pääsin ensi kerran viinan makuun--piipun minä jo mummon eläessä laitoin
ihan omituisen. Siihen aikaan minä muutamassa leikkuutalkoossa
ensikerran olin humalassa, ja sen kerran minä muistan aina, vaikka
monet muut myöhäisemmät humalat jo ovatkin unohtuneet. Sen talon
yhdenikäinen poika oli mistä lie saanut puolituoppisen viinaa käsiinsä,
vaikka olikin heränneen isän poika, sillä sen talon väki, jossa
talkoota pidettiin, oli herännyttä väkeä. Sen kanssa me pojat, minä
ja ne minun laulukumppanini ja moniaita muita, juoksimme
pellonpientarelle. Siellä tehtiin tuohesta liuha ja siihen kaadettiin
viinaa, mutta minä en osannut alussa ryypätä muuta kuin veden seassa,
ja karvaalta se sittenkin maistui. Mutta ennenkuin viina loppui, minä
jo ottelin putelin suulta kuin vanhat juomarit ja sitten kuin siitä
kaikki oli lopussa, paiskasin minä sen säpäleiksi kiveen. Puteli oli
talon pojan, ja se siitä suuttui, ja ne muutkin uhkasivat antaa minulle
selkään, mutta silloin minä löin yhtä korvalle. Siitä olisi ehkä tullut
tappelu, mutta ne muut, lienevätkö sitä pelänneet, että pihaan
kuuluisi, juoksivat tiehensä ja haukkuivat minua mennessään »hurtaksi».
Minä lähdin heitä perästä ajamaan, mutta kun jalkani kompastui
ensimmäiseen kiveen ja minä kaaduin, niin en enää muistanut mennäkään.
Käännyin takaisin ja hoipertelin pihaan. Siellä huomasivat kohta
kaikki, mikä minun oli, ja kysyivät, mistä olin viinaa saanut.--»Tuolta
lähteestä ... tuolta ... liuhalla ... putelin kanssa», sopersin minä,
vaikka olisi pitänyt sanoa »putelista liuhan kanssa».--Sille kaikki
nauramaan ja minua siitä narraamaan. Minä olin ensin iloinen ja laupias
kuin lammas, enkä sitä pitänyt minään. Se oli minusta vain hauskaa, kun
ihmiset nauroivat sille, että kieleni välistä puuttui johonkin sanaan.
Minä nauroin sitä itsekin ja koetin silloin aina kirotakin, mutta
kieleni takertui jokaiseen »ärrään» eikä lähtenyt kulkemaan. Siitä
ihmiset taas yhä enemmän nauramaan, ja niitä kokoontui ympärilleni koko
talkooväki. Heränneet miehet kieltelivät minua pois, mutta kun
talkooväessä oli enemmän surutonta väkeä, niin ne yhä kiihottivat. Minä
rupesin tanssimaan ja rallattamaan heidän keskessään ja väliin aina
huusin: »Hei, pojat!--hei, nyt minä olen niin iloinen--ja niin iloinen,
että hei, pojat--ja minä tanssin vaikka taivaaseen!»--Mutta silloin
joku pisti jalkansa eteen, ja minä kaaduin suulleni maahan. Toisten ilo
siitä eneni, mutta minulta pääsi itku. Minä tempasin kiven kouraani ja
aioin sillä lyödä päähän sitä, joka oli minut kaatanut, mutta hän
pujahti toisten taitse pakoon, ja ne eivät laskeneet minua lävitsensä
ne muut. Se oli vain kiusantekoa minun mielestäni, ja sentähden suutuin
minä niihin kaikkiin. Minä aloin huitoa nyrkilläni, mutta kovempia
nyrkkejä oli edessä ja niihin minä löin käteni kalvosimesta hervoksiin.
Kun en muuta sitten tainnut, niin rupesin haukkumaan heitä kaikkia
yhteisesti ja joka miestä erittäin. Toisissa taloissa puhutaan paljon
toisten talojen väestä, ja semmoinen kylän kulkija kuin minä se kyllä
kuulee ja tietää jokaisen heikkoudet ja huonot puolet. Niiden
semmoisten puheitten perustuksella minä olin jo pilkkalaulujakin tehnyt
monesta miehestä, ja niitä minä nyt siinä rupesin jokaisen silmille
nakkelemaan. Ihmeekseni niitä siinä syntyi ja sikisi uusiakin, sitä
mukaa kuin entiset loppuivat ja uutta oli tarvis. Ensin kun yhteen
sattui ja jos sattui hyvästi, niin toinen sille nauramaan, mutta kun
heti kohta sattui naurajaan ja sitten sen naurajaan, niin eipä enää
ketäkään naurattanut.--»Se on humalassa, sika»--syyttivät minua nyt ne
samat, jotka olivat vast'ikään iloaan pitäneet.--»Selkäänsä sietäisi,
räähkä»--niin uhkailivat toiset, mutta siitä en minä enää muuta kuin
kiihdyin. Pojat alkoivat survia minua ja minä kaaduinkin, mutta siitä
minä vain jouduin yhä enemmän raivoihini... Vaan sitten alkoi yht'äkkiä
kaikki käydä hämäräksi ympärilläni ja sen vain muistan, että kuulin
jonkun virkkavan toruvalla äänellä: »Viekää pois se--mitä te siinä!»--
Liekö se ollut isäntä vai kuka?--Mitä sitten lienen tehnyt ja sanonut,
siitä en muista mitään. Mutta kun toisen päivän aamuna heräsin, näin,
että olin maannut tallin pilttuussa pehkujen päällä. Kaikki jäsenet ja
joka paikka tuntuivat helliltä, mutta erittäinkin pakotti päätä.--Se
oli minun ensimmäinen humalani. Hyvä, jos olisi ollut viimeinenkin,
mutta ei toki ollutkaan. Milloinhan viimeinen tulleekaan.
--Päättäkää nyt tässä, ettette enää koskaan juo itseänne juovuksiin,
sanoin minä niin kiihkeästi, kuin olisin ollut jonkun raittiusseuran
lähettämiä.
Häntä näytti vähän ujostuttavan tuo minun hyväntahtoinen huoleni, ja
minä luulen, että se häntä osaksi loukkasikin. Jos hän ei olisi ollut
niin surullisella mielellä, kuin hän näytti olevan, olisin varmaankin
saanut heti kohta kuulla jonkun pistävän muistutuksen runon muodossa.
Mutta hän kai tukahdutti tämän halunsa, ja vastasi:
--En minä kenellekään mitään lupauksia mene antamaan enkä mitään
päätöksiä tekemään, tuskinpa itsellenikään enää. Ei ne kuitenkaan
pysy.--Sitä vaikeampi on sitten vain olla, kun ne tulee rikkoneeksi. Jo
minä olen monta kertaa itselleni vakuuttanut, että nyt en enää juo, en
maistakaan, ja kun äsken tuon putelin tuonne tuolin alle työnsin, niin
sanoin samalla lailla. Mutta sitä en tiedä, kuinka kauan tätä nyt
kestää ... vaikka on sitä välistä vuosiakin kestänyt. Tein minä
semmoisen lupauksen jo ensi kerran silloin, kun ensimmäinen kohmelo
päätäni pakotti, mutta estä sinä ohdaketta kasvamasta, kun sen siemen
kerran on peltoon päässyt!... Juurineen se repiä pitää, mutta siihen
työhön ei minulla milloinkaan ole ollut voimia kyllin.
--Niin, niin.--Mutta kuinka teidän sitten kävi?
--Vuosikausia minä sillä lailla kasvaessani kuleksin minkä missäkin.
Koetin tehdä työtäkin, sen minkä jaksoin, ja kun välistä pääsin
vakiutumaan, saatoin olla kauankin talossani yhteen menoon. Mutta
sitten taas tuli kuin tunkemalla päälleni tuo kuleksimisen halu, ja
minä taas maita mantereita kiertämään.--Se oli siihen aikaan, kun minä
en enää ollut lapsi enkä vielä aikamieskään. Ei minun mielessäni siihen
aikaan laulutkaan liikkuneet, en uusia opetellut enkä ennen opituita
muistellut. Niistä laulutovereistakin erosin, kun ääni karkeni eikä
ottanut juostakseen. Köyhät vuodetkin tulivat, ja kun eivät työtä
saaneet paremmatkaan työmiehet, niin en minäkään nyt enää kerjätäkään
hävennyt. Kuleksin kaukana Pohjanmaallakin, ja usein sain päiväkaudet
nälkääkin nähdä.
Muutamana kevännä sitten aikain paratessa satuin pääsemään tukkityöhön.
Siihen aikaan rupesivat talonpojat metsiään myömään, ja puita alettiin
kulettaa pitkin jokia ja järviä sahoihin ja ruukkipaikkoihin. Tukkityö
oli siitä pitäen minun mielityötäni, ja sitä minä enimmäkseen teinkin.
Muut ne tekivät sitä rahan himosta, mutta minä tein enimmäkseen siksi,
että sain vetten päällä vieriskellä, enkä minä palkan pienuudesta
milloinkaan riitaa nostanut. Vielä nytkin tulee välistä mieleni
iloiseksi, kun muistelen sitä huimaa elämää pölkkyjen päällä, vaikka
kyllä se ilo välistä karvaaltakin tuntuu, kun kaikkia asioita
tarkalleen muistelee. Miestä siellä tuli, toista meni, kaikki
hurskaimmassa iässään ja parhaallaan olevia... Kun ei vain olisi juotu
niin paljon. Mutta siihen minulta tahtoi ansioni huveta, ja siihen
hupeni monelta muultakin, vaikka rahaa välistä tuli kuin vuolemalla.
Oli sitä silti muuhunkin pantavaksi, kelloihin, ostoverkoihin y.m.--
Mutta se se oli elämää ja iloa, kun koskien kohdilla hurraata huutaen
pölkkyjä menemään työnnettiin ja itse laskettiin jälestä. Tyttäret ja
muu kylän kansa rannoilta ihmetellen katselivat ja kummastuksesta ja
pelosta huutaa huihkasivat, kun tämäkin poika aina viimeisen tukin
päällä kuohuvaa koskea alas livahutti ja keksiään hyvästiksi heilutti.
--Ja sitten kun tultiin tasaisempiin alavesiin ja miehissä ponttuulla
lauttaa järvien poikki väännettiin, silloin sitä kelan naristessa monta
sukkelata sanaa vaihdettiin, monta laulua laulettiin, ja siellä vasta
minustakin oikein pursuamalla rupesi lauluja tulemaan. Entinen viulu
virisi taas uutena soimaan, ja nyt minua aikamiestä kuunneltiin paljoa
suuremmalla halulla ja hartaudella kuin ennen.--Pian tulin niin
kuuluisaksi, että kaikki minut tunsivat, ja lauluja minä teinkin, ja
niitä tuli, mistä vain tehdä tahdoin.
Vaan ne olivat melkein kaikki semmoisia kuin tiedätte, enkä minä muita
parempisisällyksisiä paljon tehnytkään. Kun eivät niitä muut arvossa
pitäneet eivätkä paljon kuunnella kehdanneet, niin ajattelin minäkin,
että mitäpä noista... Välistä kuitenkin, kun vastuupuomia myötävirtaan
vein ja kun virran vesi pölkkyjä vastaan loiskutteli ja kun lahorastas
valoisana kesäyönä rannan koivussa sirautteli tahi rantasipi piipattaen
pitkin rantoja lenteli, silloin aina tuli minuun semmoinen kummallinen
ikävä ja surun tunne sydämeen, joka pakotti laulamaan. Silloin minä
lauloin senkin laulun, joka alkoi näin:
Vesillä, vesillä vetten päällä
on niin lysti luistaa--
arvaella aikojaan
ja kultoansa muistaa.
Illalla, illalla, illan suussa
kaiho mieltä kaivaa--
kaikilla muilla kun kultansa on
ja minä olen yksinän' aivan.
-- -- -- -- --
-- -- -- -- --
Sitä laulua lauletaan vielä nytkin siellä kotipitäjässä, vaikka en minä
sitä itse ole kenellekään opettanut... Muuan piikatyttö oli rannalta
kuunnellut, kun minä virtaa alas mennessäni sitä lauloin, ja oppinut
sen siinä ja kohta toisille tytöille laulanut.
Mutta pianpa ne semmoiset tunteet haihtuivat, kun virta minut taas
kantoi toisten toverien luo ponttuulle, ja siellä minä sitten sitä
hurjemmalla kiihkolla antauduin entiseen elämään. Ja entiset laulut
taas pitkin rantoja raikumaan! Kyllä olikin kummaa siihen aikaan ...
minä en välistä päiväkausiin muuta puhunutkaan kuin runoon vain, ja
runoon aina vastasinkin, jos kuka mitä kysyi. Sentähden minua
pidettiinkiin viisaimpana ja sukkelimpana miehenä, missä vain kuljin,
ja ystävikseni pyrkivät kaikki. Eikä minua vihamiehenä olisi ollut hyvä
pitääkään, kun kohta olisi kuullut nimensä renkutuksen nenässä pitkin
rantoja raikuvan.--
Monta hurjuutta sitä siihen aikaan tukkilaiset tekivät ... nyt nuo
kuuluvat jo vähäisen tasauneen ... ja minä olin aina parassa miessä ja
alkuunpanijana, liepä sitten tehtävä kepponen ollut laatua mitä
hyvänsä.
Ei sitä kestiä, ei niitä häitä eikä kuuliaisia, joissa ei tukkisavotta
olisi kuokalla käynyt, kun niitä vain sattui kulun mailla olemaan.
Välistä mentiin pyhäpäivinä loitommallekin vesien mailta, kaukaisiin
kyliin ja kartanoihin. Harvoinpa niistä ilman tappelua erottiin. Alku
se oli aina sillä lailla, että lauttamiehet rupesivat minulta laulua
tahtomaan siitä tai siitä talosta, jossa tiettiin väkeä koolla olevan;
ja viinapalkasta olin minä valmis laulun tekoon vaikka milloin. Laulu
sitten opittiin ulkoa ja taloon tultua se yhteen ääneen laulettiin.
Monta kertaa syntyi tappelukin, kun laulussa oli semmoista, joka
suututti ... ja semmoistapa niissä useimmiten olikin.--Eivät ne
kuitenkaan kaikki uskaltaneet meihin käsiksi käydä, sillä meitä oli
kymmeniä miehiä. Sentähdenpä meille koetettiin usein mieliksikin olla,
ja jos pitoihin kuokkimaan tultiin, niin pidettiin meitä kuin
kutsuvieraita, ettemme mitään pahennusta tekisi. Eikä me silloin
tehtykään.--Minua sitä varsinkin koetettiin hyvänä pitää, sillä kaikki
pelkäsivät minua.
Siihen aikaan minä olinkin kaikkein hurjimmillani, ja vaikka minä en
milloinkaan ole liian ylpeä ollut enkä muuten itserakas, niin kyllä
minä nyt kuitenkin aloin siksi tulla, kun näin, että minulla oli valta
tehdä, mitä tahdoin. Enkä minä alusta pitäen ole pahakaan ollut enkä
mikään Jumalan pilkkaaja, vaikka ihmisten heikkouksia usein pahasti
ruoskinkin ... mutta melkein ainapa niissä oli syytä. Heidän
omantuntonsa vakaumuksia en milloinkaan ivannut, niinkuin monet muut
tukkilaiset tekivät. Mutta kerran se kuitenkin tapahtui minullekin, ja
siitä oli monet seuraukset. Silloin minä tein semmoista, joka oli liian
paljon, ja sentähdenpä siinä tulikin seisaus.--Minun laitani on aina
ollut niin, että kun luontoni paha sappi on yltä kuohumaan ruvennut,
niin silloin on siihen hillitintä heitetty, ja ilkeän kuohun on pitänyt
kukistua niin alas, niin alas, ettei siitä ole yhtä pisaraakaan
näkynyt. Kun olen ollut silmitönnä syvyyteen syöstä, niin silloin on
aina joku näkymätön käsi minun otsani seinään ohjannut, ja vaikka sitä
sillä kertaa olisin kironnutkin, niin olen kuitenkin tointumuksen
perästä sitä näkymätöntä kättä siunannut.--Vaan mitä niistä nyt
kaikista enää!
Hän näytti tahtovan keskeyttää, mutta minä pyysin häntä jatkamaan.
--Missähän aika jo mennee?
--Kello on vasta kuusi, sanoin minä.
--Niin, alkoi hän taas uudelleen, en minä silloinkaan osannut aavistaa,
että minusta niin äkkiä tulisi muu mies, kuin ennen olin ollut, ja että
niin suuri muutos saattaisi tapahtua.
Me olimme näet kerran juhannukseksi seisottaneet lauttamme muutaman
virran niskaan, josta tukit sitten aren tultua olivat yksitellen sillan
arkuista alas solittavat. Siihen aikaan vielä tukkimiehetkin pyhää
pitivät, mutta nyt nuo kuuluvat kulkevan pyhänsä arkensa ilman
erotusta. Kaikkien sen järven rannalla olevien kylien kirkkotie kulki
tätä virtaa myöten, ja sinä lauantaipäivänä souti yksi venhe toisensa
perästä meidän ponttuumme sivuitse. Meitä oli ponttuulla koko savotan
miehet, ja kukin venekunta sai meiltä matkalleen sanan muistiksi, mikä
minkin, eivätkä hekään meitä ilman jättäneet.
Iltapäivällä alkoi muuan heränneiden venhe lähestyä, ja kaukaa selältä
se jo siksi tunnettiin, kun virren nuotti sieltä hymisi. Miehet
istuskelivat silloin kaikki puolisensa päälle tupakoiden pitkin
ponttuun laitoja.
--Mikäs se sieltä tulee? kysyi muuan miehistä, joka sattui istumaan
selin järvelle päin eikä kehdannut kääntää päätä katsoakseen.
--Jumalan lasten venhe, vastasi joku toinen.
--Eikö lie Niskalan kuulutusmatkue sieltä tulossa, arveli yksi
miehistä, Risto nimeltään, jota muuten kutsuttiin »rauhattomuuden
Ristoksi» sentähden, ettei se jättänyt rauhaan ketään, jolle vain
saattoi rauhattomuutta tehdä.
--Ketä siinä kuulutetaan? kysyin minä, kun en muistanut, vaikka olin
kuullut, että siellä oli käynyt Pohjanmaalta sulhasia.
--Johannaa, niin kertoivat tuolla talossa tän'aamuna. Sinne oli tullut
se kauan odotettu sulhanen Kalajoelta.
--Veisataan niille vihkimävirsi, kun kohdalle tulevat, kehotti jo
Risto.
--Ei tehdä rauhattomuutta ... kulkekoot rauhassa ... ne ovat siivoa
väkeä, sanoin minä.
--Ei niitä nyt ilmankaan päästetä ... jos ei vihkimävirttä, niin jotain
muuta, sanoi taas joku.
--Alota sinä, Samppa, jotain, joka parahiten osaat ... tai jos et sinä
laula, niin minä laulan.
--Ristolla on vanhaa vihaa ... eiköhän sinun sisuksiasi vähän kirvele
tämä kuulutusmatka, ivasivat toiset ja sanoivat, että olihan hän käynyt
koettelemassa saadakseen Niskalan Johannaa ja olisi vaikka heidän
uskoonsakin ruvennut, mutta ei sekään auttanut ... tyttö ei lähtenyt
eikä isäkään suostunut.
Risto oli rikkaan talon poika, vaikka kulki tukkitöissä sentähden, että
olisi vapaampi elämä kuin kotona, jossa ankara isä esti juomasta ja
reuhaamasta...
--Alota sukkelaan, Samppa, muuten ennättävät sivuitse, sanoi Risto eikä
ollut kuulevinaankaan sitä, mitä miehet puhuivat.
Minä estelin, sillä ei se minusta aivan oikealta tuntunut. Mutta kun
Risto alotti virren, niin sitten minäkin jo muiden kanssa siihen
yhdyin. Ja kun venhe läheni meitä, hyppäsin minä kelan päälle seisomaan
ja löin punasella piipun varrella tahtia, kun kaikki muut ponttuulla
olijat veisasivat:
Ymmärrys sinä meill' lainaa,
rakkaus sydämiin paina,
lihan heikkoudest' est',
kaikesta pahast' meidät pääst'.
Kun venheessä kuulivat meidän menomme, lakkasi siellä virren veisuu.
Kaikki näkyivät tarttuvan kovemmin airoihinsa, ja kohta niiden pitkä
solakka kirkkovenhe sujahti sivuitsemme. Mutta venheestä ei kukaan
virkkanut meille sanaakaan vastineeksi eikä yksikään venheessä olija
edes päätäänkään meihin päin kääntänyt.
Mikä lienee tukkilaisille tullut, mutta veisuu taukosi jo ensimmäiseen
värssyyn, kun venhe samassa solahti sillan alitse ja katosi
näkyvistä... Minäkään en osannut virkkaa sanaakaan ja ääneti laskeusin
minä alas kelan päältä.
Otin vain keksin käteeni ja läksin työhöni ... muut tukkilaiset tekivät
samalla lailla ja hajosivat sanaakaan sanomatta ympäri lauttaa.--Pitkin
päivää kulki vielä monta muutakin venhettä, mutta kaikki saivat tehdä
matkansa rauhassa. Olivat jälestäpäin kummailleet sitä, että mikähän
siinä oli, kun tukkilaiset sinä päivänä jöröttivät lautallaan kuin
härät laitumellaan.
Mutta juhannusyönä me yllyttiin juomaan. Minulla olisi ollut
vahtivuorokin lautalla, mutta palkan edestä rupesi siihen toinen, ja
minä lähdin muiden kanssa juomateille. Koko kesäinen yö kulettiin kyliä
myöten kokolta kokolle ja koko juhannuspäivä myöskin talosta taloon.
Missä tapeltiin, missä pidettiin muuta elämää. Mutta kun tuli
juhannuspäivän iltapuoli, niin lähdettiin siihen taloon järven toiselle
puolelle, jossa tiedettiin kuuliaisten olevan.
Siinä talossa oli herännyttä väkeä ja monessa muussakin niillä seuduin.
Heränneet erosivat aina ulkokäytöksessään muun maailman ihmisistä. Puku
niillä ensinkin oli erilainen kuin muulla talonpoikaisella kansalla.
Miehillä oli kesällä päässä musta huopa, ja talvella oli heidän
lakkinsa koiran nahasta; nuttu oli sarasta, ja sen helmat olivat
takaapäin kolmesta kohti halolle leikatut. Vaimoväellä oli
tummansiniset vaatteet ja melkein samanlaiset körtit kuin miehilläkin.
Viinaa ne eivät maistaneet. Ne olivat kaikkia kohtaan siivoja ja
säyseitä eivätkä kenellekään mitään pilkkaa ja pahennusta tehneet. Ne
olivat ääneti, kun toiset niille nauroivat, eivätkä mitään vastanneet,
jos heitä pilkattiin. Silloin ne vain itseään puolustivat, kun joku
niihin kävi käsiksi, mutta ensiksi eivät he tappelua alottaneet
kenenkään kanssa. Mutta sanallaan ne rankaisivat, kun joskus
kiivastumaan sattuivat, ja kehenkä sanansa sattuivat, sen täytyi
vaieten lähteä tiehensä ja hävetä. Sentähdenpä huiman kansan sappi
heitä kohtaan olikin katkera, sillä ei kielenpieksäjä milloinkaan
ketään muuta niin vihaa kuin sitä, joka ei ole hänen puheitaan edes
kuulevinaankaan. Minullakin oli kauan kannettua kaivemieltä heitä
kohtaan, sillä ei niistä yksikään minun lauluilleni nauranut eivätkä
suuttuneetkaan, vaikka minä olin heistä niinkuin muistakin monta
pilkkalaulua tehnyt.--
--Mihinkä sitä nyt lähdetään? arvelivat miehet, kun oli kulettu kylän
läpi ja sen toisessa päässä muutamalla aukealla aholla loikoiltiin.--
Lähdetäänkö entisiä jälkiä vai tähänkö jäädään?
--Nyt lähdetään Niskalan kuuliaisiin! huusin minä, eikä ollut ketään,
joka olisi sitä vastustanut.
--Jokohan kuuliaisväki on tullut kirkosta?
--Lähdetään lautanvahdilta kysymään, se kyllä tietää, jos ei roisto
vain ole nukkunut, sanoivat toiset, ja me menimme miehissä ponttuulle.
Niskalan kuuliaisväki oli jo kulkenut, ja vahtimies kertoi, että olivat
siinä sulhanen ja morsian keskellä venhettä istuneet ja perässä oli
ollut isäntä ja tämän edessä oli melkein polvien välissä istunut muuan
vanha mies, luultavasti puhemies.
--Kuka niillä on puhemiessä?
--Kuka lie ... en tuntenut, mutta pohjalaista se kai tuntui puhuvan ...
ei se tämän puolen miehiä ollut, sanoi lautanvahti.
--Se on se saarnamies Kalajoelta, joka on täällä ennenkin käynyt ... ja
sulhanen kuuluu olevan sieltä myöskin, tiesi Risto.
--Mitä ne puhuivat, kun soutivat tästä sivuitse? kysyttiin vahdilta.
--Sitä tuntuivat sanovan, että kyllä se tuollakin paikalla piru vielä
kauan saa menoansa pitää, ennenkuin Herran henki sen sieltä karkottaa.
Se oli Niskalan isäntä, joka sitä sanoi ja osotti melallaan tätä
ponttuuta. Siihen tuntui se Kalajoen mies vastaavan, että »heidän
puolesaan on vettenkin päällä herätys jo sijansa saanut niinkuin
merikapteeneisa ja matruuseisa», mutta Niskalan ukko sanoi siihen:
»Niin saattaa olla siellä, jossa Jumalan sana on muutenkin enemmän ja
kauemmin vaikuttanut, mutta ei näissä puolin semmoisia ihmeitä tapahdu,
että joku tukkilainen syntinsä katuisi ja muuksi muuttaisi elämänsä.»--
»Ei sitä tiedä, ei se ihmeiden aikakausi ole vieläkään lopusa», sanoi
vielä vuorostaan se, joka kuuluu Kalajoelta olevan, mutta sitten en
enää muuta kuullut, kun venhe eteni ja akat alottivat virren.
--Sinne pojat, hei! Ehkä ne jonkun meistäkin kääntää! huusin minä
ylimielisenä, ja me lähdimme venheellä soutamaan järven toiselle
puolelle.
Matkalla huudettiin ja laulettiin, niin että se kyllä mahtoi kuulua
kaukaisiinkin kyliin, kun oli ihan rasvatyven ilta.
Kun tultiin Niskalan rantaan, kiskaistiin venhe niitylle puolitiehen ja
lähdettiin nousemaan pihaan. Mennessä keikautettiin vielä mukaan
otetusta viinapullosta ryyppy kunkin miehen kurkkuun.--»Olkaa hiljaa»,
varottivat toiset, kun tultiin kartanolle.--»Pirtissä parhaallaan
veisataan».
Veisuun aikana me kaikki menimme pirttiin ja seisotuimme oven suuhun,
lakki silmillä, niinkuin kirkkoon tullessa on tavallista. Päätös oli
semmoinen, että sitten kun ovat virtensä loppuun veisanneet, alan minä
oman tekemäni virren, ja sen perästä jatkaa Risto saarnallaan, jos ei
jo ennen tule tappelua tai muuta häiriötä... Ei se oikea saarna ollut,
eikä virsikään ollut oikea, kumpikin olivat vain tämmöistä pilkantekoa
varten tehtyjä.
Heränneet pitivät parhaallaan seurojaan. Etupuoli tupaa oli miehiä
täynnä, ja karsinassa istui vaimoväkeä.
Varmaankin olivat jo järveltä meidän tulomme kuulleet, mutta kukaan ei
ollut meitä näkevinäänkään, kun tupaan tultiin, vaikka sen kai
arvasivat, ettei meillä oikea mielessä ollut. Joku vaimonpuoli meihin
silloin tällöin huivinsa suojasta salaa katsahti, ja oven suussa
istujat siirtyivät likemmä toisiaan karsinaan päin. Niiden joukossa
näkyi olevan morsiankin, joka meidän tullessamme oli seisonut pankon
nurkalla.
Kun heidän virtensä oli loppunut, piti minun alottaa uusi. Minua jo
omantunnon käsi kyllä nykäisi, enkä tiedä, mitenkä olisi käynyt, mutta
kun toiset takaapäin selkääni tuuppasivat, niin minä alotin ja muut
heti perästä. Se minun tekemä pilkkavirteni oli tehty samaan nuottiin
kuin se, jota he meidän tullessamme olivat veisaamassa. Ensimmäinen
värssy siinä oli näin:
Nyt, ristiveljet, veisataan
sukumme suuruudesta,
ja illan vietoks' lauletaan
körttimme laveudesta.
Se oli ensimmäinen, ja toinen oli sitten:
Me ollaan suku erottu
suruttomain joukkioista,
lanteill' on luku leikattu:
sata ja yksitoista.
Ne kun kulkivat talosta taloon seurojaan pitämässä ja mielellään joivat
kahvia, niin sentähden sanottiin kolmannessa värssyssä:
Eiköhän, eukot, passaisi
panna pannu li'elle--
sittenpä vasta sopisi
lähteä tästä tielle!
Muita värssyjä oli siinä vielä välillä, joita en oikein muista, mutta
viimeisen minä muistan:
Vaan pankaa, veljet, paistiksi
tuo meidän vanha Vahti--
sen nahasta saadaan talveksi
hattu ja veisuun mahti.