kartanosta, jossa siihen aikaan asuin. Oli metsästykselle erinomaisen
sopiva päivä, ilma tyyni ja taivas pilvessä; maa oli parahiksi kostea
ja koirat levähtäneet. Kuleskelin koiriani taluttaen sellaisia seutuja
pitkin, joista metsänviljan jo niin tarkoin olin hävittänyt, että
turhaa olisi ollut irti päästää niitä. Matkani määränä olivat Hirvimäen
metsiköt, joissa, puheiden mukaan, oli niin "hirmuisen" paljo jäniksiä
ja lintuja. Tienoot tulivat yhä enemmän miellyttävämmiksi; luonnon
kauneus ja seutujen soveliaisuus metsästykselle sen tekivät. Koirat
laskin vihdoin irti ja kuleskelin hiljalleen mäkistä tietä, joka
useissa paikoin näytti ihan mahdottomalta ajotieksi. Varmaan tunnin
ajan olin näin kulkenut yhä syvemmälle sydänmaahan, ilman että koirat
mitään löysivät. Tosin kyllä haukahti lintukoira Daana silloin tällöin,
vaan linnut eivät pysyneet puissa. Minä nautin kuitenkin syys-aamun
raittiutta tuossa yhä enemmän ja enemmän viehättävällä metsäisellä
ylänteellä. Etäältä yksinäisten metsätorppain riihistä kuului
säännöllinen varrasten kopse, toisaalta taas teirien sorahteleva soidin
ja maatiaiskoirain kestävä, yksitoikkoinen ääni, kun omaa kaikuansa
haukkuivat. Viimeinkin lentää pyrähti pyy tien yli. Menin muutamia
askelia metsään ja valitsin mukavan kiven istuimekseni, asetin kiväärin
poikkipuolin polvilleni ja tapani mukaan kutsuin sitä kahdella
pyypillillä. Samaan aikaan alkoi vanha Hei ajon, ja heti yhdistyi
siihen Daanan kauniisti kaikuva haukunta. Päätin kuitenkin koettaa
ampua muutamia pyypoikueesta, samalla kun kuuntelin, mille suunnalle
ajo vetäytyi. Kauan aikaa viheltelin turhaan mitään vastausta saamatta
ja koirain haukunta vetäytyi kauas erään jyrkän metsäharjanteen
toiselle puolen. Äkkiä näen pyyn kymmenen askeleen päässä minusta. Se
oli juosta piipotellut niin hiljan minua kohti, ett'en koirien haukkua
tarkastaessani ollut sitä kuullut, en nähnyt. Kivääriä nostaessani
pyrähti se lentoon, vaan kolmenkymmenen askeleen taipaleelta sain
kuitenkin hyvän sihdin ja lintu pudota tupsahti maahan. Tällä välin
olivat koirat joko jäliltä eksyneet tai kuulumattomiin juosseet, jonka
tähden istahdin takaisin kivelle ja aloin pyitä uudestaan kutsua
luokseni.
Sitä vähemmän tarvitsi minun huolehtia koiristani, kun heillä nyt oli
laukaukseni ohjauksena, jos näet olivatkin kerrassaan jäliltä eksyneet.
Mahtavan näköinen kuivunut honka oli kolmenkymmenen askeleen päässä ja
huvikseni katselin, kuinka kirjava tikka ahkeraan nakutteli hongan
kylkeen toukkia etsiessään. Vihdoin vastasi pyy toiselta puolen tietä.
Menin tielle, istahdin muutamalle isolle kivelle ja kutsuin sitä taas
pillilläni. Nyt kajahti koirain haukunta selänteeltä ja ajo läheni.
Minä pysyin paikallani sillä asemani oli hyvä, jos jänis sattuisi tulla
pylkkäsemään tuosta laakson poikki kahden harjanteen välistä. Ei
aikaakaan, niin pyrähti pyy lentoon ja istahti kymmenen askeleen päässä
olevaan kuuseen, noin parin kyynärän korkuiselle. Samassa kuulin
epäiltävää ääntä ja kun käänsin pääni, näin suuren Jänö-Jussin kivistä
mäkeä myöten tulla lönkyttelevän minua vastaan. Silmänräpäyksen ajan
olin kahdella päällä ampuisinko pyyn vai jäniksen, mutta koirilleni
kehoitukseksi päätin kuitenkin tähdätä jälkimäiseen. Ammuin 25:n
askeleen päästä: jänis istahti, lipsutteli korvillaan, ja käänteli
päätään; merkillistä kyllä vaikka olin niin tarkan sihdin saanut.
Nostin jo pyssyni antaakseni hänen maistaa toisestakin piipusta, mutta
samassa se jo kaatuikin kuolleena maahan. Pyy oli sillä välin lentänyt
tiehensä. Pian olivat koirat jälkiä myöten saapuneet paikalle; minä
aukasin jäniksen vatsan ja annoin sisälmykset niille. Tässä hommassa
vielä ollessani, vihelti taas pyy aivan lähellä. Panin koirat kiinni
kaulanauhaan, nousin mäen rinnettä vähän matkaa ja viheltelin. Lintu
vastasi, tuli vihdoin ampumamatkan päähän ja kaatui luodistani.
Useampia ei kuulunut; muut poikueen jäsenet lienee joku luodikon
käyttäjä poiminut, sillä sellaisia metsämiehiä näillä mailla on
paljokin. Koko päivän samoilin laajalti noita erittäin luonnonihania
seutuja. Koirat kunnostelivat itseään ja ajoivat pensastosta ylös
useita jäniksiä, vaan yksin kuin olin ja tienoosen perehtymätön, sain
ampua ainoastaan kahta, jotka myös tuupertuivat.
Kauan kuleksin sinne tänne, ennen kuin tapasin polun, joka vei köyhään
yksinäiseen torppaan. Mutta nyt oli hämäräkin jo käsissä ja minä jäin
tähän yöksi, aikoen jatkaa metsästystä huomenna, jos ilma oli yhtä
suotuisa kuin nyt tänään oli ollut.
Oivalliselta maistui suopean talonväen yksinkertainen illallinen. Olin
jokseenkin väsynyt päivän laajoista risteilemisistä, jonka vuoksi
nukahdinkin raskaasti äsken puiduille olille; mutta joukko hyppiviä ja
matelevia pikku elukoita herätti minut useinkin yön kuluessa ja
kohtelivat minua pisteliäällä tavalla. Hyvän talonväen luonnollinen
nukunnan tapa minua myöskin vaivasi. Mutta tuollaiset pienet
hankaluudet kuuluvatkin metsämiehen elämään salolla ja muodostavat
yleiskuvaukselle tarpeellisen varjostuksen.
Nousin kuitenkin jokseenkin levähtäneenä ja vilkkaan, 13:sta vuotiaan
puheliaan poika-nulikan seurassa lähdin päivän valetessa metsään. Hyvin
varma hän oli ja erittäin näytti häntä huvittavan saada opastaa minua
näissä metsissä, joissa hän jo useita vuosia oli kulkenut paimenessa.
Nuo kolme jänistä, joita hän kantoi, eivät näyttäneet häntä ensinkään
vaivaavan.
Aivan torpan viljelysmailta ajoivat koirat ylös jäniksen ja mitä helein
ajo alkoi ja kesti aika kauan. Vihdoin tuli jänö sievästi hyppien
kaskimaan poikki minua kohden. Ammuttuani kepsahti Jussi kellelleen ja
imelästi nauroi poika sen kuperkeikalle. Kovasti haukkuen tulivat
koirat ammutun jäniksen jälkiä myöten, kuten ensin luulin, vaan
poikkesivatkin kasken laiteelle. Kohta sen jälkeen näin toisen jäniksen
pyssyn kannon ulkopuolella loikkivan kaskimaan yli ja hetkisen päästä
tulivat koirat haukkuen jälessä. Minä olinkin siis ampunut säikäytetyn
jäniksen. Ajo oli yhtämittaa käynyt, ja saalistaan tavoittamatta saivat
koirat tehdä toisen kierroksen; sittemmin eksyivät ne kyllä useita
kertoja jäliltä, vaan löysivät ne aina uudestaan.
Tuntikausia kesti ajo tätä menoa. Monta kertaa näin jäniksen, vaan aina
oli se ampumamatkan ulkopuolella. Koirien oli helppo seurata jälkiä,
kun ilma oli niin sopiva. Vaikka ei ollut satanutkaan, oli maa sentään
tarpeellisen kostea. Vielä sydänpäivällä oli kaste ruohikossa,
pensaissa ja hämähäkin verkoissa, ja ilma oli niin tyyni, että puitten
kellastuneet viimeiset lehdet putoilivat kohtisuoraan maahan.
Vihdoin kajahti jokseenkin etäällä olevalta kivikkomäeltä Hein käheä ja
harva haukunta. Kiiruhdin paikalle ja ennätin juuri parahiksi estämään
nuorta kiihkeää Daanaa pakkautumasta kahden suuren kiven lomassa
olevaan reikään, joka oli niin pieni, että se tuskin olisi sieltä pois
päässytkään,
Kauan koetin jollakin tavoin saada jänistä ajetuksi ulos mutta sepäs
vain ei liikahtanut. Kehoituksestani heittäysi poika vatsalleen
katsomaan, näkyikö jänistä ja, aivan oikein, siellähän se oli ja istua
käyrötti kolon perällä korvat luimussa ja ruumis kyttyrässä. Katkasin
pitkän koivusen kepin ja käskin hänen sillä pistellä jänistä, ja
koettaa ajaa sitä ulkoisalle. Poika lienee ollut vähän liian
kovakourainen, koskahan jänis rääkkyi kuin närhi; mutta ulos se vain ei
tullut sittenkään. Tuon nuoren nartun tähden en halunnut jättää jänistä
siihen ja lähteä pois, sillä toisella kertaa se ehkä ei täyttäisikään
velvollisuuttaan, jos vaikka olisi ketun sattunut ajamaan kiven alle.
Vihdoin heittäysin itse vatsalleni ja pakotin jäniksen vähän muuttamaan
asemaansa, kunnes sain takajaloista kiinni ja vedin otuksen kauniisti
esille. Annoin nyt tuon parkuvan jäniksen pojalle, otin itse kiväärin
ja käskin hänen päästää se irti. Pojasta oli tämä kovin typerää; sillä
arveli hän, parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla; käskyäni hän
kuitenkin totteli, ja jänis läksi kolmen sylen pituisilla hypyillä
pylkkäisemään. Minä laukaisin, mutta päin männikköön! Poika pani kädet
vatsansa päälle ristiin ja nauroi imelästi. Jussi vihkasi metsään ja
tiellä on vielä tänäkin päivänä; sillä koirat eksyivät viimein jäliltä
ja palasivat takaisin. Melkein puolille päivin olivat ne ajaneet sitä.
Minä päätin kääntyä nyt kotiin päin ja koiriani kaiuttaen vaelsin nyt
yli harjanteen, luulomme mukaan suorinta tietä Kalmarin seutuja kohden.
Lopulta tulimme sydänmaalle, joka oli täynnä sammaltuneita, lokeroisia
kiviraunioita ja tuulen kaatamia korpikuusia. Täällä nyrjähti jalkani
jotenkin pahoin, niin että minun täytyi laskea koirat irti, en näet
voinut noilla vaikea-kulkuisilla mailla niitä taluttaakaan lyyhätessäni
toista jalkaani, joka vähän ajan päästä alkoi kangistua ja tuntua
polttavan kuumalta.
Kompassia ei ollut muassani, jonka vuoksi en ilmansuunnistakaan voinut
saada mitään selkoa. Yhtä päätä pilvessä oleva taivas esti auringon
suomasta meille jotakin ohjausta. Pojasta alkoi viiden jäniksen
kantaminen vähitellen tuntua liian raskaalta ja hän tunnusti
huolestuneena, ett'ei hän tiennyt, missä olimme. Jalkani vaivasi minua
yhä enemmän, ja minä päätin nyt kulkea johonkin määrättyyn suuntaan,
toivoen vihdoinkin tulevamme tielle, kunhan yhtä mittaa astuimme
suoraan eteenpäin ja pidimme silmällä edessämme olevia esineitä. En
tiedä kuinka kauan lienen kulkea nilkannutkaan tuossa mättäisessä
metsä-pahassa, kun vihdoinkin tulin muutamalle jyrkälle vuorelle, joka
kohtisuoraan laskeutui kapeaan metsälammikkoon. Vastaisella olevalla
rannalla kasvoi synkkä havumetsä. Levähtämään istahtaen katselin tuota
kummallisen lumoavaa, mahtavaa luontoa. Puoleksi mädänneet, äärettömän
suuret rytöpuut rannoilla, tumman vesikuvastimen reunoina, ja aution
seudun kulon kaltainen hiljaisuus, jota ainoastaan etäisen korpin
korahtelevat toitotukset häiritsivät, kaikki tuo vaikutti valtavasti
minuun. Kauan istuin vaipuneena tuohon omituiseen toimettomuuden
tilaan, johon ihmiskäden raivaamaton sydänmaan näky meidät aina
saattaa.
Olin juuri liikkeelle lähtemäisilläni mutkatietä kiertääkseni sekä
lammen että vuoren, kun koirat melkoisen kaukana lampuen toisella
puolella saivat jonkun otuksen ajettavakseen. Ajo lähestyi ja koirain
vihaisesta haukunnasta päätin kohta, että kettu oli joutunut heidän
tielleen. Silmiäni räpäyttämättä tarkastelin vastaista rannikkoa
toivossa, että Mikko, tavoilleen uskollisena, koettaisi rannikkoa
pitkin kaahaamalla sotkea jälkensä. Äkkiä näen ilveksen varovaisin
askelein tulla hiipivän metsän peitosta. Silmänräpäyksen pudistutti
minua, kuten kaikkia muitakin metsästäjiä samanlaisen odottamattoman
tapauksen sattuessa. Selkäni takana viittasin kädelläni pojalle, että
pysyisi hievahtamatta paikallaan. Pyssyssä oli minulla vain 6:n numeron
haulia, enkä tohtinut patruunoja vaihtamaankaan, kun pelkäsin, että
ilves, joka vielä oli sadan askeleen päässä, ehkä huomaisi minut.
Poikki lammen näkyi se aikovan kaahlata; -- kapeimmalle paikalle juuri
minun kohdalle hiiviskeli se kuin kissa ainakin. Koirat olivat hetkeksi
eksyneet jäliltä, ja köyryselkäisenä kuunteli tuo korkeakoipinen ilves
ympärilleen ja liikutteli töyhtöpäisiä korviansa. Nyt pääsivät koirat
taas jälille ja ilveskin muutti asemaansa. Kun en tiennyt varmaan
aikoiko se vettä myöten tulla minua lähemmäksi vai syöksyä takaisin
metsään, niin en uskaltanut viivähtääkään. Tarkkaan sihdattuani ammuin
40 à 50 askelen päästä. Ilves ensin ikään kuin vetäysi kokoon, vaan
loikkasi sitten pari hyppyä metsään päin. Minä laskin toisen laukauksen
perään ja se näytti tepsivänkin paremmin, sillä otus alkoi taas kulkea
hiipimällä ja katosi metsään.
Suurella vaikeudella haalasimme itsemme vuoren rinnettä myöten alas ja
kahlasimme yli veden, joka syvimmällä paikalla ei ollut kuin kolmisen
korttelia syvältä. Kovasti pakotti kipeää jalkaani, mutta nyt ei
auttanut. Vihaisesti haukkuen tulivat jo koirat jälkiä seuraten pitkin
rannikkoa, vaan siinä, missä ilves oli harpannut metsään, eksyivät ne
pois jäliltä. Kutsuimme ne takaisin jälille. Jo aivan rannalla näimme
veripilkkuja, ja hyvässä toivossa seurasimme ajoa. Äkkiä kuului joku
vieras koira yhtyvän ajoon, joka samalla, korkeintaan noin 200:n
askeleen päässä, pysähtyi ja nytkös ankara rai'unta kajahti. No hyvä,
arvelin minä -- kohta se nyt on käsissämme! Samassa kuului heikko
luodikon laukaus ja haukunta muuttui kovaksi koirain tappeluksi.
Paremmin luukkasin kuin juoksin pensaikon halki. Perille tullessani
näin erään talonpojan pitävän korkealla ilmassa ilvestä, ett'eivät
vihastuneet koirat sen nahkaa repisi.
Nyt syntyi ikävä kohtaus.
Minä väitin ilveksen olevan minun, sillä minun koirani olivat sen
löytäneet ja ajaneet sitä; minä olin sen haavoittanut ja kun se ei enää
paeta voinut olivat koirani sen tavoittaneet.
Mies taas väitti että hänen koiransa jo varhain aamusta asti olivat
ajaneet ilvestä ja että minun koirani vasta haukunnan kuultuaan olivat
yhtyneet ajoon. Hänen koiransa, joka ei ollut tottunut ajamaan muiden
koirien kanssa, oli täten muka joutunut pois jäliltä. Sitä paitse oli
se hän, joka oli ilveksen ampunut, ja sanojaan paljoa valikoimatta
käski hän sen tähden minun luukata tieheni samaa tietä kuin olin
tullutkin.
Että mies valehteli siitä olin varmasti vakuutettu: hänen koiransa oli
tavallinen maatiais koira, häntä tuuhea ja kierossa -- "kieppurassa" --
ja korvat pystyssä. Laukussa oli hänellä muutamia oravia ja pyitä. Jos
ei vamma jalassani olisi minua estänyt, niin en niinkään helpolla olisi
luopunut omistusoikeudestani ilvekseen; vaan nyt täytyi minun aivan
sävyisesti kysyä mieheltä lähimmäistä tietä johonkin taloon. Hän
osoitti minulle miltä suunnalta virstan kulettuani löytäisin torpan,
josta mahdollisesti voisin hevosella päästä kunnolliselle tielle, ja
tieni neuvojaa kiittämättä nilkutin minä matkaani. Paljo vastuksia
kärsittyäni tulin myöhään illalla kotia.
Minun täytyi leikata saapas auki ja maata 14:sta päivää kylmät kääreet
kierrettynä jalkani ympärille. -- Olinpa melkein unhottaa, että
matkalla ammutun ilveksen luota lähimmäiseen torppaan ammuin erään
metsäkanan, joka täyttä kurkkua nauraa mäkättäen pyrähti juoksemaan
edessäni.
End of Project Gutenberg's Saloilta ja vesiltä I-II, by Otto Wetterhoff