MUUAN MARKKINAMIES
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1915.
Kuopiossa kohisivat markkinat täysimmillään. Joukko hälisi, kellot ja
kulkuset kilisivät, hevoset hirnuivat ja humalaiset hurrasivat. Oli
vähäisen jälkeen puolen päivän, ja kaikkien ilo oli ylimmillään. Joka
rinkelireen ympärillä myllersi kuin muurahaispesässä, jokainen »maailman
paras panoraama» oli väkeä pakaten täynnä. Minä kuljeskelin tuossa,
kädet taskuissa ja nutunkaulus pystyssä, yhdestä miesjoukosta toiseen.
Näin tuossa yhtä ja toista, monenlaista muotoa, monenlaista miestä:
kuulin monta hauskaa asiaa, opin monta mainiota sanaa.
Seisoskelin juuri torin kuhisevimmassa kulmassa ja kuuntelin, kuinka
vanha Leppänen, se iänikuinen viisujen kauppias ja entinen sotamies,
lauloi ja myyskenteli laulujaan, lauloi ja myyskenteli, myyskenteli ja
lauloi. Paljon hän lauluja osasi, kaikki taisi nuotilleen laulaa, vaikka
mitä olisit kysynyt. Eikä sitä aina kysyäkään tarvinnut, itsestään hän
ymmärsi, mikä laulu millekin oli mieleen ja mikä nuotti.
--Hallin-Janne se postin tappoi Kuorehveden jäällä,
Ja Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä--
niin hän tuossa muutamakseenkin lauloi ja hänen katsantonsa oli totinen
ja nuotti surullinen. Mutta kun tytöt käskivät »lystimpiä» lauluja
antaa, niin silloin tuli tämmöisiä:
--Nättiä poikia ootettiin, mutt' eipä niitä tullut--
tytöt tyrski tuskissaan ja huolivat kuin hullut.
ja sitä mukaa olivat sitten silmätkin viekkaasti sirrallaan, ja sitä
mukaa keikahteli nuotti.
»Viisumestariksi» tätä miestä kansan kesken kutsuttiin eikä herratkaan
sen hartaammin kuuntele »konserttimestarejaan», kuin markkinamiehet
kuuntelivat häntä. Suuri oli hänen tavaransa menekki, eivätkä markkinat
monen mielestä olisi markkinoita olleetkaan, jos ei Leppästä olisi
niillä näkynyt. Mutta ei niitä markkinoita olekaan vielä taidettu
Kuopiossa viettää, joilla Leppäsen täräjävää ääntä ei olisi kuulunut.
Eikä Kuopioon yksistään, vaan moneen paikkaan muuannekin, missä vain on
lupa markkinoita pitää, kaikkiin Leppänen ennättää, joka paikassa hänet
tunnetaan ja joka paikassa häneltä viisuja ostetaan.
--Antakaapas se Hallin-Jannen laulu!--Paljonko tukkipoikain laulu
maksaa, jota äsken lauloitte?--Entäs se surulaulu Simmermannin kauheasta
murhasta?
Näin huudettiin yhtäältä päin, mutta toisaalta taas näin:
--Ne laulut ne on jo vanhoja!--Eikö sillä enää uusia ookkaan?--Eikö
vereksiä enää painetakaan?
--On, on! Tässä on se ihana uusi murhevirsi Wieenin kauheasta
tulipalosta. Tässä on »kaksi kaunista laulua yhdestä nuorukaisesta, joka
kultaansa suri», ja tässä sitten vielä muuan aivan vasta tehty laulu
laulajapojasta, ja se alkaa näin:
--Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni--
Iät on kaiket kävellynnä ympäri laulun läänii.
Tätä laulua ostettiin suurella halulla, kun muka tiedettiin, että
viisumestari oli tehnyt sen omasta elämästään ja omia kohtaloitaan siinä
kertonut. Ja jos joku kysyi häneltä, kuka sen laulun tekijä oli vai
oliko se hän itse, ei hän virkkanut mitään, hymyilihän vain viekkaasti.
ja siitä ihmiset yhä enemmän luulemaan, mitä jo ennestään luulivat, että
se laulu oli hänen oma tekemänsä. Hän antoi ihmisten luulla, mitä
luulivat, eikä muuta kuin lauloi vain ja yhtä mukaa möi.
Innostus oli ylimmillään ja ostonhalu kiihkeimmillään, kun joku pukkasi
minua takaapäin päällään kylkeen. Kun käännähdin, niin näin, että siellä
oli mies, joka ei oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen piti jaloillaan
tehdä, kulkeako vai seisoa. Sitä miettiessä jalat kuitenkin tuskastuivat
ja käännähyttelivät kannettavaansa omin lupinsa milloin eteen, milloin
taakse; paikoillaan ne vain eivät ottaneet pysyäkseen ja siitä syystä
sain vielä toisenkin puskun kylkeeni, kun päätäni käänsin.
--Antakaa anteeksi, hyvä herra, että ... tuota ... että minä vain tuota
... että jos sanoisitte, mitä ne tuolla toimittaa.--Hän heilahdutti
päällään sinne päin, missä oli suurin tungos, ja pää heilahdutti
vuorostaan häntä samaan suuntaan.
Aioin juuri ilmoittaa hänelle, mitä siellä toimitettiin, kun muuan
vieressäni seisova lyhyenläntä renkimies, jota hän myöskin oli
heilahdellessaan koskettanut, teki sen puolestani.
--Etkö sinä sitä tiedä, sanoi hän, että se on meidän kylän miehiä, ja se
myöpi siellä omia tekemiään lauluja. Mene sinäkin ostamaan, niin näet
vasta oikein, minkälaiseksi laulu pitää laatia!
--Mitä teidän kylän miehiä? tiukkasi toinen vastaan, vaikka puhe vähän
kielellä kangerteli. Sinunko vai kenenkä' Mi-mistä sitä sitten sinä
mu-mu-muka o-olet olevinasi?...
--Sama se sinulle on, mistä minä olen, kunhan itse tiedän, että olen
Nilsiästä, viisasteli renki ja nauroi itse sukkeluudelleen.
Toinen ei ensin virkkanut mitään. Hyrähtelihän vain vähäisen ja
pyöritteli sytyttämätöntä sikaria huuliensa välissä. Sitten ojensihe hän
yht'äkkiä suoraksi tavallisesta kumaraisesta asennostaan, otti sikarin
suustaan ja lauloi jalkojaan leputellen tämmöisen pätkän:
--Muualla on hevosia, Nilsiäss' on pässii--
Nilsiässä papinkin pojat tappavatten ryssii.
--Tehköönpäs tuo teidän kylän mies meidän kylästä semmoisen laulun, jos
osaa! Semmoisia lauluja se meidän poika tekee milloin tahtoo ja
tarvitsee!
--Elä valehtele siinä ... eläkä ylpeile muiden lauluilla!... Se, minkä
sinä laulussasi sanot, on jo alusta pitäen valhetta, ja se on kaikista
suurin valhe, että se viisu on sinun tekemäsi! intti renki.
--Ei se ole mikään viisu, sinä Nilsiän kollo! Ei se ole muuta mitään
kuin sitä, mitä minä tahdoin sanoa sinulle ja kelle nilsiäläiselle
tahansa...
--Kuka täällä nilsiäläisistä puhuu? kysäisi muuan toinen Nilsiän mies,
joka muusta joukosta samassa tulla kekahti keskeemme.
--Tuo tuossa sanoo tehneensä herjuulaulun nilsiäläisistä, ja jo se sitä
tässä yhden värssyn lauloi, toimitti renki, hyvillään, kun tapasi
yhdenpuolelaisia.
--Vai herjuulaulun, vai herjuulaulun? Vai niin! No, laulappas tuota,
niin että minäkin kuulen, minäkin olen Nilsiästä! rehenteli vastatullut.
--Te olette yksiä kolloja kumpainenkin! Johan minä sanoin, ettei sitä
laulua ole sen enempää ennen tehtyä, mutta jos sitä tahdotaan, niin
kyllä sitä lisää tehdyksi saadaan, jos niiksi kiertyy ja mies viinaan
mieltyy... Ja saatetaan sitä alkaa uuttakin ... tuommoisesta
rimpulasäärisestä räätälistä se vasta oikein hyvä laulu tulisikin...
Etkös sinä ole räätäli?
--Niin mikä sitten?
--Niin, että sinusta se oikein hyvä laulu tulisikin.
--Vai tulisi ... no, elähän mitään ... vai tulisi minustakin laulu ...
etköhän ensin koetteeksi tekisi itsestäsi ... ehkä itsestäsi saisit
paremman--koki räätäli viisastella, mutta mies keskeytti hänet:
--Minä olen laulaja ja laulajaks' olen luotu
Eikä oo minun lauluni tok' Helsingistä tuotu...
Nämä säkeet hajoittivat kerrassaan nilsiäläisten epäilykset miehen
runoilijataidosta. Molemmat katselivat kummastellen toisiinsa ja minuun,
mutta itse laulaja näytti siltä, kuin hän olisi sanonut jotain aivan
tavallista eikä mitään erikoisempaa.
Sillä välin muu väki rähisi viisumestarin ympärillä, joka yhä vain
toisteli:
--Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni--
Iät on kaiket kulkenunna ympäri laulun lääni.
--Mutta osataan sitä meidänkin miehissä laulaa ... kuuletko, mitä se
tuolla laulaa... Se on hänen oma tekemänsä laulu! kehui renki.
--Kenenkä tekemä?
--Tuon Leppäsen, joka tuolla tuonnempana laulaa. Se on meidän kylästä
kotosin.
--Mitäs se siellä laulaa?
Se laulaa sitä laulua laulajapojasta, jonka hän on itse tehnyt ja
painattanut ... kuuletko, nyt se taas sitä laulaa...
Mies kuunteli hyvin tarkkaan ja näytti siksi hetkeksi ihan selviävän,
vaikka hänen näkönsä muuten oli humalaisen.
--Ei se ole sen oma tekemänsä ... se mies ei ole ikipäivinään omia
sanojaan sointuun saanut... Tuo laulu on toisen miehen tekemä, ja sitä
lauletaan meidän puolessa läämältään ... vanha laulu!
--Kenenkä tekemä se sitten on?
--Se on toisen miehen tekemä, joka on paljon muitakin lauluja tehnyt ja
osaa tehdä vaikka milloin!
--Ettäkö sinun ... elä! ... elä!
--Olipahan kenenkä tahansa, mutta meidän puolessa se tehty on.
--Mistä paikoin sitä olette? kysyin minä, ja siihen kysymykseen yhtyivät
nilsiäläisetkin.
--Niin minäkö? Mistäkö olen?
--Tämänlainen mies mä oon ja tämänlainen kolla,
Mutta sen minä sanon suorastaan, että Pyhäjärveltä ollaan.
Nilsiäläinen renkimies joutui tästä vastauksesta ihan tyrmetyksiin:
--Ky-kyllä jo pitää uskoa, että olet oikea laulaja, etkä kaiketi muiden
lauluja laula!--tunnusti hän tuossa sydämensä pohjasta eikä herennyt
miestä ihmetellen tarkastelemasta.
Toveri taas käsitti asian toisella tavalla. Hänkin kävi kummiinsa, mutta
ei hän kuitenkaan omiin ihmeisiinsä vaipunut. Hän oli niitä miehiä,
jotka, jos jotain erikoisempaa näkevät tai kuulevat, ihastuvat siitä
siksi, että saavat sen muille ilmoittaa. Ja silloin on niillä aina kova
kiire, ettei vain muut ennen ennättäisi. Sanaakaan sanomatta pyörähti
räätäli väkijoukkoon päin, joka tungeskeli viisukauppiaan ympärillä.
Rukkasiaan heilutellen huusi hän joukkoon:
--Tulkaapas tänne, miehet! Täällä on semmoinen mies, jota ei ole vielä
ennen nähty eikä nähdä vastakaan ... se tekaisee laulun tuossa paikassa
vaikka mistä!
Markkinamiehet ovat kuin herneet seulan pohjalla. Jos sitä vähänkin
kopahuttaa, tärähtävät ne ja pyörivät heti kohta paikasta toiseen ja
yhtä herkästi taas takaisin.
Tuskin he olivat kuulleet, että jotain uutta oli nähtävänä, kun jo
tuossa paikassa olivat kiertäyneet kehään laulajapojan ympärille.
--Se on semmoinen mestari tuo tuossa viisuja tekemään, kertoi nyt
vuorostaan renki, että kun rupeaa, niin tekaisee värssyn vaikka mistä
tahansa, ja sen tekemiä lauluja se tuo Leppänenkin laulaa. Mutta ei se
ilman laula, sille pitää antaa viinaa, ja jos mitä kysyt, niin siltä et
oikeata vastausta saakaan, vaan runoon vain kaikki tyynni. Tarjotkaapa
miehet viinaa, jos kellä on!
Miesjoukossa oli muuan rehevä pohjalainen, torniolainen hevossaksa.
Ylpeästi tunkeutui hän esille, veti turkkinsa povesta komeasti
päällystetyn konjakkipullon ja ojensi sen pyhäjärveläiselle.
--Kas, täsä saat, eikä tämä pelkkää prantusta olekaan! Kattos, poika,
täsä on kolmen markan konjakkia! Otapas tästä koriasta pullosta ja anna
sitten songisi soida, jos et ehkä ollekaan stöveli koko mies.
Mutta miespä ei huolinutkaan ottaa vastaan tarjousta. Hän kumartui
eteenpäin, tirkisti pohjalaista aivan silmästä silmään, ja samassa kun
hän siinä tekaisi laulun:
--Tääll' yks' on ylpiäs ittestään ja toinen hevosistaan--
Mutt' Tornion-herra on kummastai ja paksusta putelistaan,
kaivoi hän niinikään, mutta housunsa taskusta, esille hänkin pullon,
keikisti siitä ryypyn ja lauloi taas:
--Pohjalainen se prameileepi konjakkipullollansa.
Savon poika se tyytyypi vain halpaan viinahansa.
Markkinaväki räjähti nauruun kuin yhdestä suusta. Nolona työnsi
pohjalainen halveksitun pullonsa takaisin poveensa ja vetäytyi hammasta
purren väkijoukon taa. Naurua kesti vain yhä, ja pistosanoja sateli joka
haaralta hänen jälkeensä:
--Kas, niin sitä pitää!--Se oli parahiksi pohjalaiselle!--Tuleppas vielä
Savon miehen edessä kopeilemaan!
Ylpeän pohjalaisen sisuksia kutkutti tämä pilkka katkerasti. Hilliten
kovettunutta nyrkkiään, joka olisi tahtonut kuhmuja tehdä, sama se,
mihin sitten, mutta josta tällä kertaa ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä
lähtenyt, mutisi hän vain hampaittensa välistä:
--Kyllä minä, sen perkelehen laajasuu, sinut vielä juotan, ja meni
suoraa päätä viisumestarin luo, jonka veti hiukan sivuun, ja kuiskasi
korvaan jotakin.
Sitten työnsi hän hänet käsipuolesta joukkoon, mutta itse hän vetäytyi
vähitellen loitommalle ja haihduttautui sitten muuhun markkinaväkeen...
--Vai niin? Sinäkö sitä olet se mies, joka kuulut muka olevan
tietävinäsi, että minä vain sinun tekemiäsi lauluja laulan? Häh! huusi
viisumestari Pyhäjärven miehelle, ja hänen harvapartainen ylähuulensa
oli silloin kovin pahasti irvellään.--Häh, sinäkö vai kuka?
Pyhäjärveläinen oli tällä välin alkanut sytytellä sikariaan nilsiäläisen
renkimiehen tuhottoman lyhyestä savinysästä, eikä ollut huomaavinaankaan
pörhistelevää virkaveljeään. Tätä tehdessään hänen silmänsä alaluomet
kuitenkin omituisesti värähtelivät, niinkuin joka kerta muulloinkin, kun
hän oli jotakin mielestänsä sukkelaa keksimäisillään. Mutta tuskin oli
hän saanut ensimmäiset savut suuhunsa, kun hän kääntyi väkijoukkoon ja
laulaa tokaisi kauhean totisen ja tyynen näköisenä taas tämmöisen
säkeen:
--Omiahan kaikki lie, joita ominansa myöpi,
ja ominaanhan rosvokin tok' toisen leivät syöpi--
eikös se ole niin, hyvät ihmiset ja kansalaiset?
--No niin!--No niin!--No se!--No se! kuului taas kuin yhdestä suusta, ja
suosio kallistui kerrassaan laulajan puolelle.
Sen huomasi viisumestariikin ja hän olisi mielellään vetäytynyt
virstojen päähän, mutta joka haaralta tunkeutuva väkijoukko ei päästänyt
häntä lävitsensä. Silloin koetti Leppänen tekeytyä kaikesta tuosta ihan
tietämättömäksi ja luuli pääsevänsä pulasta sillä, että rupesi laulujaan
kaupittelemaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta markkinaväki
ei häntä niin helpolla heittänyt.
--Tuki jo suusi! huusi muuan. Kuka nyt enää sinun lauluistasi! On täällä
jo vereksempiäkin!
--Laulaa häntä nyt jotain omasta päästäänkin eikä aina paperista,
pilkkasi toinen.
--No, Leppänen, elähän toki jää nuoremmallesi sanan velkaan, kiihotti
kolmas.
--Eläkä häpäise kylääsi, vaativat nilsiäläiset.
Mutta kukko ei käskien laula, eikä laulanut Leppänenkään. Kukolla on
kuitenkin se etu, että sillä aina on oma tekemänsä omituinen laulu, jota
sen sopii missä tilaisuudessa tahansa laulaa, mutta sitä etuapa ei ollut
Leppäsellä. Sen hän kyllä tiesi, että laulun pätkä, sukkela ja sattuva,
hänet päästäisi pulasta, mutta kun sitä ei ennen tehtyä ollut, ei se
nytkään ottanut syntyäkseen. Ja kuitenkin oli tämä hetki hänen
ammatilleen ankaran tärkeä. Jos hän nyt antaa tuommoisen syrjäläisen
panna itsensä pussiin, niin ihmiset alkavat hänen laulujansa halveksia,
ja hän kadottaa ainakin näillä markkinoilla kaiken luottamuksensa.
Mutta mikäs neuvoksi! Väkijoukko tuossa ympärillä pilkaten irvistelee,
ja edessä seisoo riitaveli, sikariaan poltellen, eikä ole niinä
miehinäänkään.
Jolla ei ole nuijaa, se lyöpi lapiolla, ja niin teki Leppänenkin. Kun
näki, ettei muu auttanut, rupesi hän haukkumaan.
--Mitä helvettiä sinä siinä toljotat ja katsot kuin lehmä uuteen
konttiin! huusi hän rauhassa tupakoivalle pyhäjärveläiselle.--Tiedä
sinä, että min' en oo kenenkään katsottava ja toljotettava! Vai
luuletko, etten minä osaisi sinua herjata, jos vain itseltäni ilkeisin?
Mutta sitä ei pidä kenenkään saada Leppäsestä sanoa, että se
markkinoilla ihmisiä haukkuu ja koirana kuleksii.--Luuletko sinä olevasi
hyvinkin miestä, jos muutamia hulluja markkinoilla nauramaan saat?... Ja
etkö sinä, sen retkale, oo humalassakin siinä ... eipähän ilman!...
kyllähän sen tietää, että oikean ihmisen haukkuminenhan se aina on
viinaisen virkinettä ... ja ettekö kuulleet, hyvät ihmiset, että se
herjasi minua rosvoksi ... tässä on monta vierastamiestä sen asian
päälle... Kuules, mies, sanoppas nimes ja mikä mies sinä oot, vai
huudetaanko patrullia!
Ja tähän tapaan olisi Leppänen kerran intoihinsa päästyään arvatenkin
jatkanut vaikka kuinka kauan, ennenkuin olisi hengästynyt, ellei hänen
lapionlyöntejään olisi keskeyttänyt uusi nuijanisku.
Se tuli sieltä mistä ennenkin. Selän takaa suhahti, mutta suuta vasten
sattui.
Pyhäjärveläinen, joka milläänkään olematta oli aikansa kuunnellut,
vastasi nyt vuorostaan:
--Koska nyt kysyt niin siivosti ja haastelet ihmisiksi,
niin sanon mä, että mua kutsutahan Hyvölän Samuliksi.
Nuo loppusoinnut lauloivat Leppäselle lopullisen tuomion. Nyt ei enää
mikään auttanut, kun haukkumisenkin toivottu vaikutus noin tuuleen
hupeni ja kaikki kansa oli Hyvölän Samulin puolella.
Mutta kun väki siinä rähisi ja riemuitsi Leppäsen surkeata häviötä, niin
hän luuli kuitenkin vielä viimeisessä tingassa jotakin keksineensä,
jonka avulla saattaisi edes kunnialla peräytyä. Liekö uuden pätkän
päässään tekaissut vai ennen tehdynkö lienee muistamaan sattunut, hän
yht'äkkiä alotti kuin alottikin laulaa aivan samaan nuottiin kuin hänen
pelottava kilpakumppaninsa:
--Hyvöläst' on kaikki kollot, sieltä tämäi lienee--
niin hän lauloi, mutta sitä pitemmälle ei hän päässyt. Hyvölän Samuli
iski kiinni alettuun pätkään, seisautti Leppäsen juuri hänen parhaassa
vauhdissaan ja jatkoi omasta päästään näin:
--Itsehän sen vastatullut parahiten tiennee!
Ja nyt vei tämä viimeinen tuulenpuuska viimeisetkin palaset Leppäsen
repaleisista purjeista. Kansa, jota oli kokoontumistaan kokoontunut
näiden kahden ympärille, oli ratketa omaan riemuunsa. Se ei mitään niin
ihaile kuin sukkelaa kieltä ja kekseliästä päätä, ja joka sanakiistassa
voiton saa, se on suurempi sankari kuin väkevin mies. Joka taas
tappiolle jää, häntä ei voi mikään pilkan alta pelastaa, jollei ehkä
joku yht'äkkiä keksitty sukkela sanojen tempaus. Mutta kun ei tuo nyt
Leppäselle onnistunut, niin hän jäi siihen säälittävän tukalaan tilaan
seisomaan.
Ylt'ympäri kuuli hän toisen hyväksi heläjävää naurua, ja se koski häneen
kipeästi. Mutta sitten alkoi häntä itseään vastaan tuiskuta joka taholta
pistosanoja, ja se koski häneen vieläkin kipeämmin.
--Leppäsen laulun mahti onkin, näen mä, vain paperilla! huusi muuan.
--Leppäsen viisut ne on viisaampien miesten tekemiä, ivaili toinen.
--Ja samat niistä aina kiertää esiin kuin posetiivin pel'kalusta, lisäsi
siihen kolmas.
--Sitä miestä ei tästä puoleen syötetä missään talossa, uhkailivat
Nilsiän miehet.
Leppänen oli siis nyt itse joutunut Hyvölään, eikä hänen häpeästään enää
muuta puuttunut, kuin että koirat olisivat haukkuneet.
Toisaalta kuului taas voittaneelle miehelle ylistyshuutoja.
--Eihän, sen heikale, vain pulaan joudu, ihaili eräs.
--A-sje on pierkeleh poika! riemuitsi vuorostaan muuan parrakas
Arkangelin mies, joka väkisinkin oli tunkeutunut väkijoukon keskeen.
Vaan nilsiäläinen renkimies ja hänen toverinsa räätäli, jotka molemmat
pitivät itseään koko tämän hauskuuden aikaansaajina, sillä hehän ensin
olivat tuon merkillisen miehen löytäneet, he eivät tyytyneetkään
paljaaseen sanalliseen kunnioitukseen.
Renki, joka koko ajan oli pysytellyt aivan ihailtavansa kantapäillä ja
mahaansa pidellen nauranut jo ennestäänkin tuhkeroiset silmänsä vieläkin
tuhkeroisemmiksi, sieppasi nyt yhtäkkiä piipun suustaan, pisti sen
sukkelasti taskuunsa ja huutaen samassa, että eiköhän hurrata niinkuin
herratkin, tarttui hän Samulin reiteen. Toinen nilsiäläinen teki samalla
lailla, ja kohta oli kymmenen kättä miehessä kiinni. Ja ilmaan hän
keikahti, keikahti kepeästi kuin olkikupo miehen hartioille. Ensin hän
vähän näytti vastustelevan, mutta toisella hurrauksella jo itsekin
hurrasi mukana, hattuansa heilutellen. Sillä välin väkikin huusi ja
melusi nostomiesten mukana. Mutta kolmatta kertaa nostettaessa hän
yht'äkkiä kalpeni. Sitten hän sähähti tulipunaiseksi. Vaan kalpeni taas
heti kohta. Samassa nakkasi hän lakin kauaksi kädestään, ponnisti kaikki
voimansa ja riuhtaisihe nostomiesten käsistä kuin hullaantunut hevonen.
--Antakaa minun mennä! huudahti hän pelottavalla kiljahduksella ja
aukaisi nyrkeillään ja kyynärpäillään itselleen tien väkijoukon
keskitse.
Tämä tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, ettei kukaan ennättänyt sitä
edes ihmetelläkään, ennenkuin mies jo oli näkyvistä poissa.
Hetken päästä vasta ihmiset siksi tointuivat, että alkoivat ensin
itsekseen, sitten toisilleen ihmetellä, että »hulluksiko se nyt tuli»
tai että »hittoko sen nyt vei?»
Mikä miehen oikeastaan vei ja miksikä hän noin äkkiä karkasi alas
kunniansa korkeimmalta kukkulalta, siitä jäi tuo suuri joukko
tietämättömäksi.
Kummastus oli kuitenkin yleinen ja riemu siksi kertaa kadonnut, sillä
miehen äänessä oli niin luita ja ytimiä karsiva värähdys, kun hän
syöksyi menemään ja huusi, että hänen annettaisiin mennä, että se
saattoi jokaisen kasvot totisiksi. Jotkut arvelivat, että se oli
humalaisen huutamista, mutta toiset sanoivat, ettei tavallinen juopunut
sillä äänellä kiljaise, tai jos kiljaiseekin, niin silloin hän niin
ankarasti pelästyy, että on jo selvä kiljaistessaan.
Mutta väkijoukko hajosi melkein äänetönnä, eikä kukaan enää
pyhäjärveläisen sukkeluuksia muistanut.
Ainoa, joka tästä tapauksesta ehkä itsekseen iloitsi, oli Leppänen, kun
näin hätänsä suurimmillaan ollessa oli pahimmasta pulastaan pelastunut.
Haikeinta kaipausta sitä vastoin osotti nilsiäläisen renkimiehen
nolostunut naama. Hän oli hakenut ihmisten jaloista käsiinsä runoniekan
lakin ja käänteli sitä nyt kämmenissään kovin surullisen näköisenä. Kun
sitten näki siinä minut, sanoi hän melkein itkevällä äänellä:
--Ei, vaan mihinkähän se mies nyt hupeni ... siltähän pää paleltuu, kun
tässä on sen lakki ... eikä sitä löydy mistään...
--Antakaa minulle tuo lakki, minä koetan toimittaa sen hänelle, sanoin
minä ja otin lakin hänen kädestään.
Oikein mielellään hän ei siitä näyttänyt tahtovan luopua, ja minä näin
selvään, että hän jäi siihen ikäviinsä. Hän olikin kenties ainoa, jonka
mielessä tämä tapaus säilyi kauemman aikaa, kuin se oli kestänyt. Sillä
aina kun hän käy Kuopion markkinoilla, joilla hän käy melkein joka
talvi, kyselee ja etsii hän Hyvölän Samulia, mutta aina yhtä turhaan.
* * * * *
Pyhäjärveläisen lakki kourassa lähdin minä häntä etsimään, jos jostakin
löytäisin. Oli hän mielestäni kaikin puolin siksi merkillinen, etten
saattanut jättää häntä, niinkuin kaikki muut markkinamiehet tekivät. Ja
etenkin sitä olin hyvin halukas tietämään, miksi hän sillä lailla
yht'äkkiä väkijoukon keskestä tiehensä syöksyi.
Kauan ei minun tarvinnutkaan häntä etsiä. Löysin hänet patrullien
käsistä, jotka juuri olivat häntä poliisikamariin kulettamassa.
Patrullit ovat oikeastaan ystävällistä väkeä, vaikka astuvat niin
pelottavan ankarina ja totisina, kiiltävät vaskipoletit rinnassa ja
paksut pahkakepit kädessä. Eivät ne mitään pahaa tarkoita, vaikka kaikki
vapaamielisemmät markkinamiehet niitä kovin kammovatkin. Jokaisen
itseensä uupuneen ne toimittavat taattuun kortteeriin, ettei olisi
tarvis yöksi hankeen nukahtaa, ja että sukulaiset ja tuttavat
löytäisivät, kun aamulla etsivät. Iltasilla varsinkin, kun päivä rupeaa
päättymään ja yö uhkaa, silloin ne tavallista suuremmalla
ihmisrakkaudella työnsä toimittavat. Et tarvitse muuta kuin horjahdella
hiukan, niin jo ajattelevat, että apua tarvitset, ja heti kohta
käsipuoleesi käyvät.
Nämä ne olivat ottaneet runoniekankin ystävälliseen huomaansa, kun
näkivät hänen hatuttomin päin katuja pitkin hoipertelevan. Näkemättä,
kuulematta mitään oli hän tullut suoraan heitä kohti ja joutunut
suorastaan pääpoliisin syliin. Tämä oli jättänyt hänet miehilleen
kuletettavaksi ja käskenyt heidän tuomaan hänet jälestä, kun hän itse
kulki edeltä.
Mutta kun Samuli tunsi, että häntä pidettiin kiinni, luuli hän, että
häntä taas tahdottiin nostaa, ja hän alkoi rukoilla miehiltä: »elkää
hyvät miehet minua enää nostako--antakaa minun mennä--ei minua pidä
pilkata eikä häväistä.» Kun hänelle selitettiin, ettei häntä suinkaan
nostaa tahdottaisi, jos hän vain taipuisi omillaan kulkemaan, ja että
hän nyt vain lähtisi yökortteeriin, niin tyytyi hän rauhassa tulemaan
mukana.
Minä tapasin heidät sillä syrjäkadulla, joka vie poliisikamariin. He
olivat jo aivan portista pihaan menemäisillään ja jos en olisi siihen
ennättänyt, olisi runoniekka varmaankin saanut viettää yönsä
korttikaarin kylmällä vuoteella ja herätä aamulla unestaan sen
murheellisten seinien sisällä.--Ja kertomatta olisi silloin myöskin
jäänyt se kertomus, jonka hän minulle omasta elämästään kertoi ja jonka
minä tarkasti koetin muistiini painaa.
--Kyllä hänet minusta nähden saatte panna vaikka omaan sänkyynne, sanoi
minulle pääpoliisi, kun kuuli, että tahdoin ottaa miehen omaan
huostaani.--On niitä jo täällä tarpeeksi toisinkin, ja yhä kai tulee.
Eikä tämä ole tainnut vielä muille ennättää pahennusta tehdä, minkä lie
itselleen.--Ja patrullit jättivät meidät siihen kahden kesken seisomaan
ja lähtivät uutta saalista vaanimaan.
Samuli seisoi siinä melkein koukkuun kutistuneena, kädet riipuksissa ja
avopäin.
--Tässä olisi teidän hattunne, sanoin minä ja painoin hatun hänen
päähänsä.
--Mikä?--Missä? Hattuko?--Kuka te olette?--Missä ne ovat ne, jotka
aikoivat minulle kortteerin toimittaa?
--Tulkaa nyt vain minun mukanani ja kiittäkää onneanne, ettette joutunut
sinne, minne nuo aikoivat teidät viedä, sanoin minä.
--Nehän sanoivat vievänsä minut yökortteeriin, kun minä en nyt omaani
osaa ... ne olivat hyviä ihmisiä ... eivätkös olleet?
--Yökortteerihan se on korttikaarikin ja ihmisiähän ne on patrullitkin,
selitin minä taas.
Nyt vasta hän näytti alkavan älytä, mitenkä hänen asiansa olivat ja mitä
hänelle oli tapahtunut. Hän tuijotti kauan aikaa eteensä, sanaakaan
puhumatta, mutta siitä, mitä hänen kasvojensa piirteet puhuivat, siitä
minä päätin, mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän oli nähtävästi vielä
humalan ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Mutta sitä mukaa kuin hän
alkoi käsittää tilaansa, sitä mukaa myöskin hänen kasvojensa
veltostuneet juonteet alkoivat vähitellen vakiutua ja paikoilleen
syvetä. Vihdoin hänen huomionsa kääntyi ympärillä oleviin esineihin, ja
yht'äkkiä hän kysäisi, osottaen poliisikamarin ikkunaristikoita:
--Onko tuo vankihuone vai mikä, koska on raudat ikkunoissa?--Mitä me
tässä tehdään? Lähdetään pois ... kuinka on tänne tultukaan?
--Ettekö muista, että vastikään ryntäsitte torilta ihmisjoukon käsistä,
jotka teitä nostivat, ja sitten patrullit ottivat ja aikoivat viedä
teidät tuonne...
Tuskin olin saanut häntä muistuttaneeksi siitä, mitä torilla oli
tapahtunut, kun huomasin tehneeni varsin varomattomasti. Sen verran
minkä yhä enenevässä iltahämärässä saatoin nähdä, hänen koko olentonsa,
kiireestä kantapäähän, tärähti, ikäänkuin joku sisällinen kipu olisi
tahtonut häntä kureeseen vetää, ja samalla kuulin hänen hiljaisesti
vaikeroivan. Mutta kohta hänen muotonsa taas muuttui melkein hurjaksi,
silmät säihkähtivät kummallista tulta, ja minä kuulin, kuinka hän hioi
hampaitaan yhteen.
Hän tempasi minua käsipuolesta ja melkein kiljui:
--Vai niin!--Vai niin!--Niin, kyllä minä nyt tunnen teidätkin, te olitte
kanssa siellä! Ettekös tekin nostanut ... minä tapan teidät ja kaikki ne
ihmiset...!
Mutta kun minä vakuutin, etten häneen silloin koskenutkaan, koki hän
rauhoittua.
--Niin, niin, ettehän te, ettehän te ... enhän minä sitä sanokaan ... se
oli hyvä, ettette te ... tehän olette hyvä mies, mutta ne muut (ja taas
hän puri hammasta), ne saatanat, ne, jotka minua nostivat ... (hän koki
rauhoittua jälleen, mutta hänen äänensä vapisi yhä sisällisestä
tuskasta)... Voi, voi, jos te tietäisitte ... mutta nostiko ne minua
kaiken markkinaväen nähden, ne ryökäleet?--Mutta oma syynihän se oli ...
itsehän sinne menin, onhan se ennenkin tapah ... vaan nostiko ne minua?
Minä koetin rauhoittaa häntä ja sanoa, ettei hän olisi millänsäkään ja
että tulisi vain minun mukaani.
--Minnekä te minut viette?
--Lähdetään jonnekin huoneeseen ... missä te olette kortteeria?
Hän ei tiennyt sinne neuvoa. Se oli vain joku keltaiseksi maalattu talo
vastapäätä jotain toista keltaiseksi maalattua taloa, likellä muutamata
kadun kulmaa.
--Sitä ei nyt tällä kertaa taideta löytää ... lähdetään nyt, minne
osataan, sanoin minä ja aloin taluttaa häntä käsipuolesta.
--Lähdetään, lähdetään ... niin, antakaa minä pidän kiinni kädestänne,
viekää minut, minne tahdotte.--Te näytätte olevan hyvä ihminen ... elkää
vain antako niiden minua nostaa...!
Katua kulkiessamme hän oli koko ajan tuommoisella kahtalaisella päällä.
Milloin hän turvautui minuun melkein rukoillen, milloin taas kuohahti
täysiin vihoihinsa, ja sitten taas pyysi, etten jättäisi häntä
markkinaväen pilkattavaksi.
--Minnekä te minua viette? kysyi hän taas, kun olimme portilla.
Minä sanoin, että hän nyt lähtisi minunkin kortteeriani katsomaan, kun
ei hänen omaansa osattu.
--Vaan mistä minä tiedän, mikä mies te olette ... kunhan ette vain vie
jonnekin pimeään huoneeseen ja ryöstä... Mutta kyllä minulla on
puukko!--ja hän tavotti toisella kädellä vyöhystäänsä.
--Ei sitä tarvita, antaa sen vain olla tupessa ... mennään nyt pois
huoneeseen markkinaväen jaloista.
--Niin, mennään, mennään vain ... kyllä minä tulen vaikka mihin, kunhan
vain mennään.
Huoneeseen tultuamme saatoin minä tarkemmin katsella tuota omituista
miestä.. Uuni lämpisi parhaallaan, ja kun hän istuutui sen eteen, niin
tuli valaisi täydellisesti hänen muotonsa piirteet... Kooltaan hän oli
tavallinen, paremmin hento kuin harteva. Muoto oli tavattoman
hienopiirteinen, vaikka jo osaksi veltostunut. Hänen suuret siniset
silmänsä katselivat tuleen semmoisella omituisella katseella, jossa
välistä välähtelee selvän miehen mieli, mutta jota kuitenkin vielä
humalan sumut hämmentävät. Otsa oli korkea ja säännöllinen, ja hatun
alituisen päässäpidon vuoksi se oli pysynyt valkoisempana kuin muu
muoto. Siinä saattoi siis paljoa selvemmin kuin päivän ja ahavan
puremissa kasvoissa lukea noita hienoja, älykkäitä juovia, joita
ainoastaan kovat sisälliset taistelut ja kärsimiset uurtavat niitä
kokeneiden ulkomuotoon.
Kauan aikaa istui hän äänetönnä takkavalkeaan tuijottaen. Mutta vaikka
hänen ajatuksensa näyttivät kaukana muualla harhailevan, huomasi hän
kuitenkin jokaisen tulipaakun, joka kuusisista haloista sattui lattialle
lentämään, ja heitti sen kohta hyppysillään uuniin takaisin.
Kotvasen kuluttua minä kysäisin, eikö häntä haluttaisi panna palamaan.
Hän säpsähti kuin unestaan herätetty ja pyyhkäisi otsaansa.
--Ka, täälläkö minä olen ... minä en muistanutkaan ... palamaanko? Enpä
hänestä nyt.--Vaan elkää pahaksenne panko, että minä olen tänne näin
vain ventovieraan huoneeseen omin lupini...
--Elkää olko millännekään ... itsehän minä teidät tänne toin.
--Saisinko luvan kysyä, oletteko sitä herra vai mikä? Herraksi te
ainakin olette liika hyvä.
Minä kummastelin tätä ja kysyin, miksi hän niin ajatteli.
--No, herraksi tai talonpojaksi ... yhdenlaisia ne minusta kaikki on,
mutta te olette kuitenkin toisenlainen... Ei sitä tuolla lailla kuin te
joka mies tämmöistä kutaletta kuleta ja hoida. Etsii juopuneen hullun
hatun ja kulettaa hänet itsensä sitten kotiinsa.
--Se Nilsiän mieshän se teidän hattunne etsi, sanoin minä, ja minä en
muuta kuin sen vain toin teille.--Mutta miksi te sitä kyytiä tiehenne
syöksyitte sieltä torilta?
--Silloinko, kun ne nostivat siellä ja hurrasivat kuin narria?
Hän ei nyt joutunutkaan raivoihinsa niinkuin äsken, ja se oli minusta
vielä kummempaa kuin se, että hän ensin joutui, vaikka en osannut
kumpaankaan syytä keksiä, enemmän kuin siihenkään, miksi hän semmoisella
kamalalla äänellä silloin kirkaisi, kun syöksyi tiehensä nostomiestensä
käsistä. Päinvastoin kutistui hän nyt aivan kumaraksi tuossa uunin
edessä istuessaan ja painoi miltei nyyhkien kasvonsa käsiinsä. Minä
annoin hänen taaskin olla rauhassa ja miettiä, mutta kummakseni hän
yht'äkkiä hypähti seisoalleen ja paiskasi molemmat kätensä olkapäilleni.
--Kuulkaa, hyvä herra, eli mikä lienette. Jos te ette muuten ...
taivaaseen pääsisi ... tahtoisitteko sinne pirujen ja perkeleiden
nostamana päästä?
Hänen äänensä oli itkevän kiihkoinen, ja hän katseli minua, niinkuin
todella olisi luullut, että minä tähän kysymykseen osaisin antaa
vastauksen.
Mutta minä en osannut muuta kuin ihmetellä enkä sanonut ymmärtäväni,
kuinka pirut ihmistä taivaaseen veisivät, joiden aina ennen olin kuullut
heitä helvettiin himoitsevan.
Hän istuutui niinkuin se, jonka ajatuksen juoksua ei ole ollenkaan
käsitetty.
--Niin, niin. Mistäpä sen ymmärtäisittekään ... eihän sitä ymmärrä muut
kuin minä, enkähän minäkään sitä ennen ymmärtänyt. Mutta nyt minä sen
ymmärrän, että kun piru oikein piruksi käy, niin silloin se on ihmiseen
niin ihastuvinansa, että tahtoo sen taivaaseenkin lennättää. Mutta se
taivas on sittenkin pirujen tekemä taivas eikä se mikään taivas olekaan,
vaan se on se syvin helvetti.
Tuota puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja kävellyt pöytäni luo.
--Saisiko näitä teidän kirjojanne katsella? kysyi hän, ja kun minä
sanoin, että hän vain olisi hyvä ja katselisi, alkoi hän niitä selailla.
Minusta näytti, että häntä jollakin tavalla vaivasi se, mitä äsken oli
tullut sanoneeksi, ja että hän nyt haki jotain syytä kääntääkseen puheen
toisaalle.
Hän tavaili muutamien ruotsinkielisten kirjain nimilehtiä samanlaisella
uteliaalla kömpelyydellä, kuin talonpojat niitä tavallisesti tavailevat.
Mutta sitten hän yht'äkkiä laulahti:
--Hyvä oon minä lukija, minä tunnen joka nuotin,
mut lautaks keskipäivälläi lyö silmissäni ruotin--
ja siirrettyään nuo vieraskieliset kirjat syrjään alkoi hän katsella
muita.
Yht'äkkiä avautui siinä hänen eteensä Kanteletar, ja kun hän sen näki,
hän ihan kuin olisi säikähtynyt. Mutta sitten leimahti ilon tuli hänen
silmissään ja hän huudahti:
--Siinähän on Kanteletar!
Ja kun hän sen huudahti, hänen äänensä melkein vapisi. Sitten hän rupesi
kirjan lehtiä kuumeentapaisesti selailemaan.
--Katsotaanpas, onko se täälläkin se runo. Täällähän se on, sadannella
seitsemännellä neljättä sivulla. Ka niin, tuoss' on. Ja nyt hän alkoi
lukea seuraavaa runoa, väliin kirjaan katsoen, väliin ulkomuistista,
jolloin hän aina kirjan yli minuun vilkaisi:
--Eipä kasva kaikki lapset,
ei ylene yksikänä,
niinkuin mie katala kasvoin,
yksipuolinen ylenin,
kasvoin lasna armotonna,
yksipuolisna ylenin;
kasvoin kuin karankokuusi,
nousin kuin noropetäjä,
niinkuin putki puun nojassa,
saraheinä sammalsuolla,
kaste kaihassa tilassa,
vesi vahteran vajossa.
En kasvanut kananmunilla,
ylennyt sianlihoilla;
kasvoin kainalopaloilla,
täyvyin kaalin tähtehillä
veräjillä vierahilla,
uksilla ulisevilla.
Kunp' on eukkoni eläisi,
oisi vanhin valvehella,
ei se lapsi näin kävisi
nukkavierulla nutulla,
karvavieru-kauhtanalla,
paha raiska paita päällä;
maata verkani vetäisi,
siltoa sinihamonen.
--Eikös se ole mainiota runoa, kun sanoo, että »kasvoin kuin
karankokuusi, nousin kuin noropetäjä», ja kun sitten sanoo, että jos
äiti eläisi, niin »ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla,
karvavieru-kauhtanalla!»
En voinut mielestäni kyllin ihmetellä tuota miestä. Äsken oli hän ollut
ihan masennuksissa, ja nyt hän tuossa luki kauneimpia paikkoja
Kantelettaresta. Vast'ikään hänen muotonsa piirteet olivat olleet aivan
riipuksissa ja silmät välinpitämättömän näköisinä. Nyt se sama mies
seisoi siinä hehkuvin kasvoin minun edessäni ja puhui miltei liikutuksen
itkuun värähtelevällä äänellä.
--Voi, voi! ... se on tämä runo niin ... minä sitä parempaa en tiedä
missään! Se on ihan kuin minä olisin sen itsestäni tehnyt, jos vain
olisin osannut. Mutta onhan täällä monta muutakin yhtä hyvää! Entäs
tämä, joka on täällä vähän etempänä. En minä sitä nyt näy löytävän,
mutta se on näin--ja hän luki ihan ulkoa muutaman runon, joka tuntui
minusta sekin siltä, että se oli Kantelettaresta.
Ja kun hän oli sen lukenut, hän taas haki käsiinsä toisen ja sitten
vielä kolmannen ja sanoi, että hän vain tahtoi nähdä, vieläkö muistaisi
ne yhtä tarkalleen kuin ennen ja olivatko ne tässä kirjassa niinkuin
siinä, joka hänellä oli.
Minä vain yhä enemmän kummastelin, ja kun sain vähän sananvuoroa, niin
kysyin, oliko hän nämä kaikki ennen lukenut, vai mistä hän oli ne
oppinut.
Melkein riemuiten huudahti hän:
--Sen kirjan minä osaisin melkein kannesta kanteen ja jos mistä
kysyisitte, niin minä--! Ja hän innostui taas lukemaan, ja kuta enemmän
hän luki, sitä enemmän hän innostui.
Tuskin olisin tuntenut samaksi mieheksi tätä, joka tuossa nyt
Kantelettaren runoja luki, ja sitä, joka torilla ihmisiä omilla
runonpätkillään huvitteli. Nyt loisti hänen silmissään rudellinen
innostus, silloin niiden ympärykset olivat vetäytyneet pilkallisiin
kureisiin. Eikä hän oikeastaan lukenut, vaan puoleksi luki ja puoleksi
lauloi. Minä en ollut koskaan kuullut vanhoja runoja laulettavan, mutta
kuvailin, että samalla lailla lienee entisenkin laulajan luonto noussut,
kun tuli tulinen hetki ja innostuttavat sanat sanottavaksi.
--Oletteko kuullut kenenkä näitä runoja laulavankin, koska näytte
osaavan niitä laulaakin? kysyin minä.
--No--niin,--sanoi hän ja vetäytyi hämillään ja melkeinpä häpeissään
entiselle sijalleen lämpiävän uunin eteen.--Antakaa anteeksi, että minä
tässä vähän liiemmältä rietaannuin, mutta ei herran pidä silti siitä
minua ... en minä ole keltään nuottia kuullut, en ole kuullut luettavan
enkä laulettavan ... kukapa näitä laulaisi? Mutta kun minä niitä rupesin
lukemaan, niin sitten tuli minulle nuottikin sanojen mukaan, liekö oikea
vai ei. Minulla on semmoinen kimpoilevainen luonto, että kun se vain
näin hyppelemään pääsee, niin ei tahdo heretä ja sille ovat ihmiset
monta kertaa nauraneet.
Hän jäi istumaan, pää käsien väliin painettuna, enkä minä tiennyt, mitä
hänelle vastaisin. Hän luuli varmaankin tuossa innostuksissa ollessaan
näyttäneensä naurettavalta.
Me olimme molemmat kappaleen aikaa vaiti, kunnes minä, jotain
sanoakseni, kysäisin, tunsiko hän muutaman Alpertti Suomalaisen, joka
oli hänkin Pyhäjärveltä ja joka oli minun kanssani käynyt samaa koulua.
--Senkö minun velipuoleni, joka nyt on pappina?
--Onko hän teidän velipuolenne?
--Onhan se, tai minähän oikeutta myöten olen hänen velipuolensa. Me
olemme kumpainenkin Kankaanpään lautamiehen poikia, vaikka:
Toinen on keinussa soudettu,
toinen on lehdosta noudettu;
toisen äit' oli vihille viety,
toisen kantaja piikana pietty.
Hän vaipui jälleen äänettömyyteensä ja tuijotti kankeasti hehkuvaan
tulennokseen.--Minä kohensin kekäleitä, ja kun muuan paakku taas
kimmahti maahan, nosti hän sen sieltä vikkelästi ja nakkasi takaisin
uuniin. Minä siirsin istuimeni likemmä uunin suuta ja istuuduin hänen
eteensä.
--Alpertti on nyt pappina, sanoin minä jonkun ajan kuluttua.
--Niinhän se on, sanoi hän ja lisäsi sitten verkalleen: Pappinahan se
on.--Tehdäänkö teistäkin pappi?--ja hän tarkasteli minua melkein
epäillen.
Minä vastasin, etten ollut siksi aikonut.
--Minä vain ilman kysyin, sanoi hän,--mutta eikö se olisi hyvä virka se
papin virka?--Hän ei tätä kysynyt, niinkuin muut talonpojat,
sydämellisellä hartaudella, vaan puolella ivalla.
--Mutta miksikä virkamieheksi sitä sitten aiotte, jos ette papiksi?
En vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyin vuorostani, oliko hänestä
papin virka todellakin paras virka.
Hän kurkottautui aivan lähelle minua ja puhui melkein supattavalla
äänellä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.
--Kuulkaas, hyvä herra ... sanokaas te, joka tiedätte, eikö siellä
Helsingissä kaikkia typerimpiä miehiä hylätä papin kouluun ... joista ei
jaksa muuta tulla?
Siihen minä sanoin, että saattaa niitä olla typeriä papeissakin.
--Jos on viisaitakin, keskeytti hän. Niin, niin, kyllä niissä on
viisaitakin, mutta sen minä olen nähnyt omasta velipuolestani, että
tulee se pappi typerämmästäkin, kun on tullakseen. Vai lienenkö minä
itse niin typerä, etten ymmärrä sitä sille viisauden merkiksi, josta
kerran pappi tehdään... (Hänen silmissään vaihteli koko ajan noita
omituisia ivan ja pilkan sekaisia väreitä.)--Mutta toisekseen minä olen
sitäkin ajatellut, että mitähän minustakin olisi tullut, jos isä olisi
pannut velipuolen paimeneen ja laittanut minut kouluun--pappikohan vai
mikä?
--Olisiko teillä ollut halua oppimaan? kysyin minä.
--Haluako oppimaan!--Kysykää sitä koulumestarilta, se kyllä tietää
sanoa, oliko Sampalla hyvä pää vai oliko huono, ja oliko sillä halua.
Mutta vainajahan se jo onkin se kumarahartiainen mies.--Mutta saatanhan
minä sen itsekin sanoa, että oli minulla silloin pikku poikana jo
semmoinen muistikin, ettei monella ole. Kun vain kerrankaan jotain luin,
niin opin sen kohta melkein ulkoa, ja jos kahteen kertaan laskin läpi,
niin en sanaankaan takertunut. Ja kun joskus kirkkoon pääsin, niin
sieltä tultuani kertasin mummolle papin saarnan sanasta sanaan, eikä
mitään jäänyt pois. Joka kinkerissä minua kiitettiin, ja minä olin jo
»viidennessä pääkappaleessa», kun velipuoli vasta »käskyjä» opetteli.
Mutta siitä se kuitenkin pappi tuli ja minusta vain tämmöinen rentale
eikä muuta.
--Elääkö teillä äiti vielä? kysyin minä.
--Äiti haudattiin samana päivänä, kuin minut kastettiin. Mutta mummo,
riiteli lautamieheltä eläkkeen, ja siitä ohtinasta se. meitä sitten
kotonaan piti. Mummo harjasi talvikaudet liinoja saunassa, ja kun minä
aloin askareelle kyetä, niin pantiin äpäräpoika karjaa paimentamaan,
mutta samaan aikaan laitettiin oikeampi poika kouluun.
--Ja ettekö sitten saanut mitään oppia ja lukea?
--Sainhan minä, minkä sain, mutta jos vähäisen sain, niin enempää teki
mieleni. Siellä lautamiehessä oli sinä kesänä, kun poika syksyllä
pantiin kouluun, muuan semmoinen maisteri, joka opetti Alpertille
rätinkiä ja latinankieltä, ja se antoi minulle muutamia kirjoja, kun
näki, että niitä niin mieleni teki. Ja se kanssa sanoi, että minulla on
pää kuin partaveitsi ja että Alpertti on paljon tylsäjärkisempi kuin
minä. Sen se sanoi, kun oli siitä tuskautuneena, ettei Alperttia saanut
tajuamaan, mitä hän sille neuvoi. Mutta kun isäntä kuuli minua
viisaammaksi sanottavan, niin esteli se siitä lähtien aina minun
lukujani, ja jos milloinka kirjan ääressä tapasi, niin kohta muille
töille työnti. Alperttiakin oli käskenyt minulta kirjojaan piilossa
pitämään, mutta sain minä niitä kuitenkin houkutelluksi, ja sitten minä
niitä päivät pitkät paimenessa luin. Ja kun tulin yön ajaksi karjan
kanssa kotiin, niin kerroin kaikille, mitä olin päivällä lukenut, ja
useinpa Alperttiakin kysymyksillä ahdistelin, eikä se aina osannutkaan
vastata, vaikka oli kouluakin käynyt ja minä en.--Mutta kysykääpäs te
nyt minulta koetteeksi, vieläkö jotain muistaisin.
Jouduin tuosta yht'äkkisestä vaatimuksesta vähän hämilleni.
--Mitä kirjoja ne oli, joita luitte? kysyin minä vähän epäillen.
--Antakaapas olla, mietti hän. Olihan niitä kaikenlaisia historioita ja
kertomuksia ja muita kirjoja, mutta en minä niiden kaikkien nimiä nyt
muista. Mutta kysykäähän nyt jotain semmoista, jota pitää tietää,
ennenkuin kouluun huolitaan; ehkä minä jotain muistaisin.
Kyselin häneltä yhtä ja toista, niinkuin maailman rakenteesta,
taivaankappaleista ja sen semmoisesta, ja huomasin, että hänellä oli
jokseenkin tarkat ja perusteelliset alkeistiedot. Hän oli itse tähän
omituiseen tutkintoon varsin innostunut, ja silloin kun hän joka
kysymyksen jälkeen vähän aikaa mietti, kattoon katsoen ja peukalonsa
kynnellä etuhampaitaan hioen, silloin näyttivät kaikki muut asiat hänen
mielestänsä haihtuneen.
--Jos poikana ollessanne osasitte sen, minkä nyt, niin olisitte
varmaankin kouluun päässyt, jos olisitte pyrkinyt.
Lapsellinen ilo välähti hänen kasvoillaan, kun hän tämän kuuli.
--Niin, no sitähän ne kaikki sanoivat, jotka minut tunsivat!--Kyläläiset
nauroivat lautamiehelle, että pane sinä tuo piikasi poika kouluun ja
laita toinen paimeneen, tästä sen kuitenkin näkyisit pikemmin saavan
herran sukuusi, kun sitä siihen niin tingalle tahdot!--Se kaiveli
isännän mieltä, ja silloin kohta katosi minulta kirjani, enkä niitä sen
koommin ole saanut, liekö polttanut vai hukuttanutko lie. Alperttikaan
ei enää uskaltanut omiaan antaa, kun pelkäsi saavan selkäänsä.
--Ettekö sitten enää saanut lukea mieleisiänne kirjoja ollenkaan? kysyin
minä.
--Enpä paljon ollenkaan.--Mutta oli minulla kuitenkin yksi kirja ja sen
minä sain emännältä, joka aina oli minulle hyvä, niin siihen aikaan kuin
jälkeenpäinkin.--Ei sitä usein tapahdu, että emäntä olisi miehensä
lehtolapselle hellä, mutta lautamiehen emäntä olikin toista kuin muut
emännät ... eikä ne oikein sovussakaan tainneet elää.--Se kirja, jonka
sain, se oli se sama, jota tuossa äsken luin, ja kun emäntä näki, että
minä kirjoja ikävöin, niin hän antoi sen minulle ja sanoi, että saisin
sen omakseni, jos hyvästi pitelisin.
Minä kysyin kummastellen, mistä emännällä oli Kanteletar hänelle antaa.
--Niin, se oli näet sillä lailla, että se maisteri oli lähtiessään
unohtanut sen kamariin, ja emäntä oli sen sitten korjannut talteensa.
--Ja hän antoi sen teille?
--Kutsui minut muutamana pyhäiltana aittaansa, kun isäntä ja muu väki
olivat kylässä, ja pisti sen sieltä käteeni.--»Tuoss' on sinulle muuan
kirja, josta minä en tiedä, mikä se on--liekö siinä lukuja vai loruja,
mutta tottapahan sinä hyvä lukija sen perille pääset--»
Minä kätkin kirjan poveeni ja juoksin suoraa päätä mummon luo saunaan.
Mummo siellä saunan kynnyksellä koetti kaksien lasiensa kanssa
virsikirjaansa lukea, mutta minä sanoin, että hän katselisi ja sanoisi
minulle, milloinka isäntä tulee kotiin, ettei se tulisi ottamaan pois
tätä kirjaa, jonka emäntä antoi.--»Mikä kirja se on?» kysyi
mummo.--»Mikähän lie», sanoin minä ja rupesin sitä lukemaan... Minä
ensin luin hiljaa, mutta kun se oli minusta niin somaa, niin kiihdyin jo
kohta ääneenkin lukemaan.--»Kuule, poika, sanooko sitä tuota siinä sinun
kirjassasi?» kysyi yht'äkkiä mummo, joka oli minun lukuani kuunnellut.
--»Sanoohan tässä--eikös se ole somaa, mummo?» sanoin minä ja olin ihan
ihastuksissani.--»Lueppas uudelleen se, minkä äsken luit», sanoi mummo
hyvin ankaralla äänellä, »mutta elä huuda niin, että kuuluu ympäri
maailmaa.»--Minä aloin lukea mummolle sitä runoa, joka on tuolla
kahdennella sadannella ja kolmannella kolmatta sivulla lehden oikealla
yläpuolella ... minä muistan sen vieläkin:
--Ukko kultainen kuningas,
hopiainen hallitsija,
ota kultainen kurikka
eli vaskinen vasara,
jolla korvet kolkuttelet,
salot synkät sylkyttelet,
yhtenä kesäisnä yönä,
ehtoyönä ensimmäisnä!
Käyös korvet kolkutellen,
syrjävieret sylkytellen;
aja vilja vieremille,
aukeimmille ahoille
minun metsipäivinäni,
erän etsiaikoinani.--