jalkaa vedenpinnan alapuolella. Tyynellä ilmalla voi rotkoissa
kallionlouhien välissä nähdä kaikenlaisia jäännöksiä niistä monen
monituisista haaksirikoista, jotka tässä ovat tapahtuneet, siitä
onnettomasta päivästä lähtein, jona vaarin iso-isän isä tässä
kauppalaivansa menetti, aina näihin päiviin saakka. Pekka Mender kertoi
kauhistuttavan haaksirikon, joka oli tapahtunut hänen lapsuutensa
ajoilla. Suuri suoloilla lastattu parkkilaiva laski ja tarttui
Teufelkarin kallioiden lomaan; miehistö pelastettiin, ja sen jälkeen
valloitti tuon hylkylaivan lukuisa joukko Vielsandin ja Saarenmaan
asukkaita, jotka kilvalla ja kiistäen "pelastivat" kaikki, mikä
arvokasta oli ja kiskomalla irti lähti. Paljo rannikkoveneitä oli
sidottu hylkyyn kiinni. Tämäpä oli sillä välin, suolan sulaessa, tullut
niin paljoa keveämmäksi, että tuo mahtavissa hyrskyissä aaltoileva meri
hiljalleen irroitteli laivan karin äyräältä. Äkkiä keskeyttivät
_pelastajat_ hakkaamisensa ja ryöstämisensä; hirmuinen huuto sekoittui
meren kohinaan. -- Laiva upposi syvyyteen ja vei muassaan nuo lyhyillä
nuorilla kiinni sidotut rannikkolais-veneet. Tässä hukkui useita
kymmeniä ihmisiä; niiden joukossa eräs jo vanha mies, parooni von
Nolcken, tilanomistaja Saarenmaalla. Muutamat miehet pelastuivat
mastonraakapuihin, jotka olivat vedenpinnan yläpuolella. Myrsky kiihtyi
ja aallot vyöryivät heidän ylitsensä. Niiden joukossa, jotka näin
viettivät useita päiviä ilman ruokaa, köyttäytyneinä tuohon
hirvittävään asemaan, oli neljä veljestä. Kun vihdoin eräs norjalainen
priki pelasti nuo ihmisraukat, oli yksi veljeksistä jo kuollut.
Prikissä kuoli toinen, ja kun tulivat perille Haminaan, kuoli kolmas.
Nuorin -- Risto -- palasi yksinään maisin Suomenlahden ympäri kotiin
surevien vanhojen vanhempiensa luo, jotka asuivat pienellä Vielsand'in
saarella. Riston rohkeus ei vähentynyt ärjyaallokossa ja hänen voimansa
ei murtunut tuosta pitkällisestä nälästä, sillä muistelenpa hänen
olleen rohkeimman ja taitavimman ahinkaan heittäjän koko rannikolla.
Toinen haaksirikko tapahtui Teufelkarilla, poikasena vielä ollessani.
Eräs riikalainen laiva laski sen päälle, miehistön pelastivat
Vielsandin asukkaat ja laiva ajautui luodolta sekä upposi kahdentoista
sylen syvyyteen. Tyynellä ilmalla olen monet kerrat nähnyt peräpuun,
ruorirattaan ja harmaaksi maalatun kelan. Käytettiin omituista
näkötorvea, että voisi nähdä merenpohjan syvemmällekin. Molemmat pohjat
lyödään pois nassakasta ja lasketaan se puoliväliin vedenpinnan
alapuolelle; kun sitten nojaa päänsä ylimmäiselle aukolle ei näköä
haittaa mitkään heijastukset, ja kirkkaassa merivedessä näkee nyt
uskomattoman syvälle. Sellaisen tilapäisesti tehdyn kaukoputken avulla
voi Teufelkarin onkaloissa nähdä paljo arvokkaita kapineita. Luulenpa,
että sieltä nyt jo, kun sukeltamistaito on niin suuresti edistynyt, on
korjattu joukko haaksirikkoista tammea, ankkureita, kettinkejä y.m.
Pekka Mender arveli veden Itämeressä olevan niin suolaista, kun se on,
niistä monista suolalasteista, jotka ovat haaksirikkoutuneet
Teufelkarilla.
Kauan istuimme näin tuossa läpipääsemättömässä pimeydessä. Hehku Pekan
piipunkänässä näytti etäiseltä majakalta. Aika kului nopeaan, kiitos
olkoon noille monille merkillisille meritapahtumille, joita minun
hyvämuistinen ystäväni kertoili. Kun vuorostani kerroin hänelle, miten
vaarin iso-isän isä tuulasti Pirun, sanoi Pekka Mender: "Mutta
kuitenkin elää Piru vielä, sillä minä olen nähnyt hänen". Hän oli jo
monet kerrat kuullut tuon historian tuohustamisesta ja minä olin yhtä
monesti saanut kuulla siitä tilaisuudesta, jolloin hän näki Pirun,
mutta sellaisia harvinaisia tapahtumia voi kuunnella montakin kertaa.
Pekka kertoi: "sousinpa kuutamolla eräänä utuisena kevät-yönä
Adlersteinille, auringon noustessa ampuakseni harmaita hanhia, ja juuri
kun olin heittämäisilläni naaran halkeamaan, näin Pirun ylinnä tuolla
yksinäisellä kalliolla -- ruumiin toinen puoli oli kallion takana, vaan
yläpuoli näkyi selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Erotin ihan
selvään sen lyhyet sarvet ja silmät paloivat päässä kuin hehkuvat
hiilet. Joll'ei heikko usva olisi himmentänyt kuun valoa, niin olisin
ehkä voinut tähdätä tarkemmasti, vaan uskonpa kuitenkin, että minun
karkeat haulini hänen kuonoansa hyvän sijalta kärventivät. Kun
ruutinsavu oli hajonnut, ei Pirua näkynyt eikä löytynyt enää koko
kalliotakaan." -- Minä huomautin ukko Menderin tuonnottain Pekan
kertomuksen johdosta arvelleen sen olleenkin ison huuhkajan. -- "Niin
sanoi isä, kun ei nähnyt Pirua, vaan minäpä näin senkin, että sillä oli
leveä parta", sanoi Pekka. En huolinut epäilystäni ilmaista, mutta
luulenpa sittenkin, että vanha Mender ehkä oli oikeassa. Eihän pidä
kieltää, mitä ei omin silmin ole nähnyt, vaan kyllä se ihmeellistä
olisi, jos Piru olisi päässyt ylös mudasta, johon kanta-isäni hänet
kerran jätti.
Heti päivän sarastaessa huomasimme, että olimme laskeneet ankkuriin
aivan noiden suurien jääkasojen luona, jotka talven kuluessa olivat
pinoutuneet ja toisiinsa jäätyneet Teufelkarilla. Harmaa usva kävi yhä
hienommaksi ja auringon säteet hajoittivat sen vihdoin kerrassaan. Me
hilasimme ankkurin veneesen ja sousimme Vielsand'ia kohden. Kohta
karehteli vieno tuuli meren pinnalla ja me vedimme purjeet ylös.
Myöhemmin päivällä kotirantaa lähestyessämme näimme siellä paljo
ihmisiä, jotka huiskuttivat valkeita ja kirjavia liinoja. Kun maihin
pääsimme, tervehtivät kaikki meitä suurella riemulla. Ollenkaan
tavatonta ei ollut, että me useita päiviä perätysten viivyimme meren
ulapalla, vaan tällä kertaa olimme saaneet isältä toimeksemme viedä
vene niemen ympäri, ja sille tielle olimme jälkeä jättämättä kadonneet.
Äiti syleili minua ja torui hymyilevin, kostein katsein. Isä seisoi ja
katseli tuota isoa hylettä. "Anna sinä vain pojan olla; hänestä on
kerran tuleva isänsä kaltainen", sanoi hän äitille. -- "Menkää nyt
sisään, pojat, niin laittaa äiti teille ruokaa; minä pidän kyllä huolen
hylkeestä ja veneestä. Emme lähde kaukaiselle retkelle, ennenkuin
huomenna. Pojat saavat siis levähtää yön yli." Pekka ja minä katsoimme
hiukan kummastellen toisiimme; olimme näet odottaneet, ettemme
luvattoman katoamisemme rangaistukseksi saisikaan tulla mukaan.
Äiti pani eteemme ison kivivatin täynnä puoleksi suolattua turskaa ja
kastaketta, jossa oli runsaasti palasiksi hakattuja vesilinnun munia;
söimme ahmien ja kauan. Onpa kummallista miten ruoka toisinaan hyvältä
maistuu. Emme olleet vuorokauteen syöneet, muuta kuin jääpalasia
Teufelkarilla janoa sammuttaaksemme.
Hetkisen isää autettuamme hänen toimissaan ranta-aittojen luona,
menimme mökkiin ja nukuimme aamuvartioon saakka. Merkillistä, kuinka
oivallisesti nukkuu oikein hyvin täytetyillä haahkan-untuvaisilla
patjoilla! -- Olimmehan valvoneetkin 32 tuntia.
Siltä pyyntiretkeltä, joka aloitettiin seuraavana päivänä, on minulla
paljo muistoja. Isoon veneesen varustettiin monta pyssyä eri
tarkoituksia varten, neljä ahingasta, useita kaukoputkia, kompasseja
y.m. Eväslaukussa oli suuria happamia limppuja, suolakalaa,
savustettuja hanhen-paisteja ja paloviinaa. Puolenpäivän aikaan
lähdimme rannasta, äitin hellästi varottaessa ett'emme suinkaan olisi
kovin huimapäisiä. Isä istui peräsin kädessä ja keulaan lyhmistyneenä
tähystäjäksi. Pekka Mender ja Risto Vähä-Vielsandista sousivat
ylähangan airoilla ja neljää vankkaa Vielsandilaista kulin omalla
airollaan, kaksi miestä aina teljollaan. Ilma oli kaunis ja
nyt keskellä päivää niin lämmin, että istuimme kudotuissa
villapuseroissamme, purjevaatteella päällystetyt lammasnahkanutut
allamme teljolla. Soudettuamme pitkän polven niemen nenässä olevan
kivisen matalikon ympäri, vedimme ylös molemmat laitapurjeet, ja heikon
etelätuulen puhaltaessa ohjasimme matkamme suoraan meren ulapalle.
Illemmalla samana päivänä keihästettiin isonlaiselta jääteliltä kaksi
lihavaa, kaunisnahkaista ja tumman väristä viikaria. Yöksi tyyntyi
jälleen ja me iskimme naaran kiinni muutamaan kelluvaan jääkappaleesen.
Kotvasen aikaa kului hauskasti leikkiä laskiessa ja juttuja kertoessa.
Myöhäisen illallisemme olimme jo syöneet ja yön pimeys valtasi meren;
mutta taivas oli tähtikirkas ja ilma kolea, Kukin meistä tunnusti jo
olevan halukas käymään levolle. Mastot laskettiin alas ja asetettiin
pitkin venettä kannattamaan purjeita, joista tehtiin telttakatto,
suojaksi kosteutta ja kylmää vastaan. Äkkiä kuului kova suhina, ja iso
merikotka laskeusi tuohon kokoutuneiden jäätelien huipulle. Isäni
tarttui kivääriin ja ampui; kotka lensi, vaan oli nähtävästi
haavoittunut ja putosikin kohta mereen. Minä hyppäsin ison veneen
perässä olevaan kaksi miestä kantavaan ruuheen, ja sousin korjaamaan
tuota suurta lintua; mutta sepä ei ollutkaan niin helppo tehtävä. Se ei
näyttänyt olevan juuri kovin pahasti haavoitettu; toinen siipi vain oli
vialla, mutta kun se nyt kerran oli pudonnut alas vedenpinnalle, niin
ei se voinut päästäkään lentoon. Isäni huusi, että hän halusi saada sen
elävänä. Minun täytyi soutaa takaisin isolle veneelle noutamaan Pekka
avukseni. Sillä aikaa, kun hän sousi ja piti ruuhta kohallaan,
sain minä kotkan suletuksi isän öljyttyyn sadetakkiin. Kotkalle
piti minun nyt luovuttaa hyvä paikkani ison veneen keulassa, johon
peite-vaatteista laitettiin katettu kammari; Pekan kanssa valmistimme me
itsellemme yösijan ruuheen. Tuo pulska kotka eli sitten monta vuotta ja
elää ehkä vieläkin suuressa häkissä rannalla ranta-aittojen välissä.
Vaivatta nieli se nelinaulaisen turskan vuorokaudessa. -- Pekka kertoi,
että hänen isänsä oli koettanut syödä merikotkan lihaa. Oli koko viikon
päivät keitetty herneitä linnun kanssa, vaan se jäi kuitenkin
mauttomaksi syödä.
Päivän valetessa herätti isä joka miehen. Ruokakirsta avattiin, ja
sitten kun kukin oli asettunut paikoilleen, pidettiin äännetön rukous,
n.k. syytvesti (merimiesten hattu) kädessä; tämän päälle otettiin hyvä
ryyppy ja syötiin vahva ateria. Ne, jotka eivät pitäneet Itämeren
vedestä, hakkasivat itselleen muutamia jääpuikkoja ja sitten
varustettiin kaikki valmiiksi lähtöön. "Poika", sanoi isäni minulle,
"sinun täytyy oppia juomaan merivettä; ei ole aina jäätä saatavissa."
Aamulla ei näkynyt ajojäitä ollenkaan, ja turskanpyydykset heitettiin
15-20 sylen syvyyteen; vaan tyynellä ilmalla näykkii turska huonosti.
Pari päivää myöhemmin saimme useita leivisköitä ongella. Vasta
puolenpäiväni jälkeen huomasi isä pitkällä kaukoputkella jäätelin,
jolla yksinäinen hyle makasi. Laimea tuuli puhalsi suoraan meitä
vastaan ja meidän täytyi soutaa tuo pitkä matka. Kun lähenimme, pyysin
minä, että Pekka Menderin kanssa saisin ruuhella soutaa jään laiteelle
ja keihästää hylkeen; mutta kun se ei näyttänyt olevan aivan lähellä
avovettä, katsoi isä ammunnan varmemmaksi, sillä jäässäkin oli
mahdollisesti niin heikkoja paikkoja ett'ei jalkamies voinut päästä
eläimen luo.
Varovaisesti soudettiin nyt iso vene jään luo ja isä tähtäsi kauan
tuolla suurella hylepyssyllään, jota hän mielellään kehasi. Pyssyn
pamahtaessa näkyi, miten veri ruiskahti jäälle: mutta hyle heittäysikin
muutamaan meille näkymättömään avantoon. -- "Pekka, otappas ahingas ja
mene rei'älle!" sanoi isä. Kovasti mutkitellen meni Pekka tuota
puoleksi sulanutta jääkappaletta myöten sille paikalle, jossa hyle oli
pujahtanut jään alle, ja hetkisen jälkeen näimmekin hänen iskevän
keihäällä. -- "Tallessa se nyt on", huusi hän. -- "Arvasinhan minä sen,
että se nousee vedenpintaan kuolinhuokaustaan henkäisemään", sanoi isä.
Oli melkoinen työ hylettä jäälle haalatessa. Reikä oli niin ahdas, että
otus hädin tuskin oli päässyt sen läpi; mutta kun nyt koetettiin sitä
ahinkaasen keihästettynä nostaa poikkiteloin ylös, niin ei se
mahtunutkaan rei'ästä. Risto ja minä sydimme tuurilla aukon suuremmaksi
sillä välin kun Pekka piti ahingasta. Hyle oli onneksi aivan kuollut,
sillä muuten olisi se ehkä irroittautunut ahinkaasta tuolla pitkällä
ajalla, joka meni ennen kuin se saatiin ylös hinatuksi. En ole itse
nähnyt vaan olen kuullut kerrottavan, että hyle joskus etujaloillaan on
vetänyt ahinkaan ruumiistaan irti ja paennut kuollakseen rauhassa
noilta julmilta surmaajiltaan. Vesi avannossa oli aivan veristä ja
rasvaista. Hylkeillä on paljo jokseenkin lämmintä verta. Se hyle, jonka
minä pari päivää sitten olin keihästänyt, oli tätä hiukan suurempi,
vaikka tämäkin oli täysikasvuinen harmaa hyle.
Illemmalla näimme me pitkän matkan päässä olevalla pienenlaisella
jäätelillä kaksi hylettä makaavan. Lähemmäksi tullessamme huomasimme
niiden nukkuvan, kuten tavallisesti vatsat aurinkoon päin käännettyinä.
-- Veneessä olevien pyssyjen joukossa oli eräs tussari, jota isä
nimitti _saksariksi_. Tällä hyvällä kiväärillä olin minä harjautunut
hyvin tarkasti jokseenkin pitkien välimatkojen päästä ampumaan. Isän
käskystä latasin tussarin ja Pekka Mender pitkäpiippuisen ja raskaan,
nallilukolla varustetun hylepyssyn, jonka eräs arvossa pidetty
pyssyseppä Runosaarella oli takonut. Pääkappale oli niin pieni, ett'ei
se kannattanut keihästäjää, ja isä komensi meidät veneen keulaan
ampumaan sieltä otuksia. Rinnatusten paneusimme nyt kotkan teltan
vierelle pitkällemme ja päätimme ampua yht'aikaa kumpainenkin
hylettään. Minä luen kolmeen, ja kun sanoin "yksi", niin piti lakata
soutamasta. Sadan askeleen päähän tultuamme, nosti toinen hyle
vitkalleen päätään ja käänsi sen jään laidalle. "Yks'", sanoin minä. --
"Soutakaahan likemmäksi", sanoi isä. "Elä ammu ennen kuin se toisen
kerran _vainuaa vettä_; kun se kolmannen kerran vainuaa, on se jo
hereillä ja pujahtaa samalla jään alle." Olimme noin seitsemänkymmenen
askeleen päässä, kun hyle vainusi toisen kerran, ja minä luin: "yks' --
kaks' -- kolme." Kuulin Pekan piin iskevän alas, ennen kuin minä
painasin liipasinta; mutta minun pyssyni laukesi kuitenkin ennen kuin
hänen. -- Samassa sain minä kovan tyrkkäyksen kotkalta, joka
uudistunein voimin pyrki vankeudestaan vapaaksi ja räpisteli muutamia
syliä, ennen kuin meteen putosi.
Toinen hyle makasi liikkumatonna veressään, toinen oli sukkelaan
heittäynyt mereen. Me korjasimme ensin hylkeen ja sitten oli meillä
paljo vaivaa saadessamme tuo pahasisuinen kotka elävänä vangituksi.
Kaksi luotia oli hylkeesen sattunut. Pekka ei ollut ymmärtänyt minua
oikein, ja me olimme molemmat ampuneetkin samaa otusta. Minun tussarini
luoti oli mennyt läpi pään, ja Pekka oli osannut molempien etujalkojen
väliin.
Toinen yö vietettiin, kuten ensimmäinenkin, aivan tyvenellä ilmalla,
vene kiinnitettynä muutamaan ajelehtavaan jääteliin. Keskellä yötä
herätti minut Pekka, joka piti vahtia. Himmeässä uudenkuun ja tähtien
valossa oli hän keksinyt useita hylkeitä läheisellä jäätelillä.
Löysäsimme köyden ruuhesta, jossa olimme, sousimme hiljaa ison veneen
sivulle ja otimme kaksi ahingasta mukaamme. Kun tulimme jään laiteelle,
hyppäsi Pekka ensin jäälle; vaan tuo pieni venosemme rupesikin samassa
keikkumaan niin kovasti, ett'en ennättänytkään jäälle, ennen kuin hän
jo oli syössyt ahinkaansa suureen hylkeesen, jolloin toiset heti
heittäysivät avantoihinsa. Hyle ponnistelihe niin voimakkaasti, että
Pekka huusi minua avukseen. Minäkin työnsin väkäkeihääni hylkeesen, ja
sitten viivyimme jäällä vielä niin kauan, ett'ei eläin enää
liikahtanutkaan. Tämä hyle oli laatuaan mitä suurimpia, varmaankin
viisi kyynärää pitkä ja mahdottoman lihava, nahka oli erittäin kaunis,
vaalea-karvainen. Emme uskaltaneet ottaa tuota mahtavaa eläintä
vaapperaan ruuheen, vaan jätimme sen ahdinkaineen päivineen jäälle ja
sousimme isolle veneelle. Kohta olivat kaikki hereillä, ja hyle
korjattiin. Vene kiinnitettiin samaan jääkappaleesen, jolla hyle
keihästettiin; mutta kun ei enää ollut kaukaista aamun valkenemiseen,
ei meistä yksikään paneutunut nukkumaan. Risto keitti kahvea jään
päällä. Pekka ja minä puhdistimme kiväärit, suojellaksemme niitä
ruosteelta yöllisen kosteuden jälkeen, ja isä katsasteli kapineiden
asettelemista veneesen, jotta se saataisiin niin mukavaksi ja avaraksi
kuin mahdollista. -- Meillä oli jo kolme suurta harmaata hylettä ja
kaksi viikaria.
Koko päivän oli ilma ollut tyven ja me soutelimme monta peninkulmaa
sinne tänne niin kauas meren ulapalle, että rannikko näytti vain
heikolta varjolta taivaanrannalla. Etäältä näimme kyllä montakin
hylettä, vaan ampumamatkan päähän emme päässeet. Illemmalla vetäysi
taivas hitaasti pilveen ja heikko itäinen tuuli saattoi tuon äärettömän
vedenpinnan liikkeesen. Yöksi nostettiin ruuhi veneesen ja pari kertaa
vahtia vuoroitellen purjehdimme edelleen kompassin mukaan. Keskiyön
aikaan minua vahtipalvelukseen herätettäissä sateli vettä. Isä hoiti
peräsintä ja minä istuin vahdissa. Enimmiten pidimme keulan laitoja
tuulta vasten aina aamuhämärään saakka; ajojäät olivat nyt liikkeellä,
ja vaarallista olisi ollut vauhdissa töksähtää jotakin jääteliä vasten.
Sade kiihtyi yhä enemmän ja meitä jo hiukan vilusti. Isä teki lyhyitä
laide-käänteitä ja piti meitä alituisesti valmiina auttamaan
käännöksissä. Myöhemmin noin kymmenen aikana aamupäivällä kiihtyi tuuli
ja käännähti vähän pohjoisemmaksi. Pilvet hajausivat ja aurinko valaisi
noita pitkiä vihreälle vivahtavia laineita, joiden harjanteet murtuivat
pitkiin, valkoisiin toisiansa tavoitteleviin kuohuihin. Isä suuntasi
matkan Vielsandia kohden; mutta siihen aikaan kun aurinko oli aivan
etelässä, kiihtyi tuuli yhä ankarammaksi, niin ett'ei isä enää
uskaltanutkaan antaa aaltojen lyödä suoraan sivulta, vaan käänsi
paremmin tuulen mukaan, niin että tuuli alahangan yli. Minusta oli aina
hauskaa nähdä isää, kun hän peräsintä piteli raju-ilmassa.
Lumivalkealla purje-vaatteella päällystetty lyhyt lammasnahka-turkki
yllä ja n.k. "syytvesti" niskaan asti painettuna, istui hän selkä
suorana toisella kädellä tanakasti peräsimen ponnesta kiinni pitäen ja
toinen reittä vastaan nojautuneena. Laiha, voimakas, ajettu leukansa
painoi harmaaksi käynyttä leuvanaluspartaa kirjavaa villahuivia vasten,
joka oli kiinteälle kierretty kaulan ympäri. Noissa pienissä, lujuutta
osoittavissa, vaaleissa silmissä kuvastihe laineiden vaihtelevat
väritykset tuuheiden, sysimustain kulmakarvojen alta, joita toisistaan
erotti pari syvää ryppyä tuon korkean, suoran ja ahavoittuneen nenän
yläpuolella. Myrskyn raivotessa lähenimme rannikkoa; vaahto hyrskähteli
laidan yli alahangan kohdalta, jossa kotka rauhattomassa vankilassaan
räpisteli. Monta kertaa löivät kuohut veneesen, ja meidän täytyi usein
pumpata tuo veren ja rasvan sekainen vesi pois. Ajelehtavia jäätelejä
viskoivat aallot ja heittelivät niitä ylönalaisin. Noin meripeninkulman
päähän saavuttuamme, saimme rannikossa vähän suojaa myrskyltä ja isä
myösteli enemmän Vielsandin puolelle. Vesilaito nimisen luodon
alapuolella kohtasimme elähyttävän näyn. Valehtelematta kerrassaan
tuhansittain usean laatuisia merilintuja oli muuttomatkallaan pohjoista
kohden etsinyt lepopaikkansa kallion suojassa. Vastatuulen ja myrskyn
sattuessa kokoontuvat ne usein parveihin syksyllä ja keväällä lintujen
muuttoaikoina. -- Isä ohjasi matkan suunnan suoraan tuota kaikilla
mahdollisilla äänillä rääkyvää lintulaumaa kohden ja pyysi minua
ottamaan käsille juuri vesilintuja varten mukaan otetun kaksipiippuisen
pyssyn. Pekka latasi sileäreikäisen vanhan sotakiväärin. Laukaisimme
kaikki kolme latinkia ja tapoimme monta. Koko lintuparvi kohosi samalla
kertaa lentoon ja kierteli eri suvut parveihinsa kokoontuneina
ympärillämme. Luovasimme kerran ja linnut, jotka vastahakoisesti
myrskyssä lähtivät pitemmälle lentomatkalle, laskeutuivat taas alas
luodon suojaan. Taas pääsimme ampumamatkan päähän ja ammuimme muutamia.
Tätä uudistettiin nyt useat kerrat, toisinaan nousivat ne ilmaan ennen
kuin tulimme likellekään; mutta lentämisestä väsyneinä tuossa yhä
enemmän kiihtyvässä myrskyssä, hakivat ne aina suojaa luodolla, ja niin
surmasimme vieläkin muutamia. Vihdoin pakeni koko parvi päättäväisesti
ja laskeutui muutamille lähempänä rantaa oleville Vaikkaan saarille. Me
kokosimme, en enää muista kuinka monta, vaan vähintäinkin pari tusinaa
eri sukuisia lintuja. Useita oli tuuli kulettanut tyyneltä vedeltä
ulohtaalle, niin ett'emme niitä tuossa kovassa ilmassa voineet saada
pois. Saaliiksemme jäi kuitenkin useita pulskia hanhia ja monenlaisia
muita lintulajia.
Todisteeksi, kuinka äärettömän suurissa parvissa vesilinnut pesivät
näillä tämän rannikon yksinäisillä saariryhmillä, tahdon kertoo erään
munasaaliin. Muutamana ihanana toukokuun päivänä sousin kerran
nuoremman sisareni kanssa juuri näille Vaikkaan saarille. Täällä
löysimme muiden muassa kaikenlaisen rantarojun seasta erään
hyökylaineiden heittämien raakunkuorien peittämänä tyhjän tynnyrin,
melkein samanlaisen, missä omenia tavallisesti kaupataan. Kun tulimme
kotia oli tynnyri munia täynnä. Väriltään olivat ne keltaisia, kooltaan
isompia kuin kanan, vaan pienempiä kuin hanhenmunat. Luulen tämän
lintulajin, jota paikkakunnan kielellä nimitetään Vairas, olevan
meriteiriä; mutta varmaksi en sitä kuitenkaan tahdo väittää.
Auringon laskun aikana ohjasi isä veneemme vihdoin kotilahdelmaan,
jossa ainoastaan metsän mahtava humina, meren kohina ja rannan särkkiä
vastaan vyöryvät, pitkät mainingit muistuttivat tuosta ankarasta
myrskystä.
Äiti oli rannalla vastassamme iloiten saadessaan meidät terveinä
takaisin mereltä. Kaikki astuimme sitten taloon, ja isä aukaisi vanhan
tammikaapin, kaasi pikarillisen rommia joka miehelle koko seurueessa ja
oikoili voimakkaita jäseniään. Hän olikin istunut peräsin kädessä
puoliyöstä auringon laskuun saakka. Kun sitten isän kanssa muutimme
kuivia vaatteita isossa tuvassa takan ääressä, sain minä kertoa äitille
retken kaikki tapahtumat. "Minua peloittaa tuo julma meri", sanoi äiti.
"Huolissani kävin tänä päivänä tervehtimässä Riston vanhempia; he eivät
olleet hyvällä tuulella ja puhuivat kauan kolmesta pojastaan, jotka
meri on heiltä ryöstänyt." Hän huo'ahti ja lisäsi: "Minulla ei ole
koskaan rauhaa, sillä aikaa kuin te olette noilla uhkarohkeilla
kaukaisilla retkillänne." -- "Sinä olet peloissasi pojan suhteen",
sanoi isä, "vaan kuuleppahan, kun minä sanon sinulle, Äiti, että meri
hänestä vielä kasvattaa kunnon miehen." -- Isä katsoi minuun päin: "Jos
vaimoväki itkeä tillittääkin, sillä välin kun taistelemme aaltojen
kanssa, niin kyllä suolavesi kuivuu heidän silmistään, kun me taas
maihin tulemme." -- "Sinä käytät niin kovia sanoja, isä", sanoi äiti.
Isä katsoi kauan häneen tuuheiden kulmakarvojensa alta, kunnes molemmat
hymyilivät.
H. MOLANDERIN METSÄSTYSRETKI VAINUKOIRILLA HIRVIMÄEN PITÄJÄÄSSÄ.