omani?» sanoin minä riemuavalla mielellä mummolle. Mutta mummo istuutui
totisen näköisenä minun viereeni saunan penkille ja sanoi ankaralla
äänellä: »Upota hetteeseen se kirja, koska siinä tuommoisia sanoo, upota
heti kohta!»--»Minkä tähden?» kysyin minä ja painoin kirjan kainalooni.
»Emäntä antoi.»--»Vaikka kohta ... mutta siinä puhuu Ukosta, ja jos sen
saa kirkkoherra tietää, niin pistetään sinut jalkapuuhun tai pannaan
mustaanpenkkiin istumaan.»--»Minkä tähden?» kysyin minä taas, kun en
ymmärtänyt.--»Sen tähden, että se on semmoinen epäjumala se Ukko, ja
joka siitä puhuu ja sitä rukoilee, se pannaan jalkapuuhun istumaan ja
menettää kunniansa. Sillä lailla kävi ukkovaarillekin.»--Minä en sitä
sittenkään ymmärtänyt, mutta mummo kertoi, että kun hänen ukkovaarinsa
oli rukoillut ihan noilla samoilla sanoilla, jotka tuossa kirjassa
sanoo, sitä Ukkoa, joka ei ole pirua parempi ollenkaan, niin oli
kirkkoherra sen saanut tietää ja panettanut ukkovaarin jalkapuuhun.--
»Eikä se sitten saanut ripilläkään käydä moneen vuoteen, eikä kelvannut
enää milloinkaan ei kummiksi eikä vieraaksimieheksi.»--»Enkö minä
sitten saakaan lukea tätä?» kysyin, minä itkien mummolta.
Mummoa mahtoi säälittää tuo, että minun ainoa kirjani oli semmoinen,
jota ei saanut lukea, ja kun hän pyyhki esiliinansa helmalla kyyneleitä
silmistäni, näytti minusta, että hänen omatkin silmänsä vettyivät, vai
liekö nuo vanhuuttaan vettyneet.--Vähän ajan päästä hän jo sitten sanoi,
että »en minä häntä nyt sentään tiedä, ehkä se nyt ei enää teekään
mitään, koska on jo kirjaankin pantuna ja vanha kirkkoherra on kuollut.
Mutta elä sinä sitä kirjaa tuo tänne ihmisten näköisälle, saatat lukea
metsässä yksiksesi, jos mielesi tekee. Ja jätä sinne jonnekin kuivaan
kohtaan, kun tulet iltasilla kotiin, ettei kastu.»--Ja kun minä
huomenaamuna taas lähdin paimeneen ja panin tuon kirjan eväskontin
pohjalle, niin sanoi mummo: »Pidä sitä nyt hyvästi eläkä revi, koska sen
olet emännältä saanut.»
--No, te ette varmaankaan sitä repinyt, luulen ma?
--No, sen nyt tietää, että eheänä se pysyi! Kontissani minä sitä
säilyttelin monen tuohilevyn välissä, ettei kulkiessani kastuisi. Ja kun
lehmät ennättivät syönnöspaikoilleen asettua, niin minä ison kiven
kupeelle mahalleni heittäysin ja luin ja tavailin ja opettelin ulkoa.
Joskus aina kuulostelin, kalkattiko kellokkaan kello notkossa ja sitten
tuohitorveenkin törähytin, että karhu pysyisi loitommalla. Eikä se
milloinkaan minun karjaani tullutkaan, vaikka likeltä kulki. Ja kun
sitten olin jonkun tuommoisen runokappaleen ulkoa oppinut, niin kapusin
kivelle tahi kiipesin korkeaan kuuseen ja lausuin sitä sieltä metsän
väelle, eikä silloin enää mieleeni johtunutkaan, että mummon ukkovaari
oli saanut jalkapuussa istua. Minä vain laskettelin kirjan mukaan, ja
kun siitä loppui, niin panin omiani lisäksi.
--Omia runojanneko?
--Ei ne runoja olleet eikä mitään ... kaikenlaisia tyhjiä pajatuksia
vain.--Vaan ne olivat ihania aikoja ne, eikä ne koskaan takaisin tule.
--Eihän lapsuutensa viattomia päiviä koskaan tässä elämässä takaisin
saa, lisäsin siihen.
--Niin minulle on aina käynyt, että kun olen onnen korkeimmalla
kukkulalla olevinani, niin silloin sieltä luiskahdan alas kuin lumi puun
oksalta suvisäällä.
Minä sanoin, että »niinpä on minunkin useimmiten käynyt.»
--Onko herrallekin niin käynyt?--No, samahan taitaa olla kuninkaan kuin
kerjäläisenkin.
--Mutta kuinkas teidän sitten kävi? kysyin minä, uteliaana tietämään
enempää tuon miehen elämästä.
--Kuinkako sitten kävi?--Niin, sitten kävi sillä lailla, että kun tulin
kuudennelletoista, niin loppui eläkkeen anto, ja mummo pantiin pitäjätä
kiertämään.
--Entäs te?
--Minä jäin vielä paimeneksi vähäksi aikaa, mutta en minä kauan ollut,
kun jo tuli lähtö minullekin.--Oli, näetsen, sillä lailla, että minä
kerran, kuinka lienen, olin unhottanut sen kirjani konttiin, enkä
kätkenytkään sitä metsään. Sieltä olivat piiat sen löytäneet ja vieneet
isännälle, jolle olivat sanoneet muiden talojen paimenilta kuulleensa,
että minä metsissä kiville ja kannoille saarnailen ja veisaan semmoista,
jota ei kukaan tiedä, mitä se on. »Liekö se sen tästä kirjasta oppinut»,
olivat sanoneet--»katsokaapas, isäntä, mikä kirja se on ... se oli sen
kontin pohjalla tuohiin käärittynä.»--Tuolla lailla olivat piiat
kannelleet--emäntä sen minulle jälkeenpäin kertoi--ja isäntä tukisti
minua ja otti kirjan pois.--»Kuka sen tietää, jos sinä sen olet mistä
varastanut? Sitä pitää kirkossa kuuluttaa», sanoi hän minulle eikä,
pöllö, osannut kannesta lukea maisterin nimeä.
--Mitäs te silloin?
--Mitäkö minän--En muuta kuin lähdin itsekseni paimeneen, itkien, kun ei
nyt ollut, millä aikansa siellä kuluttaisi. Minä ajoin karjan koleaan
korpeen ja ajattelin, että olkoot!--Mutta kun itku oli vähän karvasta
mieltäni lauhduttanut, niin sitten jo rupesin muistelemaan niitä
lauluja, joita siinä kirjassa oli, joka oli minulta ryöstetty. Monta
minä niistä ulkoakin muistin ja hyräilin siinä itsekseni, kun istuin
kaatuneen korpikuusen tyvellä. Mutta kun en enää muutamata kohtaa
muistanutkaan ja laulu katkesi siihen, niin tuli mieli pahaksi uudelleen
ja katkeroitui katkeroitumistaan.--Minä koettelin sitten aukkopaikkoihin
omia sanojani sovitella ja ihmeekseni se onnistuikin, niin että kun
huomenna taas samaa laulua laulelin, niin se sujuikin kokonaan, enkä
minä enää huomannutkaan, mikä siinä oli omaa ja mikä ei. Kaikki tuntui
siltä, kuin olisi se ollut sitä, jota kirjassakin oli.
--Ja sillä lailla tuli teistä siis runoniekka?
--Mikähän lie tullutkin. On ne muutamat minua tainneet siksikin sanoa,
mutta siitä alkaen minulla oli ainainen halu ajatella ja itsekseni
puhella kaikesta, mikä mielessäni liikkui, sillä lailla, että siitä
ajattelin ja puhelin, niinkuin olisin tuota kirjaa lukenut. Sydämessä
tuntui sitten aina semmoista alituista ahdistusta, ja kurkkua painoi
niin kummallisesti, että se pakotti laulamaan. Ja kun olin vähän aikaa
laulanut jotain, niin kohta jo helpotti. Vähitellen alkoi tulla mieleen
ihan omia sanoja, ja niitä oli paljon hauskempi laulaa kuin kirjan
sanoja. Ja kun yhä paremmin sillä lailla alkoi osata laulun mukaan
ajatella, niin sitä enemmän sitä sitten sillä lailla ajattelikin ...
enkä minä välistä pitkiin päiviin muulla lailla ajatellutkaan.
--Minkälaisista asioista te sitten lauloitte? kysyin minä aina
kasvavalla uteliaisuudella.
--Minä lauloin kaikenlaisista, mitä vain mieleeni tuli. Kun kuulin käen
kukkuvan, niin minä ajattelin, että mitähän se kukkuu, ja sitten jo
siitä itse lauloin:
Mitä kukut käki kulta,
iloittelet ilman lintu,
helakasti helkyttelet?
Kukutko sinä minulle,
kaimallesi kaiuttelet,
vai etkö aattele minua,
paimenpoikaa pienokaista,
karjan kanssa kulkevaista----
Semmoista oli se laulu, mutta välistä minä olin olevinani Muurikki, ja
kun tultiin hyville ruokamaille, niin silloin minä taas lauloin näin:
Hyvä on mulla Muurikilla,
kellokkaalla köllytellä,
kun on ruohoa runsahasti,
vihantata viljavasti--
Sitten on lysti lypsyll' olla
maha täynnä märehdellä----
Ja vielä minä kirkostakin lauluja tein, joka näkyi metsän yli sinne
Rajamäen rinteille, joilla karja kulki:
Kaunihit on nuo kirkon ristit,
pyhät pallot paistavaiset,
iltaruskon riutuessa,
kun ne kauas kuumottavat
helottavat halki ilman----
ja sitten sitä vielä tuli kuinka pitkältä ... ja oli siinä sanottu
jotain Jumalasta ja taivaan enkeleistäkin ... mutta en minä nyt niitä
kaikkia enää muista.
Kun olin tuolla lailla oppinut laulamaan, niin alkoi mieleni tehdä sitä
muidenkin kuullen tekemään. Ajattelin, että mitähän ne muut pojat
sanoisivat, kun kuulisivat, että minä osaan tehdä lauluja. Mutta muut
pojat katsoivat vain minuun suurilla silmillä, kun rupesin heille
laulamaan, ja sanoivat: »Onko se tuo Samppa tullut paimenessa hulluksi,
vai mikä sitä riivaa?»--»Sehän sanoo olevansa Muurikki», pilkkasi se
räähkämäisin ja typerin renkipoika, ja muut sille nauroivat.--Mutta oli
minulla yksi ystäväkin, se oli toisen talon paimenpoika, ja se sanoi,
että »mitä sinä niille menet kaikkia puhumaan, mitä siellä metsässä
ajattelet!»--Enkä minä sitten enää heille sanaakaan sanonut enkä
itseksenikään laulujani laulanut.--Mutta siitä lähtien alkoi mieltäni
karvastella joka kerta, kun olisi tehnyt mieleni laulamaan, ja minun
teki mieleni näyttää heille, että kyllä minä kuitenkin olin vikkelämpi
kuin kaikki ne muut, jotka tuskin lukeakaan osasivat eivätkä laulaa
ollenkaan ... muuta kuin mitä muilta kuulivat. Ja silloin minun
mielessäni myöskin kaikui päiväkaudet kaikki, mitä se maisteri oli
minusta sanonut ja mitä muut kyläläiset, että nimittäin minulla oli
parempi pää kuin Alpertilla ja että minusta olisi saattanut tulla yhtä
hyvä herra kuin hänestä ... ehkäpä vähän parempikin.--Niin, mutta nyt
oli näin, ja sentähden minut ajettiin lautamiehestä pois. Kun minä
kerran taas tulin poikajoukkoon, kun ne kylän kentällä koppia löivät,
niin rupesin minä laulamaan muutamata laulua, joka viikon kuluessa oli
minun mielessäni siinnyt, ja siinä laulussa laulettiin »ylpeästä
isännästä ja sen tuhmasta pojasta». Se oli ajateltu ja tehty Alpertista
ja isästä, vaikken minä kumpaisenkaan nimeä maininnut. Sen olin korpia
kuleksiessani vähitellen koonnut, yksi sana ja sanasointu oli yhteen
liittäytynyt, toinen sana toiseen, ja sillä lailla oli siitä tullut
laulu. Minä sen ensin lauloin sille ystävälleni, ja se sanoi: »laulappas
koetteeksi kuitenkin tuo laulu muillekin pojille ... se on toisenlainen
kuin ne entiset ... ehkä ne nyt eivät sille naurakaan ja jos nauravat,
niin tapellaan me yhdestä puolin.»--Mutta kun pojat kuulivat minun sitä
laulavan, niin herkesivät ne kaikki koppisilta ja kokoontuivat minun
ympärilleni.--»Mitä se Samppa nyt taas laulaa?» kysyivät toiset, mutta
toiset sanoivat siihen: »Olkaahan vaiti, kuunnellaanhan.»--»Keneltä sinä
olet tuon oppinut?» kysyivät ne minulta melkein yhteen ääneen, kun olin
lauluni loppuun laulanut, eivätkä ensin uskoneet, että se oli minun oma
tekemäni. Mutta sitten ne sen uskoivat, kun ystäväkin vakuutti, ja minun
piti istuutua heidän keskeensä kentälle sitä heille uudelleen laulamaan,
että »hekin sen oppisivat.»--»Ei sitä vain olisi uskonut tuommoiseksi
mestariksi tuota Samppaa!» ihmettelivät ne nyt siinä toisilleen ja
lauloivat minun mukanani sitä laulua...
Tuo kiitos se tuntui minusta niin hyvältä, että ääneni vapisi, kun
lauloin. Mutta sitten ne alkoivat minulta kysellä: »Mistä hitosta sinä
noin sattuvia sanoja olet saanut, jotka pistävät kuin naskalit?»--Minä
rupesin heille tuossa sitten kertomaan, että kun isäntä oli minulta
kirjani vienyt, niin minulle tuli kosto mieleen ja kun en muuta osannut,
niin sitten se melkein ihan itsestään syntyi tämä laulu metsässä.--»Se
oli oikein, mitäs sen tarvitsi viedä sinun kirjojasi», sanoivat pojat ja
olivat nyt kokonaan minun puolellani. Ne katselivat minua kauan aikaa
eivätkä puhuneet mitään, ja minusta näytti, että ne minua
ihmettelivät.--»Laulappas nyt niitä muitakin laulujasi», sanoi Antti, se
minun ystäväni.--»Laula nyt», sanoivat muutkin.--Minä ajattelin, että
ehkä ne nyt niitä muita parempiakin lauluja kuuntelevat eivätkä ehkä
enää niille naurakaan.--Eivätkä ne nyt enää nauraneetkaan, mutta
sanoivat vähän ajan päästä: »Elä sinä nyt niitä ... laula sitä
ensimmäistä, se on paljoa somempi.»--Ja sitä minä sitten taas lauloin ja
polttelin toisten poikain piipulla, vaikka en ennen vielä milloinkaan
ollut tupakoinut.--Mutta siitä päivästä pitäen minun arvoni kohosi, ja
kun minä sen huomasin, niin en päiväkausiin metsissä muuta miettinytkään
kuin tuommoisia pilkkalauluja. Ne muut lempeämmät laulut ne eivät nyt
usein enää mieleeni muistuneet.
Minä kysyin, eikö hän ehkä muistaisi tuota laulua, ja pyysin hänen sitä
minulle laulamaan.
Mutta hän ei tahtonut.
--Enkä minä häntä enää kaikkea muistakaan.
Olisin mielelläni halunnut kuulla tuota hänen ensimmäistä katkeran
mielensä tuotetta, mutta se nähtävästi ei häntä huvittanut, ja siksi en
minäkään huolinut häntä sen enempää kiusata.
--Ja sen laulun tähdenkö teidät sitten ajettiin lautamiehestä pois?
kysyin minä hetken kuluttua.
--Sen laulun tähden. Se kun tuli isännän korviin, niin piti minun
lähteä. Sunnuntainako lienee sen kylällä kulkiessaan kuullut,
maanantaiaamuna pantiin minut mieron tielle. Olin juuri paimeneen
lähdössä, kun isäntä tuli tuvan ovessa vastaan ja sanoi heti: »Vai sinä,
sen heittiö! Joudat mennä muuanne kieltäsi pieksämään.--No! Luista ja
luista paikalla tiehesi tästä talosta eläkä toista kertaa tule!»--Ja sen
sanottuaan paiskasi hän oven kiinni, niin että sirpit porstuan naulassa
kalahtivat, ja minä jäin seisomaan porstuaan. Mutta emäntä tuli aitasta,
jossa oli ollut paimenkonttiani täyttämässä. Hän antoi sen minulle ja
saattoi sitten veräjälle asti.--»Tuoss' on sinun paimen evääsi ... ja
kontin saat kanssa pitää. Eläkä ole kovin pahoillasi, kyllä ne ihmiset
sinua auttavat. Ja Jumala suojelkoon sinua, poika parkaa!»--Minä otin
kontin enkä muista, tokko kiitinkään emäntää, vaikka kyllä kai hän sen
olisi ansainnut, mutta mieleni oli katkeruudesta ja pahasta mielestä
ihan jähmetyksissä, eikä olisi suurinkaan hyvä sillä kertaa sydänalaani
sulamaan saanut.--Lehmät olivat vielä tarhassaan yöllisillä tiloillaan,
ja kun kellokas näki minun menevän, niin se lähti perästä kävellä
köllyttelemään niinkuin aina ennenkin. Minä heitin sitä kalikalla, mutta
kun se ei sattunut, niin sieppasin kiven ja nakkasin sillä. Se kun
sattui kylkeen, niin lehmä ynähti ja jäi siihen seisomaan. Se oli paha
työ semmoinen järjetöntä luontokappaletta kohtaan, mutta minä olisin
sillä hetkellä voinut vaikka kirkon ikkunat säpäleiksi heittää.
--Ja niin te lähditte lautamiehestä?
--Niin lähdin, ja lähdin että paikat soi! Minä kylän kautta kuljin ja
kulkiessani lauloin sitä laulua, jonka tähden olin mieron varaan
joutunut. Useimmissa taloissa oli akkaväki lypsyllä, ja kaikki ne
nousivat rainta kädessä minun jälkeeni katselemaan.--»Mikä sillä
lautamiehen paimenella nyt on?» kuuluivat ne toisilleen sanovan. Miehet
seisottivat hevosensa ja istuutuivat auran kurelle minun menoani
kuuntelemaan, mutta minä riensin vain niiden kaikkein ohitse enkä
huolinut mistään.
--Kyllä sinut, rikas rosvo, kosto vielä tapaa--
Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa,
Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa!
niin minä lauloin ja huusin, kun konttia pääni yli heilutellen kylätietä
juoksin.
Tähän asti oli vieraani elämästään kertoessaan ollut rauhallinen ja
tyyni. Joskus vain hän innostui, ja silloin tällöin ilmaantui myöskin
joku katkera piirre hänen kasvoilleen, mutta kun hän nyt tuosta
karkottamisestaan ja lähdöstään kertoi, niin hän kiihtymistään kiihtyi,
ja kun hän viimeistä puhui, niin hän hujahdutti kädellään olkansa yli,
ja näytti siltä kuin hän nyt uudelleen olisi tuntenut kaikki ne samat
katkerat tunteet kuin silloinkin.
--Vaan tämä poika ei silloin surru eikä sure nytkään--
Yksi sill' on ystävä, ja siitä se paljon tykkää...!
Hän oli noussut taaskin seisoalleen, ja viimeisiä sanoja laulaessaan hän
suureksi kummakseni veti taskustaan saman viinapullon, joka hänellä
äsken oli torillakin ollut, ja kaatoi siitä pitkän kulahduksen
kurkkuunsa. Sitten hän ojensi sen minulle. Kohteliaisuudesta otin sen ja
olin ryyppäävinäni minäkin, mutta kun tarjosin sen taas takaisin
hänelle, odotti minua jo näin kuuluva pätkä, jonka hän samassa
silmilleni heitti:
--Teistä on tämä tuhma juoma, minust' on tämä mettä--
Mutt' ei sitä siltä tarttis mua kielellänsä pettää--.
Hän oli huomannut, että minä ryypätessäni pistin kieleni pullon suun
eteen, ja siitä hän näki hyväksi tällä tavalla minua huomauttaa. Minä
pelkäsin, että hän tästä loukkaantuisi, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän
vain minulle viekkaasti iski silmää ja katsoi minuun hienon
veitikkamaisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että saitpas
siinä, pidä hyvänäsi!--Sitten keikisti hän taas pitkän kulahduksen
kurkkuunsa, mutta kun hän kerran vielä tahtoi tehdä sen, rohkenin minä
tarttua hänen käsipuoleensa.
--Kuulkaa, älkäähän enää ryypätkö!
--Minkätähden ei? kysyi hän, mutta ei kuitenkaan ryypännyt.--Se tekee
niin hyvää, ja kun on sydänala katkerasta mielestä turvoksissa, niin se
heti sulaa, kun laskee sinne tätä ... ja sitten on niin helppo olla.
--Ei se keino auta.--Jos hetkeksi auttaakin, niin sitä pahemmin turpoo
toisen kerran.
--Ryyppää sitten toisella kertaa sitä enemmän.
--On heikkoutta sillä tavalla itselleen lohdutusta hankkia.
Hän jäi hetkeksi miettimään ja sanoi sitten: »Niinhän ne uskovaisetkin
sanovat ... lihan heikkoudeksi.»
Ja vähän ajan päästä lisäsi hän verkalleen:
--Saattaapa ... olla ... tottakin.
Sen sanottuaan hän laski pullon lattialle ja siirsi sen, toisaanne päin
katsoen, jalallaan tuolin alle.
--No, kertokaa nyt, kuinka teille sitten kävi, sanoin minä,
katkaistakseni syntyneen äänettömyyden.
--Mitäpä siitä enää kertoisin, vastasi hän alakuloisesti.
--Miksette kertoisi enää?
--En tiedä, ei minua haluta. Ja mitäpä herra minun kertomuksistani.
Minä sanoin,, että suuresti haluaisin kuulla, kuinka hänen sitten kävi,
kun hän joutui isänsä talosta pois, ja kysyin, eikö hänestä itsestään
ollut hauska muistella entisiä aikoja.
--Onhan hauska kertoa sille, joka kuuntelee niin hartaasti kuin te,
sanoi hän, eikä kukaan muu ole minun kohtaloitani kehdannut loppuun asti
kuunnella, jos olisinkin joskus niitä humalatuulella juomatovereilleni
kertonut.--Mutta silloin ei ole hauska kertoa, kun kerrottava on niin
kovin mitätöntä kuin minun elämänikin siitä alkaen, johon lopetin. Ei
herrakaan sitä kehtaisi kuunnella. Itsestä se kyllä hauskalta tuntuu,
mutta syrjäinen ei siitä iloaan löydä.
--Mutta eikö teillä sitten enää koskaan iloisia päiviä ollutkaan?
--Olihan niitäkin.--Hän hymyili katkerasti ja viittasi tuolin alle,
jonne oli pullonsa pannut.--Mutta en minä vielä heti juomaan ruvennut,
kun talostani lähdin. Siksi olin silloin vielä liiaksi pieni, ja
juoppouden tauti tarttuu ihmiseen vasta sitten, kun sen sydänala herkeää
itkuun sulamasta. Silloin kun kylän läpi lautamiehen talosta juoksin,
silloin oli sydänalani niin katkeruutta täynnä, että sitä ihan pakotti,
mutta kyynelten kanssa se vielä sillä kertaa suli. Kun minä kylän
laitaan ennätin, niin istuuduin siellä virstapatsaan juureen maantien
viereen ja siinä minulta pääsi itku, pääsi pitkä ja äänekäs itku, vaikka
sitä kuinka olisin koettanut pidätellä. Vaan lapsi on lapsi, ja kun se
on aikansa itkenyt, niin se tahtoo voileipää, ja niinpä minäkin siinä
kyynelten vielä vuotaessa sammutin nälkäni emännän eväistä.
--Mutta minne te sitten jouduitte ... ette kai maantielle jäänyt?
--En minä juuri maantiellekään jäänyt.--Istuin aikani paikoillani
maantien vieressä ja katselin entisiä olosijojani, sillä se virstapatsas
oli mäen rinteessä ja siihen näkyi paljon maailmaa: kaikki kylän pellot,
talot ja koko järvi. Mutta sitten, kun toisten talojen paimenet kulkivat
lehmineen ohitseni, lyöttäysin minä heidän matkaansa ja kuleksin vielä
sen päivää paimenessa ja laulelin niille laulujani ja olin iloisempi
kuin milloinkaan ennen.--Vaan sitten minä lähdin mummoa kuulostelemaan,
että missä paikoin hän pitäjätä kiersi, ja kun hänet löysin, niin
ruvettiin yhdessä kulkemaan ja kulettiin se kesä ja vähän syksyäkin
vielä. Minun olivat aina ennen kerjäläiset surkeikseni käyneet, ja niin
olin ajatellut, ettei sen pahempaa mahda olla kuin kiertää talosta
taloon ja anella leipäpalastaan. Mutta ei se niin pahaa ollutkaan ja
välistä oli oikein hauskaakin. Minä paljon silloin maailmaa näin, kuulin
monta asiaa, joista en ennen ollut tietänyt mitään, ja silloin minä ensi
kerran kävin täällä kaupungissakin. Mutta se oli kaikista hauskinta, kun
minun joka talossa, mihin vain tulin, piti laulaa. Kaikki ihmiset jo
tiesivät, että minä sitä osasin tehdä, eivätkä ne minulle missään rauhaa
antaneet. Jos ei olisi mieleni laulamaan aina tehnytkään, niin sanoivat:
»et saa palasta, jos et laula», ja kun minä silloin kysyin: »mistä minä
laulan?» niin mummo sanoi: »Laula sinä vain siitä lautamiehestä, kyllä
se sen sietää.»--Minä lauloin ja ihmiset nauroivat, sillä lautamiehellä
ei ollut paljon ystäviä. Ja siihen aikaan minä en paljon muuta
tehnytkään, kuin lauluja mietiskelin, ja niitä alkoi tulla yhä parempia,
kuta enemmän minä kuulin semmoisia lauluja, joita en itse ollut tehnyt,
mutta joita muut lauloivat. Niiden nuottiin minä sitten tein uusia,
mutta välistä minä tein rivojakin, niin että kun mummo kuuli minun niitä
laulavan, sanoi: »Hyi, mitä sinä laulat, etkö toki häpeä!»--Vaan minä en
paljon mummosta välittänyt, kun tiesin, että hän ei voisi ilman minua
tulla toimeen. Hän oli tullut sokeaksi, ja minun piti häntä kepin päästä
taluttaa. En välittänyt paljon mummosta, sillä rivoille lauluille
ihmiset enemmän nauroivat, ja niistä antoi joku humalainen välistä
kopekankin. Sillä lailla kulettiin joku aika, ja minä ennätin jo niin
siihen elämään rakastua, etten enää tahtonut muuhun taipuakaan, ja siitä
lähtien se lienee minun veriini jäänytkin se ainainen kuleksimisen halu.
Muutaman ajan kuluttua kuoli mummo ja haudattiin neljän maalaamattoman
laudan välissä yhteiseen hautaan. Minä itkin silloin katkerasti ja
Suru syöntäni puristi,
kaiho kaiveli minua,
kun multa arkulle kopahti,
kivi kirstun kannen päälle.--
»Mitä sinä nyt siitä itket ... et tarvitse enempi perässäsi talutella»,
sanoivat ihmiset minulle, mutta itkin minä kuitenkin ja mieleeni alkoi
muistua niitä Kantelettaresta opituita lauluja, joita en kaukaan aikaan
ollut laulellut. Niitä minä, yksikseni talojen väliä kulkiessani,
laulelin enkä pitkään aikaan ajatellut enkä tehnyt muita hävyttömämpiä
lauluja. Vaikka mummo minulle oli usein ollut vastuksina ja vaikka sitä
usein olin toivonut, että häntä pääsisin kulettelemasta, niin kuitenkin
sitä nyt tuli kova kaipaus. Nyt tuli kotiakin ikävä, omaa kotia, jossa
saisi olla ja asua eikä tarvitsisi kuleksia pitkin maailmaa. Välistä
tuli niinkin ikävä, että tietä kulkiessa vesikarpalo poskelle kierähti,
mutta minä koetin lohdutella mieltäni sillä, että rupesin lauluja
ajattelemaan. Silloin tuli tämmöinenkin laulu tehdyksi, jota nytkin
vielä moni kulkuripoika yksiksensä laulaa. Laulanko minä sen teille?
--Laulakaa--tietysti!
Ja hän rykäisi ja lauloi sitten surullisella nuotilla tämän laulun:
Laulaa linnut lystissään,
kun kesän kukat loistaa,
vaan kun joutuu syksysää,
niin laulun into on poissa.
Vaan ei mua laulata--
ei niin hyvää säätä,
kun ei ole tietä kotia,
ei maitse eikä jäätä.
Talvella tiet on ummessa,
kesällä rahkasoina,
teitten suut ovat tukossa
ja pieninä vesakoina.
Vaan itkien en etsikään,
jos ei tuota löydy,
jos vaikka minne meniskään,
niin eihän tuostaan köyhdy.
Vaikka minne menisi,
vaikka Ameriikkaan asti,
tuskin asiat kävisi
paljoa paremmasti.
--Sillä laululla minä mieltäni monesti lohduttelin, niin kauan kuin
ikävätä kesti. Mutta kauankos sitä kesti! Minun mieleni on aina
läikähdellyt yhdestä tunteesta toiseen, enkä minä yhtä perää osaa kauan
surra enemmän kuin iloitellakaan. Ja jos välistä kaive kauemmin
mielessäni viipyykin, niin sitä rajummin sinne sitten ilot tunkeutuvat,
kun tulee muutetten aika. Sitä olen usein ajatellut, että lieköhän
muidenkin niin--en tiedä.
Mummoa minä surin, eikä minulla muita surtavia ole tässä maailmassa
ollutkaan, paitse kun olen joskus omaa kohtaloani surrut. Mutta kohta
sekin haihtui, ja minä aloin uudelleen entisenä miehenä kulkea.
Poikanen minä vielä silloin olin, en kelvannut palkkarengiksi enkä
ruokapalkoillakaan palvelemaan ruvennut. Meitä lyöttäytyi silloin kolme
neljä poikaa yhteen joukkoon, ja me rupesimme kulkemaan laulumatkoilla.
Markkinapaikasta markkinapaikkaan, pidoista pitoihin sitä kulettiin ja
yhteen ääneen laulettiin. Me osasimme kaikenlaisia lauluja laulaa,
hyviä ja kauniitakin, mutta niitäpä emme paljon muualla laulaneet kuin
yksin kulkiessamme ja herrastaloissa. Mutta rivoja ja ruokottomia,
niitä laulettiin kylissä ja kartanoissa ja niistä sitä enimmäkseen
elettiin. Me lauloimme vanhoja ja uusia lauluja, mitä viisuja mistäkin
opimme, ja laulettiin niitä minunkin tekemiäni, joihin yksissä mieliin
keksittiin nuotti. Kun heränneisiin taloihin tultiin, veisattiin
virsiä, ja niistä taloista annettiin meille parhaiten ruokaa. Vaan
siivolla piti silloin olla, ja jos ruman sanan sanoi, niin heti
käskettiin pois.