän tekee.--Hän katsahti
minuun surullisesti ja lähti sillä kertaa pois, mutta sanoi kohta
tulevansa katsomaan, jos mitä tarvitsisin.
Isäntäkin kävi sinä päivänä luonani. Hän puheli koko ajan muista
asioista eikä virkkanut siitä mitään, mitä oli tätä ennen tapahtunut ja
kuinka minä olin tänne tullut. Hän tahtoi näyttää unhottaneensa kaikki
ja että kaikki tämä oli, niinkuin pitikin, ja ettei siinä nyt ollut
mitään erinomaista, jos minä olinkin heidän hoidettavanansa. Joku
toinen hänen sijassaan olisi saattanut ankarasti nuhdella .. ja sitä
minä olisin melkein toivonutkin, sillä tämä äänetön anteeksianto oli
minun luonnolleni vaikeampi kantaa kuin ankaratkin nuhteet. Muista
asioista hän vain puhui, kertoi, kuinka itsekin oli kerran
ihmeellisesti pelastunut hukkumasta.
--Jumala saattaa tehdä ihmiselle minkä ihmeen tahtoo, eikä hänelle ole
mikään mahdotonta, sanoi hän ja nousi aitan kynnykseltä, jossa oli
vähän aikaa istunut ja poltellut.
--Tahdo vain Johannalta, mitä tarvitset. Ei pidä ujostella ollenkaan
pyytäessään, virkkoi hän lähtiessään eikä sitten usein enää käynyt
siellä koko sairauteni aikana.
Minä sairastin monta viikkoa, ensimmältä olin niin heikko ja huono,
etten paljon saanut jäseniäni liikutelluksi. Kylmettyminen kolkossa
keväisessä vedessä kääntyi kuumeeksi ja piti minua kauan vuoteen omana.
Minua hoidettiin nyt hyvästi ja huolellisesti siinä samassa talossa,
jonka väkeä ja uskoa minä olin ollut parassa miessä pilkkaamassa ja
häpäisemässä. Ja se sama talon tytär, johonka tuo pahuuteni näytti
silloin enimmän koskevan, se piti nyt huolta minusta kuin omasta
veljestään. Joka kerta kun näin hänet, vihlaisi sydäntäni kuin
veitsellä, sillä minä muistin, mitenkä hän minun riettaasti laulaessani
oli ollut itkuun tyrehtyä.
Pyhäpäivinä ja silloin, kun vain omilta töiltään jouti, tuli hän minua
katsomaan ja istui sitten pitkät tunnit milloin aitan kynnyksellä,
milloin sänkyni laidalla. Ja kun hän arkipäivinä liikkui pihatöissään,
niin jätti hän oven auki, että jos jotain tarvitsisin, niin huutaisin
vain. Avatusta ovesta näin minä syrjälläni maaten hänen vähän väliä
kulkevan ohitse, milloin lypsinkiulua kantaen ja toisella kädellään
silloin noin ilmaan varaten, milloin kiiruusti aittaansa juosten, ja
silloin tuulen henki aina pani hänen valkoisen paitansa somasti
hentoisen vartalon ympärillä värisemään. Kulki siitä paljon muutakin
väkeä, mutta en minä niiden olemista niin huomiolle pannut. Välistä,
kun hän harava kädessä meni huoneiden taakse ja pellonpientarelle koko
rupeamaksi luokoja ottamaan, silloin minulle tuli melkein ikävä, kun en
saanut häntä nähdä, ja janoovalla korvalla kuuntelin minä, kuinka hän
sieltä silloin tällöin antoi äänensä virren nuottiin helähtää. Mutta
lypsyllä ollessaan, silloin hän oikein täyteläisesti veisasi, ja siihen
olivat hänen lehmänsäkin tottuneet niin, että itsestään sitä kohti
kulkivat eivätkä muuta kotiin kutsumista tarvinneet.
--Veisaa sinä, Johanna, aina, kun kulet tuolla ulkona. Minä sitä niin
mielelläni kuuntelisin, sanoin minä muutamana pyhäpäivänä, kun en
kuullut hänen koko päivänä veisaavan. Johanna istui kynnyksellä ja
katseli minusta poispäin; mutta kun kuuli minun sanovan sen, käännähti
hän nopeasti ja kysäisi melkein iloisesti:
--Onko sinusta veisuu mieleen?
Me jo sanoimme toisiamme sinuksi. Ensin oli hän teititellyt minua ja
minä häntä, mutta vähitellen jäi se ihan itsestään pois.
--On, sanoin minä, sinun äänesi heläjää niin raittiisti ja tekee
korvaan niin hyvää.
--Sekö virren helinä se vain onkin, jota sinä tahdot kuunnella? Jos et
muusta huoli, on parasta, ettet kuule veisuuta milloinkaan enää.--Etkö
sinä sanoja kuuntelekaan'
--En minä sanoja niin kuuntele.
--Mutta nehän ne ovat Jumalan sanaa!
--Jumalanko sanaa?
--Jumalan sanaa ... totta kai ... mutta sinä et taida paljon Jumalan
sanasta huolia.--Eikö tuntosi ole herännyt vieläkään, vaikka olit
sokeana syntisenä jo joutua armonajastasi Jumalan tuomioistuimen eteen?
Sitä asiaa en ollut ikinä ennen eläessäni ajatellut, mutta mikä lie
ollut, en sitä kuitenkaan Johannalle uskaltanut tunnustaa.
En virkkanut mitään.
--Minnekkähän olisit joutunut, jos olisit järven pohjaan jäänyt? sanoi
Johanna uudelleen, enemmän itsekseen kuin minulle.
Minä en nytkään vastannut mitään, sillä totta tosiaan en tietänyt mitä
vastata.
--Etkö sinä tahtoisi kuunnella, jos minä lukisin sinulle jotain Jumalan
sanaa' Oletko sinä milloinkaan kuullut Jumalan sanaa luettavan ...
lukiko äitisi?
--Ei minulla ole äitiä ollutkaan.
--Eikö sinulla ole äitiä ollutkaan?
Sen hän kysyi nopeasti, mutta niin hellällä säälillä, että se tuntui
aivan minun sydämeni pohjassa.
--Äiti kuoli minut synnytettyään, mutta mummo oli minulla äidin
sijassa.
--En minäkään muista äitiäni paljon nähneenikään, sanoi hän vesissä
silmin, vaan hän kuului olleen hyvä ihminen ja isä sitä vieläkin
muistelee. Isä ei ollut herännyt, ennenkuin nai, mutta sitten opetti
äiti hänelle Jumalan tuntemisen ja isä opetti minulle.
Minä aivan tahdoin jo sanoa hänelle: »Opeta sinä minulle», mutta ei
sitä tullut sanotuksi. Ei hänkään virkkanut mitään, kun en minä
virkkanut, ja niin me olimme molemmat vaiti.
--No, jos et sinä tahdo kuulla, niin en minä ... sanoi hän jonkun ajan
kuluttua ja aikoi lähteä pois.
--Ei, ei, kyllä minä kernaasti, jos sinä vain--sopersin minä
kiireesti.--Hän katsahti minuun tutkivasti ja lähti kirjaa noutamaan.
Hän istuutui sitten sängyn laidalle ja rupesi lukemaan, mitä postillaa
lienee lukenut. Mutta hänen lukuaan minä en suuresti kuunnellut, sanoja
nimittäin, mutta ääntä minä kyllä kuuntelin. Sitä enemmän minä katselin
häntä, kun hän luki. Hän luki hiljaisella hymisevällä äänellä ja
lukiessa laskeutui huivi alas niskaan ja valui siitä vähitellen alas
hartioille. Palmikko tinki vähän väliä putoamaan olkapään yli alas
kirjalle, mutta kun se oli juuri yli pääsemäisillään, viskasi hän sen
takaisin päänsä heitolla. Sitä minä aina odotin, sillä se pään heitto
oli minusta niin soma, ja silloin hän katsahti sivumennen minuunkin.
Luvussaankin hän silloin hiukkasen hämmentyi, ja oikeaan etsiessään
täytyi hänen kulkea entisiä jälkiään. Ne sanat hän luki hiljempaa kuin
muut, melkeinpä kuiskaamalla, ja kun sattui pitemmälle eksymään, niin
hän punastuikin.
--Anna minä pidän kädestäsi kiinni, sanoin minä hiljaa enkä voinut olla
siihen tarttumatta, kun se lepäsi likellä minua peitteen päällä.
Hän antoi minun pitää sitä, eikä se häirinnyt häntä senkään vertaa,
että hän olisi lukemisessaan haihtunut tai edes punastunutkaan. Minun
vereni koko ajan värähtelivät, ja sydämeni tykytti aivan korvaan
kuuluen, kun pidin hänen kädestään kiinni. Minä olisin sitä tahtonut
kaikin voimini puristaa, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin, että se
häntä häiritsisi. Mutta kun hänen tuli kääntää lehteä, silloin hän sen
veti takaisin, enkä minä enää rohjennut siihen toista kertaa tarttua.